Mauno Peppone - Elämä, kuolema ja comeback / TTT-Klubi

Mauno Peppone - Elämä, kuolema ja comeback / TTT-Klubi, Työvis

Kantaesitys 29.1. 2014, kesto noin 2 tuntia (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Riku Suokas ja Heikki Syrjä

Lavalla Jari Ahola

Bändi Alabama House Band (Louie So, Teemu Broman, Ari Toikka/Henri Lehikoinen ja Pekka Siistonen)

 Pari vuotta sitten tokaisin ääneen toiveen, että Maunon pitäisi ehdottomasti saada ihan oma musikaali, koska kyseessä on Vuonna 85-proggiksen ehdottomasti sympaattisin ja kiinnostavin hahmo. Ja kas, tässä sitä nyt sitten ollaan! Paikaksi valikoitui Työviksen mainio TTT-Klubi, jossa oli melkoista lauantai-illan huumaa ainakin siinä esityksessä, jota minä satuin todistamaan. Istuimme kuin sillit suolassa siellä ja loppua kohti tunnelma senkun kasvoi.

Jump! / (c) Kari Sunnari, TTT

Ensinnäkin erityiskiitos siitä, että baaritiskit pidettiin suljettuna itse esityksen ajan ja aika hyvin väki malttoi olla ramppaamatta vessassakin kesken shown. Minä menen paikalle katsomaan nimenomaan esitystä, ei kanssayleisön mahdollista showta! Tosin vieressäni istunut nuori nainen räpelsi kännykkäänsä koko ajan. Minkä ihmeen takia kannattaa maksaa lipusta, jos itse esitys ei juurikaan tunnu kiinostavan? Ikuinen mysteeri on tämä ...

 Mauno painaa pitkää päivää Lokomolla ja vaipuu päiväuniinsa. Videolla sitten käydään läpi Maunon elämää ja yllättävän monessa hommassa hänellä on sormensa pelissä ollutkin. Patea ja kumppaneita myöten sivutaan tärkeitä merkkipaaluja niin musiikissa kuin muussakin. Omakin elämäni siinä vilisee mukana, hyvin on muistissa vielä monet henkilöt ja tapahtumat menneiltä vuosikymmeniltä. Kääk, mutta totta se on! Tämähän näyttää olevan läpileikkaus minunkin musiikilliseen maailmaani. En tosin tätä ennen tiennyt, että Mauno on vetänyt urallaan koko skaalan läpi. Biisithän ovat täyttä tykitystä, oli tyyli mikä hyvänsä niin musiikillisesti kuin ulkoisestikin. Mukana oli monia klassikoita ja myös unohtuneita helmiä, joista kaikista ei olisi kyllä muistutusta kaivannut. Olihan se David Hasselhoffin kipale aikoinaan melkoinen hitti, kuten myös Don Johnsonin "Heartbeat". Huutonaurun paikka oli siinä kohdassa viimeistään, kun XL5:n Kaunis peto lähti soimaan ja jestas että bändikin tuntui silminnähden nauttivan esiintymisestä/esittelystä. Kunnon irrottelua oli havaittavissa muutamankin bändiläisen kohdalla. Ihan sen takia menisin katsomaan uudestaan.

 Tämä oli ehdottomasti sellainen pläjäys, jonka pariin tullaan nimenomaan viihtymään, nauttimaan ja fiilistelemään. Ei tarvitse miettiä yhtään mitään, antaa mennä vaan. On lupa laulaa mukana ja jammailla (jos suinkin paikallaan mahtuu, aika tiivistä oli eilen). Jari Ahola ON Mauno, rokkistara henkeen ja vereen ja näkee kyllä, miten paljon hän itsekin nauttii tästä showsta. Ja ei sovi unohtaa pientä tarinaa prinsessasta ja sammakosta... Tämä on myös ikärajaton esitys, joten nuoremmatkin fanit ovat tervetulleita paikalle. Hieno juttu!

LET THERE BE ROCK !!

Maunon comeback on erittäin tervetullut musiikillinen ilotulitus, täydet viisi tähteä *****.

(esitys nähty pressilipulla)

Smells like teen spirit...

Poika / Linnateatteri

Poika / Linnateatteri

Ensi-ilta 5.2. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Petja Lähde ja Miska Kaukonen

Rooleissa Santtu Karvonen, Pihla Penttinen, Matti Onnismaa ja Niina Sillanpää

 Muistan kun hankin käsiini Petja Lähteen esikoisromaanin Poika (WSOY) heti sen ilmestyttyä, ja tarina tempaisi mukaansa niin, että luin sen yhdeltä istumalta. Harva teos jaksaa minua kiinnostaa niin, etten malta laskea sitä käsistäni ennen kuin viimeinenkin lause on luettu, minä kun en ole mikään varsinainen lukutoukka. Itse loistavan tarinan lisäksi minua viehätti etenkin se, että kerronta oli hyvin elokuvamaista ja näin tapahtumat päässäni selkeinä kuvina. Riemastuinkin suuresti kuultuani, että Pojasta tehtäisiin näyttämöversio ja jäin mielenkiinnolla odottamaan mitä tuleman pitää, kun itse tekijäjoukkokin oli jo hyväksi havaittu.

Pihla Penttinen ja Santtu Karvonen / (c) Matti Vahtera

Itse tarina lähtee liikkeelle siitä, että erään aamuisen hämmentävän uutisen seurauksena Janne (Santtu Karvonen) lukitsee vaimonsa Saijan (Pihla Penttinen) kylpyhuoneeseen, nappaa mukaansa kolmikuisen vauvansa ja lähtee autolla matkaan ei-minnekään. Silmissä vilisevät vaihtuvien maisemien lisäksi välähdyksenomaisena ensimmäiset jännittyneet, haparoivat hetket isänä kun pelätään, että pienokainen hajoaa käsiin kun sitä vähänkin koskettaa. Saija saa soitettua viimeisenä toivonaan Jannen isälle Taistolle (Matti Onnismaa), joka saapuukin paikalle ja yhdessä he lähtevät etsintäretkelle. Menettämisen pelko ajaa Jannen tilanteesta toiseen ja lopulta epätoivoisella automatkalla on mukana myös tuntematon nainen Kaisa (Niina Sillanpää) oman pienen lapsensa kanssa. Miten tarinassa lopulta käy, sen saa jokainen selvittää itse tulemalla Linnateatteriin.

 Etukäteen vähän jännitin, että miten roadmoviemainen tarinankulku saadaan vääntymään näyttämölle, kun tapahtumapaikkoja oli monta. Luontevasti siirtymät kuitenkin tapahtuivat ja ainakin minä pysyin matkassa hyvin mukana. Jännästi tämä versio aukesi minulle ihan eri tavalla kuin alkuperäisteos! Kirjan luettuani päällimmäisenä oli ajatus Jannen ja pienen poikansa "Hiipiäisen" suhteesta, mutta nythän tämä laajeni isä-poika - vanhemmuus- pohdinnaksi laajemmassakin mittakaavassa. Tukahdutettuja tunteita, puhumattomuutta, epävarmuutta, menettämisen pelkoa useammassa polvessa. Ikuisia kysymyksiä vanhemmuudesta ja vastuunkannosta, rakastamisen vaikeudesta ja arjen haasteista. Miten helppoa ja huojentavaa on välillä avautua ihan tuntemattomille ihmisille, ja miten vaikeaa onkaan puhua niille, joiden kanssa olisi ensiarvoisen tärkeää puhua rehellisesti ja avoimesti tunteistaan, peloistaan, epävarmuudestaan. Hyvin tuttua ja siksi niin hämmentävää tajuta näytelmän kautta tuo kaikki jälleen kerran. Puhukaa ihmiset tunteistanne, älkää antako asioiden kärjistyä niin, että ratkaisua ei löydy ja olisi liian myöhäistä selvittää vyyhtiä! Moni epätoivoinen teko jäisi kenties tekemättä. Kukaan ei voi paeta omaa elämäänsä, se on oleva aina läsnä.

Pihla Penttinen ja Matti Onnismaa / (c) Matti Vahtera

Olen äärimmäisen onnellinen etenkin siitä, että Jannen roolissa on Santtu Karvonen. Itselleni monesti suurimman vaikutuksen näyttelijäntyöllisesti on tehnyt henkilö, joka on aiemmin vähän profiloitunut tietyllä tapaa hauskojen roolien mieheksi ja sitten tekee sellaisen roolityön, joka saa minut liikuttumaan kyyneliin. Tiesin jo ennalta Santun kyvyt tämän suhteen, joten herkistyminen ei tullut yllätyksenä. Niin monet tunnetilat vaihtelivat Jannen kasvoilla ja upeasti Santtu vaikeasta roolistaan selvisi. Välillä kyllä naurettiinkin, ja pidän paljon siitä, että katsojakin saa mennä tuntemuksissaan laidasta laitaan. Muidenkaan osalta näyttelijäntyössä ei ollut moitteen sanaa. Epätoivo, epävarmuus, hämmennys ja pelko loistivat vuorollaan kaikkien kasvoilla. Niin Matti Onnismaa kuin Pihla Penttinenkin tekivät jälleen luotettavaa ja laadukasta jälkeä, ja erityisen ilahtunut olin minulle uudesta tuttavuudesta, Niina Sillanpäästä, joka ahkeroi useammassakin roolissa. Näyttelijöiden välinen keskinäinen luottamus on varmasti ollut vahva, kuten myös ohjaajakaksikon luottamus omaan visioonsa ja työryhmäänsä. Hienoa työtä!

 Poika kuului kevään tärppilistaani. Odotukset olivat korkealla ja ne ylitettiin. Hienon musiikin ja kauniiden filminpätkien siivittämänä tästä aukesi ihan uusia ajatuksia. Suosittelen lämpimästi kaikille.

 Vahvat ja vakuuttavat neljä tähteä Pojalle ****.

(esitys nähty pressilipulla)

ps. esityksen jälkeen paikalla nähtiin heilumassa yllätysvieras, josta onnistuin nappaamaan hiukan epämääräisen kuvan...

Kaksi Vihtoria ja Klaara / Riihimäen Teatteri

Kaksi Vihtoria ja Klaara / Riihimäen Teatteri

Ensi-ilta 14.9. 2013, kesto 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Markku Arokanto

Rooleissa Tatu Siivonen, Teemu Aromaa, Katja Peacock, Esko Rissanen ja Maija Siljander

 Tatu Pekkarisen kirjoittama näytelmä "Vihtori ja Klaara" perustuu suosittuun sarjakuvaan Jiggs and Maggie, jota muistan itsekin nuorempana lukeneeni. Mieleeni tuosta sarjakuvasta jäi etenkin silinterihattu päässään ja sikari suussaan tohvelisankaroiva Vihtori sekä pirttihirmu vaimonsa Klaara, joka on joka välissä kyttäämässä miehensä touhuja ja komentamassa ilme ja nuttura tiukkana. Tältä pohjalta sitten kohti Riihimäkeä... Tämä muuten piti käydä alunperin katsomassa jo lokakuun alussa, mutta sähläsin lippuvarauksen kanssa ja pääsin vasta nyt paikalle.

 Katsomoon astellessamme äänimaailma vei minut kesäiseen kaupunkiin, huvitusten äärelle. Iloista musiikkia, liikennettä, merenrantaa? Näytelmässä seikkaillaan 30-luvun Helsingissä ja alkuun tulikin mukava fiilis, mutta sitten paikalle pelmahti hameissaan ja huiveissaan Esko Rissanen kitaran kera hoilaten rasittavaa rallia, jota sitten muutkin joutuivat näytelmän edetessä vuorotellen esittämään. Ei hyvä. En tykännyt yhtään, ja hahmo nostatti suurta myötähäpeää pitkin näytöstä...

 Heti kättelyssä tuli selväksi, että näytelmä on visualisoitu sarjakuvamaiseksi ja melkoisia äänitehosteitakin käytettiin. Ne huvittivat aluksi (etenkin paikalta salamannopeasti singahtaminen), mutta liika saman toisto vei pohjaa koko hommalta. Klaaran (Katja Peacock) hiippailu kaulimen kanssa kymmenettä kertaa ei myöskään oikein kolahtanut enää. Olisi ollut mukavampaa bongailla monia erilaisia ääniä, mutta nyt tiesi jo mitä tuleman pitää kun esimerkiksi tietty nimi mainittiin ja se enää ollut yhtään yllätyksellistä.

 Tarinassahan on ensinnäkin nuoret rakastavaiset (Tatu Siivonen ja Maija Siljander), joiden yhteisestä tulevaisuudesta tytön vanhemmat eivät oikein pidä. Tatu Siivonen etenkin toi hauskalla tavalla olemuksellaan mieleeni vanhat kotimaiset elokuvat, joissa vähän nössöhkö nuori mies liehittelee kaunista tytärtä. Klaara taas lähtee maalle ja tulevasta kesäleskeydestä riemastunut Vihtori (Teemu Aromaa) pistääkin melkoiset veivaukset ja onnentanssikuviot pystyyn. Tämä huvitti suuresti, sillä tiedän kyllä millaista vääntöä kotona on sen jälkeen kun meikäläinenkin katoaa mutkan taakse... Vihtori saa vieraakseen toisen Vihtorin (Esko Rissanen) ja siitä se riemu repeääkin, kun nämä kaksi lähtevät vähän kaupungille huvittelemaan. Näytelmän parasta antia olikin kohtaus, jossa herrat nauttivat "kovaa teetä" suositussa anniskeluravintolassa. Orkesterit ja muut asiakkaat olivat oivaltavalla tavalla toteutettuja, hauska idea! Tarjoilijapoikaa (Tatu Siivonen) en meinannut aluksi edes tunnistaa.

(c) Jukka Salminen

 Niin, ja tämähän ei ole "vain" näytelmä, vaan mukana oli paljon myös lauluja kupleteista lähtien. Jotenkin se toi melkoista sekavuutta, tuntui ettei oltu ihan varmoja, että mitä tyylilajia tämä nyt sitten kaikenkaikkiaan edustaisi. Välillä pidettiin pitkiäkin puheita miesten ja naisten asemasta ja oikeuksista, laulettiin hiukan, välillä pistettiin farssiksi kunnolla ja kotvan kuluttua vedettiin tanssikuvioita naamiot kasvoilla. Yhteiskunnallista sanomaakin sieltä tuli, suhdesoppaa ja sekaannuksia, ja sukupuolirooleilla leikiteltiin. Tosin minua ei enää jaksa naurattaa mies hameessa, niin nähty juttu on se.

 Eniten minua viehätti muuntuvainen lavastus sekä ilmeikäs ja hyvin paljon alkuperäistä Vihtoria muistuttava Teemu Aromaa, jonka elehdinnässä ja liikekielessä oli vivahteita sirkuksen suuntaan myös. Klovnerian hallinnasta oli tässä kohtaa siis varsinkin hyötyä. Klaaran kylpyreissu jäi myös mieleeni vahvasti, ja niin varmaan monella muullakin.

 Kaikkien käänteiden pointtia en oikein ymmärtänyt. Miksi yleisölle piti toistuvasti selittää asioita ja niiden taustoja? Miksi niin paljon joutavaa puhetta ja vähän äksöniä, jota olisi kyllä saatu irti tällä porukalla? Löytyihän sekin syy, miksi hame-huivityyppi jatkuvasti "sitä Hokkasta" kävi kyselemässä mutta kuten jo sanoin, jo ensihetkestä tyyppi nosti niskakarvat pystyyn ja peli oli menetetty sen osalta. Loppuratkaisu oli vähän omituinen myös.

 Muu väki katsomossa tuntui kuitenkin kommenteista päätellen kovasti tykkäävän ja esitys onkin saanut täysiä katsomoita jatkuvasti, mikä on tietysti erinomaista. Itselleni jäi sellainen "ihan ookoo, mutta..."-fiilis. Paljon hyviä ideoita, mutta runsaudensarvesta oli tullut vähän liikaakin tavaraa. Vähempi on enempi. Laulut ja muut viehättävät ehkäpä hiukan vanhempaa katsojapohjaa?

 Tasapainottelen kahden ja kolmen tähden välillä, en osaa päättää joten ** 1/2 .

(esitys nähty pressilipulla)

Toveri K / Helsingin Kaupunginteatteri

Toveri K / Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Kantaesitys 23.1. 2014, kesto noin 2h 15min (huom! ei väliaikaa)

Ohjaus Roman Viktjuk

Käsikirjoitus : Edvard Radzinski

Rooleissa : Esko Roine, Asko Sarkola, Miika Alatupa, Raine Heiskanen, Juha Jokela, Vappu Nalbantoglu, Sami Paasila, Tommi Rantamäki, Sampo Sarkola, Aleksi Seppänen, Ville Sormunen, Valtteri Tuominen, Sami Uotila ja Markus Saari

 Kouluaikoina (etenkin lukiossa) olin takuulla luokkani huonoin mitä tulee historiaan, ja politiikka taas ei kuulu mielenkiintoni kohteisiin laisinkaan. Miksi ihmeessä lähdin sitten katsomaan näytelmää Otto Wille Kuusisesta ja Stalinista? Ainakin siksi, että tein aikoja sitten päätöksen, että välillä kannattaa poiketa oman mukavuusalueensa ulkopuolella ja mennä katsomaan jotain sellaista, mikä ei tunnu oikein omalta. Extreme-kokemus siis tämäkin.

Asko Sarkola ja Vappu Nalbantoglu / (c) Tapio Vanhatalo, HKT

 Sanotaan näin, että olisin saanut tästä huomattavasti enemmän irti, jos olisin keskittynyt historiantunneilla vähän enemmän isompiin kokonaisuuksiin turhanpäiväisen nippelitiedon sijaan. Käsiohjelmastakaan en ehtinyt juuri henkilögallerian taustoista lukea (kattava infopaketti, kiitos siitä) kun jo mentiin niin, että hyvä kun muistin hengittää ja silmiäni räpytellä. Näyttämöltäpäin kävi sellainen puhuri koko ajan, että pääni päällä liehuvat punaiset langat lensivät jonnekin takariviin heti alkumetreillä ja putosin kärryiltä (vai pitäisikö sanoa juoksumatolta). Tässä ei juuri armoa annettu katsojillekaan, sillä valaistus oli päällä salissa alusta loppuun ilman väliaikaa ja olimme ikään kuin pakotettuja seuraamaan tätä erikoista näytelmää paikoillamme. Tyylikeino sekin, ja etäisesti tuli mieleeni, että koko joukko nöyrinä istuimme kuin jossain neuvoston kokouksessa ja kuuntelimme suut supussa niin musiikin kuin puheenkin pauhua. Muutama luovutti kesken kaiken, itselläni ei käynyt edes mielessä katsomosta poistuminen.

 Minun on turha lähteä ruotimaan Toveri K:n historiallisia ja poliittisia kannanottoja, koska menisin kuitenkin totaalisesti metsään. Päällimmäisenä Kuusisen (Asko Sarkola) hahmosta jäi tosin mieleeni se, että hän taisi olla melkoinen häntäheikki ja aatteeseen kallellaan, ja vähät välitti siitä, että perheenjäseniäänkin armotta passitettiin vankileirille. Huomattuani, etten oikein tahdo pysyä kärryillä kaikissa käänteissä keskityinkin sitten seuraamaan asioita, joista minulla oli jonkinlaista käsitystä eli näyttelijäntyöhön ja teatterillisiin keinoihin yleensä. Alkuhämmennyksen jälkeen istuinkin kuin liimaantuneena penkkiin ja pari päivää piti pohtia, mitä näkemästäni loppujenlopuksi osaisin edes kirjoittaa.

 Äänenkäytöllisesti näyttelijöillä oli todellakin koko skaala käytössään, paljoa ei kuiskuteltu ja normaaliäänellä puhuminen oli myös eräänlainen tehokeino. Huutamisen sijaan välillä intensiivisellä katseella ja sopivalla äänenpainotuksella huolellisesti replikoitu yksikin sana tiesi paikkansa. Mielenkiintoista liikekieltä oli myös tarjolla, ja välillä olo oli kuin olisi ollut seuraamassa teatterilla höystettyä nykytanssiteosta. Jokainen liike ja askel oli jollain lailla harkittu ja robottimaisessa synkassa, tuntui että joku jossain ohjaamossa painelisi kaukosäätimestä stop-ja liikkeelle-nappulaa vuorotellen tämän tästä. Kiehtovaa! Tämä liikekieli kantoi loppukiitoksiin asti myös ja näyttelijät saivat henkäistä vasta näyttämöltä poistuttuaan.

(c) Tapio Vanhatalo, HKT

Vimma lienee oikea sana kuvaamaan sitä intensiivistä menoa, jota useampaankin otteeseen lavalla nähtiin. Punaisessa hameessaan liehuva Aino Kuusinen (Vappu Nalbantoglu) jäi erityisesti mieleeni. Häntä en muista aiemmin nähneeni ainakaan kovin näkyvässä roolissa, mutta nyt hän teki kyllä sellaisen roolityön, joka jää mieleeni hamaan loppuun asti. Loppupuolella nähty kohtaus, jossa pitkään valkoiseen hameeseen pukeutunut hahmo paljastui näyttämöä hallinneen valtavan patsaan takaa, oli nerokas.

 Jos teatterissa pystyisi harrastamaan vedonlyöntiä, minä pistäisin välittömästi kaikki rahani likoon Sampo Sarkolan puolesta. Sillä en tosin rikastuisi, koska miehen viimeaikaisten roolitöiden perusteella kerroin olisi melkoisen pieni. Toveri K on kauttaaltaan tältä mieheltä aikamoinen sekä fyysinen että näyttelijäntyöllinen taidonnäyte, ja vanhempi Sarkola tuppaa jopa vähän jäämään nuoremman jalkoihin. Harva onnistuu saamaan sellaista tietynlaista katsettakaan aikaiseksi, koskaan ei tiedä mitä tyypin päässä liikkuu.

Sampo Sarkola / (c) Tapio Vanhatalo, HKT

Moni asia jäi mietityttämään erityisesti. Mannerheim (Markus Saari) karautti paikalle sinisellä naistenpyörällä, valkoinen pallo tarakallaan. Eturiviä käytiin kättelemässä. Kuntopyöriä, juoksumattoja ja muita treenilaitteita pyöriteltiin pitkin lavaa paidan kera ja etenkin ilman paitaa. Suuresti jäi hämäämään myös se, miksi nimenomaan Esko Roineen kasvoilla tätä myydään, miehellä kun ei ole kuin muutama repliikki. Ehkä juuri siksi.

 Aikamoinen teos Toveri K on, ei mitään helppoa valmiiksipureskeltua kauraa. Takuulla erilainen verrattuna kaikkeen aiempaan näkemääni. Vaan miksi edes verrata, kun se on sula mahdottomuus? Tämä jää ainakin mieleeni, toisin kuin useammat mitäänsanomattomat esitykset. Olisipa muuten ollut mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa seuraamassa tämän näytelmän harjoituksia...

 Niin. Uneni ei sentään toteutunut. Pari viikkoa sitten näin unta, jossa yleisö joutui tahtomattaan osallistumaan esitykseen siten, että meidät marssitettiin ripeässä tahdissa jonomuodostelmassa lavan poikki esittämään vankileiriläisiä, huudon ja kovan mekastuksen siivittämänä ja nöyryytettynä.

 En aluksi osannut edes antaa perinteisiä tähtiä Toveri K:lle, mutta pitkällisen pohdinnan ja yön yli nukkumisen jälkeen täältä napsahtaa neljä tähteä ****.

(näin esityksen pressilipulla)

Tampereen Les Mis - uusintareissu

Viime torstaina tuli käytyä uusintareissulla Les Misérablesin parissa Tampereella. Ensimmäisen kerranhan kävin paikalla syyskuisessa ensi-illassa ja silloin jo aavistelin, että tulen katsomaan toisenkin kerran. Alkuperäinen juttu löytyy tämän linkin alta.

 Nyt istuin permannolla suhteellisen takana, ja kokonaisuus näkyi siitä kyllä huomattavasti paremmin kuin parvekkeelta yläviistosta, jossa ensi-illassa istuin. Permannolta tosin ei ainakaan minun paikaltani nähnyt ylhäältä saapuvia hahmoja, ääni kyllä kuului muttei tiennyt kenelle se kuuluu.

 Laatu loistaa kyllä, ei voi muuta sanoa. Pieniä vaihdoksia ensemblessakin havaitsin, mukana oli ainakin Mikael Saari, joka suureksi ilokseni oli myös piispan roolissa. Ihana Saara Lehtonen oli jälleen Éponine, Fantinena Ele Millistfer, jonka aksentti särähti korvaan taas kerran. Oletin näkeväni/kuulevani Javertin roolissa tällä reissulla Sören Lillkungin, mutta paikalle pelmahtikin Jonas Saari, ja hyvä niin. Ensimmäisellä reissullani barrikadeille nousevat nuorukaiset olivat suosikkejani, mutta kyllä se Javert vei nyt pisteet kotiin. Aivan jäätävä suoritus! Alkoi ihan harmittamaan, että Javert heittäytyy sillalta alas. Toivottavasti seuraavassa musikaaliroolissaan mies pysyy hengissä loppuun asti...

 Gavroche sulatti sydämeni ihan täysin! Arvid Lundén hurmasi kyllä nyt niin, että oksat pois. Pienessä miehessä oli karismaa niin paljon, että ihan huimasi! Ja mikä ääni! Minusta tuli Arvid-fani kertaheitolla.

 Ja kyllä, tällä kertaa Thénardierina kukkoili Ville Majamaan sijaan Risto Korhonen, jonka roolisuorituksen eritoten halusinkin nähdä. Risto oli kyllä kärppämäinen, ruumiinkieltään enempi hyödyntävä ryökäle, mutta huvittavista eleistään huolimatta oli jotensakin valjumpi kuin Ville. Oli kuitenkin kiva nähdä tämäkin versio.

 Puunkaataminen oli rasittavan hidasta edelleen eikä se Jean Valjean löytänyt taaskaan sopivaa paikkaa haavoittunutta Mariusta selässään rahdatessaan, mutta muuten ei ollut kyllä moitteen sanaa tässä. Taidanpa mennä katsomaan vielä kolmannen kerran, kun tätä herkkua nyt on tarjolla vielä ja porukassa niin monta hyvää tyyppiä, joita minullakin on ollut ilo ja kunnia haastatella.

Korhonen ryöstöpuuhissa / (c) Harri Hinkka, TT