Hämeenlinnan teatterin syksy 2013

Tuoreita terveisiä Hämeenlinnan teatterin syyskauden pressitilaisuudesta! Enpäs ottanut tilaisuudessa valokuvia, surkealla kamerallani ne eivät olisi kuitenkaan onnistuneet, enkä liiemmin tehnyt mitään muistiinpanojakaan. Fiiliksen ja muistikuvien (ja syysesitteen) mukaan siis tulee tämä kirjoitus...

 Aluksi nykyinen teatterinjohtaja Heikki Paavilainen (jonka haastattelu on muuten vielä julkistamatta täällä, jostain syystä panttaan sitä) toivotti kaikki lämpimästi tervetulleiksi, ja kertoi olevansa lavalla esittelemässä tulevaa kautta viidettätoista ja samalla viimeistä kertaa. "Maailman parhaan teatterinjohtajan" hakuprosessihan alkaa olla loppusuoralla ja kolme johtajakandidaattia on enää jäljellä. Paavikin valittiin paljon nopeammassa tahdissa! Lopullinen valinta julkistetaan parin viikon kuluttua. Haluaisin tietää jo nyt! Syksyllä Heikin saappaissa on joku toinen, ja se saattaa olla yksi tänäänkin paikallaolleista. Jännää!

Kuningas näyttämöllä / kuva Tommi Kantanen, HMLn teatteri

 Syyskauden aloittaa 4.9. "The Pianist"-vierailu Verstas-näyttämöllä. Kyseessä on klovni Thomas Moncktonin sooloteos, jossa yhdistetään klassista klovneriaa ja nykysirkusta. Luvassa on siis "pianokonsertti", jossa itse artisti ei tunne soitinta lainkaan ja alkaa tutustua siihen mitä moninaisin keinoin. Varmasti on temppuilua luvassa ja sanatonta viestintää, mimiikkaa luulisin. Kuulostaa kiintoisalta! The Pianistista on luvassa neljä esitystä heti syyskuun alkupuolella.

 Syyskuun puolivälissä 12.9. saa ensi-iltansa Snoopi Sirenin ohjaama "Pojat", Paavo Rintalan teoksesta tehty musiikkiteatteriversio. Mikko Niskanenhan ohjasi siitä myös elokuvan, jonka pääosassa nuorena Jake-poikana nähtiin läpimurtoroolissaan Vesa-Matti Loiri. Unohtumaton tarina, sydämessäni läikähti kun näin ensimmäistä kertaa ohjelmistolehtisen. Ohjaajan mukaan tuleva esitys pysyy ajalle ja paikalle uskollisena, eli tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Ouluun. Se on yhtä aikaa dramaattinen ja järkyttävä, mutta toisaalta hauska ja ilkikurinenkin kasvukertomus poikajoukosta. Siihen pyritään hakemaan vähän Pertsa ja Kilu - tyylistä seikkailumeininkiä ja huumoria sodan raadollisuuden keskelle. Uutta tässä esityksessä tulee sen sijaan olemaan se, että mukana on myös musiikkia. YUP-yhtyeestäkin tuttu, väkevänä lyyrikkona ja omintakeisena säveltäjänä tunnettu Jarkko Martikainen vastaa musiikkipuolesta. Jarkon ja Snoopin jutustelua oli hauska kuunnella, juttua olisi piisannut varmaan iltaan asti. Näytelmässä on mukana Hämeenlinnan teatterin vakkarinäyttelijöitä ja lisäksi syksyllä näyttelijäharjoittelijana aloittava Mikko Töyssy ja lisäksi kolme nuorta teatterikoululaista. Tätä jään todella odottamaan mielenkiinnolla! Jarkko lauloi toimittajan pyynnöstä pätkän yhdestä juomalaulustakin ex tempore, ja sama kuullaan myös saksaksi... Niin, ja Siren vertasi tätä kokonaisuutta vähän Billy Elliottiin, eli nenäliinat mukaan sitten!

 Lokakuun alussa 2.10. ensi-iltansa saa Arja Pessan ohjaama "Näyttelijätär", joka kulkee myös alaotsikolla "Ritva Oksanen 50 vuotta näyttämöllä". Tässä Ritva Oksanen päästää katsojan kurkistamaan näyttelijäntyön ytimeen, ja luvassa on otteita ja lauluja hänen roolitöistään vuosikymmenten ajalta. Kapellimestarina ja miehen rooleissa nähdään "taitava miimikko" Pedro Hietanen. Takuuvarma hitti siis! Ritva esitti pätkän monologia ja lauloi, ja kertoi tarinan julisteessakin nähtävästä hienosta valokuvasta, jossa hän nousee ylös järvestä. Hän kun oli aamukahdeksalta täydessä tällingissä kotonaan, jotta kuvaan saataisi heti aamusta mukaan autenttinen järven usva, ja samoihin aikoihin paikalle saapui loka-autonkuljettaja täyttynyttä p-kaivoa tyhjentämään. Kuski oli tokaissut, että Ritva se vaan on hyvin säilynyt. Pressitilaisuudessa Ritva vielä lauloi pätkän Iitin Tiltua ja Pedro tyytyi myhäilemään viiksiensä takana ja tokaisemaan pari lausetta omaan humoristiseen tyyliinsä.

 Lokakuun puolivälissä 17.10. nähdään vielä yksi kantaesitys, kun Antti Mikkolan käsikirjoittama ja ohjaama "Kuningas näyttämöllä" saa ensi-iltansa. Näytelmä juhlii samalla Harri Ekosen 30-vuotista taivalta näyttämöllä. Harjoitukset ovat jo käynnissä ja luomistyö on vielä kesken, eli esitystä kirjoitetaan samaan aikaan, joka jo itsessään tekee jutusta hyvin kiintoisan. Näytelmässä teatterissa harjoitellaan Kuningas Lear-näytelmää, jonka pääosassa on Harri Ekonen. Harri Ekonen myös esittää narria sekä fiktiivistä hahmoa Harri Ekosta. Mitä kaikkea näyttelijän pään sisällä tapahtuu näytöksen ja harjoitusprosessin aikana, ja näyttelijöillä alkaa tulla keskenäänkin kaikenlaista skismaa, samaan tapaan kuin itse näytelmässäkin. Siskokset tappelevat lavalla ja takahuoneessa jne. Pressitilaisuus pidettiin päänäyttämöllä, jossa oli samaan aikaan tämän näytelmän lavastusta valoineen. Valtava aurinkokello kuvastamassa ajan kulumista. Tuttujen näyttelijöiden lisäksi tässä mukana vahvistusta Tampereen Nätyltä, josta saapuu nuori mies Panu Hietalahti mukaan remmiin.

 Teatterikärpänen odottaa syyskautta hyvin paljon! Luvassa on Paavilaisen mukaan vielä muutama vierailu ehkä, mutta niistä ilmoitetaan sitten tarkemmin. Eräskin Aku Hirviniemi saattaa olla tulossa monologinsa kera visiitille...

 Lopuksi näyttelijä Henna-Maija Alitalo kertoi tulevasta kesäprojektista, eli kesäkuun alkuun on luvassa alakoululaisille kursseja, joissa lapset pääsevät tutustumaan teatteritaloon ja teatteri-ilmaisuun. Kurssin ohjaajana toimii Henna-Maija itse.

 Hämeenlinnan teatterin sivuille pääset tästä linkistä.

Tämähän on klassikko! / reactorin vierailu Kansallisteatterissa

Tämähän on klassikko! / Kansallisteatterin Pieni Näyttämö

Improvisaatioteatteriryhmä reactorin vierailu

Ensi-ilta 2.4. 2013, kesto noin 2h väliaikoineen

Lavalla : Teemu Aromaa, Eero Järvinen, Ullariikka Koskela, Antero Nieminen, Timo Ruuskanen, Inga Rikandi, Jussi Puhakka ja Jaana Saarinen ( näyttämöllä nähdään eri iltoina eri esiintyjät, tässä näkemässäni mukana olivat kuusi ensinmainittua)

Taustaa : Reactori on helsinkiläinen ammattinäyttelijöistä ja -muusikoista koostuva improvisaatioteatteriryhmä, joka on perustettu 2006. Tämähän on klassikko!-esitys vie improilun kokonaan uudelle tasolle, sillä perinteisen kokoillan improvisoidun näytelmän sekaan miksataan joka ilta jokin näyttämötaiteen klassikkoteos. Yhteistä näille kymmenelle klassikolle on se, että jokaiseen niistä kiteytyy ihmiskuntaa kiinnostavia kysymyksiä ja teemoja, ja lisäksi jokainen niistä on joskus esitetty Kansallisteatterissa. Klassikoita on siis kymmenen : Anna-Liisa, Cyrano de Bergerac, Frankenstein, Hamlet, Huomenna hän tulee, Kirsikkapuisto, Kuningas Oidipus, Nukkekoti, Seitsemän veljestä ja Setsuanin hyvä ihminen. Onnenpyörää muistuttava "klassikkopyörä" arpoo illan näytelmän, josta sitten kerrotaan juonen ydin ja kolme pääteemaa, jotka sitten yhdistetään jollain muotoa illan kulkuun. Yleisöltä poimitaan muutama lisämauste vielä mukaan ja sitten vaan keitosta hämmentämään...

Inga Rikandi, Jussi Puhakka, Eero Järvinen ja Teemu Aromaa / kuva Tuomo Manninen

Plussaa : Aluksi näyttelijät esittäytyivät, Inga Rikandi istui soitinarsenaalin ääreen, loihtien sieltä sitten tunnelmapaloja ja maalaillen taustoja tilanteen mukaan. Yleisöltä pyydettiin säätilaa, ja joku ehdotti lumisadetta. Pian näyttämöllä nähtiinkin kaksi pikkupoikaa (Teemu Aromaa ja Eero Järvinen) jahtaamassa kielelleen sitä suurinta ja kauneinta lumihiutaletta. Hetken kuluttua pojat olivat piilosilla, ja mukaan leikkiin tuli pihapiirin uusin tulokas Ahmed (Timo Ruuskanen). Mukavasti pojat huomioivat uuden kaverin ja opettivat hänelle lisää niin leikistä kuin siitä, miten oikeaoppisesti tervehditään toista laittamalla nyrkkiin puristettu käsi yhteen toisen kanssa. Näimme myös Johanneksen (Antero Nieminen), joka epätoivoisesti etsi itseään ja voimaeläintään kurssilla. Oliko se karhu vai kirahvi, jalka kun lähtee heti liikkeeseen ja kaulan sijaan kurottaa kohti korkeuksia? Pian saimme seurata myös vanhan sissiporukan kokoontumista mökkeilyn (ja lähinnä ryypiskelyn merkeissä). Historianopettaja Lajuselle (Teemu Aromaa) viina ei ollut kovin tuttu aine. Remonttimieheksi ryhtynyt "Pertti Karppinen" (Timo Ruuskanen) tapasi exänsä Birgitan (Ullariikka Koskela) ja tunteet leimahtivat uudestaan, ruuvi etsi mutteria ja niin edelleen. Sitten tapahtumat keskeytyivät ja esiin tuotiin Klassikkopyörä. Yleisön joukosta valittu neitokainen pääsi pyöräyttämään pyörää, toivoi näkevänsä Kirsikkapuiston tänä iltana. Ensi-illassa oli kuulemma ollut Nukkekoti. Pyörä pyörii ja pyörii, ja pysähtyy Frankensteinin kohdalle! Tadaa! Kävinkin sen parahiksi tuossa helmikuun puolella katsomassa... Taustalle heijastettiin kuvia Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä parhaillaankin pyörivästä näytelmästä, ja Inga Rikandi tuli kertomaan näytelmän juonen. Kerrottiin kolme pääteemaa, jotka olivat Jumalan asemaan asettuminen, erilaisuus ja kyky rakastaa. Yleisöltä pyydettiin pari asiaa, jotka näytelmässä nähdään ja nämä olivat urkupilli ja koeputki. Tästä olisi sitten tarkoitus jatkaa jo alkanutta kuviota liittämällä mukaan Frankensteinin teemoja. Niinhän siinä sitten kävi, että pienen väärinkäsityksen vuoksi vanhemmat suivaantuivat poikiensa leikkeihin Ahmedin kanssa, ja pian Jaskan äiti oli keräämässä nimiä adressiin, jotta rauhallinen seutu pysyisi edelleen rauhallisena ja nimenomaan suomalaisten asuttamana. Yksinäinen, hyljeksitty Ahmed-parka. "Pertti Karppisen" mielestä Birgitassa oli paljon löysää nahkaa ja muutenkin ylimääräistä väärässä paikassa, joten eikun plastiikkakirurgille Birgitan tie vie. Johannes ei edistynyt voimaeläimen löytämisensä kanssa, joten ohjaajat tekivät ihmiskokeen, lukitsivat Johanneksen kuivalihan ja veden kera holviin, soittaen päiväkausia vielä eri instrumentteja. Urkupillillä koko mies katosi toiseen ulottuvuuteen...Lajunen näki jo pikku-ukkoja ja pahoja harhoja, alkoholilla oli tosin osuutta asioiden kulkuun. Muisteltiin "Runkensteinia" (Eero Järvinen) ja leirielämää ja kas, vahingossa sitten ammuttiin "Runkkua" naulapyssyllä sydämeen. Jonkun vakavissaan tokaisema "Ei heilu peitto enää" sai aikaan koko porukan putoamisen, nytkähtelevää ruumista myöten. Muutenkin oli hauska seurata, miten näyttelijät eivät hetkeksikään hyytyneet, vaikka välillä nimet unohtuivat ja viinapulloa tarvittiin maalitauluksi, vaikka se oli hetkeä aiemmin viskattu jorpakkoon. Vähän hihiteltiin ja yskittiin, ja taas mentiin. Birgitta koki tohtori Nyyssösen käsittelyssä totaalisen muodonmuutoksen ja aiheutti miesporukan edessä melkoista hämmennystä. Selvisi, että Birgitassa oli osia eräästä aiemmin menehtyneestä tyypistä... Ahmed oli poikain leikeissä Guantanameran vankileirillä, vai oliko? Johannes saapui Johanssonina pelastamaan poikaa, Nyyssöseltä vietiin viimeisetkin koeputket jotta moinen leikkely loppuisi. Pidin kovasti myös siitä, miten loppupuolella näyttelijät istuivat kaukana toisistaan, ja valon osuessa heihin kertoivat vuorotellen siitä, miltä tuntuu olla ulkopuolinen, osa omana itsenään, osa roolihahmona.  Esitys oli varsin ehjä kokonaisuus ja kaikesta huomasi, että reactori-porukka on tehnyt pitkään yhdessä hommia, sillä yhteistyö oli saumatonta ja poppoo vaikutti todella yhteenhioutuneelta. Uskalsivat luottaa toisiinsa ja ottivat hyvin fyysistäkin kontaktia vastanäyttelijöihin. Näyttelijät olivat hyvin erityylisiä, jokaisella oli selkeästi oma paikkansa ja hetkensä ja tästä erilaisuudesta syntyi katsojan silmään mukava keitos, jota mielelläni menisin katsomaan toistekin. Huumoria oli esityksessä kivasti, mutta erityisen iloinen olin siitä, että taustalla oli myös vakaviakin teemoja, jotka nousivat hyvin esiin. Huumori tuli esiin tilannekomiikan muodossa ja pienissä hauskoissa yksityiskohdissa, puhetavassa, eleissä, yllättävässä tilanteessa ja käänteesä - ei niinkään yleisöä kosiskelevana pelkkänä pelleilynä ja siitä olen mielissäni.

Miinusta : ei moitteita

Muuta : Jokainen iltahan on täysin erilainen, joten periaatteessa tekisi mieleni mennä katsomaan vaikka nämä kaikki esitykset. Valitettavasti se on täysin mahdotonta. Olisi ollut kiintoisaa nähdä etenkin Godotin odottelun absurdia maailmankuvaa ja miksei Hamletkin. Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille! Improvisaatioteatteri on kiintoisa laji! Olen nyt lyhyen ajan sisällä nähnyt kolmen eri porukan vetämiä impronäytelmiä, ja tämä oli niistä kolmesta ehjin ja onnistunein kokonaisuus. Hyvä reactori! Lisäpointseja vielä siitä, miten väliajalla taustakankaalla pyöri kuvia vanhoista klassikkonäytelmistä eri vuosikymmeniltä.

Teatterikärpänen antaa "Tämähän on klassikko!"-esitykselle neljä tähteä (1/2 vielä jos niitä jakaisin), sillä aina on kuitenkin pieni vara pistää vielä paremmaksi ja mahtaako täydellistä suoritusta edes olla tässä lajissa?

reactorin nettisivut löytyvät täältä.

Tämähän on klassikko! pyörii Kansallisteatterissa 18.5. asti! Lisätietoja täältä.

ps. pienenä hauskana yksityiskohtana vielä se, että olin kirjoittanut kalenteriini "Tämähän on nähtävä!" vahingossa. Sehän se kiteytti ja kiteyttää kaiken :)

Haastattelussa Rinna Paatso

Rinna Paatson tapasin tammikuun puolivälissä Wrong Noodle Barissa Tampereella, kahden Veriveljet-esityksen välisellä tauolla.

Rinna on vuosimallia 1969 ja horoskooppimerkiltään hän on leijona. ”Oon syntynyt Turussa ja parivuotiaana muutin Helsinkiin, kun isä ja äiti erosivat. Isä jäi Turun Kaupunginteatteriin ja äiti tuli Helsinkiin. Pienenä mä menin Turun ja Helsingin väliä edestakaisin lentokoneella ja Hesassa oon ollut sen jälkeen, paitsi että Turussa olin kaksi vuotta teatterissa duunissa myöhemmin”, Rinna kertoo.

Mitä harrastat? ”Ruuanlaittoa, mä en oikein harrasta mitään muuta. Pitäis kyllä harrastaa ja pitäis kyllä huolehtia omasta itsestään paljon enemmän. Lisäksihän mä harrastan tämmöisiä rooleja välillä, eli teatteria. Tää freelancerin arki on välillä aika kovaa...”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”En minä tiedä, apua! Ehkä se musikaalisuus on sellainen yksi hyvä asia ja rytmitaju ehkä, se menee tuonne lihaksiin toi musiikki ja sävelet. En nyt sanoisi, että mulla on absoluuttinen sävelkorva, mutta mä pystyn kyllä vetään aika puhtaasti ja siitä mä olen kyllä tosi iloinen. Äitini on joskus sanonut, että ehkä mä olen perinyt isältäni sellaisen tietynlaisen herkkyyden. Isä oli tuolla lavalla sellainen herkkä kaveri ja pystyi helposti esittämään kaikenlaisia tunnetiloja ja ne tuli vilpittömästi. Se on mulle tässä Veriveljissä ollut ainakin sellainen hyvä asia, se että pystyy välittämään vilpittömiä tunteita. Jaa mikä on mun bravuurini kokkaamisessa? Voi niitä on paljon, mä aina mietiskelen valmiiksi mitä mä seuraavana päivänä teen, ja pyrin tietysti tekemään ne aina niin, että ne on maukkaita ja hyviä. Yks sellainen valkosipuli-sitruuna-kaali on varmaan mun bravuurini, se on mun äitini mulle opettama. Se ja siihen kylkeen joku hyvä pihvi, muuta ei tarvi!” Rinna hehkuttaa.

Minkä taidon haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata säestää itseäni pianolla ja lukea nuotteja, ehdottomasti. Mä pienenä pyysin isäpuoleltani pianotunteja, hän on siis muusikko-pianisti, mutta en mä sit kuitenkaan saanut niitä. Tanssitunneille mä pääsin kyllä...”

Hassu kysymys siis, mutta onko suvussasi muita tällä alalla olevia? ”No juu, isä ja äiti. Äitini on siis Liisa Paatso ja isäni oli Ilari Paatso, hän kuoli 90-luvun alkupuolella. Voit muistaa hänet Turun Kaupunginteatterin Seitsemästä Veljeksestä, hän oli siinä Lauri. Isän äiti oli oopperassa, lauloi ja oli nuotistonhoitajana. Hänen vanhempansa olivat Viipurin Teatterin näyttelijöitä (Simo Osa ja Aina Osa) ja tekivät Suomi-filmeissä paljon rooleja, kuten mummi myös. Äidin puolelta sitten ei ole ollut ketään, paitsi että äidin isä oli muusikko.”

Kasvoit pienenä varmaan teatterissa? ”Joo mullahan ei ollut lastenhoitajaa, joten teatteri oli se paikka, jossa tuli koko ajan vietettyä aikaa pienenä tyttönä. Eero Aarnion suunnittelemilla pyöreillä nahkatuoleilla pyörittiin siellä Turussa Santeri Kinnusen kanssa, ja sit oli niitä lepakkotuoleja myös. Näin sen Seitsemän veljestä varmaan yli 70 kertaa, istuin aina eturivissä. Siinä yhdessä kohtaa kun tuli se haulikonlaukaus, niin muistan kun nousin aina tuoliltani jo etukäteen ylös!” Rinna muistelee nauraen.

Oliko teatteri sitten selkeä uravalinta heti nuorena? ”Ei se mitenkään ollut selkeetä, mä olin ujo ja hiljainen ja jotenkin kiltti lapsi. Lukiossa mä ajattelin, että menen lukemaan yliopistoon kieliä, mutta sit kumminkin oli jossain tuolla takaraivossa se, että menen Teatterikouluun. Olin tehnyt jotain pieniä rooleja ja 6-7 – vuotiaana olin tehnyt sellaisen kolmiosaisen tv-näytelmän kuin ”Meille tulee vauva” (linkki Elävään arkistoon tässä) mun äidin kanssa. Lukion tokalla mä pyrin Teakiin, en kertonut kenellekään ja Erkki Saarela sanoi mulle vaan, että ”lunta paskahuusin katolle eli ylioppilaslakki päähän ja ens vuonna yrität uudestaan”. Ja sit mä sain yo-lakin ja muistan, miten kevätjuhlissa mä sain lakin päähäni ja samana päivänä sain tietää, että olin päässyt kouluun. Oli se hienoo! Vuosi oli silloin 1988 ja mä valmistuin 1992 sitten.”

”Juu siis Kallion ilmaisutaidon lukiotahan mä kävin ja sinä vuonna vielä kauheen moni sieltä pyrki Teakiin ja mä olin ainut joka pääsi sisään. Teakin jälkeenhän se varsinainen koulu sitten oli se kaksi vuotta Turun Kaupunginteatterissa, siellä sitä oppi sen varsinaisen näyttelemisen, se ei ollut sellaista ”hörhöilyä” mitä se opiskelijaelämä vähän tuppaa olemaan... Se oli selkeesti toinen koulu, ja oli kyllä hirveesti duunia ja rooleja.”

kuva Teatterikärpänen

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Mä haluaisin olla kokki. Haluaisin omistaa ravintolan, se on tullut nyt tässä aikuisiällä. Se olisi tosi ihanaa! Tai sitten mä haluaisin perustaa catering-firman, kun elokuva-alalla on aika vähän sellaisia hyviä catering-firmoja, jotka tuo lounasta ja silleen. Mä voisin ryhtyä sellaiseksi!” intoilee Rinna.

Miksi olet näyttelijä? ”Varmaan sen takia, että saan tuotettua ihmisille niitä hetkiä, joihin ne pystyy katsomossa samaistumaan tai tuntemaan tai kokemaan jotakin omaa, se on sellaista vuorovaikutusta, iloa ja surua. Ei tässä mitään maailmaa muuteta, mutta hetkittäin tulee sellaisia kivoja olotiloja, kun joku tulee sanomaan vaikka että on nauttinut jostain roolistani. Kyllä ihmiset tulee aika paljonkin juttusille. Muistan, kun Turussa tein Villisorsaa. Se oli hieno rooli se Hedvigin rooli siinä, ja yhden esityksen jälkeen yksi nainen juoksi mun perääni itkien ja kiitti, sillä oli ollut omassa elämässä jotain vaikeuksia ja esitys oli ollut hänelle sellainen puhdistava kokemus. Olin aika hämmentynyt, mutta kyllä se hyvältä tuntui.”

”Mulle on itselleni kerran käynyt sillai, että olen menettänyt täysin ajan-ja paikantajun. Lontoossa kävin katsomassa John Malkovichia 90-luvun alussa sellaisessa näytelmässä kuin ”Burn this”. Se oli ihan käsittämätön, mä kävin kaksi kertaa sen katsomassa, peräkkäisinä päivinä. Kun se eka esitys loppui ja valot syttyi, mä olin ihan jossain muualla. Se Malkovich oli vaan niin mieletön, se oli jotain sellaista lähes hengellistä jopa!”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Seela Sella on ihana, hän on ihan mahtava. Ja ainahan mä oon rakastanut Meryl Streepiä. Se Sophien valinta-elokuva oli mulle sellainen juttu, että kun kävin katsoon sen leffassa niin mä vaan itkin ja huusin siellä kuin hyeena. Meryl on kyllä hyvä näyttelijä, mutta kans sellainen joka jakaa mielipiteitä aika tavalla.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Marlon Brando tai Johnny Depp, ne olis aika kovia kyllä! Onhan noita ihan hirveesti! Suomalaisista en osaa sanoa, tai sit kun noi pojat vielä vähän kasvaa ja pääsee koulusta niin heh heh.”(Huom.Tällä viitataan viereisessä pöydässä istuvaan Martti Manniseen, jonka äitiä Rinna esittää Veriveljet-musikaalissa.)

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”No Princen kanssa tietysti ja biisi olisi Love Bizarre, se on Sheila E:n kanssa esittänyt sen aiemmin ja musta niillä on niiiiin hyvä meininki. Tosin mä olisin varmaan ihan kipsissä.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei mulla oikein oo. Mä oon sellainen, että mä en oo välttämättä sillai kauheen kunnianhimoinen tän ammattini suhteen, että mitä haluan ja miten mä saavutan ne asiat. Kyllä mä jonkun hirveen hyvä musikaaliroolin vielä haluaisin tehdä, Sweet Charity voisi olla hauska! Ja kyllä jotain Kolmea sisartakin olisi hauskaa esittää tietysti. Ja joku iso leffaroolikin olisi kiva!” Rinna innostuu.

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? ”Mä oon aina ollut ”friikku”, paitsi että Turussa olin sen kaksi vuotta silloin ´94-´96. Ensin mulle tuli kaksi paikkausroolia ja sitten mulle tarjottiin kahden vuoden pestiä, et kyllä se sillä tavalla kaiken sen opiskelun ja Neon-teatteriryhmän jälkeen vaikutti sellaiselta uudelta kokemukselta. Ja kun menin Turkuun, joka on vanha kotikaupunkini ja teatteri oli sama, jossa äitini ja isäni ovat olleet töissä, niin olihan se kauhean nostalgista ja mä nautin siitä hirveesti ja opin siellä todella paljon. Mutta … Mulle tarjottiin vakanssia silloin aikoinaan sieltä ja minä vaan nauroin, että minä menen kuulkaa pääkaupunkiin! Kyllä mä olen ollut ihan tyytyväinen kuitenkin siihen, että olen ollut freelancer, koska laitosteatterielämähän on ihan murhaa. Jokaisella laitosteatterissa työskentelevällä ihmisellä pitäisi olla se, että ensin tekee duunia vaikka pari vuotta ja sitten olisi joku välivuosi tai puoli vuotta, että sais vaan olla. Muutenhan ihminen kuluu loppuun!? Vierailut on kivoja, pystyy tuomaan ehkä jonkun oman pikku tuulahduksen työryhmään, muttei kuitenkaan jämähdä sinne ikuisiksi ajoiksi.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”Olen. Vähän tälläkin hetkellä. Mun pitäis tehdä sellainen selkee päätös elämästäni sillä tavalla, että nyhjäänkö ja ketkutanko mä tässä vai yritänkö mä kenties jotain muuta välillä? Mä oon siinä pisteessä mun elämässä nyt, että näköjään kaikki ei ole tullut sillai tarjottimella. Pitäisi hirveesti niinku vääntää ja kirjoittaa ja olla energinen ja muuta, tehdä välillä omiakin juttuja ja oon kyllä sellaista tehnytkin ja se on ollut hirveen kivaa, mutta että tää on vähän sellainen ammatti, että se ei välttämättä ole loppuun asti meikäläisen ammatti. Ehkä. Ellei tässä nyt tapahdu jotain ihmeitä.”

Mikä on parasta työssäsi? ”Kyllä se on aika lailla mukavat työkaverit, tässäkin on saanut tutustua ihan äärettömän kivoihin ihmisiin ja se on aina jotenkin ihanaa, että tulee uusia ystäviä ja sellaisia luottokavereita ja hengenheimolaisia. Vaikka olisin kuinka väsynyt, kun junassa tännekin Helsingistä matkustaa, niin kun tänne tulee ja näkee noi ihanat ihmiset, niin tulee heti hyvä mieli.”

Entä miinusta? ”Huonot palkat, ikärasismi ja tavallaan syrjintä sillai, että ihmisiä mapitetaan erilaisiin kansioihin... Onhan tää kuluttavaa, mullakin on sellainen olo että syyskuusta olen rypistynyt ja mulla on kolmoissilmäpussit, kun mä joudun itkemään tuolla lavalla niin paljon. Kuluttavaa tää on, mutta taas toisaalta ihanaa!”

Millaisessa roolissa koet olevasi omimmillasi? ”En mä oikein tiedä, mutta oliskohan se kuitenkin tällainen... Mä diggasin kyllä siitä Naisia kaupungilla-sarjasta, joka me tehtiin Veikko Aaltosen kanssa. (Huom! Alkoi 3.4. uusintana, keskiviikkoisin klo 21 TV2 !) Tykkäsin kun sain olla siinä tulta ja tappuraa, sain näyttää myös tunteita ja mun roolihenkilöllä on siinä sellainen burn out. Että ehkä mulle sitten sopii sellaiset!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Sellaiset ihmiset inspiroi, joiden pauloihin tavallaan joutuu. Kun tapaa sellaisia tyyppejä, että niistä näkee että toi tekee tuolla tavalla ja toi on ton tyylinen, ja kun katsoo sitä niin tulee sellainen wau-juttu, että mäkin voisin kokeilla tuota. Musiikki on kyllä sellainen asia, mikä inspiroi mua eniten. Kokkaillessakin kuuntelen aina, ja eri mielentilassa tietysti eri musaa.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”No ainakin Helsingin Kaupunginteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Työviksessä, Tampereen Teatterissa, Neon-teatterissa ja Komediateatteri Areenassa. Kesäteattereista mä olen ollut Samppalinnassa ja Oulussa.”

Entä omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Tämä Veriveljet ehdottomasti ja sitten se Naisia kaupungilla, ne on mun sydäntäni lähellä. Ja Villisorsan Hedvig oli kans ihana!”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Aina välillä, ja se on inhottavaa. Meillä oli Veriveljien omaisten ennakko ja siellä oli kaikki maailman ihmiset katsomassa, no ei ny kaikki mutta melkein, ja mä annoin itselleni luvan olla jännittynyt. Sitten tietysti kävi niin, että ekan 20 min aikana lavalla mä vaan tärisin, jalkoja myöten ja mä en saanut sitä tärinää pois mitenkään. Annoin itselleni luvan ja enskarissa olikin sitten helpompaa. Silloin mä jännitän eniten, jos on jotain tuttuja katsomassa.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita huomaat toistavasi ennen lavalle menoa? ”On mulla ollut, mutta olen nyt päässyt eroon siitä, eli mulla on ollut plari lähellä auki jossain koko esityksen ajan, et jos tulee jotain. Jos. Sitten mulla on rituaalina ehkä myös toi Carmolis-karkki, eli mulla täytyy olla pieni muru aina sitä suussa kun tulee joku laulukohtaus, jotta mulla ei suu kuivu, mutta ei mulla mitään sellaisia hokkuspokkus-juttuja ole, lähinnä tuollaisia käytännön juttuja. Taikauskoon muuten mulla on sellaisia uskomuksia, että kengät tosiaan ei saa olla pöydällä ja suolaa ei saa antaa kädestä käteen suoraan. Ja jos mulla on sellainen olo etten oo ihan kartalla tai oon epäkeskittynyt, niin kyllä mä isääni aika paljon mietiskelen, se antaa fiilistä. Hänestä mulla on monta kertaa tullut sellaisia tuntemuksia, että hän on jotenkin ”humahtanut” mun lähelle.”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”En oo nähnyt, mutta ehkä se on toi mun isäni? Se on tullut jotenkin jopa tuoksun kera, eli mä on kattonut esim. ikkunasta ulos ja sitten on tullut sellainen olo, että nyt on isä tässä jossain ihan lähellä. Sellainen hetken häivähdys, sit se vaan menee pois. Mähän nään siitä säännöllisesti uniakin, joissa se kertoo mulle mitä sille kuuluu, makoilee sellaisella suurella divaanilla ja juttelee.”

Kerro joku kommellus, joka on sattunut kesken näytöksen! ”No tossa äskeisessä näytöksessä mua aivastutti yhdessä kohtauksessa ja lopussa mokasin oikein kunnolla, kun aloin loppukiitoksissa heti osoitella ääntä ja valoja ja kapellimestaria ennen kuin kukaan meistä ehti edes itse kumartamaan. Sain kyllä sössilistaan ison merkinnän nyt! Sit joskus mulla on mennyt kieli ihan solmuun, Neon-teatterin aikoina mun piti sanoa repliikki ”Tässä olisi herralle vähän leipää ja kananmunia”, niin mä sanoin että ”Tässä olisi hellarre hellarle hellarre” , mä en päässyt siitä eteen päin mitenkään ja vastanäyttelijä joutui litsauttamaan mua poskelle. Se oli jotain ihan älytöntä! Ai niin, ja Avenue Q:ssa mä unohdin mennä lavalle, olin kyllä ihan valmiina lavan takana odottamassa omaa vuoroani, kun Peter Pihlström huutaa sieltä että ”Garyyyyy” moneen kertaan. Sit mä vasta hokasin, että se olikin mun vuoroni, kyllä sillai nolotti kun siellä oli yleisöö ja kaikkee ja jätin Peterin noloon tilanteeseen.”

Kerro joku hyvä muisto! ”Tyttäreni syntymä tietysti ja sitten aina noi kohtaamiset Princen kanssa. Ja sitten tietysti John Malkovich, kun mä pääsin jutteleen sen kanssa ja kaikkee. Sen ekan esityksen jälkeen menin sinne näyttelijöiden ovelle, siellä ei yllätyksekseni ollut ketään muita. Mulla oli huppari ja siinä taskussa oli huulikynä ja tavallinen kynä ja paperia. Sit ykskaks pitkä, kalju mies tulee niitä portaita alas ja mä menin juttusille. Kerroin, että olen näyttelijäopiskelija Suomesta ja olin katsomassa esitystä ynnä muuta, tietysti kaivoin sen huulikynän nimmaria varten ensin esiin ja Johnia nauratti. Sitten se toivotti mulle menestystä uralla ja halasi vielä. Noi on kyllä sellaisia asioita, joihin voi aina palata ja niistä saa sellaista hyvää voimaa, joka auttaa jaksamaan.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Mä oon aina sanonut, että ”pokka tiukkana ja kadun yli”, se on ollut aina mun vanha mottoni. Ehkä mulla nykyään olis sellainen, että ”yritä olla iloinen ja kiva ja mukava, niin kaikki menee paremmin” tai jotain.”

Mistä haaveilet? ”Haaveilen tietysti töistä. Työ on hirveen kivaa silloin kun sitä saa tehdä hyvässä porukassa ja sitten tietysti mä haaveilen siitä, että mun talouteni olisi kunnossa, ettei tarttis olla niin köyhä. Ja siitä, että tyttäreni rakastaisi mua ikuisesti, vaikka tuleekin murrosikä!”

Mitä muuta haluaisit kertoa itsestäsi? ”Mä syön ihan liikaa juustoja ja mä hikoilen kauheesti!Hehhehhe! Mä pyydän aina puvustossa, että ompelijat laittaisi hikilappuja joka paikkaan.”

Mitä haluaisit mahdollisesti sanoa meille katsojille? ”Avoimin mielin vaan. Eihän teatteriin kannata tulla vihaisena, koska se on jo semmoinen asia joka blokkaa paljon. Musiikki ja teatteri on sellaisia, jotka kannattaa vastaanottaa avoimin mielin, koska jos tehdään esim. sillai ”joukoturkkamaisesti” tai sillai, niin siinähän on hirvee nerous. Kaikessa on jotain hyvää!”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä hoitaisin hyvä veli – periaatteella ittelleni mielettömästi kaikkee duunia ja rahaa ja tekisin sopimuksia, joita ei voi perua, ja kattelisin naisten takapuolia ja daisareita. Olisin kauhee bisnesmies ja mimmejä pyöris mun ympärillä, saisin hätistellä niitä pois jaloistani koko ajan. Ai kauheeta sentään!” Rinna nauraa ja näyttää samalla vähän mallia machoiluasenteesta.

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä tärkeää ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Ottaisin tietysti Sanni-tyttäreni kainalooni, en mä tarttis muuta. Paitsi ehkä Princen musiikkia. Ja juustoja. Ja vichyä. Ja yhden punkkupullon.”

Jos saisit palata aikakoneella menneisyyteen yhteen hetkeen, minne menisit? ”Haluaisin mennä Las Vegasiin 50-60-luvulle kun siellä oli noi Rat Packit ja Marilynit ja kuulemma kova meininki silloin. Ja Elvis myös! Ja sit voisin mennä siihen hetkeen kun tyttäreni syntyi, hän syntyi hätäsektiolla. Haluisin nähdä miten se tapahtuu, veri vaan lentää ja kaikkee. Ottaisin sen nauhalle...”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Sanni

Mistä sanasta pidät vähiten? - Ikärasismi

Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kiusaaminen

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Sannin tuhinaa kun se nukkuu mun vieressä

Mitä ääntä inhoat? - Hammaspora

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Laulaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Roskakuski

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tääl on ruokaa ja juomaa ja hyvät bileet, tervetuloa!

Veriveljet-musikaali Tampereen Teatterissa 20.4. 2013 asti, joten kiirehdi !!

Haastattelussa Miska Kaukonen

Miska Kaukosen tapasin tammikuun puolivälissä 2013 Kulttuurikahvila Kivessä, ennen Tampereen Teatterin Vadelmavenepakolaisen iltanäytöstä.

Kaarinasta kotoisin oleva Miska on syntynyt 1975 ja horoskooppimerkiltään hän on kaksonen. ”Vähän päälle parikymppisenä mä muutin Turkuun. Olin silloin Kaarinan Nuorisoteatterissa ja jouduttiin lähtemään sieltä Littoisten Verkatehtaalta pois, meillä oli tilat siellä. Me vuokrattiin Turusta vanha elokuvateatteri Kasino ja perustettiin siihen Teatteri Susi, meitä oli kuusi tyyppiä perustamassa sitä. Niihin samoihin aikoihin mä varmaan muutin Turkuunkin. Viisi vuotta olin siinä välissä Hesassakin, ensin koulussa neljä vuotta ja yhden vuoden mä vaan palloilin siellä”, Miska kertoilee.

Mitä harrastat? ”Mä maalaan ja piirtelen aika paljon. Musiikki on myöskin tärkeetä, se on tosin jäänyt paljon vähemmälle nyt. Sen takia mä teatterissakin oon mukana, kun mua kiinnosti musahommat ja soittelin bändeissä silloin ja sit Kaarinan Nuorisoteatterissa oli mua noin kolme vuotta vanhempia jätkiä, joilla oli erittäin kova bändi ja mä mietin, että mäkin haluun tohon porukkaan mukaan! Sit mä menin, mutta lavallehan mä päädyin sitten samantein teatterihommiin. Niin siinä kävi! Aina mä oon harrastanut musiikkia tosi paljon, laulanut eri bändeissä ja kitaraa mä soitan jonkun verran, mut sit Teatterikoulussa se vähän jäi. Nykyään ei oo oikein aikaakaan. Uusitalon Tume oli muuten siinä bändissä myös, Tohtori Jones oli nimeltään se. Tehtiin yks EP, viiden biisin levykin. Se oli itse asiassa tosi hyvä bändi, sellaista suomipoppia. Sit me lopetettiin just silloin kun tuli Jyrki-ohjelma ja se otti kaikkia uusia suomalaisia bändejä sinne ohjelmaan esiintymään, eli me lopetettiin vähän liian aikaisin.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”En mä tiedä, voisin sanoa että mä olen aika tarkka. En tiedä onko se mikään erityistaito, mutta mä arvostan muissakin ihmisissä sitä. Toki näyttämöllä voi vähän rönsyilläkin, mutta että kaikki tulee sillai kohdillaan, se on mulle hirveen tärkeetä. Tyylillä saa rönsyillä, mutta ei niin että se homma lähtee ihan lapasesta. Pitää aina palata siihen mistä se tilanne lähti, jotkut rönsyilee vaan niin ettei siinä oo enää mitään tolkkua.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Ei mulla mitään sellaista oo. Toki se maalaaminenhan on ikuista oppimista ja sitä mä mietin, että jos olisi aikaa niin mä menisin johonkin kurssille tms. treenaamaan sitä lisää. Aika tosiaan ei anna nyt periksi millään! Teatteripuolelta ei oo kyllä mitään sellaista, en oo koskaan edes aatellut että treenaisin jotain tiettyä taitoa tai kikkaa. Jotkut sanoo, että kaikki on tarvittaessa opeteltavissa, mutta kyllä se itsensä kusettamista olisi jos mulle vaikka soitettaisi, että tuutko tekeen yhden roolin venäjäksi ja mä suostuisin, kun en sitä kuitenkaan sujuvasti pystyisi vetämään.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”En oo kyllä ihan varma tästä, mutta äitini on vissiin joskus ollut jossain lausuntapiirissä. Taiteellista puolta muuten kyllä löytyy, täti maalaa myös ja siskoni on puuartesaani ja entisöijä ammatiltaan, eli sellainen visuaalisen silmän edustaja.”

Milloin sitten kiinnostuit teatterista enemmän ja onko jotain tiettyä henkilöä, joka sai sinut innostumaan alasta? ”Kyllä se on mun musiikinopettajani Eija Lappalainen, joka mua suositteli sinne Kaarinan Nuorisoteatteriin, ne etti just uusia kasvoja johonkin Häräntappoaseeseen ja silleen. Mä olin yläasteella silloin. Ei mua oo teatteri koskaan nuorempana sillai kiinnostanut, kuten jo sanoin niin mä menin teatteriin musiikin kautta. Olin yhtäkkiä lavalla vaan ja porukka oli todella kivaa, ykskaks mä olin ollut viidessä-kuudessa jutussa mukana. Sitten en enää haikaillutkaan siihen bändiin mukaan”, Miska muistelee.

Miska ja mielenkiintoinen kuvauspaikka... / kuva Teatterikärpänen 

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Teakiin mä hain viisi kertaa ja kaks kertaa hain Nätyllekin. Olin just aloittamassa Rauman Kaupunginteatterissa näyttelijäharjoittelijana, tai mulla oli siis paikka siellä ja sit just sinä vuonna mä pääsinkin kouluun ja syksyllä aloitin, kun olisin kans aloittanut siellä Raumalla syksyllä. 1998 mä menin Teakiin ja meidän kurssi valmistui 2002, kahta lukuunottamatta eli minä ja yksi toinen ei koskaan valmistuttu. Terveisiä vaan Siivosen Tatulle, heh! Jotenkin se mulla vaan jäi, maisteriksi tarvii 160 opintoviikkoa ja mulla oli niitä 119,5 eli puolta opintoviikkoa vaille kandin paperit... Olin samaan aikaan Herrojen Eeva-näytelmässä, jota esitettiin kahdessa eri paikassa ja siinä meni vuosi. En halunnut rampata eri kaupunkien välillä edestakaisin, en kyllä tiedä että miksi en niin tehnyt.”

”Viisi kertaa mä tosiaan hain Teakiin ja oonhan mä siinä välissä koko ajan kuitenkin tehnyt teatteria ja bändihommia. Puolitoista vuotta putkeen olin Turun Kaupunginteatterissa Peter Panissa mukana ja sitten olin Raumalla ja Kaarinan Nuorisoteatterin ja Teatteri Suden kanssa tein. Teatteri Susihan sitten yhdistyi Turun Uuden Teatterin kanssa vuonna 2003, ja siitä tuli Linnateatteri.”

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä? ”Kyllä mä tykkään tästä ihan järjettömästi. Eihän tätä voisi tehdä, jos tästä ei nauttisi. Ja koko ajanhan mä tätä teen, eli tää on mun työni. Olen freelancer ja oon kyllä iloinen siitä, että on hommia koko ajan. Kyllä se on myös tietynlainen rakkaus lajiin ja itse teatteriin.”

”Vuosina 2003-2006 mä olin kiinnityksellä Turun Kaupunginteatterissa vuoden kerrallaan, tein tosi paljon hommia kyllä. Olinkin sit aika puhki silloin. Kaupunginteatterilla oli 4-5 ensi-iltaa vuodessa ja lisäksi mä olin Linnateatterilla siinä sivussa, kun tehtiin kesäjuttuja jotka sitten jatkui aina sisällä vielä syksyllä. Mulla saattoi pyöriä päällekkäin 5-6 juttua. Ihan mahtavaa aikaahan se oli, mutta mä jäin pois sieltä sitten just ihan sen takia, kun oli sitä hommaa jo vähän liikaakin.”

Onko sinulla kenties omia esikuvia? ”Ei mulla teatteripuolella kauheesti oo kyllä sillai, mutta aina välillä niitä tulee. Olin kattomassa sen Lari Halmeen ”Ihan kusessa”-jutun ja mä olin ihan että wau! Huomaa, että kaveri tekee sitä täydestä sydämestä ja täysillä, sitä oli kyllä tosi mahtavaa katsoa. Nää mun suosikit vaihtuu aina, kun näkee miten hienosti joku tekee jotain juttua. Musiikkipuolen tyypit vaihtelee kans aina. Tosin Pearl Jamista mä oon digannut aina ja käynyt paljon keikoillakin, kesällä olin Berliinissä ja Köpiksessä katsomassa. Mä aloin vaan diggailla niiden meiningistä silloin kun ne tuli ja oon seurannut sitä touhua sitten sieltä lähtien, mä itse asiassa keräilen kaikkee Pearl Jam-kamaakin – mulla on julisteita ja t-paitoja ja tarroja ynnä muuta. Hyviä, persoonallisia lauluääniä mä myös ihailen!”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Ei siihen kai ketään miespuolista voisi ottaa, vai voisko? Jonkun mimmin kanssa olisi hienompi kyllä laulaa. Hitto kun mä en muista sen yhden mimmin nimeä nyt, Jeff Buckleyn entinen tyttöystävä ja niillä on yksi tosi makee duetto..."

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Ne tulee aina niin yllättävistä suunnista just tommoset, että en mä kyllä osaa sanoa, että haluaisinko mä jonkun tietyn kans just näytellä. Aromaan Teemun kans oli kyl tosi kivaa näytellä, se on tarkka jätkä ja sen kanssa olisi tosi nastaa vielä tehdä jotain yhdessä. Jos pääsisi vielä näytteleen Lambergin Kallen, Karvosen Santun ja Rasilan Jugin kanssa sillai ”Seitsemän veljestä”-tyylisesti (huom. Linnateatterin kesänäytelmä, jossa neljä näyttelijää esitti kaikki roolit...) niin se olisi kyllä mahtavaa.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Mulla on ollut joskus, se lähti varmaan Shakespearen kootuista teoksista, kun sitä veivattiin. Teatterihan ei oo mulle mikään sellainen intohimo, että haluaisin sitä kauheasti opiskella tai tutkia, mutta kyllä Hamlet olisi nastaa tehdä joskus, sellaisena ihan perinteisenä versiona vaikka.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Tapaa hirveesti uusia ihmisiä ja pääsee tekemään eri ihmisten kanssa juttuja. Varmaan se välitön palaute on kans sellainen homma, millä mä elän, siitä tulee vaan niin hyvät fibat aina.”

Entä miinuspuolia? ”Kyllähän ne työajat on välillä sellaiset, että ei pysty ns. normaalien ihmisten juttuja tekemään, esimerkiksi aloittamaan jotain kurssia joka olisi tyyliin kerran viikossa johonkin tiettyyn aikaan, se on ihan mahdoton yhtälö.”

Millaisessa roolissa koet olevasi kaikkein omimmillasi? ”Kävitkö Ellingiä katsomassa Linnateatterissa? Jaa et, harmi. Sehän on kirjoitettu siihen tekstiin, että se mitä se ukko suoltaa ulos on tosi koomista kun sä näyttelet sen tosissaan. Mua ärsytti kun jengi tuli sanomaan, että taas se Miska on tuommoisessa komediaroolissa. Ei se niin mennyt! Mä näyttelin sen täysillä, se ihminenhän ajatteli sen asian niin ja silloin siitä tuli koomista. Sehän oli itse asiassa tosi koskettavaa myös. Mä diggaan tuommoisista, mutta niitä vaan harvemmin pääsee tekemään.”

Huom. Viime vuonnahan Teatterikärpänen antoi ”Vuoden 2012 erikoismaininnan” Miskalle rajusta, koskettavasta roolityöstä näytelmässä Trainspotting.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kun näkee jonkun tekevän täysillä ja sydämellään ja tekee jotain sillai oikeesti. Kaikkee voi opetella, ookoo, mutta … Elokuvaohjaaja Jim Jarmuschan on kirjoittanut tavallaan sellaisen protestin, jonka nimi on ”Nothing is original”, eli mikään ei oo alkuperäistä. Se on niinku taiteilijoille osoitettu, että pöllikää kaikki! Kaikki tässä maailmassa on jo tehty, kopioikaa, omaksukaa. Et jos on joku esikuva, niin yrittäkää tehdä niin kuin se tai omaksukaa sieltä ne jutut, joista te itse pidätte eniten ja tehkää niistä omianne. Jos sä teet sen täydellä sydämellä, niin siitä tulee sun näköinen eikä enää sen esikuvan näköinen, mutta jos sulta puuttuu siitä hommasta sydän, niin silloin siitä tulee kopiointia. Sama kuin kuvataiteessa, että jollakin voi olla yksinkertainen juttu, mutta silti sillä on ihan oma meininki. Mä itse seuraan hirveesti noita katutaiteilijatyyppejä ja vähän sellaista kollaasimeininkiä, nekin on sellaista vanhojen juttujen kierrättämistä.”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”En hirveesti. Nythän mä kirjoitin Facebookiin ennen Vadelmavenepakolaisen ensi-iltaa, että ”En normaalisti oo mikään jännittäjä, mutta nyt on kyllä kuset housussa!” Mä olin aivan paniikissa silloin. Se tekstimassa on siinä niin valtava ja mua oikein pelotti mennä lavalle. Nyt mä oon sen tekstin kanssa jo sinut ja oon päässyt sen yli.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita huomaat toistavasi aina ennen esitystä? ”Yritän keskittyä ja avata vähän paikkoja, ei siinä on mitään sen ihmeellisempää, ja sekin on vähän juttukohtaista. Tsemppiringin mä yleensä haluan aina tehdä, mutta sekin riippuu vähän työryhmän koosta, se on tuolta Linnateatterin jutuista lähtöisin.”

Oletko nähnyt tai kuullut koskaan teatterin kummituksesta? ”Joo kyllä, Linnateatterilla on oma! Tää on aika järjetöntä kyllä, mutta … Linnateatterilla on sellainen pitkä ravintolatila ja teatterin alkuaikoina siellä oli sellaiset isot metalliset lamput siellä katossa ja ne on riveissä. Vanha ravintolapäällikkö Jore oli kuvannut siellä videoo ympäriinsä, et jos laittaisi nettiin millainen tila se sali on ja näin. Se oli yksin kuvannut siellä sitä videoo ja ottanut valokuvan myöskin. Sit se näytti mulle sitä videoo ja sanoi, että katsos, normaalisti ne lamput on ihan suorassa ja sit kun se oli vahingossa säätänyt sitä kuvaa kirkkaimmalle, niin ne lamput liikkui ja näytti siltä kuin niiden alta olisi kävellyt joku. Sit se näytti sitä valokuvaa ja zoomasi lavan vieressä olleisiin verhoihin. Siellä on tolpassa lamppu, joka osoittaa alaspäin niihin verhoihin ja siellä näkyi kasvot, jotka katsoivat suoraan kameraan! Huh huh! Sit yks kesä me asuttiin Roihan Valtterin kanssa siellä teatterin takahuoneessa, ja yks yö tultiin baarista ja oltiin kumpikin siellä omilla sohvillamme ja juteltiin naisasioista ja räpellettiin kännyköitämme siinä samalla. Kysyin Valtsulta, että onko sulla näppäinäänet päällä ja se vastasi, että ei oo. Vähänmatkan päästä käytävästä kuului sellasta ”pipipipipippipi”-ääntä, niin kuin joku näpyttelisi kännykällä tekstaria tai jotain. Sit se loppui. Jatketaan juttelua ja se alkaa uudestaan. Me tarkistettiin kaikki paikat eikä siellä ollut ketään! Joskus kuului keskellä yötä jotain porausääniä. Ovia aukeilee ja tuntuu siltä, että joku kävelee sun perässäsi. Mutta se vaikuttaa ihan hyväntahtoiselta tyypiltä kyllä!” Miska kertoo ja haastattelija on kauhusta kankeana...

Kummitusjuttuja...

Mitäs tulevia juttuja on luvassa? ”Linnateatteri täyttää 10 vuotta ja me otetaan uudestaan ohjelmistoon se Mieletön Turun lähihistoria, se loppui jo viime huhtikuussa, mutta otetaan se nyt uusintakäsittelyyn itse asiassa ensi viikolla. Sitten syyskuussa otetaan se eka versio, se Mieletön Turun historia, ja sitten marraskuun lopulla tulee vielä Mieletön Turun tulevaisuus. Sitten mä ohjaan Lasse-Maijan etsivätoimiston (linkki ohessa) myös Linnateatterille, se on maaliskuussa ensi-illassa. Se on sellainen linnateatterimainen lastenspektaakkeli! Olen myös aiemmin ohjannut, sen Luolamiehen poika-näytelmän, jonka Valtteri näytteli ja kirjoitti itse. Kesällä tulee Naantaliin sitten se ”Vetämättömät – balladi villistä Länsi-Suomesta” (linkki ohessa) .Vipinää siis riittää!”

Lisäksi lokakuussa tulee Turun Kaupunginteatteriin Rocky Horror Show, jossa Miskalla on Riff-Raffin rooli.

Onko sinulla jotain mottoa? ”Joskus mulla oli sellainen, että asioilla on tapana järjestyä.”

Mistä haaveilet? ”Haaveilen siitä, että kaikki olis hyvin ja saisi tehdä sitä mitä haluaa ja pysyisi terveenä. Haaveilen muuten myös siitä, että pääsis muuttamaan Suomesta pois vähän pitemmäksi aikaa. Se virkistäisi niin paljon mieltä, kun saisi olla kesän tai puoli vuotta jossain ulkomailla. Se olisi mahtavaa!”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Olisin Vituiksmän. Se yrittäis kaikkee ihan helvetisti mutta kaikki menisi päin … ” Miska nauraa.

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Voi voi, kyllä mä varmaan sitä sielunmaisemaa yrittäisin tutkailla. Mä olisin varmaan yksin himassa koko päivän ja miettisin mitä siellä aivoissa liikkuu, ja ei olisi mitään päällepantavaakaan.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta että heräät kesken kaiken? ”Tosi lämpimän peiton ottaisin! Sit mä varmaan ottaisin mun piirrustus-ja maalausvehkeeni ja kitaran. Ruokapuolesta sitten kaikkee perustarviketta, joista saisi tehtyä hyvät pöperöt.”

Jos saisit tilaisuuden matkata aikakoneella johonkin menneisyyteen, minne menisit? ”Antiikin Rooma kiinnostaisi ihan älyttömästi, ja Kreikka myös.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Kaunis, se tuli vaan ekana mieleen

Mistä sanasta pidät vähiten? - Pylly, tästä mä pidän kyllä eniten myös. Pylly pylly pylly :)

Mikä sytyttää sinut? - Risto Korhonen, joka tuli just ovesta sisään näköjään

Mikä sammuttaa intohimosi? - Risto Korhonen, joka käveli just meidän ohi

Suosikkikirosanasi? - Perse! Nää menee takalistoon nää vastaukset nyt näköjään heheh

Mitä ääntä rakastat? - Eddie Vedderin ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Tiettyinä hetkinä liian pitkään jatkuva lapsen huuto

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Arkkitehti, sillai et näkisi vielä sen mun piirtämän talon valmiina

Missä ammatissa et haluaisi olla? - 8-16 töissä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hahahah, mitä v*ttua sä täällä teet!?

Rocky Horror Shown pressistä videota tässä ... 

Haastattelussa Olavi Uusivirta

 ”Yleisön pyynnöstä” minulta toivottiin juttua Olavi Uusivirrasta, ja suureksi ilokseni tapaaminen onnistui lokakuun loppupuolella 2012. Olavin tapasin Kansallisteatterin Lavaklubilla Helsingissä, ennen HOMO!-näytelmän alkua. Kiirehän siinä tuli ja muutama kysymys lopusta on laitettu perässä sähköpostin muodossa.

Helsingissä 1983 syntynyt Olavi on horoskooppimerkiltään leijona. ”Mä olen helsinkiläinen hyvin vahvasti identiteetiltäni. Olen täällä syntynyt ja 16 vuotta olen asunut täällä. Siinä välissä tuli asuttua myös Kotkassa ja Karkkilassa. Siellä Karkkilassa mä kävin koko ala-asteen, se on kyllä myös jättänyt minuun jälkensä. Mutta kyllä mä sillai stadilaiseksi itteni tunnen ja koen.”

Mitä harrastat? ”Tähän on vähän hankalaa vastata, että missä minkäkin raja menee. Ehkä lukeminen voisi olla sellainen, minkä mä niinkun voisin kokea harrastukseksi. Kirjoittaminen aina silloin tällöin on työtäni myös. Muutenkin ehkä tällä alalla, jos mietin että mä olen näyttelijä ja laulaja-lauluntekijä-kirjoittaja, niin se työn ja vapaa-ajan välinen ero on hyvin häilyvä. Ehkä sit taas toisaalta saunominen … mä oon Saunaseuran jäsen, Lauttasaaressa Vaskiniemessä on sellainen mahtava saunakompleksi, jossa on viisi puulämmitteistä saunaa ja kaksi savusaunaa ja uintimahdollisuus ympäri vuoden, että aina kun on mahdollisuus niin mä menen sinne.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Mä oon hyvä apinoimaan, se on mun erityistaitoni. Kyllä mä sitten olen omasta mielestäni myös aika lupaava jazz-rumpali, tai ehkä mä oon niin innokas, että se tavallaan peittää ne tekniset vajavaisuudet. Mä en oo mikään sellainen, että osaisin mitään käsilläkävelyä ja semmosta...” Olavi naureskelee.

Minkä taidon haluaisit osata? ”No kyllä itseasiassa venäjän kieli olis sellainen taito kyllä ja miksei saksa ja ranskakin, niitä osaan välttävästi ja niitä voisi teroittaa. Kyllä se liittyy noihin kieliin, mä kadehdin niitä, jotka osaa sujuvasti seitsemää kieltä.”

Onko suvussasi muita tällä alalla olevia? ”No siinä mielessä joo, että mun isäni on valmistunut myös Teatterikorkeakoulusta aikoinaan dramaturgilinjalta, samana vuonna kuin synnyin, mutta hän ei ole nyt viime vuosina tehnyt varsinaisesti teatterialan töitä. Kyllä mun mutsikin on ollut Ylioppilasteatterissa aikoinaan ja hän on innokas laulunharrastaja. Mun serkku Jiri Kuronen soittaa mun yhtyeessäni koskettimia, että sillai. Vanha kunnon Jiri-serkku!”

Mitä soittimia osaat soittaa? ”Osaan soittaa näitä niin sanottuja bändisoittimia riittävässä määrin niin että toimeen tulee, eli siis rummut, kitara, basso ja piano. Niillä mä pärjään kyllä riittävän pitkälle.”

Milloin kiinnostuit teatterista? ”Mä luulen että se on kyllä tullut sellaisessa aika varhaisessa vaiheessa. Silloin kun me asuttiin Kotkassa, niin faija oli siellä kaupunginteatterissa duunissa ja siellä tuli kyllä notkuttua aika paljon ihan parivuotiaana, ja sit myöhemmin Karkkilassa kun asuttiin mun ala-astevuosina, niin mun äiti piti siellä semmoista teatterikerhoa Karkkilan Työväenopistolla. Me valmistettiin itse siellä omia esityksiä, pari vuodessa. Myöhemmin sit ehkä lukiossa, Kallion lukiossa, jossa näyttämöilmaisu oli yksi näistä ilmaisutaitoaineista. En muista, että Karkkilassa olisi koulussa ollut sellaisia koulunäytelmiä, mitä kaikissa leffoissa on aina. Että äidit ja isät menee sinne ylpeinä katsomaan kun tytär näyttelee puuta, mut siis samaan aikaan oli just näitä Työväenopiston teatterikerhon näytelmiä, joissa mä mm. näyttelin Martti Ahtisaarta. Tai itse asiassa se oli Sahtivaari. Me tehtiin jo silloin tällaista varhaista poliittista satiiria. Mun paras kaveri Ode oli Illalliskivi, nää presidentinvaalit ´94 oli silloin just ajankohtaiset. Meillä oli nää pääehdokkaat siellä lavalla niinkun, ja ite oltiin 11-vuotiaita.”

Milloin sitten kiinnostuit musiikista? ”Rumpuja mä aloin soittaan 8-vuotiaana, mua kiinnosti soittaminen sinne lukioikäiseksi asti. Sen mä muistan, että laulamisesta mä innostuin varmaan siinä vaiheessa kun tuli äänenmurros, eli joskus yläasteaikana, mut en mä silloinkaan vielä tehnyt omia biisejä, ei mua kiinnostanut laulujentekeminen. Ensimmäiset lauluni mä tein sitten lukiossa ja tähänkin liittyy tämä Jiri-serkkuni, joka toimi sellaisena kannustavana mentor-hahmona siinä asiassa. Jirillä oli muutamia sävellyksiä, joissa ei ollut tekstiä ollenkaan ja sit se antoi mulle minidiscillä biisejä, että ”Mitä jos sä kokeilisit tehdä näihin tekstejä?” ja siitä se ajatus sitten oikeestaan lähti, mä innostuin sitä kautta sitten myöhemmin tekemään kokonaan omia biisejä. Se tapahtuikin sitten aika nopeesti, niihin aikoihin perustettiin tän nykyisen bändin esiaste. Itseasiassa Jiri soitti siinä jo silloin, eli kymmenen vuotta sitten ja myöskin meidän basisti Jaakko Kämäräinen oli myös hyvin varhaisessa vaiheessa mukana. Näin se on, että lukiossa se kipinä syttyi!”

Poseerausta á la Olavi / kuva Teatterikärpänen

Mitä teatterialan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Valmistuin keväällä 2012 teatteritaiteen maisteriksi. Mä pääsin sisään kolmannella yrittämällä. Muistan, että pyrin silloin heti lukion jälkeen vuonna 2002 ekan kerran ja silloin mä pääsin kolmanteen vaiheeseen. Sit meni kaksi vuotta etten pyrkinyt ollenkaan, kun tuli näitä musakuvioita sitten enemmän kehiin. Jossain vaiheessa alkoi tuntua taas mielekkäältä se ajatus siitä, että mitäs jos taas pyrkisi sinne. Sit 2005 mä pyrin taas ja pääsin silloin vikaan vaiheeseen ja sit siinä mä jotenkin päätin, että nyt kun tavallaan jäin niin kalkkiviivoille, niin mä pyrin vielä yhden kerran. Nyt se päti kerrankin se sanonta, että kolmas kerta toden sanoo! Vuonna 2006 aloitin sitten Teakissa.”

”Ennen Teakia ei ollut varsinaisesti mitään muuta kuin niitä lukion juttuja, ja tehtiinhän me myös yläasteella omia produktioita. Mä olin Kruunuhaan yläasteella musiikkiluokalla, ja me tehtiin Kansallisoopperan ja Keski-Uudenmaan Musiikkiopiston kanssa yhteistyössä sellainen musiikkiteatteriproduktio, jonka nimi oli ”Underground” ja lukiossa tehtiin sellainen ”Hotelli Huosta”-niminen musikaali. Ne oli kyllä hyviä proggiksia ja jääneet mieleen sellaisina mukavina kokemuksina kyllä.”

Jos et olisi tällä alalla (näyttelijänä tai muusikkona), niin millä alalla mahdollisesti olisit? ”Mä en itse ajattele, että tässä on nyt ne asiat, joita tulen tekemään koko loppuelämäni. Kyllä mä esimerkiksi ensi vuonna (2013) oon ajatellut jättää aikaa taas kirjoittamiselle enemmän. Mä jotenkin pyrin kuuntelemaan omaa sisäistä ääntäni, intuitiota, että mihin suuntaan sitä lähtis. Mä pyrin välttämään semmoista, että ajautuis niinku sellaiseen kierteeseen tai putkeen, jossa yhtäkkiä kuluu 10v ja huomaa, ettei itse oo pystynyt todellisesti valitsemaan niitä asioita vaan on jotenkin ulkoaohjautuvasti päätynyt aina seuraavasta projektista seuraavaan. Helposti käy niin, että kalenteri täyttyy ja nyt ekaa kertaa mä oon pyrkinyt sillai vähän suunnittelemaan etukäteen ja vetämään kalenterista kaikki yli, että tähän mä en ota mitään vaikka mitä tulis. Mutta kun kysyit, että mitä mä tekisin, niin sit mä varmaan kirjoittaisin tai sitten mä viljelisin jossain porkkanoita. Kaikki on mahdollista, mä oon jotenkin pyrkinyt välttään sellasten viisivuotissuunnitelmien tekemistä”, Olavi summaa.

Onko sinulla omia esikuvia? ”On varmaan moniakin, ei mulla näyttelijöistä sillai oo kun en edes kauheasti tunne... Tajusin tässä just, että mä oon hirveen huono kasvojen kanssa, eli jos mulle näytetään kymmenen Hollywoodin tunnetuinta näyttelijää, niin mä en osaa nimetä keitä ne on. Ehkä Suomesta joku Jorma Tommila voisi olla sellainen, sen jutuista oon aina tykännyt. Ja sit kun oon vierestä saanut seurata myös tuota Hannu-Pekka Björkmania, se on kyllä tosi mielenkiintoinen ja tavallaan ihan omanlaisensa taiteilijasielu ja vähän semmoinen ”outolintu”. Tuleva professori ja mies paikallaan kyllä! Muusikkopuolella sitten varmaan toi, siis mä ajattelen usein enemmänkin rock-lyyrikkoja kun aattelen omia esikuviani, niin varmaan ekana tulee Morrissey ja sit tietenkin Bob Dylan, suomalaisista ehkä Gösta Sundqvist. Jotenkin sellaiset tyypit, jotka on kaikki ollu aika tinkimättömiä tyyppejä! Mä oon monta kertaa miettinyt sitä Göstan radikaaliakin päätöstä, jonka hän teki jo joskus uransa alkuvaiheilla, että hän lopetti haastattelujen antamisen kokonaan eikä sen koommin antanutkaan. Se oli tehnyt haastatteluja ja todennut, että hän ei tunnista itseään niistä ja hänhän teki myös sen päätöksen, että Leevi and the Leavings ei keikkaile. Nehän ei sitten keikkailleet ollenkaan ja sekin oli aika rohkee veto kyllä. Se ei menoa haitannut, laulut on löytäneet yleisönsä ja niillä lauluilla on valtavasti ystäviä edelleen. Et joskus sitä miettii, että onko se niin välttämätöntä aina antaa 85 haastattelua kun tulee uusi levy. Mitä jos antaskin vaan yhden?” Olavi pohtii.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Oiva Lohtander tietysti!”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Mä luulen, että ehkä Patti Smith voisi olla semmoinen. Mikäs me voitas laulaa sen kanssa … ehkä joku Louis Armstrongin ja Ella Fitzgeraldin joku näistä duetoista, niitä on monia. Nyt eikun Pattille puhelua vaan kehiin!” Olavi innostuu.

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tää on hauska kysymys, koska mä muistan että joskus vuosia sitten joku kans kysyi tätä, niin mä vastasin että mä haluaisin näytellä Hitleriä. No nyt mä oon päässyt ja kohta pääsen taas kun meen lavalle. Onhan niitä moniakin, jos lähtis oikein ajattelemaan ja miettimään, siis mielekkäitä ja mielenkiintoisia rooleja. Varmaan se liittyy enemmänkin juttuihin, joissa olisi joskus kiva olla mukana esim. toi ”Kuka pelkää Virginia Woolfia” olis semmoinen. Se on varmaan aika monen näyttelijän märkä päiväuni päästä siihen mukaan, se on kaikille niille neljälle roolille kiitollinen juttu.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Kyllä mä luulen, että parasta on se yhteisöllisyys ja sellainen family-meininki, joka parhaimmillaan proggiksessa vallitsee. Ehkä myös se, että ne työporukat vaihtuu ja saa tutustua uusiin ihmisiin ja tehdä erilaisten ihmisten kanssa töitä. Toisaalta siinä kiehtoo myös se katoavaisuus, että jos tekee levyn tai elokuvan tai taulun, niin ne jää elämään, mutta esittävissä taiteissa on se, että siinä on se hetken esityskausi ja sitten sitä esitystä ei enää tavallaan ole. Siitä tulee sellainen ainutkertaisuuden tunnelma, että jos pääset katsomaan niin hyvä sulle.”

Entä miinuspuolia? ”No siis toistohan on kyllä sellainen iso haaste, tätä Homoakin me ollaan nyt veivattu 80 kertaa ja on tosi iso haaste saada aina motivoitua itsensä ja saatikka se koko kollektiivinen henki, ei sitä voi kieltää etteikö se mitenkään vaikuttaisi, että tässä on nyt 79 esitystä takana ja että se muuttuu jollain tavalla. Ei se välttämättä tarkoita sitä, että se aina jotenkin lässähtäisi tai löystyisi, totta kai siinä tulee eteen ohjaajan vastuu ja se pitää sitä hengissä ja valvoo sitä, ja esiintyjien vastuulla on tavallaan itsekin pitää sitä hengissä, keksiä se uudestaan aika-ajoin. Onhan se musahommissakin sama juttu, että jos sä lähdet miettimään vaikka sitä, että monta kertaa Maarit on vetänyt Jäätelökesän , niin siinä on ihan sama problematiikka. Siihen pitäisi saada puhallettua sellainen hehku, että ikään kuin se vedettäisi ensimmäistä kertaa. Totta kai siinä auttaa aina just se kun tietää, että yleisö on aina uusi ja suurin osa kokee sen ensimmäistä kertaa. Se helpottaa. Itse asiassa lopputyössäni heitin ilmoille sellaisen kysymyksen, että mikä siinä on että esim. sinfoniaorkesterit ei toista sitä esitystä kymmeniä kertoja, vaan ne soittaa yhden kerran, ehkä joskus kaksi. Kun niillä on joku konserttikokonaisuus, niin ne soittaa sen korkeintaan kolme kertaa. Miksi? Miksi ne ei soita 30 tai 300 kertaa? Siinä on varmaan joku syy. Ehkä se syy on se, että ne kokee että se esitys kärsii siitä, joku sellainen terä katoaa siitä siinä vaiheessa kun sitä alkaa paukuttaa kymmeniä kertoja. Välillä ihmettelee näitä teatteriesityksiä, että onko hyvä toistaa tappiin asti? Siinäkin on niin monta koulukuntaa, jotkut on sitä mieltä, että 20-30 esitystä on hyvä, se ”esityskaari” on näkyvissä. Et tää on tän pituinen esityskausi ja koko ajan tietää, että tuolla on se päätepiste. En tiiä, ite mä tykkään siitä että on tavallaan sellaiset lyhyet ja näpäkät esityskaudet. Että se on tossa! Siinä just korostuu se ainutkertaisuus.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”No enhän mä oo vielä ihan älyttömästi kerinnyt...Mä tein tuolla Puoli-Q:ssa eli Q-teatterin pienellä puolella mun harjoittelun ”Orlando”-näytelmässä ja sitten on ollut koulun juttuja ja sitten on ollut kaksi juttua täällä Kansallisteatterissa. Sit me oltiin Universum-teatterissa Nylén & Linkola – monologijutun kanssa, keväällä mennään Turun Kaupunginteatterin Sopukkaan vierailemaan sen kanssa. Et ei näitä montaa oo tässä vaiheessa vielä kyllä ollut. Nyt se Kokkolan teatteritalo on tullut myös tutuksi kun oon tehnyt siellä sitä musahommaa, ”Suomi uuteen nousuun”, kotimainen kantaesitys. Mun toimenkuvaan kuuluu, että mä sovitan olemassaolevaa musiikkia ja sävellän jonkun verran uutta musaa ja johdan sitä bändiä. En oo itse esityksissä muusikkona, mutta siellä on kolmihenkinen bändi paikallisia mainioita tyyppejä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ihmiset, erilaiset uudet ihmiset. Ja vanhatkin, heh! Totta kai siis taide kaikkinensa. En mä oikeestaan pysty sanomaan, että oonko mä enemmän kiinnostunut kuvataiteesta vai kirjallisuudesta vai arkkitehtuurista. Nyt klassinen nykymusiikki ja nykykuvataide on jotenkin jäänyt niinkun vähemmälle ja mä oon monesti miettinyt, että onko se silleen että mä en halua mennä sitä kohti, et se ei tavallaan kutsu mua luokseen, vaikka jollain alitajuisella tasolla se tuntuu, että mä jotenkin aattelen, että aina olisi mielenkiintoista tutustua ja ottaa ne haltuun, mutta sitten mä vaan oon käyttänyt kuitenkin aikani toisin.”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Kyllä, usein ensi-illan alla varmaan aika tyypillisestikin, mutta se helpottaa kyllä sitten roimasti. Kyllä mua jännittää ensi-illat aina, ei se varsinaista ”ramppikuumetta” oo ehkä, mutta kyllä sen yöunissa huomaa. Aina kun on mikä tahansa stressaava juttu edessä.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Mulla on muutamia tavallaan äänenavauksellisia juttuja, hengitysharjoituksia ja tommosia. Ei oo itseasiassa mitään sellaista vakituista, jonka tekisin aina. Riippuu se toki esityksestäkin, joka esityksellä on vähän erilaiset jutut. Kun tehtiin sitä Nylén & Linkolaa, niin silloin saatoin tehdä jonkun pienen lenkin päivälläkin, mutta että just ennen sitä esitystä juoksen siinä sisäpihalla tasan kymmenen minuuttia. Totta kai aina pitää olla energinen ja lämmin ja sillai valmis astumaan lavalle, mutta esitykset on niin erilaisia keskenään ja ne vaatimukset on myös erilaisia.”

Onko sinulla mottoa? ”Parempi överit kuin vajarit.”

Mitäs tulevia hommia on luvassa? ”Mä haluun nyt lukea ja kirjoittaa, tässä on nyt painettu tukka putkella viimeiset viisi vuotta, mulle sopii nyt että pidän pienen breikin ja katon mitä tulee eteen. Vähän saunonkin tietysti.”

Mitä sellaista haluaisit kertoa itsestäsi, mitä kukaan ei ole koskaan älynnyt kysyä? ”Ihmisillä on sellainen sosiaalinen ja helpostilähestyttävä ja iloluontoinen kuva musta, ja itse koen ja näen itseni eri tavalla. Mä koen olevani jotenkin enemmän tummamielisempi tyyppi. Totta kai olen erilainen sosiaalisessa tilanteessa, mutta...”

Tässä vaiheessa tulikin sitten lavalle hoppu ja loput kysymykset on kysytty meilitse.

Tunnistaako ihmiset sinua kadulla ja tulevatko juttelemaan musiikistasi, tai nähtyään sinut jossain roolissa? ”Ei tunnista kun olen niin hyvä naamioitumaan. Viime aikoina olen naamioitunut pohjoisenglantilaiseksi maanviljelijäksi.”

Näytöksissä on varmasti sattunut joskus jotain hassua tai käsikirjoitukseen kuulumatonta. Kerro jokin ”legendaarinen” kommellus tai sattumus! ”Kaikkea pientä sattuu lähes joka esityksessä. Viimeisimpänä esimerkkinä Nylen & Linkola – monologiesityksessä Turussa multa oli kitaraefektistä loppunut patteri ja se katkaisi koko kitarasignaalin etenemisen vahvistimeen, niin että kitarasta ei lopulta kuulunut yhtään mitään. Lähdin siinä sitten setvimään ongelmaa, vaihtamaan pattereita ja piuhoja samalla kun jatkoin puhumista. Kaaosteorian lakien mukaan kaikki muutkin asetukset olivat menneet uusiksi ja siinä kohdassa kun pitäisi laittaa euroviisudisco pystyyn, epävireisestä kitarastani lähti hyvin avantgardistista äänimaisemaa. Siihen päälle lauloin sitten Loreenin Euphoria-kappaletta ja yritin näyttää siltä, että kaikki tämä kuuluisi asiaan. Läpi se taisi mennä.”

Kerro joku erityisen hyvä muisto! ”Lämpimimmät muistoni liittyvät jouluaattoihin mummolassa Hämeenlinnassa.”

Oletko koskaan tavannut teatterin kummitusta? ”En ole. Kokkolan Kaupunginteatterissa on kuulemma aktiivisimmat kummitukset.”

Käytkö itse seuraamassa teatteria ja mikä on ollut mieleenpainuvin näkemäsi esitys? ”Käyn aina kun ehdin. Mielenkiintoisinta teatteria näkee Teatterikorkeakoulussa, joka vuotuisten ensi-iltojen määrässä mitattuna on Suomen suurin teatteri. Viimeisimpänä herkkuna Piia Peltolan ohjaama ja Paula Vesalan dramatisoima Arki elämää (sic) Jotunin Arkielämää-teoksen pohjalta sovitettuna.”

Jos esim. elokuvarooli vaatisi esim. 30 kg:n lihottamista roolia varten, niin olisitko valmis tekemään sen? ”Jos juttu olisi muuten mielekäs, niin miksikäs ei.”

Jos saisit viettää päivän naisena, niin mitä tekisit? ”Kiusaisin miehiä.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta että heräät kesken kaiken? ”Dijon-sinappia ja kissan.”

Jos saisit mahdollisuuden matkata aikakoneella menneisyyteen, minne menisit? ”Menisin 20-luvun Helsinkiin. Nauttisin arkkitehtuurista, jota 60-luku ei ole vielä ehtinyt tärvellä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Epäkohta

Mistä sanasta pidät vähiten? - Ämmässuo

Mikä sytyttää sinut? - Pilke

Mikä sammuttaa intohimosi? - Mamba

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Ruotsinlaivan pilliä

Mitä ääntä inhoat? - Herätyskelloa

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Viemärisukeltajan ammattia

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Viemärisukeltajana

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Nyt stikataan noppa kutoselle!

Olavin kotisivut löytyvät tämän linkin alta.

On niin helppoo olla onnellinen :)

ps. Toiveita otetaan edelleen vastaan, yritän saada haastiksia järkättyä...