Kärpästen herra / Keltainen Teatteri

 Enpä tiennyt mitä tuleman pitää, kun marraskuisena lauantaina suuntasin vuosien tauon jälkeen Teatteri Telakalle katsomaan Kärpästen herraa, josta en ihme kyllä näiden vuosien aikana ollut nähnyt kuin yhden teatteriversion, ja senkin syvää hämmennystä aikaansaaneena TeaKissa liki kymmenen vuotta sitten. Nobel-palkitun William Goldingin vuonna 1954 julkaistun klassikon olin toki lukenut ja mustavalkoisen elokuvaversionkin nähnyt kauan sitten. Mielestäni molemmat kuuluvat yleissivistykseen ja toimivat hyytävällä tavalla varoittavana esimerkkinä siitä, mitä vastakkainasettelu ja "me vastaan ne"-ajattelu pahimmillaan saa aikaan. 

 Nyt teokseen on ensimmäisenä produktionaan tarttunut uusi nuorista innokkaista (ja ilmeisen lahjakkaista, mikä tuli todettua) teatterintekijöistä koostuva Keltainen Teatteri. Kärpästen herra sai lokakuun lopussa ensi-iltansa Iisalmessa ja lisäksi esityksiä on ollut Lahdessa. Tampereella ja Hämeenlinnassa oli tiedossa vain yksi esityskerta, ja koska harmittavasti tiesin olevani esityspäivänä muualla kuin kotikaupungissani, oli minun suunnattava Tampereelle. Teatterikärpäspaperi oli siis viritettynä minua varten Telakalle, ja kiinni jäätiin. Voi hyvänen aika että jäätiinkin kiinni! 

 Tarina kertoo joukosta koululaisia (lapsiahan nämä kaikki), jotka lento-onnettomuuden seurauksena joutuvat autiolle saarelle. Mikä hetken ilo, riemu ja vapaus - ei aikuisia lähimaillakaan! Hengissä olisi kuitenkin pysyttävä ja olisi ihan mukavaa, jos joku saaren ohittava alus huomaisi ja pelastaisi takaisin sivistyksen pariin. Nuotio on viritettävä korkealle kallion laelle, mutta ei mene kauaakaan kun kirjaimellisesti yhteen hiileen puhaltaminen on kaukainen muisto vain. Alkaa valtataistelu, kun porukkaan tarvitaan johtaja, joka pitäisi jotenkuten homman hallinnassa. Joukko on erilaisia persoonia ja luonteita täynnä, yhteiskunta mikrokoossa. Mukavanoloinen "kaikkien kaveri" Ralph (Elias Kaukkila) tulee enemmistöllä valituksi johtajaksi, ja lupa puheeseen on sillä, jolla on käsissään "simpukka" (tässä tapauksessa kylläkin mikrofoni). Johtajanpestiä havittelee myös Jack (Aino Kuronen) toisenlaisella, kovemmalla ja kylmemmällä tyylillä ja kerää nopeasti oman kannattajakuntansa ympärilleen. Metsikön siimeksessä on havaittu myös julma peto, josta on päästävä eroon keinolla millä hyvänsä. Jatkosta tietämättömille sen enempiä spoilaamatta voin kertoa, että se hirvittävin peto on lähempänä kuin arvaattekaan. Leikin loppu, kirjaimellisesti. 

 Miten nerokkaan simppelillä tavalla sytytetään ja sammutetaan nuotiota. Kallio, loputon ranta, paahtava aurinko, kaukana siintävä horisontti ja salaisuuksia kantava metsä ... kaikki siinä meidän silmiemme alla. Granaattiomena, huh! Äänimaailma kiehtoo. Lintujen laulu, öinen siritys, vaaniva uhka... Viattoman puhtoiset valkeat asut, väliajan jälkeen täynnä tahroja ja reikiä. Koko sali värjäytyneenä punaiseksi valomereksi. Ja kaikki henkilöhahmot. Tunsin aitoa pelkoa Rogerin (Teemu Kalliokoski) heiluessa keihäs tanassa hullunkiilto silmissään vajaan metrin päässä eturivistä ja minusta, toivoin ettei vaan ottaisi katsekontaktia ja silti oli tuijotettava suoraan silmiin! Olisin varmaan saanut sydärin tai ainakin housut vaihtoon. Mietin Ericin (Aapo Loimalahti) ja Samin (Heikki Hoppania) kohdalla sitä, miten helppoa on lähteä joukkohurmokseen ja lynkkausmeininkiin mukaan - vaikka selkeästi näkee, että oikeasti haluaisi toimia toisin. Viaton pieni Percival (Minea Mantsinen) pehmoeläimineen, lempeä ja ymmärtäväinen Simon (Oona Hynynen). Eniten tunsin sympatioita Possua (Peetu Savolainen) kohtaan. Miten hienovireinen roolityö olikaan! Aina on joukossa joku, joka haluaisi kaiken menevän sääntökirjan mukaan ja joka erottuu olemuksellaan ja käytöksellään muista, niin hyvässä kuin pahassakin. Surullista mutta totta. Kaikkien kohdalla erityisen vaikutuksen tekivät silmät. Niistä kun näkee kaikki tunnetilat. Ilon, pelon, epätoivon, hämmennyksen, surun. Loppu tarjoaa vielä yllätyksen kalastajan (Ville Saastamoinen) saapuessa paikalle ja kertoessa jotain, mikä nostaa suuren palan kurkkuun. "Leikkiä me vaan." Yli 70 vuotta sitten ilmestynyt teos on surullisen ajankohtainen tälläkin hetkellä. Pistää miettimään. 

 Näinä epävarmoina aikoina on mielettömän ihailtavaa ja rohkeaa perustaa uusi teatteri. Ei jäädä odottelemaan vaan tehdään itse. Ihan kaikesta heijastui vahvasti rakkaus lajiin, suoranainen palo ja vimma ja "täältä pesee ja linkoaa"-asenne, joka vetosi täysillä ainakin minuun. Teatteri-intoiluni hiukan hiipui muutamia vuosia sitten, kun huomasin kyynistyneeni ja kadottaneeni suurimman mielenkiintoni katsomossa istumiseen. Se suretti, vaan eipä sureta enää! Kaiketi osansa oli tällä väistämättömällä keski-ikäistymisellänikin ja vaikka askeleeni on hidastunut, on henkinen vauhtini palautunut ennalleen ja sisäinen maailmani intoa täynnä. Kiitos nuorten teatterintekijöiden, sain räjähtävästä energiastanne oman osani ja sen voimin jaksaa tarpoa kauas tulevaan! 

 Tämä esitys on loistava esimerkki myös ns. "mustan hevosen" voimasta. Mitä enemmän jotain odottaa nähtäväksi, sitä enemmän usein pettyy, kun suuret odotukset jäävätkin laimeaksi, kädenlämpöiseksi kokemukseksi. Poikkeuksiakin toki on, mutta vielä alkusyksystä en tiennyt näkeväni koko Kärpästen herraa ja niinhän siinä kävi, että se mennä heilahti kärkeen koko syyskauden kokemuksistani ja koko vuodenkin kärkikahinoissa vahvasti, jos nyt teatteriesityksiä ylipäätään voi ja kannattaa rankata paremmuusjärjestykseen. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan seuraavia produktioita! 

 Kärpästen herra on nähtävissä marraskuussa vielä kahdesti - Hämeenlinnan Miniteatterissa lauantaina 22.11. ja Lahden Pikkuteatterissa perjantaina 28.11. Lisäinfoa ja lippukaupoille tästä linkistä, hopi hopi!

 ~

KÄRPÄSTEN HERRA / Keltainen Teatteri

Ensi-ilta 24.10. 2025 Koljonvirta Teatterissa Iisalmessa

Kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Heikki Hoppania, Oona Hynynen, Teemu Kalliokoski, Elias Kaukkila, Aino Kuronen, Aapo Loimalahti, Minea Mantsinen, Ville Saastamoinen ja Peetu Savolainen 

Pohjautuu William Goldingin romaaniin, dramatisointi Nigel Williams, suomennos Heini Salopelto, ohjaus, sovitus ja valosuunnittelu Tino Karttunen ja Ville Saastamoinen, äänisuunnittelu Heikki Hoppania ja Ville Saastamoinen sekä lavastus- ja pukusuunnittelu Oona Hynynen, Tino Karttunen ja työryhmä 

Esityskuvat (c) Heikki Sarkala

(Näin esityksen kutsuvieraana Teatteri Telakalla 15.11. , kiitos Keltainen Teatteri!)