Myrskyluodon Maija / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Myrskyluodon Maija / Jyväskylän Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2012, kesto noin 2h 50min väliaikoineen

Ohjaus Miika Muranen

Musiikki Matti Puurtinen

Koreografia Petri Kauppinen

Rooleissa : Taina Reponen, Maiju Saarinen, Neija Välilä, Jouni Innilä, Hanna Liinoja, Salli Suvalo, Joni Leponiemi, Jouni Salo, Maritta Viitamäki, Henri Halkola, Hannu Hiltunen, Jukka-Pekka Mikkonen, Julia Kärnä, Hiski Grönstrand, Hannu Lintukoski, Piia Mannisenmäki, Deniz Görsoy/Hanna Mangeloja/Reetta Mattila, Santeri Tirronen/Elias Hautaniemi/Joonas Erho, Lauri Forstén/Sisu Kiuru/Joel Martikainen, Johannes Hiltunen, Tiuku Holma, Elsa Kalervo, Roosa Karhunen, Tytti Liukkonen, Lauri Kalpio, Markus Linja, Atte Niittykangas, Elli Pulkkinen, Juha Valkama ja Joonas Vesalainen

Taustaa : Kirjailija Anni Blomqvistin viisiosainen Myrskyluoto-sarja lienee useimmille tuttu 70-luvulla dramatisoidusta tv-sarjasta, jonka ohjasi Åke Lindman ja johon musiikin sävelsi Lasse Mårtenson. Tämän musikaalin on kuitenkin säveltänyt Matti Puurtinen, ja se sai aikoinaan ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 1991. Tarina kertoo nuoresta Maijasta, (Maiju Saarinen) joka vasten omaa tahtoaan naitetaan kalastaja-Jannelle (Henri Halkola) ja edessä on muutto Myrskyluodolle, keskelle saariston karua luontoa. Myrskyluodon Maija on ensinnäkin kasvutarina ; miten nuoresta ja tunteistaan ja teoistaan epävarmasta naisesta kasvaa vaimo ja äiti. Tämä on myös selviytymistarina siitä, miten pärjätä karun luonnon armoilla. Luontoa vastaan kun ei aina pysty taistelemaan ja meri ottaa kyllä halutessaan omansa. Riipaisevan kaunis rakkaustarina tämä on myös. Janne on hyvä ja rehti mies, ja pian Maija oppii rakastamaan aluksi kovin vierasta aviomiestään. Rakkaus ja yhteen hiileen puhaltaminen on ainut keino selvitä karuissa olosuhteissa, silloin kun tuntuu että mikään muu ei enää jaksa kannatella. Syntymä ja kuolema ovat koko ajan läsnä, ja armoton luonto.

Janne ja Maija / kuva Sami Heiskanen, JKLn KT

Plussaa : Vanha ja nuori Maija istuivat selin katsomoon jo yleisön saapuessa paikalle, pidin tästä ja siitä, että vanha Maija (Taina Reponen) taisi olla koko ajan lavalla seuraamassa hiljaa tapahtumia kauempaa, kertomassa taustoja, kommentoimassa ja antamassa ohjeita ja neuvoja nuorelle itselleen. Alussa Kuolemanhaltija (Neija Välilä) nousi kaiken keskelle ikään kuin tyhjästä ja oli heti selvää, että hänellä tulee olemaan sormensa pelissä useammassakin tapahtumaketjussa. Hieno ratkaisu, muutenkin Kuolemanhaltijan ilmestyminen sai aikaan kylmiä väreitä ja aina mietitytti, että kenen vuoro. Hänen liikekielensä oli jotenkin hypnoottista myös (esityksen päätyttyä eräs miespuolinen katsoja kokeili samaa liikettä takanani...), samalla vähän pelottavaa mutta myös rauhoittavaa, kovin tyynesti ja kiltisti hänen kädestään tartuttiin ja mukaan lähdettiin. Myös elävä meri oli mieleeni, se vei mennessään ja nostatti aaltoja, kuljetti pientä venettä eteen päin. Musiikki oli hyvin vahvassa osassa tässä. Alkupuolella vietettiin riehakasta juhannusta saariston nuorison voimin - valloittavaa sokkoleikkiä, kaipaavia katseita, kosketuksia ja varastettu suudelmakin. Ei saanut Maija Magnusta (Joni Leponiemi) sulhokseen, vaan nuorukaisen käteen tarttui eräs toinen ja Maijakin pakkonaitettiin sitten Jannelle. Häissä kuultu "Maijan ja Jannen häävalssi" on upea, sitä soisi käytettävän häissä todella usein! Maiju Saarinen nuorena Maijana tekee loistoroolin ja heittäytyy kyllä rooliinsa täysillä. Aluksi tyttö on kovin epävarma ja hiukan pelokaskin tulevasta, mutta pian hän oppii luottamaan rehelliseen ja työteliääseen Janneen ja pieni perhe muuttaa yhdessä Myrskyluodolle, luonnon armoille. "Tuuli, tuuli" oli hyvin kaunis kappale myöskin. Tämä on kyllä sellainen musiikin, tanssin, laulun ja hienon tarinan yhteinen liitto, ja katsojalle ehdottomasti yksi kokonaisvaltaisimmista elämyksistä mitä musikaaliosastolla olen muutamaan vuoteen nähnyt. Kaikki toimii, ja millä tavalla! Lähes koko ajan on sellainen olo, että joku puristaa sydäntä kovaa nyrkissä. Välillä ote on hellempi ja kaikki on hetken hyvin, kunnes taas ote tiukentuu ja Kuolemanhaltija ilmestyy paikalle. Tarinan kauneus ei piile pelkästään itse kertomuksessa, vaan myös tanssin liikekielessä (esimerkiksi pieni kertomus kadonneesta merimiehestä on mielettömän hieno), musiikin herkkyydessä ("Myrskyluodon Maijan rakkauslaulu" on yksi kauneimmista kappaleista mitä olen aikoihin kuullut yhtään missään), lavastuksen "karuudessa" (taustalla koko ajan häämöttävä luoto on jotenkin vangitseva näky) ja myös valoissa ja väreissä. Kokonaisuus on todella onnistunut. Ikävistä tapahtumista huolimatta osataan myös iloita pienistä ja tietysti suuristakin asioista. Joulusta, uusista kengistä, saaristolaisten avuliaisuudesta ja yhteisöllisyydestä, jäiden kantamisesta. Siitä, että on joku josta pitää kii.

Maija meren keskellä / kuva Sami Heiskanen

Miinusta : Ihan kaikesta en kuitenkaan pitänyt. Miksi pastorin piti puhua oudolla tavalla ja ruustinnan tulkata? Useimpia tämä huvitti, mutta ei minua. Pari kappaletta tuntui joukossa jotenkin turhalta ; miesten juomalaulu ja Suutari-Ollen viisu nimittäin. Halusin kai olla koko ajan sellaisessa "pakahtuneessa" mielentilassa, enkä huvittua yhtään mistään.

Muuta : Alunperin minun piti tulla katsomaan Myrskyluodon Maijaa jo joulukuussa viime vuoden puolelle, mutta reissua edeltävänä päivänä nousikin kova kuume ja Maija jäi näkemättä sillä kertaa. Olin kuullut tästä niin paljon hyvää ja vielä kun luulin, että esitykset eivät jatku enää keväällä... Kyllä silloin harmitti kovasti ja itku pääsi! Onneksi sitten esitykset jatkuivatkin ja vihdoin pääsin katsomaan tämän. Lopputulos oli kuitenkin sama, eli itkuhan siinäkin pääsi. Eri syystä sentään kuitenkin, eli ei harmituksesta vaan siitä, että tämä oli suoraansanottuna ELÄMYS ! Olin esityksen jälkeen pitkään kuin puulla päähän lyöty, Maijan rakkauslaulu soi päässä vielä unissakin. Olen syvästi vaikuttunut. Tämä kuuluu samaan kastiin Työviksen Anna-Liisan ja Lahden KT:n Niskavuoren naisten kanssa, ikimuistoinen teatterielämys. Näitä lisää!

Myrskyluodon Maijalle täydet viisi tähteä ***** . 

Saituri / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Saituri / Jyväskylän Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 29.1. 2013, kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Ohjaus Leena Havukainen

Rooleissa : Jouni Salo, Hiski Grönstrand, Maiju Saarinen, Joni Leponiemi, Salli Suvalo, Jouni Innilä, Piia Mannisenmäki, Jukka-Pekka Mikkonen, Hannu Lintukoski, Hannu Hiltunen, Henri Halkola, Timo Smedberg, Antti Soininen ja Sanna Vähämaa

Taustaa : Molière oli ranskalainen näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä, joka tuli tunnetuksi etenkin komedioiden kirjoittajana. Hän kuvasi näytelmissään usein ihmisten heikkouksia, kuten tekopyhyyttä, sovinismia ja pihiyttä. Hänen komediansa ovat edelleen hyvin suosittuja ja niitä esitetään jatkuvasti eri puolilla maailmaa. Saiturikin on kirjoitettu liki 350 vuotta sitten, mutta hämmästyttävän hyvin se yhä toimii. Näytelmässä pääroolissa häärää äärimmäisen saita mies Harpagon (Jouni Salo), joka on iskenyt silmänsä nuoreen ja kauniiseen Marianeen ( Salli Suvalo). Valitettavasti myös Harpagonin oma poika Cléante (Hiski Grönstrand) on ihastunut samaan tyttöön, ja niin isä ja poika joutuvat kilpakosijoiksi. Harpagon on myös naittamassa tytärtään Éliseä (Maiju Saarinen) salaperäiselle rikkaalle Anselmelle (Jouni Innilä) tietämättä lainkaan sitä, että tytär on rakastunut Harpagonin hovimestariin Valèreen (Joni Leponiemi), joka taas on hännystelyn ja mielistelyn mestari. Valère joutuu vakuuttamaan Éliselle Harpagonin nähden, että isän sopima naimakauppa on järkevä ja samalla vakuuttamaan tytölle, että omat tunteensa tyttöä kohtaan ovat aitoja. Selkeää, eikö? Ei tässä vielä kaikki. Paikalle saapuu vielä juonitteleva nainen ja kaiken keskellä siis häärää hömelö itaruuden perikuva Harpagon, jonka suurin murhe on se, että joku varastaa häneltä edes jotain. Pahin mahdollinen tapahtuukin, suuri aarre katoaa ja kaikki ovat epäiltyjä (yleisöä myöten) kunnes toisin todistetaan. Lopussa paljastuu muutama ylläri ja tarina saa onnellisen lopun, mutta sitä ennen on monenlaista juonittelua ja paljon puhetta.

Jouni Salo ja Hiski Grönstrand / kuva Studio Luomansivu

Plussaa : Ensinnäkin puvut olivat upeita, niin miehillä kuin naisillakin. Värikästä ja koristeellista ja monenlaista yksityiskohtaa, olisi ollut mahtavaa päästä tutkailemaan pukuosastoa vähän tarkemmin ja lähempää. Eniten minua miellytti eleet ja liikkeet. Élise ja Harpagon pokkuroivat toinen toisilleen ja vuorotellen syvempään niiaten ja kumartaen. Cléante oli varsinainen keikari ja vaatteillaan ja ulkoisella olemukselleen koreilija, lainarahoillahan kaikki oli hankittu... Huvitti se, miten itara Harpagon suhtautui esim. peruukinkäyttöön. Järjetöntähän se on laittaa rahojaan moiseen, ainakin niin kauan kuin päässä kasvaa omat hiukset. Valère oli mainio mielistellessään pomoaan, koko olemus muuttui puhetyyliä myöten. Kaikenlaisia korulauseita sitä pystyykin käyttämään riitatilanteessa! Myös "takinkääntäjä" mestari Jacques (Hannu Lintukoski) oli oivallinen tyyppi, hän kun toimi niin kokkina kuin ajurinakin ja roolinsa mukaan käänsi sitten aina takkinsa toisinpäin. Olisin toivonut näkeväni hiukan enemmän vielä Harpagonin lakeijoita (Timo Smedberg ja Antti Soininen), toisella kun oli tahra housuissa kriittisessä paikassa ja toisella taas housut takaa rikki. Ohjeita käyttäytymiseen annettiin siihen malliin, että luulin tästä revittävän enemmänkin huumoria irti. Pari roolihahmoa oli kuitenkin ylitse muiden. Ensinnäkin itse saituri Harpagon, Jouni Salo. En ole miestä aiemmin lavalla nähnyt, mutta uskallan väittää, että taitaa mies olla unelmaroolissaan. Täydellinen suoritus olemuksineen ja puhetyyleineen! Kohtaus, jossa Harpagon huomaa rahakirstunsa kadonneen on niin huippuunsa viritetty että katsoja ei voi muuta kuin nauttia näkemästään. Kovasti mieleeni oli myös Cléanten palvelija La Flèche (Jukka-Pekka Mikkonen), hyviä eleitä ja ilmeitä myös hänellä, vaikka toisaalta toi kasvoillaan mieleeni myös kuuluisan kivikasvon, Buster Keatonin. Vaatteiden tarkastus mahdollisen ryöstösaaliin varalta oli hauskaa seurattavaa. Loppupuolen yllätyksellisyys oli sopiva huipennus, tosin lopulta sitten vähän ennalta-arvattavissakin olevia käänteitä.

Hannu Lintukoski, Jouni Salo ja Joni Leponiemi / kuva Studio Luomansivu

Miinusta : Puhetta oli aika tavalla ja vaati katsojaltakin vähän keskittymistä enemmän, jotta pysyi mahdollisissa käänteissä mukana. En tiedä kuuluuko se tähän nimenomaiseen komedian tyylilajiin, että puhutaan osittain aika selkeästi yleisön suuntaan ja haetaan sieltäkin vähän vahvistusta puheille? Mielestäni yleisöön olisi voitu ottaa kontaktia vieläkin enemmän ja pistää vielä enemmän överiksi muutama kohtaus... Vähän olin myös pettynyt, että lakeijoita ei juurikaan näkynyt ja se juonitteleva nainen ei mielestäni päässyt oikein kunnolla revittelemään kyvyillään. Ja suurista illallisista kohistaan ja niitä ei sitten kuitenkaan näytetä. Itse kirjailijalle tästä kaiketi miinus siis...

Muuta : Omaa hölmöyttäni tämä, mutta alunperin nähtyäni ohjelmistoon tulevan Saiturin, mietin ensin että miksi tähän aikaan vuodesta tätä esitetään, kun sotkin sen Saiturin jouluun... Tästä Jyväskylän versiosta on jälkellä enää yksi näytös ja se on perjantaina 17.5. Vielä ehtii, jos pitää kiirettä. Oli kyllä ehdottomasti näkemisen arvoinen ja etenkin Jouni Salo. Muutama katsojakin nousi aplodeeraamaan seisaaltaan loppukumarruksissa ja ihan aiheesta.

Saiturille neljä tähteä **** .

Haastattelussa Markus Virtanen

Markus Virtasen tapasin Ravintola Vltavassa Helsingissä helmikuun loppupuolella 2013, ennen Perhosia askelten alla-näytelmän ennakkonäytöstä.

Markus on syntynyt 1986 ja horoskooppimerkiltään hän on härkä. ”Olen syntynyt Bremenissä Saksassa, mutta sanoisin olevani Hämeenlinnasta kotoisin. Tällä hetkellä asun Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan lenkkeilyä, leffojenkatselua, pleikkarilla pelaamista, kirjojen lukemista ja yleistä oleskelua kavereiden kanssa. Leffoista viimeisin näkemäni on tuo Tarantinon Django Unchained”, Markus kertoilee.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Varmaankin se on erityistaito, että mä olen juossut kolme kertaa maratonin! Sitä ei kai ihan kaikki näyttelijät oo tehny. Sit varmaan sellainenkin erityistaito voisi olla, että mä olen kyllä aika periksiantamaton tyyppi. Hei, ja mä osaan heiluttaa korviani! Heh, mä ootan sitä hetkee kun mä voin käyttää tätä taitoa jossakin”, nauraa Markus.

Minkä erityistaidon haluaisit osata? ”No kyllähän kaikkea voisi tietty osata enemmän noin niinkun liittyen tuohon näyttelijäntyöhön, mutta sellainen, jota pyrin kehittämään paljon on fysiikka ja kehonhallinta. Siihen olen kiinnittänyt nyt paljon huomiota.”

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Veljeni Mikko näyttelee Kokkolan kaupunginteatterissa tällä hetkellä ja myös hänen vaimonsa Essi, ja vanhempani näyttelevät hämeenlinnalaisessa Eräs Teatterissa harrastuspohjalta.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”No kitaraa vähän. Silloin kun mä olin Jyväskylän kaupunginteatterissa vuoden, niin siellä mä ostin kitaran. Mun pukukoppikaverina oli Grönstrandin Hiski, joka on tosi kova kitaristi ja hän sai mut kannustettua ostamaan sen kitaran. Kyllä mä sitä aika paljon jaksoin treenatakin siellä! Nyt se on sitten jäänyt vähän vähemmälle, ehkä täytyisi taas aloittaa”, Markus tuumailee.

Markus ja värikäs lapanen / kuva Teatterikärpänen

Milloin olet kiinnostunut teatterista ensimmäistä kertaa? ”Mikko taisi kertoa sen Robin Hood- stoorin, eikö? Olin sillä samalla reissulla mukana, eli sitä Robin Hoodia oltiin katsomassa ja sitten mä olin ilmoittanut vanhemmilleni sen jälkeen, että musta tulee näyttelijä. Olin silloin jotain 6-7- vuotias, koska Miniteatteriin mä oon mennyt sitten 7-vuotiaana. 1993 syksyllä menin sinne, eli mullahan on itse asiassa 20-v taiteilijajuhla tänä vuonna! Järjestän jonkun korvienheilutteluperformanssin jossain. No joo, siitä Robin Hoodista siis syntyi se ajatus, tosin muhun teki eri kohtaus vaikutuksen kuin Mikkoon. Mulla oli se, kun Robinia oltiin viemässä mestattavaksi ja näyttämölle tuli pyöveli, jolla oli tietenkin huppu päässään. Mä olin ensin ihan kauhuissani, että nyt se Robin Hood kuolee, kun enhän mä lapsena osannut sillai aatella, että eihän ne sankaria tietenkään tapa. Sitten se pyöveli ottaa sen hupun pois ja siellä onkin Pikku-John, joka pelastaa Robinin siitä tilanteesta, ja sitten tuli se mieletön riemu siitä, että Robin säilyi sittenkin hengissä. Se oli jotenkin sellaista äärimmäisten tunteiden vuoristorataa, sellaista olen pyrkinyt ehkä jotenkin tavoittelemaan sen jälkeenkin, koska se on niin vahvassa tunnemuistissa, että miltä se tuntuu kun tuollaista tapahtuu. Se oli teatterin taikaa parhaimmillaan!”

”Niin, Miniteatterissa viimeinen juttu, missä olin mukana oli sellainen ”Tapaus Allu Salminen”, se oli vuonna 2004. Siinä välissä mä olin muutamaa Aulangon satuteatterin kesäjuttua lukuunottamatta kaikissa jutuissa mukana.”

Opiskelet siis Teakissa tällä hetkellä? ”Kyllä, nyt on viides vuosi menossa ja periaatteessahan mun pitäisi nyt valmistua, mutta oikeestaan mä en oo ollut tuolla koulussa melkein kahteen vuoteen nyt. Sen jälkeen kun mä valmistuin kandiksi, mä oon ollut sen verran töissä, että nyt mulla on vielä vuosi jäljellä. Tavoitteenani on valmistua 2014. Mä pääsin silloin neljännellä yrittämällä sisään. Nätyyn mä en ole hakenut koskaan, en edes tiedä miksi. Vuoden olin Helsingin evankelisessa opistossa sellaisella draamalinjalla 2007-2008, just sen vuoden ennen kuin pääsin Teakiin. Ja onhan tietysti ala-ja yläasteella sekä lukiossa ollut aikoinaan jotain ilmaisutaitojuttuja, mutta ei sitten muuta.”

”Koulunäytelmissä mä en ollut koskaan mukana, sain ne aina Miniteatterin kautta hyväksiluettua ja sit mulla oli jotenkin sellainen olo, että se on pelkkää leikkimistä siellä koulussa, kun Miniteatterissa tehtiin ns. oikeeta teatteria. Koulussa pyrin jotenkin myös aina välttelemään esiintymistä eri tavoin”, Markus muistelee.

Katse kohti tulevaa...

Miksi haluat näyttelijäksi ja ovatko ajatuksesi näyttelijäntyöstä muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Ei se sillai varmaan oo muuttunut, että kyllä varmaan se pohjimmainen syy on edelleen se tunne, jonka saa kun kaikki menee nappiin ja jotenkin siitä treeniprosessista alkaen yhdistettynä siihen esitykseen ja kaikkeen mikä siihen liittyy... se vaan on jotain sellaista mitä ei saa mistään muualta! Tietenkin siihen on ihan hirvittävän monta syytä, että miksi näyttelen, mutta varmaan siinä on myös se, että kun mä 7-vuotiaana aloitin niin itse asiassa mä en edes muista aikaa jolloin en olisi ollut jotenkin teatterin kanssa tekemisissä tai näytellyt itse. Kai se on sitten niin, että sen kanssa on vaan kasvanut ja sitten siitä on tullut iso osa mun elämää, on vaikeeta kuvitella että tekisin jotain muuta. Kyllähän se niin on, ja sen tietää katsojanakin, että teatterin taika on joskus ihan täysin sanoinkuvaamatonta. Sen aistii myös sieltä lavalta, milloin se taika on todella läsnä siinä tilanteessa.

Ja kyllä ehdottoman tärkeänä asiana on ollut ihan sieltä Miniteatterin ajoista lähtien myös kaverit. Teatterissa tapaa niin hienoja tyyppejä, joiden kanssa saa tehdä hommia. En tiedä kauheen montaa näyttelijää, jotka haluaisi vaan himassa näytellä yksinään...Kyllä siihen tarvitaan ne ihmiset ympärille!”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Ihan todella paljonhan on hyviä näyttelijöitä. Lapsena mä ihailin Dustin Hoffmania, muistan joskus nähneeni Sademiehen ja pidin siitä hirveesti. Sit ulkomaisista tietenkin Robert DeNiro, Al Pacino, Daniel Day-Lewis, Jack Nicholson... Kotimaisista mä oon nyt viime aikoina tykännyt tosi paljon Eero Ahon duunista. Myös Hannu-Pekka Björkman on uskomaton. Robin Svartström, joka on Ryhmäteatterissa, on myös tehnyt vaikutuksen muhun tässä viime aikoina. Suomessa on kyllä tosi paljon hyviä näyttelijöitä!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi onnistuneimmat roolityösi? ”Oon näytellyt Miniteatterissa, Eräs Teatterissa, Helsingissä Kellariteatterissa, Jyväskylän Kaupunginteatterissa ja

Kansallisteatterissa, ja tietysti koululla Teakin jutuissa. Miniteatterin ajoista on tietenkin jäänyt mieleeni se Rajatapaukset, jossa mä näyttelin Augustia. Se oli aika rankka rooli ja vanhemmat, ei siis omani, meni jotenkin ihan sekaisin siitä, että miten noin pieni poika voi näytellä noin rankkaa roolia. Se oli näin jälkeenpäin aateltuna tietenkin merkki siitä, että mä tein sen hyvin, koska siitä nousi sellainen haloo. Se kertoi sellaisesta koulukodista se esitys, Peter Hoegin kirjoittama juttu, ja August oli 12-vuotias poika, jota vanhemmat pahoinpiteli ja sitten hän tappoi ne ja ui muutenkin aika syvissä vesissä siinä näytelmän aikana ja päätyy vielä itsemurhaan siinä lopussa. Se on todella hieno stoori ja mä olin itsekin silloin 12-13- vuotias ja totta kai mä sen ymmärrän, että siitä aikuiset vähän meni shokkiin, koska siinä oli tosi rankkoja juttuja ja sitä sitten mietittiin, että meneekö mulla jotenkin järki päästä kun teen tuollaista roolia noin nuorena. No nyt voi todeta, että menihän se, kun tällä alalla ollaan vieläkin! Ei vaan, se oli kyllä ikimuistoinen homma. Sellaiset roolit on jotenkin kivoja, missä joutuu vähän haastamaan itseään ja astumaan sellaiselle alueelle, missä ei ehkä normaalisti näyttelijänä ole. Esimerkiksi tuolla Jyväskylän Kaupunginteatterissa ”33 variaatiota” mä näyttelin Schindleriä, joka nimitti itseään Beethovenin ystäväksi, mutta oli käytännössä hänen orjansa. Se oli hyvin sellainen kohotettu ja kepeä roolihahmo, siinä pääsi jotenkin niinku tutkimaan sellaista puolta itsestään, mikä ei oo mulle ominaista. Sitten oli myös se, kun kolmoskurssilla tehtiin monologit kouluun ja siinä mä näyttelin sellaista 6-7- vuotiasta pikkupoikaa. Tein tuosta Peter Franzénin Tumman veden päällä-kirjasta sen monologin ja Olli Jalosen Poikakirjaa yhdistelin vähän siihen myös. Siinä oli hirveen mielenkiintoista etsiä sitä lapselle ominaista leikkisyyttä, mikä tietyllä tavalla aikuiselta katoaa. Ainahan sitä tosin sanotaan, että näyttelijät on ikuisesti lapsia kun ne leikkii, mutta se lapsen leikkiminen on kuitenkin erilaista ja sen puolen etsiminen oli todella mielenkiintosta”, Markus kertoo.

”Tässä Perhosia askelten alla – jutussa olen päässyt kans sillai hyvällä tavalla omalta mukavuusalueelta pois. Nukketeatteri on ollut mulle ihan tuntematon tyylilaji aikaisemmin ja se on kuitenkin hyvin erilaista. Siinä on paljon sellaista uutta, mistä tulee olemaan varmasti sitten hyötyä myös tulevaisuudessa, vaikka ei nukketeatteria enää tekisikään. Voi olla että teen, voi olla että en tee. Siinä on kyllä kanssa sellaisia taikuuden hetkiä, kun ne nuket oikeesti herää eloon.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tää sijoittuu tuonne 50 vuoden päähän suunnilleen, eli tuo Willy Loman Kauppamatkustajan kuolemassa. Mä oon jotenkin päättänyt omassa päässäni, että sen mä sitten joskus teen. 70v-taiteilijajuhlaroolina, joo!”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Kyllä mä veljeni Mikon kanssa haluan näytellä, siitä on nyt jo kymmenen vuotta kun me ollaan viimeksi näytelty yhdessä. Miniteatterissa sekin oli, eli ollaan kuljettu molemmat kyllä pitkä matka. Kuten aiemmin sanoin, Suomi on täynnä loistavia näyttelijöitä, mutta jos yksi pitäisi valita niin se olisi kyllä Mikko.”

Oletko koskaan katunut uravalintaasi? ”En todellakaan. Voihan se olla, että jossain vaiheessa tajuaa, että olisi pitänyt valita joku muu homma.”

Mikä on parasta teatterissa? ”No just se tunne, mikä siitä tulee ja se taianomainen hetki yleisön ja esiintyjien välillä. Sitten se, että näyttelijänä pääsee tutkimaan ihmistä. Mä oon pohjattoman kiinnostunut ihmisistä, on todella kiinnostavaa tutkia erilaisten ihmisten ajattelutapoja ja pyrkiä ymmärtämään erilaisia ihmisiä mitä ite on. Sitten tietenkin nää ihmiset, joiden kanssa tätä saa tehdä. Upeita tyyppejä! Tosi erilaisia, mutta kaikki kuitenkin tietyllä tavalla samanlaisia. Ja sitten on niitä vähän narsistisempiakin lähtökohtia, eli saa huomiota ja hyväksyntää ja pääsee olemaan esillä.”

Entä mahdollisia miinuspuolia? ”Enskariviikolla ei oikein nuku öisin ja pyörii päässä toi juttu,

se on kyllä miinuspuoli. Nukkuminen on kuitenkin niin kivaa! Ja sitten se on miinuspuoli myös, että itse ei ehdi teatteriin niin paljon ja niin usein kuin haluaisi.”

Millaisessa roolissa olet omimmillasi? "Mä ainakin toivon, että olisin niin monipuolinen, että pystyisin näyttelemään sitä mitä tarjotaan. Kaikki käy!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kanssanäyttelijät, ehdottomasti!”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä ja miten se sinulla ilmenee? ”Kyllä mä sitä poden, totta kai. Taisin kirjoittaa mun kandityöhön, että mulla on kaikki mahdolliset jännittämisen oireet mitä vaan voi keksiä. Mä oon kyllä sellainen sekä fyysinen että henkinen jännittäjä. Toisaalta mä kyllä jännitän elämässäni muutenkin kaikkee, että en mä tiedä eroaako se esiintymistilanne siitä kauheesti. Kyllä mua jännittää tää haastattelukin! Onhan se jännittäminen myös merkki siitä, että tää on tärkeä asia, että se ei oo ihan sama miten se menee.”

Onko sinulla mitään omia rituaaleja, joita huomaat toistavasi ennen esityksiä? ”Monesti se vaihtelee esityksestä riippuen sillai, että jos on hirveen fyysinen juttu, niin silloin pitää tehdä kunnon fyysiset lämmittelyt, mutta se mikä on joka esityksessä mulla on se, että kattoo omat rekvisiitat läpi, vähän niinku tavallaan muistelee läpi sen oman ratansa siinä esityksessä, ja sitten jotain 15 minuuttia ennen esitystä alkaa se semmoinen henkinen keskittyminen siihen, siirrytään siihen maailmaan pikku hiljaa. Joihinkin juttuihin sopii tosi hyvin se, että ihan viimeiseen asti heitetään läppää muiden näyttelijöiden kanssa ja sit vaan mennään näyttämölle. Se on niin jutusta kiinni.”

Onko sinulla jotain taikauskoon liittyviä juttuja? ”Onks se sitten taikauskoa, jos pyrkii tietoisesti rikkomaan ne kaikki taikauskoon liittyvät jutut? Jos ja kun jotain odottamatonta aina välillä tapahtuu, mikä on tietenkin myös yksi hieno osa tätä hommaa, niin ei sitä ehkä laiteta sen piikkiin että nyt tuli laitettua se vasen sukka jalkaan ennen oikeaa”, Markus nauraa.

Oletko nähnyt Kansallisteatterin kummitusta? ”En, mutta Kansis on kyllä kuumottava paikka joskus iltaharjoitusten jälkeen, jos huomaat että oho, mä oonkin yksin täällä ja kun sen tietää, että siellä kuitenkin on niitä kummituksia ja mä uskon niihin ihan täysin, niin kyllä siellä aika nopeesti sitten pistää pukkarissa vaatteet päälle ja lähtee ulos.”

Kerro joku sattumus tai kommellus! “Tää tapahtu mun siskon häissä muutama vuosi sitten. Olin lupautunut laulamaan kirkossa ja kun tuli mun vuoro menin sinne ihmisten eteen aloittamaan laulua, kun kanttori alkaa soittaa jo seuraavaa välisoittoa. Se oli siis hypännyt sen mun biisin yli ja meni jo ohjelmassa eteenpäin. Seison siinä häävieraiden edessä täpötäydessä kirkossa ja mietin hetken mitä teen. No, sit kun kanttori oli saanut oman välisoittonsa päätökseen, alotin sen mun biisin ja lauloin a’cappellana ekan säkeistön samalla kun kanttori varmaan mietti että mitä ihmettä siellä tapahtuu. No, onneks se tajus ja tuli sit tokaan säkeistöön mukaan. Siskolle ja hänen miehelleen oli ainakin mennyt ihan täydestä että noin sen biisin pitikin mennä eli loppu hyvin kaikki hyvin, mutta hetkellisesti se oli aika kuumottava tilanne.”

Kerro joku hyvä muisto! ”Ne on ollu kyllä hienoja noi Miniteatterin kanssa tehdyt ulkomaanreissut ja muutenkin se, kun on päässyt ulkomailla näyttelemään. Upeita juttuja ja muistoja! Ja kyllä hieno muisto oli se, kun oli ensimmäisessä ammattilaisproggiksessa mukana silloin Jyväskylässä. Muistan silloin ensi-illassa kun tultiin kumartamaan, silloin mietin että kyllä tässä on Miniteatterin poika päässyt pitkälle. Tuollaiset jutut yleensäkin, jotka tapahtuu ensimmäistä kertaa...eka ensi-ilta Kansiksessa, toteutuneet unelmat.”

Mitäs tulevia rooleja on luvassa kenties? ”Mä heittäydyn tuohon näyttelijäopiskelijan rooliin, eli palaan koulunpenkille, mikä on tosi kivaa. Oon saanut siihen tiettyä etäisyyttä ja kyllä mä sen kuitenkin haluan saada loppuun sen koulun ja saada ne maisterinpaperit sieltä. Se ei oo työnsaannin kannalta sillain tärkeetä, mutta itselleni se on. Koululle tulee varmaan jotain demoja ja esityksiäkin, mutta en niistä tiedä sitten vielä sen enempiä.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Jaa sellainen, jonka mukaan mä pyrin elämään vai? Kyllä mä sillai pyrin elämään, että kohtelisi muita niin kuin itseään haluaisi kohdeltavan. Se on kai aika hyvä.”

Mistä haaveilet? ”No vaikka Oscar-pystistä, nehän oli just ne Oscarit. Aika realistinen haave, eikö?”

Mitä muuta mahdollisesti haluaisit sanoa? ”Muuta en halua sanoa, kuin että HPK ottaa mestaruuden tänä vuonna!” (Eipä ottanut.)

Mitä haluaisit sanoa katsojille? ”Käykää paljon teatterissa! Ottakaa myös lapset mukaan, olisi hienoa, että nuoret myös löytäisivät tiensä katsomoon.”

Osaatko imitoida ketään? ”Pokkaklubillahan on se imitaatiotehtävä, mutta ei siellä multa kyllä mitään rautaisia imitaatioita koskaan tule!”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Ehdottomasti Batman. Se olisi pitänyt tajuta myös vastata siihen roolihaave-kohtaan! Se on vaan jotenkin ollut aina mun suosikki noista, se on niin kiinnostava tyyppi, kun se on jotenkin niin ristiriitainen hahmo ja sillä on myös aika siistejä vastustajia.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyllä mä varmaan ensin tutustuisin kehooni ja siitä lähtis päivä hyvin käyntiin, ja sit vois lähteä vaikka kokeilemaan, että onko miehen iskeminen helppoa. Ja sit tietenkin seksiä lopulta. Päivän aikana ehtis kyllä kaikkee!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin varmaan The Wire-sarjasta jonkun boxin mukaan, kaikki on hehkuttaneet sitä ja mulla on ihan kokonaan se näkemättä. Sit ottaisin läppärin tai telkkarin, jolla voisi katsoa sitä. Sit ottaisin sipsejä, ne on tosi hyviä ne uudet Furious-sipsit. Vichyä ottaisin ja ehkä pari olutta myös. Ei siellä pelkkiä kalsarikännejäkään jaksaisi vetää koko talvee. Pikku hönössä kattelis The Wiree ja söis sipsejä!”

Jos voisit mennä aikakoneella jonnekin menneisyyteen tiettyyn hetkeen, minne menisit? ”Kun puhuttiin tuosta Daniel Day-Lewisista, niin mua kyllä kiinnostaisi tosi paljon se kun hän voitti toisen Oscarinsa siitä There will be blood-elokuvasta, joka mun mielestä roolisuorituksena hipoo täydellisyyttä. Haluaisin mennä seuraamaan sitä kuvausprosessia.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Aamuyö (se on sanana kaunis ja ajankohtanakin)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Räkärihma

Mikä sytyttää sinut? - Katse

Mikä sammuttaa intohimosi? - Negatiivisuus

Suosikkikirosanasi? - Perseenvittu

Mitä ääntä rakastat? - Läheisten naurua

Mitä ääntä inhoat? - Ruuan maiskutusta

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Rokkitähti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lappuliisa tai lipuntarkastaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hyvin

meni!

Haastattelussa Juho Markkanen

Muusikko-näyttelijä Juho Markkasen tapasin Riihimäen teatterissa helmikuun loppupuolella 2013, kahden Fucking Åmål-esityksen välisellä tauolla.

Jyväskylästä kotoisin oleva Juho on syntynyt 1981 ja horoskooppimerkiltään hän on neitsyt. Tällä hetkellä hän asuu Porvoossa, ja aikaisemmin hän asui Helsingissä.

Mitä harrastat? ”Vaikee kysymys heti alkuun...Mulla on nyt vähän sellainen tilanne, että mun elämäni täyttyy tosi paljon musiikista ja näyttelemisestä ja suoraansanottuna musta välillä tuntuu, että mulla ei riitä energiaa mihinkään erityiseen harrastustoimintaan. Joskus mä luen kirjoja, en kauheesti mitään fiktiivistä osastoa. Mua kiinnostaa lukea esimerkiksi psykologiasta ja välillä mä katkaisen kaikki syvälliset ajatukset itsestäni ja luen erilaisia musiikkifoorumeita, missä puhutaan erilaisista äänityskamoista ja vastaavista. Se on mun perversioharrastus, heh!” Juho nauraa.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Kai se on tuo laulu- ja soittotaito, jos nyt aattelee sillai etten oo pelkästään näyttelijä. Aika usein sitä kuitenkin ajautuu juttuihin, joissa niitä taitoja tarvitaan.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Ihmissuhdetaidot! Ne olisi jopa mahdollistakin oppia vielä!”

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Muusikoita on jonkun verran kylläkin, ja mun pikkuserkkuni on näyttelijä Miina Maasola. En siis tule mistään suuresta teatterisuvusta.”

Mitä soittimia osaat soittaa? ”Osaan soittaa juu useampaakin. Kitaraa pääasiassa, pianoa, bassoa, rumpuja. Viulua olisi kyllä aika siistiä osata soittaa myös. Mullahan on siis bändi Järjestyshäiriö, laulan siinä, ja ollaan just parhaillaan tekemässä levyä. Musiikkityyli menee nykyään ehkä vähän popimpaan suuntaan, tyyli on vaikeasti määriteltävissä tällä hetkellä.”

Juho ja Audrey / kuva Teatterikärpänen

Milloin kiinnostuit teatterista ja mikä tai kuka sai sinut hakeutumaan alalle? ”No se oli kyllä tuo Niemisen Jorma Jyväskylästä, ei se nimi varmaan kellekään mitään sano, paitsi mulle hän on kyllä tärkeä henkilö. Hesassa kun on näitä Sibeliuslukioita ja muita, niin mielestäni Jyväskylässä ei ollut mitään vastaavaa kulttuuria. Olin jotain 19-vuotias kun menin sitten yhteen nuorten taidetyöpajaan ja tajusin, että tämähän on ihan ookoo. Tää Jorma oli siellä ilmaisutaitopuolen vetäjänä ja se sanoi, että älä nyt stressaa ja että sulla on ihan hyvä meininki, että haet poika vaan kaikkiin paikkoihin ja se tsemppas tosi paljon.”

Olitko lapsena koulun näytelmäkerhoissa tms. mukana? ”Voi enhän mä uskaltanut! Mä olisin kyllä halunnut olla jo tosi pienenä mukana, ja muistan sen tunteen kyllä tosi hyvin. Olin tosi ujo. Yläasteella se oli sit sellaista, että ”ei nyt saakeli mihinkään näytelmiin!” ja vaikka käytiin paljon katsomassa luokan kanssa kaikkea, niin en mä silloinkaan saanut mitään kimmoketta. Koin sen jotenkin niin, että ompas kauheeta ja en uskalla kyllä mennä. Tavallaan lukioikäisenä rupesi vasta aukeemaan se homma. Siis mähän oon koko ikäni spedeillyt koulussa ja muualla, mutta se on kanavoitunut vaan kaikenlaiseen häiriköintiin. No nyt mä saan tosiaan häslätä tuolla lavalla ja ihmiset vielä maksaa siitä. Juurikin niin, sinäpä sen kuule sanoit!” intoilee Juho.

Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Olipas se virallisentuntuinen kysymys. (puhuu virallisella äänellä) Olen lukenut itseni teatteritaiteen maisteriksi eli näyttelijäksi näyttelijäntyönlaitoksella Nätyllä Tampereella. Koulu alkoi vuonna 2004 ja valmistuin 2009. Hain kyllä Teakiin, mutta mä jätin kesken sen hakuprosessin silloin, koska Näty ja se meni päällekkäin ja sit mä vaan jotenkin hetken intuition varassa päätin, että satsaan Nätyyn, olisko ne pääsykokeet ollu sitten aiemmin tai jotain. Kerran aikaisemminkin mä hain Nätylle ja olin silloinkin ihan vähällä päästä sisään, mutta silloin vaan itellä jotenkin loppui usko kesken, koska mulle oli aina sanottu, että teatterikouluun ei voi päästä ekalla yrittämällä sisään. Et sinne pitää hakee about 50 kertaa ennen kuin tärppää... Jotenkin mä tunsin itteni tietyllä tapaa tosi ulkopuoliseksi vielä, mä koko ajan vaan odotin että milloin tää homma katkee, kun tää on mun eka kerta. Ja sit kun se ei katkennutkaan, niin mä olin vaan jotenkin silleen, että mulla vaan loppui veto kesken. Kyllä ne sit sanoi, että hae nyt ihmeessä uudestaan ja tuut sitten sillä meiningillä, että tuut sisään asti. Tosin mä ekalla kerralla kyllä mainostin haastattelussakin, että musta tulee muusikko. Seuraavalla kerralla mä sit sanoin, että musta tulee näyttelijä.”

Mikä oli lopputyösi aiheena? ”Se oli joku luovan prosessin kuvaus, niinku näyttelijän ja muusikon vertailu, koska silloin me tehtiin sitä edellistä levyä ja se liittyi jotenkin just siihen tilanteeseen ja mä vertasin tavallaan niitä eri prosesseja ja flow-tila – kokemusta.”

Oletko suorittanut jotain muita alaan liittyviä opintoja? ”Joo itse asiassa ennen tuota kouluahan mä olin Haminassa kansanopistossa musiikkiteatterilinjalla. Siellä oli muuten myös kaksi tyyppiä, joilta sain lisää itseluottamusta. Mulla kävi hirmu hyvä tuuri kun just nää kyseiset ihmiset oli siellä kouluttajina. Noita tuon tyylisiä paikkoja on Suomessa paljon, sinne mennään ehkä vähän mittaamaan kiinnostuksen tasoa.”

Jos et olisi tällä alalla (näyttelijänä tai muusikkona), millä alalla mahdollisesti olisit? ”Tuota on joskus tullut mietittyä ja ei oo kyllä mitään käsitystä... Tavallaanhan sitä voisi kuvitella olevansa vaikkapa psykologi, mutta jos mä olisin koittanut yrittää lukea itteni sille alalle, niin se olisi kyllä kosahtanut, kun en mä olisi kuitenkaan jaksanut keskittyä lukemiseen ja pänttäämiseen. Mä tykkään kyllä keskustella ihmisten kanssa, eli mähän voisin olla hyvä keittiöpsykologi, kyllä! Valitettavasti siitä hommasta ei vaan kauheesti makseta. En mä tiiä, ehkä mä olisin joku kaupantäti varmaan...”

Minä olen ammatiltani kaupantäti. ”Aijaa! No sinne mäkin varmaan sitten suuntaisin!” nauraa Juho.

Miksi olet näyttelijä tällä hetkellä? ”No mun mielestä ensinnäkin siksi, että itselläni se liittyy hyvin voimakkaasti esiintymiseen ja kokemukseen ihmisten kanssa, vuorovaikutukseen. Oli rooli sitten mikä hyvänsä! Totta kai näyttelijäntyöllisesti on olemassa monta eri haastetta kun on olemassa kaikenlaisia mielenkiintoisia rooleja, jos ajatellaan esimerkiksi Hamletia... Mutta kyllä se vastaus on kuitenkin yleisön kanssa kontaktissa oleminen. Se on se asia miksi mä ylipäätään olen näyttelijä! En mä jaksa ruveta jaaritteleen jotain roolianalyysien syventämisjuttuja, se kuuluu siihen kaikki. (tässä vaiheessa haastateltava kiipesi melkein pöydälle...) Mä luulen, että jos mä olisin jossain muussa ammatissa, niin sielläkin mä kuitenkin koko ajan keikkuisin jossain, kun se tunne on koko ajan olemassa mun sisällä enkä mä saa sitä pois! Sen takia mä uskonkin, että mulla ei edes ole muuta vaihtoehtoa kuin tää. Laita muuten siihen kaupantädin tilalle vuorikiipeilijä.”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Jos tälleen intuition varassa vedetään, niin kyllä mulle näyttelijöistä tulee ensimmäisenä Johnny Depp mieleen. Mä arvostan sitä tosi paljon, en tiedä nyt että fanitanko varsinaisesti. Kyllä mä muuten fanitankin, se tekee hienoja juttuja ja aika monipuolisesti. Benicio del Toro tulee myös jostain kumman syystä mieleen... Suomesta ehkä Vesa-Matti Loiri, mä diggaan tosi paljon Uunosta. Mä arvostan Loiria siis koomikkona etenkin todella paljon. Muusikkopuolella on sitten hirveä määrä kaikenlaisia, junnuna mä jossain vaiheessa diggasin tosi paljon Eppu Normaalista. Sit tuli kaikenlaisia punk-bändejä, ja myöhemmällä iällä ulkomaisia artisteja kuten Muse, Radiohead ja Pink Floyd. Mutta jos aattelis sillai, että mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle, niin kyllä se tuo Eppu Normaali on. Hyvin epätrendikästä tänä päivänä! Tällä hetkellä mielessä on Hurts ja sekin vaan johtuu siitä, että satuin kuulemaan yhden niiden biisin joka oli tosi makee. Kuulin vaan sen biisin ja muuten en tiedä koko bändistä yhtään mitään. Mulla on nykyään jotenkin sellainen suhde musiikkiin, totta kai on siistejä bändejä olemassa, mutta että paljon kuuntelee niinku vaan biisejä ja joku aina silloin tällöin kolahtaa siellä.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita kenet tahansa? ”Voi että sulla on vaikeita kysymyksiä. Tai siis tavallaanhan nää ei oo vaikeita, on vaan niin monta vaihtoehtoa mitä vastata! Mulle tuli hei jostain syystä nyt Spede mieleen, koska se olis niiiiin mahtavaa olla Speden kanssa samaan aikaan näyttämöllä! En ota nyt yhtään kantaa hänen näyttelijäntyöllisiin kykyihinsä, mutta mä vastaan sen siksi, että mun mielestä se olisi maailman epätodellisin hetki olla Speden, Simo Salmisen ja Loirin kanssa lavalla. Se olisi kyllä semmoinen hetki, jonka olisin halunnut kokea! Näitä kombinaatioitahan voisi olla montakin, kyllähän mä voisin ihan mielelläni olla myös Anthony Hopkinsin kanssa lavalla, tai Ricky Gervaisin. Suomalaisista olisi oikeesti tosi kiintoisaa näytellä Riku Niemisen kanssa.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Tuli ekana Chisu mieleen ja Chisu saa valita biisin, mä laulan sit sen mukaan. Mä olisin niin sen vietävissä.”

Missä teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Olen näytellyt monessakin eri paikassa ja kyllä sitä kaikenlaisissa projekteissa on tullut mukana oltua. Paras on ollut kyllä se Peacock-teatterin Muskettisoturit, sitä oli ihan sairaan hauskaa tehdä. Siihen oli kyllä älyttömän hyvä porukka saatu kasaan ja siinä kulminoitui moni asia, joka on itselleni tärkeetä näyttelijäntyössä. Kouluajoilta tulee myös mieleen ”Saari jolla ei ole rantoja”, sen haluaisin kyllä nostaa esiin. Se oli tanssiteos, jossa kyllä myös näyteltiin. Se oli tosi hyvä oikeesti ja siinä jotenkin oltiin niin monella eri tasolla. Oli kunnianhimoinen meininki ja tosi taitavaa porukkaa.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei ole. Tai sanotaan näin, että mä haluaisin tehdä jonkun oikein superherkän roolin.”

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? ”Olen freelancer ja siihen on olemassa yksi syy ja se on se, että on näitä musiikkihommia nyt. Jos mä olisin kiinnityksellä, mä en ehtis tekeen yhtään mitään! Mä tiiän, että loputtomiin ei voi pallotella näin, mutta nyt oli se hetki ottaa aikaa tälle musiikintekemiselle ja voi tulla vielä hetki, jolloin nää hommat on ehkä toisinpäin.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En oo varsinaisesti katunut, mutta joskus on ollut olo, että tekisi vaan mieli heittää hanskat naulaan. Enemmänkin mä kadun sitä, että miksen mä osaa päättää mitä mä teen. Välitilassa keikkuminen on joskus aika raivostuttavaa.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Se, että saa olla oma itsensä eikä tarvitse sillai pidätellä. Saa valvotuissa olosuhteissa menettää oman kontrollinsa, sanotaan vaikka näin! Se on hienointa, ehdottomasti!”

Entä miinuspuolia? ”Olishan se siistiä, kun olisi viikonloput joskus vapaat ja kaksiosaiset päivät on joskus suoraansanottuna ihan hanurista. Se syö sitten kyllä ihan kaiken ajan. Mutta uskon, että freelancerina ei ole ehkä niin ahdistavaa sen takia, että on aina yksi projekti kerrallaan ja sä asennoidut siihen ja teet sen, ja sitten hyppäät pois. Laitosteatterilaisia tää koskettaa kyllä varmaan enemmän.”

Millaisessa roolissa koet olevasi kaikkein omimmillasi? ”Tää on nyt just se asia, jonka takia äsken vastasin sen herkän jutun, koska tosi luontevasti mä rupeen aina hölmöilemään jotain, mutta mä oon tajunnut nyt sen, että mussa on ehkä jotain muitakin puolia. Mä oon aina ehkä yrittänyt peittää  herkkää puoltani monenlaisella sekoilulla. Omimmillani tällä hetkellä oon just jossain hauskoissa rooleissa, mutta se ei välttämättä ole koko totuus. Mä kaipaan haasteita ihan toisesta suunnasta!” julistaa Juho.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tuntuu, että tää vaikuttaa kliseiseltä, mutta kyllä ympäröivästä elämästä saa inspiksiä, vaikka kuinka ajattelisi jotain muuta. Joskus, etenkin nuorempana, on itsekin vähän karsastanut sitä kun jengi on sanonut, että ensin pitää elää elämää että voi tehdä jotain tiettyjä asioita ja näin, ja nyt oon tajunnut sen, mistä ne silloin puhui. Aiheet tulee ihan mistä vaan, tekstiviestin äänestäkin on tehty yksi biisi joskus! Rytmistä myös, ja monesti siihen sisältyy joku tietty tunne. Kun uskaltaa olla jotenkin auki ja myöntää sen, miltä itsestä tuntuu, niin sieltä ne kumpuaa. Teatteripuolella mä inspiroidun muista ihmisistä. Ja siitä, että jos saa jonkun kontaktin johonkin ihmiseen, mun mielestä se on ihan huikeeta. Se on jännällä tavalla outoa ja vähän pelottavaakin välillä!”

Podetko ramppikuumetta? ”Juu, ihan hirveesti. Vessassa pitää ravata koko ajan, kävelen ympyrää ja olen muutenkin levoton. On siihen jo sen verran tottunut, ettei se ihan aamusta heti ala, mutta sitten kun pääsee paikalle. On kyllä esityksiä nykyään, missä ei sitä jännitystä niin paljoa tule. Enskaripäivinä on sillai, ettei saa nukuttua ja on ylimääräistä energiaa, ja sitten just ennen esitystä alkaakin väsyttää ihan kauheesti. Siis muka, siihen kuuluu sellainen ns. hätähaukottelu ja se, että yrittää juoda kahvia, vaikka ei oikeesti edes tarvi! Se on vaan joku elimistön tapa ilmaista jännitystä.”

Onko sinulla omia rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Eipä oikeestaan, se riippuu kyllä ihan tilanteesta. Joskus on sellainen olo, että pitää hengitellä enemmän tai venytellä. Joskus on taas parempi ottaa vaan huikka vettä ja eikun lavalle!”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”Oon kuullut tarinoita kummituksista ja luulen, että niitä on kyllä olemassa. Musta tuntuu, että niitä on muuallakin kuin teatterissa, mutta en oo kyllä itse törmännyt missään. Vanhoissa rakennuksissa ne varmaan lymyilee...”

Kerro joku hauska kommellus! ”Kyllähän niitä on kaikenlaisia sattunut...Muskettisotureissa oli kyllä kaikenlaista sekoilua, mutta ei siellä itse esityksen aikana kyllä mitään muistaakseni sattunut. Olihan siellä sellaista, että jatkuvasti joku teki lavalla jotain, mitä ei oltu ennalta sovittu. Mutta oltiin me sillai skarppina ja motivoituneina siellä takana kyllä aina! Yhdessä toisessa jutussa kävi kerran niin, että olin myöhässä esityksestä kun olin ajamassa autolla ihan väärään kaupunkiin, missasin yhden liittymän. Esitys oli jo käynnissä ja mä olin puhelinyhteydessä sinne, että missä ne menee. Auto vaan pihaan ja takkia pois ja roolivaatteet päälle tyyliin kolme minuuttia ennen kuin kohtaus alkoi ja eikun suoraan lavalle. Se oli kyllä hyvin kuumottava tilanne, ne oli jo vähän myöhentäneet esityksen alkua mun takiani. Ai niin ja sehän oli siis tosi hämmentävä juttu kun se puu kaatui kesken Pyynikin Häräntappoaseen tokaviimeisen esityksen! Sinne tuli joku ihmeen syöksyvirtaus. Alatalon Tomin kanssa vaan ihmeteltiin, että pitäisköhän meidän lopettaa. Vettä satoi kaatamalla ja tavaroita lenteli pitkin ja poikin. Jännää miten näyttelijät on yksiä apinoita kyllä, ettei ne tajua milloin pitää lopettaa, ootettiin vaan jotain selkeetä käskyä. Ja sitten puu kaatui!”

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Se oli kyllä hyvä muisto kun pääsi kouluun, tuli euforinen tunne kyllä. Elämään liittyy paljonkin samankaltaisia hetkiä. Mulla on vähän sellainen olo, että kaikkein vaikuttavimpia asioita kun muistelee, niin tulee mieleen kaikkia hetkiä ja kokemuksia ihmisten kanssa. Et joku hetki on ollut tosi tärkee tai joku tunne kahden ihmisen välillä on ollut sellainen, jonkun ihan tuntemattomankin ihmisen kanssa. Se liittyy jotenkin just myös siihen esiintymiskokemukseen. Mä en oo sellainen tyyppi, että kokisin tätä maailmaa esim. ensisijaisesti henkeäsalpaavien maisemien kautta, vaan koen sen jotenkin ihmisten kautta.” sanoo Juho ja pitää pitkän tauon.

Olisitko tulevaisuudessa kiinnostunut itse ohjaamaan tai käsikirjoittamaan jotain? ”No ei varmaankaan ohjauspuolella mua nähdä, mutta voisin kyllä olla mukana käsikirjoittamassa jotain. Mä koen olevani aika hyvä ideageneraattori, mutta mä en oo välttämättä se tyyppi, joka laittaisi sen sitten esitettävään muotoon.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Niin kovaa kuin mahdollista tässä hetkessä. Se on ainakin just nyt totta. Olkoon sitten joku toinen päivä jotain muuta.”

Mistä haaveilet? ”Haaveilen siitä, että saisin toteuttaa niitä asioita, jotka on ollu mulle tärkeitä tässä viimeiset kymmenen vuotta. Oon oppinut sen, että mä haluan olla mahdollisimman läsnä kaikissa niissä hetkissä ja välittää jotakin itsestäni muille ja myös vastaanottaa muilta ihmisiltä itselleni asioita. Se on mun unelma.”

Mitä muuta haluaisit kertoa itsestäsi, jota en ole huomannut kysyä? (kerron pari esimerkkiä siitä, mitä muut ovat vastanneet) ”Sun esimerkkeihisi vedoten voin sanoa vasta-argumenttina, että mulla EI ole runsas rintakarvojen kasvu. Ainut mikä tulee nyt mieleen on se, että mulla on ollut aika kova kuume tässä viime aikoina. Olen kuules kuumeinen mies!” Juho naurahtaa.

Mitä vinkkejä haluaisit sanoa minulle ja muille yleisön edustajille? ”Nauttikaa esityksistä ja käykää katsomassa myös juttuja, jotka ei olisi lähtökohtaisesti  ”omilta tuntuvia”. Kaikesta ei tartte tykätä ja se on ihan okei, mutta haastakaa itseänne. Ottakaa mieluummin vastaan kuin että ei ei ei ei. Ennakkoluulottomasti, mutta saa olla myös sitä mieltä mitä on, jos ei tajuu niin ei tajuu ja jos ei tykkää niin ookoo.”

Tässä vaiheessa puhelin oli hukassa ja sitä etsittiin mm. pipon sisältä. Ei löytynyt.

Osaatko imitoida ketään? ”Kyllä mä osaan ainakin Kimi Räikköstä imitoida, ja on mulla muutama muukin. En mä niitä ole mitenkään harjoitellut, ne tulee esiin aina tilanteen mukaan. Joskus onnistuu hyvin, joskus taas ei.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Mä olisin mies, joka pystyy muuttumaan näkymättömäksi. Sitä alkaa aina ahdistaa ne erikoistilanteet niin paljon, että se muuttuu näkymättömäksi. Se olisi niinku se sen ”juttu”, heheh! Se ei pysty auttamaan ketään, paitsi itteensä poistumalla paikalta. Itsensähäivyttäjämies! Hahhhahahh! Fade-away-man!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Harrastaisin kaikkia mahdollisia seksuaalisia toimintoja ja sitten haluaisin synnyttää. Kyllä se naisten ajatusmaailmakin kiinnostaisi, mä haluaisin keskustella miesten kanssa ja haluaisin nähdä sen toisen puolen asioista. Ja kyllä mä tutustuisin itteeni, siis ”itteeni”, ihan vaan mielenkiinnosta! Perusvietteihin keskittyisin ja ihmisen seksuaalisuutta tutkisin kaikilta kanteilta. Kyllä!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Kyllä mulla siellä valitettavasti olisi tietokone. Kitara ja piano olisi myös, se olisi sen verran iso pesä. Jaffaa pitäisi olla ja sitten kuhaa. Mä paistaisin ne kuhat ja joisin sitä Jaffaa vaan!”

Ja taas nauretaan tovi.

Jos saisit matkata menneisyyteen aikakoneella, minne menisit? ”Kyllä mä haluaisin 60-luvulla olla tai 70-luvun alussa, Amerikassa tai Britanniassa todistamassa popmusiikin syntyä, se olisi tosi mielenkiintoista. Kaikki olisi niin uutta ja sillä tavalla neitseellistä! Popmusiikin alkulähteillä, vähän siistiä!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Rutto

Mikä sytyttää sinut? - Ihminen

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kärttyisyys

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Flyygeli

Mitä ääntä inhoat? - Kimitystä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - No tähän nyt se psykologi!

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Autokauppias

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Sä oot ihan hyvä tyyppi!

Järjestyshäiriön nettisivut löytyvät tämän linkin alta.

Fiftari!-esittelyssä ja haastattelussa Lauri Litja

 Fiftari!-esittelyssä Sakun roolin näyttelevä Lauri Litja! Jututin Lauria helmikuun puolivälissä Fiftari-harkkojen jälkeen Ahveniston yläasteella, jossa harjoitukset ovat olleet aina tiistaisin ja torstaisin.

Lauri on syntynyt 1992 ja horoskooppimerkiltään hän on rapu. Lauri on kotoisin Helsingistä, ja tällä hetkellä hän asuu Tervakoskella.

Mitä harrastat? ”Mä harrastan teatteria, musiikkia, laulamista...Kuuntelen musaa erittäin paljon ja ihan laidasta laitaan. Aloitin ton musahomman ihan rumpujensoiton kautta, aluksi en itse kehdannut laulaa kuin suihkussa. Tunnustan olevani suihkulaulaja! Ekan kerran lauloin julkisesti, kun Riihimäen Nuorisoteatteriin oli tulossa kesäteatterina ”Pelastakaa Röllimetsä” ja siihen haettiin näyttelijöitä ja siellä lauloin sitten Hectorin ”Lumi teki enkelin eteiseen”. Sen jälkeen pääsin ulos kuorestani ja sittemmin olen laulanut paljon esim. karaokessakin”, Lauri kertoilee.

Osaatko soittaa rumpujen lisäksi muita soittimia? ”Huuliharppua, melodikaa, lusikoita, munniharppua... Rummuistahan kaikki juu alkoi ja ne on edelleen lähellä sydäntäni. Pianoa en osaa nuoteista soittaa, mutta korvakuulolta osaan jotain soitella. Laulu on tällä hetkellä kuitenkin mun tärkein instrumenttini.”

Penkin pituudelta Lauria / kuva Teatterikärpänen

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Mä osaan pitää meininkiä yllä! Se on lähtenyt varmaan siitä, että mä olin koulussa aika hiljainen ja pelkäsin, että mua aletaan rökittää sen takia. Aloin sitten luokan pelleksi ja siitä se sitten lähti. Mulle on jotenkin jäänyt päälle se, että mun pitää kaikille näyttää, että ”huhuu täällä mä oon”. Lisäksi mä osaan olla mukava ja osaan olla ihmisten kanssa, olen sellainen sosiaalinen tyyppi. Haluaisin tehdä jotain sosiaalista työtäkin , sellaista missä saisi olla ihmisten kanssa”, Lauri haaveilee.

Minkä taidon haluaisit osata? ”Laskutaidon! Mulla on erittäin huono matikkapää, välillä mä en osaa käyttää edes laskinta. Mä en oo ikinä miettinyt, että mistä taidosta mulla olisi noin ammatillisessa mielessä hyötyä, jos teatteria ajatellaan. Oon aina aatellut, että se riittää että on oma itsensä.”

Löytyykö suvustasi muita teatterin parissa työskenteleviä? ”Kyllä mulla on, eli isäni isä on näyttelijä Antti Litja. Vaari on ollut mulle kyllä yksi tärkeä vaikuttaja tällä alalla, hänen ansioistaan aloin aikoinaan käymään tuolla teatterijuttuja katsomassakin. Isä mua vei aina katsomaan ja vaari aina hommasi liput. Vaari on aina ollut sellainen pienieleinen näyttelijä. Ja hän on kertonut mulle kyllä kaikenlaisia tarinoita mm. Tarmo Mannista, legendaarista materiaalia! Välillä joutunut vähän varomaankin niitä puheitaan, silloin kun mä olin vielä pieni niin mummo aina toppuutteli vaaria, että nyt et kyllä Laurin kuullen kerro tuota tarinaa! Kerran tässä kysyin vaarilta, että mikä on hänen mielestään mun paras näyttelijäsuoritukseni (olin ollut silloin Riihimäen Nuorisoteatterissa ja JaTSissa), niin se sanoi, että ehkä se on se ensimmäinen roolini, koska siitä näki heti että mussa on potentiaalia. Ei se ole koskaan neuvonut mua tälle alalle tai antanut mitään ohjeita, se on välittynyt puheiden kautta se miten pitää olla ja mä oon oppinut sen, että lavalla on aika paljon myös omaa itseäni. Rakastan mun vaariani ja arvostan sitä kaikkea mitä hän on tehnyt, ja hän on yksi mun suurista idoleistani James Deanin lisäksi”, Lauri herkistyy.

Katse kohti tulevaisuutta

Mistä olet ammentanut oppia näyttelemiseen? ”Riihimäen Nuorisoteatterissa olin juu teininä ja sinne tuli Teakista valmistunut ohjaaja. Sitä kautta opin uusia metodeja ja lämmittelyjä, jotka auttavat esimerkiksi muistamaan vuorosanoja ja artikuloimaan ne oikein. Jännittämisestä kanssa opin sen, että ihmisen täytyy kyllä vähän jännittää lavalla, muuten on kuollut ihminen. Pitää päästä vaan yli kaikesta turhasta jännittämisestä. Mä en oo käynyt ikinä erikseen millään teatterikurssilla, ainut oli yks laulukurssi joskus. Kun olen itse käynyt katsomassa teatteria, niin siitä on välittynyt mulle sellainen vahva voima, olen osannut imeä itseeni sitä miten ammattilaiset hommat hoitaa. Tarkkailen ihmisiä paljon muutenkin, olen kauhee stalkkaaja välillä. Bussissakin nyt kuuntelin, kun yksi nuori nainen puhui puhelimeen koko matkan. Pakko myöntää, että stalkkaan tuollaisia mielenkiintoisia tapauksia. Se ei oo mikään synti, vaan se on kivaa. Kunhan siitä ei jää kiinni...”

”Mä oon kirjastossa Tervakoskella työkokeilussa nyt. Mussa asuu sellainen pieni bibliofiili tavallaan, mä rakastan kirjoja. Niistä välittyy sellainen taika, että tuntee olevansa jotenkin intellektuelli, kun on siellä kirjojen keskellä duunissa. Olen nyt pitänyt satutunteja lapsille siellä ja semmoista kivaa. Mä oon pienestä pitäen käynyt siinä kirjastossa ja oon kuulemma ainut joka lainaa vielä levyjä! Mun musiikkimakuhan muuten lähti ihan syntikkapopin kautta, Depeche Mode, Talk Talk...oon syntynyt niin väärällä vuosikymmenellä!”

”Ai niin! Mun erityistaitoni on myös imitointi! Koulun pelleilyn kautta se lähti ja mä oikein panostin siihen ja oon tehnyt pari imitointikeikkaakin. J. Karjalainen on yksi mun bravuurini, Irwin... Kaupungilla törmäsin kerran Puotilan Jukkaan ja aluksi kehuin sitä ja sitten pyysin paria vinkkiä. Paavo Lipposesta se sitten vinkkasi mulle vähän. Mun yks syntini on Munamies! Heath Ledger, Spede...Marja Tyrniä olen kans imitoinut ja Kyllikki Forsselliä. Rölli-peikkoa olen treenannut nyt”, Lauri innostuu ja esittää koko repertuaarinsa läpi...

Haaveiletko saavasi teatterista ammatin? ”Kyllä haaveilen, ja olen ollut sitä mieltä jo pitkään, että tää tulee oleen mun ala. Kolmannen kerran haen nyt Teakiin, tokalla kerralla jäin yhden vaiheen päähän. Jännitys pääsi liian valloilleen, en ollut ihan oma itseni. Vaari kertoi, että paras vinkki Teatterikouluun haettaessa on se, että älä näyttele.”

Missä eri teatterihommissa olet siis tähän mennessä ollut mukana? ”Riihimäen Nuorisoteatterissa, Janakkalan JaTSissa ja sitten YLEn Radioteatterissa ääninäyttelijänä, se oli sellainen hippinuorista kertova juttu, ”Operaatio Keltainen Keskiviikko.”

”Pienenä mut vietiin juu katsomaan teatteria. Ensimmäinen kunnon juttu minkä muistan on Kari Hotakaisen kirjoittama ”Hukassa on hyvä paikka”, siinä oli Martti Suosalo, yksi suuri idolini myös. Helsingin Kaupunginteatterissa olen käynyt paljon, ja sitten muiden nuorisoteattereiden juttuja olen nähnyt, Hyvinkäällä varsinkin se Teatteri Lokki.”

Ketkä muut ovat omia esikuviasi? ”Marlon Brando, Klaus Kinski, Suosalo, Litja, Matti Pellonpää, Ville Virtanen, James Dean. Sitten se Teemu Palosaari, jota sinäkin olit haastatellut. Hän vakuutti mut todella siinä Ihmisen osa-näytelmässä. Ja tietysti Ritva Valkama!”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Kyllä mä haluaisin näytellä Klaus Kinskin kanssa, se olisi ollut niin raivokas ja aggressiivinen hahmo.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”En ole ollut koskaan missään Shakespearen näytelmässä. Macbethin mä haluaisin tehdä tai Strindbergin Uninäytelmässä olla se asianajaja. Musikaaleista haluaisin näytellä Rocky Horror Picture Showssa, se päärooli olisi niin mun juttu! Riihimäellä oltiin muuten katsomassa sitä Nuorisoteatterin Romeoo ja Juliaa, vaari istui mun vieressä ja lausui parvekekohtauksen repliikkejä ääneen samaan aikaan Kohosen Topin kanssa, se kun oli kans tehnyt sen roolin joskus.”

Miten päädyit tähän Fiftari!-musikaaliin mukaan? ”Kävin täällä Ahvenistolla yläastetta ja ohjaaja Laura Pantke oli mun kouluavustajani. Mun luokka kävi aina katsomassa mun näytelmiäni siellä Riihimäellä, ja Laura oli nähnyt mut tosi monessa jutussa. Sitten yhden kesäteatterijutun jälkeen se tuli juttelemaan ja sanoi, että haluaisi mut sellaiseen Cry Baby- musikaaliin mukaan, aluksi se oli sillä nimellä aikoja sitten. Mä sit suostuin.”

Mitä odotat tältä projektilta ja mikä tässä on parasta? ”Odotan uusia reittejä eteen päin tällä uralla. Että mut huomattaisiin. Parasta on kyllä tää ryhmä. Meillä on täällä viisasta ja lämmintä ja tunteellista sakkia. Vasta tämän myötä olen tutustunut tähän porukkaan, ohjaaja-Laura on ainut jonka tunsin aiemmin.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Musiikki, kirjat, ihmiset. Luonto ja ympäristö muutenkin. Jopa minä itse inspiroin itseäni!”

Ministry of Silly Walks

Kerro joku muisto! ”Oltiin kerran Tervakosken Seurantalolla, siellä oli vapputori ja mummon kanssa oltiin siellä ja vaarikin taisi olla. Siellä oli sellainen hevonen, joka veti rattaita ja siihen sai mennä kyytiin. Pikkuveljen kanssa mentiin sitten kyytiin ja se hevonen pillastuikin yllättäen ja me lennettiin molemmat sieltä vaunuista. Mulle ei käynyt mitään, mutta veljellä aukesi nenä. Se itki ja valitti. Mummo vei meidät vaniljajätskille ja saatiin me varmaan ilmapallotkin. Veljellä tuli verta nenästä ja se jätski oli myös veressä. ”Täähän maistuu ihan mansikkahillolle”, se vaan totesi. Tää tuli mieleeni tuossa yksi päivä taas, se oli jotenkin jännä muisto ja aina kun syön vaniljajätskiä, niin tää tulee kans mieleen”, Lauri muistelee.

Mitä muuta haluaisit kertoa itsestäsi? ”Mä oon niin paljon leffojen perään, että mä muistan kaikkien äänisuunnittelijoidenkin nimet ja sellaista. Rakastan Tarkovskia ja Bergmania ja eurooppalaisia elokuvia!”

Mitä terveisiä haluat lähettää katsojille ja Fiftarista kiinnostuneille? ”Kaikille vanhoille teddyille ja 50-luvusta kiinnostuneille! Unohtakaa sellainen pessimismi, että taas tehdään muka jotain nuorisomusikaalia tyyliin High School Musical. Unohtakaa ennakkoluulot! Me ollaan tehty täydestä sydämestä tää juttu ja uskon, että on olemassa vielä sellaisia ihmisiä, jotka uskoo sellaiseen lämpöön!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä katselisin itseäni suihkussa. Ostaisin Louis Vuittonin käsilaukun ja pukeutuisin turkiksiin!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä tärkeää ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Venäläistä kirjallisuutta, Ässämix-pussin ja pullollisen Mountain Dew-limua. Muuta en tarttis.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Homssantuusa

Mistä sanasta pidät vähiten? - Raha

Mikä sytyttää sinut? - Ihminen

Mikä sammuttaa intohimosi? - Poliitikot

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Delfiinin ääni

Mitä ääntä inhoat? - Kun muovi hieroo muovia vasten

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Psykiatri

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Rekkakuski

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Käänny takaisin, täällä on liikaa sun kaltaisiasi!