Havannan kuu / Hämeenlinnan Teatteri

Havannan kuu / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 4.9. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo

Kapellimestari ja taustanauhat Antti Paranko

Rooleissa : Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Satu Silvo, Reidar Palmgren, Ilmari Saarelainen, Ushma Karnani, Sinikka Salminen ja Katariina Kuisma-Syrjä

 Hämeenlinnalaisen kirjailijan Tapani Baggen tilaustyönä kirjoittama Havannan kuu on musiikkipitoinen komedia parista Jukolan ghetossa majailevasta pikkurikollisesta, jotka päättävät yksissä tuumin kidnapata monimiljonäärin Sairiossa asustavan Taina-tyttären (Ushma Karnani)  ja vaatia tämän jälkeen "lunttilappua" eli lunnaita. Kumpikaan Häkkisen veljeksistä (Lasse Sandberg ja Mikko Töyssy) ei ole ihan penaalin terävimpiä kyniä, joten sählinkiä riittää. Veljekset majailevat Cittarin lihatiskillä työskentelevän Piken (Katariina Kuisma-Syrjä) luona, ja juonenkuvioissa ovat mukana vielä Jukolassa hautaustoimistoa pyörittävä Juuli (Satu Silvo), tämän narkolepsiasta ajoittain kärsivä apuri Hoss (Ilmari Saarelainen), paikallinen karaokekuningas Allu (Reidar Palmgren) sekä tämän poliisivaimo Leila (Sinikka Salminen).

 Haaveissa siintää Havanna, ja sinne matkattaisiin lunnasrahojen turvin. Miten mahtanee käydä? Onnistuuko panttivankisuunnitelmat, vai löytyykö onni sittenkin omalta sohvalta pizzalaatikon ja kaljatölkin äärestä?

Jamppa ja Make / (c) Tommi Kantanen

 Hahmot ovat kuulemma tuttuja Baggen aiemmista teoksista ja siten kirjoja lukeneille hyvinkin tuttuja tyyppejä. Minä en ole Baggen tuotantoon koskaan tutustunut. Paikallisuudesta plussaa, pystyin hyvinkin kuvittelemaan etenkin veljekset istumaan Jukolan Jussiin tuopin ääreen ja taustalle paikallisen allun tulkitsemaan omaan tyyliinsä karaokebiisejä. Aluksi vähän karsastin "musiikkinäytelmä"-otsaketta, mutta kun mukana on The Antti Paranko yhdenmiehenorkestereineen, on katsomossa viihtyminen taattua. Musiikkinumerot olivatkin varsin viihdyttäviä, mutta toisaalta veivät sitten jotenkin pohjaa itse tarinalta. Hoss ja Juuli jäivät ainakin minulle vähän liian etäisiksi hahmoiksi, eikä Jukolassa sijaitseva hautaustoimisto tuntunut ajatuksena kovin uskottavalta. Paitsi jos siihen K-Supermarketin tiloihin sitten vuodenvaihteen jälkeen, hmmmm?

 Veljekset sen sijaan olivat vallan mainio parivaljakko. Vähän hömelöitä, mutta hyvin sympaattisia tyyppejä. Jampalla (Lasse Sandberg) pysyi sitä paitsi hyvin käsissä niin vispilät kuin siivousvälineetkin, Make (Mikko Töyssy) taas keskittyi enemmän pitelemään oluttölkkiä. Aivan ehdoton suosikkini roolihahmoista oli kuitenkin Reidar Palmgrenin antaumuksella ja kokonaisvaltaisesti tulkitsema Allu. Mikä kehonkieli, mikä asenne ja etenkin tyyli! "Paha vaanii" kun lähti soimaan, olin myyty! Olisin halunnut nähdä Allua lavalla ehdottomasti enemmän, hänen ja Leila-vaimon keskinäisessä suhteessa oli mukava ristiriita, joka jäi myös vähän puolitiehen.

Suosikkini Allu / (c) Tommi Kantanen 

 Varsin viihdyttävähän tämä oli ja kepeän rento avaus Hämeenlinnan teatterin syksylle, kuten myös Kirsi-Kaisa Sinisalon ohjauspuolellekin. Aika meni kuin siivillä enkä vilkuillut kertaakaan kelloa, sitä kun nyt olen harrastanut parissakin viimeksi näkemässäni näytelmässä. Muutaman erikoismaininnan haluan lopuksi todeta : kitaravirtuoosi ja tukkajumala Antti Paranko, Ushma Karnanin pirtsakka roolityö ja ihanan värikkäät vaatteet, kuumaakin kuumempi Ushman ja Mikon duetto pesukoneen päällä, lähes samaan tahtiin menevät yhtenäiset tanssikuviot sekä Satu Silvo Kissanainen-asussaan. "Laskekaa aseet!"-kommentti naurattaa edelleen ja se, mitä sen jälkeen tapahtui.

 Viihdyin sen verran hyvin, että vähän löyhäksi jääneistä henkilöhahmoista ja tarinasta huolimatta voisin mennä vaikka uudestaakin katsomaan. Pakko mainita lopuksi, että olen ollut muinoin Jukolan Jussin karaokeillassa ja illan viimeisenä biisinä eräskin nuorehko mies lauloi laastari otsassa, silmä mustana "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin" ja jotenkin liikuttavaa oli, miten hän tulkitsi kohdan "kuinka meidän kunnon miesten käy?"

 Havannan kuulle neljä tähteä ****, joista iso osa menee veljeksille, Allulle ja kitarasankarille sekä sille, että koko porukasta välittyi erittäin hyvä tekemisen meininki ja ilo.

 Voisikohan Häkkisen veljekset ja Allu seikkailla jatkossakin teatterin lavalla?

(näin esityksen kutsuvieraana)

Juuli ja Hoss / (c) Tommi Kantanen

Yöllisen koiran merkillinen tapaus / Tampereen Työväen Teatteri

Yöllisen koiran merkillinen tapaus / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Suomenkielinen kanta-esitys 2.9. 2014, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Ohjaus Otso Kautto

Rooleissa : Jyrki Mänttäri, Miia Selin, Minna Hokkanen, Auvo Vihro, Eeva-Riitta Salo, Petra Ahola, Samuli Muje, Jukka Saikkonen ja Jari Leppänen

 Toukokuun lopussa kävin katsomassa Plevnassa kehutun NT Liven version ja mietin jo silloin, että tulikohan nyt tehtyä moka, koska halusin tai en, syksyllä tulisin vertaamaan TTT:n versiota aiemmin näkemääni... Yritinkin mahdollisuuksien mukaan nollata päätäni ja lähteä katsomaan Yöllistä koiruutta ns. puhtaalta pöydältä. Osittain onnistuin, osittain epäonnistuin.

 Christopher (Jyrki Mänttäri) on 15-vuotias poika, joka näkee ja kokee ympäröivän maailman hiukan eri tavalla kuin toiset. Poika on matemaattisesti huippulahjakas, mutta kavahtaa kosketusta ja sosiaalisia kontakteja. Tietty kaavamaisuus, rutiinit ja lemmikkirotta Toby ovat sydäntä lähellä. Heti alkukohtauksessa poika löytää pihalta naapurin Wellington-koiran kuolleena, ja koiraparan kyljessä töröttää talikko. Kuka on syyllinen tähän hirmutekoon? Christopher haluaa palavasti saada selville syyllisen, ja kielloista huolimatta ryhtyy omiin tutkimuksiinsa asian tiimoilta. Tutkimukset vievät pojan tutun ja turvallisen ulkopuolelle, ja hän saa selville asioita, jotka pakottavat hänet lähtemään hiukan pitemmällekin matkalle.

Avaruusmies Christopher / (c) Jouko Siro, TTT

 Todetaan nyt tähän kärkeen heti, että Jyrki Mänttäri on  l o i s t a v a ! Ennalta vähän mietitytti, että kuinkahan herra mahtaa istua nuoren autistin rooliin, mutta hän otti kyllä luulot pois välittömästi. Mies on lavalla koko esityksen ajan sinisessä hupparissaan ja puhetta riittää niin tutkimuksiin kuin avaruudellisiin huomioihinkin liittyen. Hengästyttävää seurattavaa ja hyvin uskottava roolisuoritus kaikin puolin.

 Ed-isän roolissa Auvo Vihro tekee jälleen laatutyötä, ja lisäksi minua miellytti erityisesti Miia Selinin Sandra-opettaja, joka hienosti kannusti ja tuki Christopheria. On äärimmäisen tärkeää, että elämässä on ainakin yksi aikuinen, johon voi uskoa ja luottaa; varsinkin jos tuntuu siltä, että kaikki muut ympärillä valehtelevat, salaavat jotain tai puhuvat kiertoilmauksia käyttäen. Minna Hokkanen Judy-äidin roolissa vakuutti myös. Kaikkia sivurooleja en sen sijaan ihan sulattanut, osa oli liian koomisiakin ja se vähän häiritsi.

 Lavastusratkaisut ja visuaalinen puoli jättivät minulle vähän ristiriitaisen olon. Jossain vaiheessa alkoi puuduttamaan se elementtien jatkuva pyörittely ja muuntelu milloin miksikin, toisaalta taas ymmärsin sen, että kaikki se kaoottisuus tuki hienosti Christopherin tapaa kokea uusia paikkoja ja tapahtumia. Seinät kaatuvat päälle, pyörivät vinhaa vauhtia, kaikki näyttää samalta ja uhkaavalta, ja sitten hetkessä muuttuukin aivan muuksi. Äänimaailma tuki tätä samaa sekamelskaa myös ja välillä tuntui korvissa oikein pahastikin, mutta se taisi olla tarkoituskin. Erityisesti mieleeni jäi muutama oveluus, kuten junan eteneminen ja vanha nainen koiranulkoilutuspuuhissa.

(c) Jouko Siro, TTT

 Tekstihän on hieno, ja mieleeni jäi selviytymis-ja kasvutarinan lisäksi myös se, millaista on olla erityislapsen vanhempi. Kaikkien ei tarvitse olla samasta muotista; erilaisuus on haastavaa mutta myös rikkaus. Ihan lopussa liikutuin, kun Christopher nosti kätensä yleisöä kohti niin, että kosketuksessa vain sormenpäät osuisivat. Yhteys saavutettiin.

 Liian pitkä kesto sitten puudutti paikat jälleen ja huomasin muutamassakin kohtaa, että ajatukseni harhailevat ties missä, vaikka pitäisi keskittyä kuuntelemaan herkeämättä lavan tapahtumia. Vilkuilin kelloakin, mikä on aina huono homma. Joskus kolmetuntinenkin menee siivillä, tällä(kin) kertaa liian venytetyt kohtaukset söivät kokonaisvaikutelmaa. Hienoa on taas se, että TTT:n versio on ihan oma juttunsa!

 Jyrki Mänttärille täydet viisi tähteä, kokonaisuudelle kolme ***.

 Esityksen jälkeen kannattaa kotijoukoille selittää lyhyesti, että miten se yhtälö oikein ratkaistiinkaan. Huh huh! Käsiohjelmassa viehätti varsinkin numeroitu luettelo erinäisistäkin yksittäisistä teatteriin liittyvistä tärkeistä huomioista.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Haastattelussa Janne Kallioniemi

Janne Kallioniemen tapasin heinäkuun puolivälissä 2014 Kahvila Kaffilassa Tampereella.

Vuonna 1973 syntynyt Janne on horoskoopiltaan vesimies. ”Mä oon syntynyt Tampereella ja elänytkin täällä pitkään. Muistaakseni 6-vuotiaana me muutettiin Kangasalle, jossa asuin koko kouluaikani. Muutin sit takaisin tänne. Lahdessa oon asunut kuusi vuotta, olin Lahden Kaupunginteatterissa kiinnityksellä heti valmistumiseni jälkeen vuodesta 1999.”

Mitä harrastat? ”Kyllä mä yritän pitää itteni fyysisesti kunnossa, niin paljon kuin se vaan on mahdollista. Nostelen puntteja, teen pilates-tyyppisiä harjoitteita, juoksen. Toinen harrastus on sitten ihan oleminen ja hengittäminen, olen sen löytänyt vasta tässä ihan lähiaikoina. Se on erittäin tärkeä harrastusmuoto, joka tuppaa vähän unohtumaan. Kuuntelen myös mielelläni radion puheohjelmia ja etenkin henkilöhaastatteluja. Kyllä mä luenkin välillä, ja leffoja katselen sitten kun muu porukka on iltaisin nukahtanut, mutta niitä en laske harrastuksiksi.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En, ja se mua harmittaa. Saan kitarasta jotain perussointuja kyllä irti. Silloin kun olin Lahdessa, niin sinnehän tuli Beatles Story ja mä olin siinä alkuperäisessä porukassa mukana. Ehdittiin varmaan yli puoli vuotta treenata bändinä ja mulle opetettiin ”skebaa” ihan kädestäpitäen, että kyllä kitarasta jotain sain irti, mutta ei sitä kyllä soittamiseksi voi sanoa. Jos joku harmittaa niin se, etten ole ottanut mitään soitinta haltuun kunnolla. Mä oon aika lyhytjännitteinen harjoittelun suhteen, jossain urkutunneillakin tuli käytyä muinoin”, Janne harmittelee.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Mä osaan nauraa itselleni enkä jaksa ottaa itseäni kauheen vakavasti. Mä oon fyysisesti aika notkea ja mielelläni rakennankin fysiikkaa rooleihin. Ainakin se kiinnostaa mua. En oo laulutaidollisesti esimerkiksi kauhean lahjakas, eli siinä mielessä ei oo mitään erityistaitoja. Paitsi että oonhan mä näytellyt yhden roolin venäjäksi Tampereen Teatterissa Euroopan taivaan alla – näytelmässä, eli onhan se kyllä eräänlainen erikoistaito. Mä olin koko ajan lavalla ja puhuin muitakin kieliä kuin venäjää, eli ehkä joku kielien haltuunotto voisi olla yksi vahvuus. Mä oon lukenut joskus venäjää. Tampereen Yliopistoon pääsi helpoiten sisään kääntäjänlaitokselle venäjällä, jota olin lukenut lukiossa lyhyen kurssin. Vuoden siellä opiskelin, ja sit pääsinkin Nätylle.”

Mikä olisi soittotaidon lisäksi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Olishan niitä moniakin taitoja, joista olisi hyötyä tällä alalla. Miimi olisi hienoa! Laulutaito olisi tietysti myös plussaa, siis että osaisi laulaa oikein hyvin. Laitosteatterissa ohjelmisto rakentuu usein niin, että se määrittävä on iso musikaali ja siihen tulee roolitetuksi ne jotka osaa laulaa. Sitä en itse haikaile niin paljon.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ihan kärkeen on kerrottava, että edesmenneellä mummollani oli kuulemma Ansa Ikosen kumisaappaat vintillä, en sitä itse päässyt kylläkään todistamaan. Mun äitini on lastenkirjailija ja kirjoittanut koko elämänsä, mutta teatterin puolelta ei ole kyllä muita.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä? ”Mitä pitempään tätä hommaa on katsonut, niin sitä karkeammin pystyy jakamaan niin, että on väkeä, jotka on aina halunnu tälle alalle ja sitten on niitä, jotka on pelänny ja ollu todella ujoja. Mä kuulun siihen jälkimmäiseen porukkaan. Mä vihasin esiintymistä ihan lukioon asti, oli todella ahdistavaa olla ylipäätään missään esillä. En tiedä mitä lukiossa oikein sitten tapahtui. Huulenheittoa harrastin aina ja yksi äidinkielenopettaja katseli sitä mun touhuani ja sai huijattua mut yhteen koulunäytelmään mukaan. En tiedä vieläkään miten se onnistui siinä, mutta yhtäkkiä tajusin olevani lavalla höpöttelemässä tooga päällä ja ihmiset nauraa mun jutuilleni. Tajusin siinä, että tähän ei kuole ja että täähän voiskin olla hyvä vaihtoehto, kun ei musta ammattikiekkoilijaakaan tullut. Seuraavana jouluna olin joulujuhlissa äärimmäisen laiha ja kärttyisä joulupukki, joka jakoi aika erikoiseen sävyyn opettajille lahjoja. Sain siitäkin hyvät aplodit, ja näiden parin kokemuksen perusteella päättelin, että tässähän voiskin olla jotain. Tet-jaksonkin tein sit Työviksessä, kolme päivää katselin harjoituksia. Käänteentekevä esitys oli sitten Kellopeliappelsiini ja Ola Tuomisen roolisuoritus siinä, oon tän maininnut ennenkin ja sanonut Olalle itselleenkin. Se kolahti nuoreen mieheen ja kovaa. Ylioppilasteatterissa olin sit vuoden, samaan aikaan kun opiskelin venäjää. Siinä jo hokasin, että ei musta kääntäjää tule ja päätin pyrkiä Nätyyn. Olin pyrkinyt aiemminkin, ja tokalla kerralla pääsin sisälle vuonna 1995. Jos en olisi päässyt, en tiedä mitä olisin tehnyt. Olisin jäänyt varmaan YT:lle hengailemaan. Hainhan mä kerran TeaKiinkin, taisi olla sama vuosi kun pääsin ylioppilaaksi. En tajunnut siellä mistään mitään ja lensin samantein pihalle”, Janne kertoo päätään pudistellen.

Mikä sinulla oli kirjallisen lopputyön aiheena? ”Hämärästi muistan, että se käsitteli improvisaation ja muodon välistä suhdetta teatterissa. Sama asia mua kiinnostaa edelleenkin, eli kuinka tiukaksi esitys ohjataan ja jääkö sinne väliin tilaa. Mä rakastan esityksiä, jotka on tosi väljiä ja mun mielestä esim. Kari Heiskanen on siinä ihan nero, hän jättää esitykseen aina happea mukaan. Katsojallekin jätetään tilaa oivaltaa asioita.”

Onko käynyt mielessä missään välissä tässä 15 vuoden aikana, että vaihtaisit alaa? ”Ei oikeestaan. Aina välillä tulee lähinnä työaikojen takia kaikkea mieleen ja monenlaisia ailahduksia, mutta kyllä mä niin paljon tästä hommasta kuitenkin tykkään, että jos mä nyt jotain muuta alaa koittaisin välissä, niin kyllä mä kuitenkin takaisin palaisin jollakin lailla. Vaikka tässä on miinusmerkkejä paljon, lähinnä suhteessa normaaliin perhe-elämään, niin on tässä hirvittävä määrä plussaakin. Mä koen olevani etuoikeutettu tässä hommassa, et vaikeeta mun on nähdä mitään muuta. Nyt tähän on rinnalle tullut vielä käsikirjoittaminenkin ja äänityöt radiolle, ja se on tuonut uutta mun työhöni. Näen vähän paremmin, mistä osa-alueista kokonaisuus rakentuu. Millä alalla mahdollisesti olisin, jos en olisi tällä alalla? Tosi vaikeeta sanoa. Mä olisin henkinen johtaja, heh. Vaahtosammuttimen kokoisena mä mietin, että musta tulee ammattilaisjääkiekkoilija, mutta aika nopeasti se sitten valkeni, että ei musta tule.”

(c) Teatterikärpänen

 Miksi olet näyttelijä? ”Alkeellisella keittiöpsykologialla mä olen sen jotenkin niin johdatellut, että jostain pelosta ja itsetunnosta se lähtee, ja halusta että ihmiset tykkäisi. Lukiovaiheessa mentiin sitten pelon yli ja tajusi sen kääntöpuolen, ja siitähän aukesikin ihan uudet kuviot. Mä oon tietysti muuttunut ihmisenäkin tosi paljon, enhän mä ennen osannut keskustella edes kenenkään kanssa! Tää on hirveen palkitsevaa. Mä tykkään todella paljon tehdä ihmisten kanssa ja tykkään harjoitteluvaiheesta tosi paljon, siinä keksitään ja luodaan jotain uutta koko ajan. Yhdessäfuntsailun ja leikkimisen ilo on niin iso mulle, että mä jaksaisin harjoitella vaikka kuinka kauan. Uusien asioiden etsiminen on musta ihan helvetin nastaa.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Onhan se muuttunut laaja-alaisemmaksi ja jotenkin oon alkanut tajuta enemmän kokonaisuuksia ja sitä, että kaikki mitä lavalla tapahtuu on tärkeää, eikä se että mitä ”minä” siellä teen. Monen ihmisen summa on aina huikeampi kuin yksittäisen näyttelijän huikeakin suoritus. Joku huima monologi näytelmän sisällä ei sitä pelasta, jos homma muuten ei toimi. Joukkuepeli-ajatus on lisääntynyt, ja vuorovaikutus. Edelleenkään mua ei hirveästi kiinnosta monologit, mulla pitää olla vähintäänkin joku, jonka kanssa käydä dialogia. Jossain vaiheessa se tuli yllätyksenä, että vaikka olisi kuinka kokenut näyttelijä, niin periaatteessa lähtötilanne on kuitenkin kaikilla aina sama, kun lähdetään harjoittelemaan uutta. Tietysti joillakin voi olla jotain erityistaitoja, jotka helpottaa aloittamista, mutta silti se maailma pitää aina ensin luoda yhdessä. Yksi iso asia, joka on muuttunut on ehkä suorittaminen. Se on hävinnyt, tai ainakin sitä on huomattavasti vähemmän kuin urani alussa.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urallasi saanut ja keneltä tai mistä se on tullut? ”Kyllä se tuolta Nätystä tulee, ja miten laaja-alaisesti Hanno Eskola meidät opetti lukemaan näytelmiä, kolmiulotteisesti. Et hahmottaa koko sen tilanteen ja itsensä suhteessa siihen. Lisäksi sitten se, ettei olisi välttämättä aina ensimmäiseksi se ilmeinen ratkaisu, vaan että sieltä voisi löytyä jotain muutakin kenties. Sit Peltolan Sirkun kanssa oon tehnyt tosi monta juttua, ja niissä on aina ihan oma maailmansa ja atmosfäärinsä. Häneltä oon saanut paljon itseluottamusta, ja sit Kari Heiskanen on tosi voimakas vaikuttaja mulle. Hänen ohjauksessaan oon saanut olla kolme kertaa, ja hän on opettanut näyttelijäntyöstä sen, että vaikka mitään ei oikeastaan tietäisi siitä mitä tapahtuu, niin ehdottomalla sisäisellä itsevarmuudella voi tehdä melkein mitä vaan. Pää pystyssä ja rinta rottingilla! Heiskanen on hieno ihminen, ja lisäksi vielä järkyttävän karismaattinen ja älykäs. Hän on iso esikuva mulle.”

Kas, seuraava kysymys koskeekin esikuvia. Kenen uraa arvostat tai ihailet erityisesti? ”Kyllä se Heiskanen on ihan ykkönen, monessakin suhteessa. Eilen olin pikaisesti yhteyksissä Risto Salmeen, ja herra varjele sitä rauhaa ja kokemusta, mitä hänellä on. Kyllä mä Martti Suosaloa ihailen myös, se fyysinen notkeus ja metamorfoosi joksikin muuksi aina roolissa, ja sitten samaan aikaan todella uskottavia, realistisia elokuvarooleja. Suomessa on valtava määrä tosi upeita tyyppejä. Ulkomailta sitten Al Pacino ja Mikael Persbrandt nyt ainakin.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Edward Norton on tosi kiinnostava näyttelijä, ja sitten mua kiehtoo osasto Jim Carrey/Sacha Baron Cohen/Ricky Gervais. Arvostan sellaista röyhkeää, anarkistista huumoria. John Cleese menee samaan porukkaan vielä.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Haluaisin laulaa dueton lapsenlapsenlapseni kanssa.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Työviksessä, Tampereen Teatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa Bones-näytelmässä, Turun Kaupunginteatterissa tehtiin kouluaikana Merlin, Pyynikin kesäteatterissa, Kaapelitehtaalla näyttelin Rikhard III:ta, Längelmäellä tehtiin Tuntematon sotilas joskus kauan sitten ja Kolin kesäteatterissa olin parina kesänä. Siinäpä ne taitaa ollakin.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Mä en nykyään aattele niitä sillai rooleina, vaan mä aattelen ne kokonaisuuksina. Sen takia nää kokemukset, kuten Pyynikin Rauta-aika, Työviksen Paniikki ja Lahden Seitsemän veljestä, liittyy hyvin voimakkaasti siihen työryhmään. Amadeus Lahdessa oli hieno, Työviksessä Kauppamatkustajan kuolema myös, joka on mielestäni maailman parhaimpia näytelmiä. En pysty yhtä yksittäistä roolityötä sieltä nostamaan. Vaikka tosi paljon oon saanut tehdä isoja, kantavia rooleja Lahdesta lähtien, niin ei silti tunnu tärkeältä miettiä niitä siltä kantilta”, pohtii Janne.

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Peer Gyntiä mä aina tasaisin väliajoin pyörittelen mielessäni, se näytelmä itsessään on niin kiehtova. Aleksis Kiven Kullervo myös kiinnostaa noin näytelmänä, mutta en mä niitä rooleina haikaile. En myöskään muista, että olisin urani aikanakaan kovasti minkään tietyn roolin perään ollut. Mä uppoudun aina siihen, mitä kulloinkin tehdään.”

Mikä on mielestäsi parasta teatterissa noin yleensä? ”Kyllä se yhdessä keksiminen, brainstorming, on parasta; silloin kun se lähtee tuottamaan uusia asioita. Siitä mä nautin ihan hirveän paljon. Pelataan yhdessä sellaista peliä, jonka lopputuloksesta ei välttämättä tiedä mitään, ei ole aavistustakaan miten se peli päättyy. Parhaimmillaan esityksestä muodostuu lähes hengellinen kokemus, kaikki ollaan yhdessä samassa harhassa hetken aikaa. Niitä joskus tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Jotain maagista siinä on.”

Jaahas, taas vastasit vähän jo seuraavaan kysymykseen, eli määrittele ”teatterin taika”. ”Ei oo totta! Oonks mä vastannut yhteenkään kysymykseen suoraan? Lopussahan sä voit sanoa, että mä en oo vastannut yhteenkään kysymykseen ja otetaan alusta koko homma. Se taika on se, että ihmiset on yhdessä hetken aikaa jossain ihan muualla, mikä se todellinen tilanne on. Kaikki tietää, että ulkopuolella on kaikki maailman kurjuudet ja muut tilanteet, eikä ne häviä minnekään kun juttua tullaan katsomaan, mutta siksi ajaksi umpeudutaan tavallaan johonkin yhteiseen kuplaan ja parhaimmillaan sieltä tullaan ulos uusien oivallusten tai ajatusten kera.”

Mitkä asiat inspiroi sua? ”Kyl se on se uuden maailman keksiminen ja luominen, ja sitten kun se lähtee vauhtiin. Me kirjoitettiin vaimon kanssa Pikku Kakkoseen Sohvaset-nimistä lasten sitcom-sarjaa, jossa myös itsekin näyttelin, ja niiden kymmenminuuttisten ideoiminen ja kirjoittaminen oli tosi mielenkiintoista. Samalla lailla inspiroivaa on rakentaa uutta teatteriesitystä.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Enpä juuri. Joskus kouluaikoina oli jonkinverran, ja se liittyi varmaankin siihen, että aina jotenkin oletti, että joko mä epäonnistun tai onnistun, ja tää on nyt suoritus jonka pitää mennä niin, ja noi toiset katsoo, arvostelee ja tuomitsee. Nyt sitä ajattelee kokonaisuutena, eli jos mulle tapahtuu virhe, se ei kaada sitä koko hommaa.”

Onko sinulla kenties jotain omia rituaaleja tai rutiineja, joita huomaat toistavasi aina ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Ei ole. Se menee niin voimakkaasti arjen pyörittämisen ehdoilla mulla, ja sekin liittyy varmaan tuohon ramppikuumeesta eroonpääsemiseen, eli mä en oo hankkiutunut koskaan mihinkään rituaaleihin mukaan ja mun ei tarvitse suorittaa mitään orjallisesti. Esityskohtaisesti on sitten eroja, jos tanssin takia pitää olla lämmin, niin totta kai sitä pitää sen verran lämmitellä tai avata ääntä. Mä en oo halunnut lähteä siihen mukaan, että tietyllä tavalla solmisin kengännauhat tai tekisin maskin aina samalla tavalla. Oon joskus ollut hyvinkin neuroottinen ihminen, ja tiedän, että mä saisin aika nopeastikin kehitettyä siitä sellaisen orjakehän. Mieluummin pysyn erossa niistä!”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Heh, näitä juttuja oot varmaan jo kuullutkin. Muistan lukeneeni, että Tapani Kalliomäki kertoi ”nimeltämainitsemattoman tyypin rantasandaalikohtauksen Hamletista” ja voin sanoa, että seisoin aika lähellä sitä tyyppiä niissä rantasandaaleissa, heh. No, tässä seuraavassa jutussa olin sekä osallisena että vieressä, eli tehtiin Merliniä Turkuun. Meitä oli sellainen kummallinen joukko jotain ökkömönkiäisiä siinä kohtauksessa ja lisäksi sirkustaiteilija Markku Tuulenkari, joka seisoi eräänlaisen palkin päällä. Hänen tarkoituksenaan oli kaatua sen palkin päältä selälleen lattialle, ei siis kauhean korkealta kuitenkaan, mutta meidän piti ottaa hänet vastaan. Se kohtaus menikin oikein hyvin useimmiten, mutta sitten yhdessä näytöksessä kurssikaverini Kiviharjun Heidi alkoi yllättäen supista kadonneesta piilolinssistä ja me muut sitä etsimään myös. Samalla Tuulenkari hyppää palkilta ja PAM! Oli siinä kai yksi hapuillen Markkua vastaanottamassa. Ei siinä pahemmin onneksi käynyt, sirkusmies osasi laskeutua pehmeästi”, Janne muistelee nauraen.

”Lahden ajoilta on paljon hienoja ja hauskoja muistoja. Oli aikamoista meininkiä ja kujeilua poikain kanssa. Teimme ihan älyttömästi kaikenlaisia jäyniä varsinkin sillä Seitsemän veljeksen porukalla...kaikista pahin jekku-ukko oli eräs, jonka nimeä en nyt tässä mainitse, mutta Tom Petäjä vei ohjaaja Heiskasen auton eteen parkkipaikalle valtavan tukin, ja Karihan ei siitä sitten päässyt mihinkään suuntaan.”

Kerro joku muu oikein hyvä muisto. ”Onhan se nyt selvä, että isoimmat muistot liittyy lasten syntymähetkiin. Ne on niin kovia täräyksiä, että! Molemmissa synnytyksissä onnistuin olemaan vielä läsnä, joka on ihme näillä työajoilla. Ne on kyllä sellaisia muistoja, joista liikutus nousee pintaan aika äkkiä.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Nyt syksyllä tulee Työviksessä ensimmäisenä ensi-iltaan Abi Morganin kirjoittama ”Rakkauslaulu”, se on tekstinä todella hieno ja siinä on lisäkseni mukana Pentti Helin, Jaana Oravisto ja Heidi Kiviharju. Seuraava on sitten ”Vanhan naisen vierailu” lokakuussa, mulla on siinä muistaakseni peräti seitsemän eri roolia. Lisäksi teen edelleen äänitöitä ja ideoidaan lastensarjaa lisää.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata jotain? ”Kyllä mä sitä aina välillä olen miettinyt. Joskus on ollut todella voimakaskin halu siihen. Ehkä joskus, mutta vielä en ole siihen valmis.”

Entä käsikirjoittaminen teatteriin? ”Ehdottoman kiinnostavaa, mutta en tiedä, että riittäisikö mulla yksin rahkeet siihen. Nykyäänhän tehdään paljon teatteria myös niin, että sitä kirjoitetaan työryhmänä.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei se ole varsinaisesti motto, mutta olen yrittänyt toteuttaa ”tässä olemista”, eli nyt on nyt.”

Osaatko imitoida ketään? ”En kyllä laittaisi sen kortin varaan mitään! Jos tekisin sen eteen töitä, saattaisi joku hahmo sieltä irrotakin. Spedeähän nyt kaikki osaa imitoida, mutta...”

Mikä supersankari/sarjakuvahahmo haluaisit olla, ja miksi? ”Sarjishahmoista Spiderman on ollut aika kova juttu, kun se on kuitenkin vähän arka ja ujo ja nörtihkö, ja sit siitä ykskaks pamahtaakin seittiveikko! Se on hienoa! Kai sitä aattelee, että itsekin on metamorfoosin/roolien kautta päässyt ihmisten ilmoille... Mä oon kyllä aika vähän lukenut sarjiksia, enemmänkin noita Hopeanuoli-tyyppisiä juttuja. Hopeanuoli oli intiaani, jolla oli valkoihoinen Pekka-niminen ystävä. Se Pekkahan mä muuten haluaisinkin olla, jes! Se oli aika hyvä parivaljakko.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyllä mä ottaisin kaikenlaisia hemmotteluhoitoja, laitattaisin viimeisen päälle kynnet ja jalkojen rapsuttelut ja karvojen poistot. Brasilian waxit ja irtoripset ja shampanjaa ja kikattelisin tyttöjen kanssa. Illan viettäisin sit rimpsalla ja kävelisin synnytyslaitokselle, mutta en menisi synnyttämään, vaan kääntyisin ovelta pois. Mä ottaisin sen fiiliksen siihen ovelle asti vaan, mutta en menisi lavetille asti. Ensimmäiset arat supistukset voisin vielä ottaa vastaan.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin sinne kitaran mukaan ja valtavan määrän opuksia, että miten sitä opitaan soittamaan. Kerrankin olisi aikaa! Paastoaminen menisi siinä sivussa, en mä sinne ruokaakaan haluaisi ottaa mukaan. Brandya pitäisi kyl olla tosi paljon. Voisin kirjoitella siellä seiniin tai paperille hyviä ideoita. Oliskin sellainen retriitti!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Se olisi ensinnäkin bungalow-tyyppinen loma-asunto, jossa olisi terassit ja jacuzzit. Perhe olisi tietysti mukana. Maja voisi sijaita thaimaalaisessa palmussa. Eväspuoleksi kanansiipiä non stop- kuljetuksella ja olutta. Kananluita olisi kauhea keko palmun juurella...”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Mua kiinnostaisi se, että luettiinko Hitlerille iltasatuja kun se oli pieni poika. Tai sitten haluaisin matkata parin tuhannen vuoden päähän katsomaan kun se yksi heppu käveli vetten päällä tai muutti vedet viiniksi. Olisin halunnut nähdä niiden muiden jamppojen ilmeet siinä kohtaa! Ja ottaisin älypuhelimen mukaan, jolla tekisin sit päivityksen tyyliin ”paikassa Kaanaa”. Ehdottomasti!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Luultavasti menen suoraan kotiin ja taidan lähteä ainakin pojan kanssa rannalle.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rauha

Mistä sanasta pidät vähiten? - Umpimielisyys

Mikä sytyttää sinut? - Luovuus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kaavamaisuus

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Lasten nauru ja jalkojen iloinen läpsytys

Mitä ääntä inhoat? - Liidulla liitutauluun, lapsen kipuitku

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kyllä mua kiinnostaisi olla jonkun suurvallan presidentti yhden päivän ja katsoa, että miten järjetöntä se vastuu on. Olla ihmisenä siinä tilanteessa.

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Ei musta olisi ensihoitajaksi tai lasten ensiapupäivystäjäksi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kato, jäbä pääsi nextille levelille!

Haastattelussa Suvi-Sini Peltola

Suvi-Sini Peltolan tapasin tammikuun lopussa 2014 Kulttuuriravintola Kivessä Tampereella.

Vuonna 1978 syntynyt Suvi-Sini on horoskoopiltaan neitsyt. ”Kotoisin olen Helsingistä. Synnytyslaitokselta mut tosin vietiin Mallusjoelle, joka on pikkupaikkakunta tuossa Lahden ja Helsingin välissä. Vaasankatu Helsingissä on mun lapsuuden maisemani, ja elämästäni parisenkymmentä vuotta olen asunut Helsingissä. Lisäksi olen asunut Lahdessa, ensin lapsena muutaman vuoden ja sitten TeaKin jälkeen asuin kolme vuotta siellä. Tällä hetkellä mä asun Tampereella, kesällä taitaa tulla kuusi vuotta täyteen. Silloin oli futiksen EM-kisat kun muutin...” Suvi-Sini laskeskelee.

Mitä harrastat? “Käsitöitä ja lukemista, tämmöisiä perusjuttuja, mutta molempia on nyt työ rajoittanut. Keikoilla tulee käytyä jonkunverran. Sanotaan näin, että satunnainen keikoillakäynti ei ole loppunut teini-iän jälkeen ja aika laidasta laitaan kuuntelen musiikkia.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”En osaa. Joskus lapsena olen pianoa vähän yrittänyt tädin opastuksella soittaa, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Oonhan mä esittänyt soittavani tai siis ihan jopa soittanut viulua Lahden Kaupunginteatterin Rikos ja rangaistus-näytelmässä! Heh, en saanut soitinkorvauspalkkaa siitä, kun en ollut sillä tavalla pätevä.”

Mitä sanoisit omasta mielestäsi sinun ammatilliseksi vahvuudeksesi tai erikoistaidoksesi? ”Vaikee sanoa, kun tällä hetkellä olen vähän hankalassa elämäntilanteessa tässä. Mulla kävi jo kolme vuotta sitten niin, että sain ison vamman olkapäähäni ja se leikataan nyt keväällä, jotta pääsen taas täyteen työkuntoon. Se on kyllä verottanut multa esimerkiksi fyysistä ilmaisua, vaikka mm. Anna Liisan fyysisesti vaativan roolin tein vammautuneena, en ole tällä hetkellä niin aktiivinen kuin aiemmin. Sanoisin vahvuudekseni tekstin käsittelyn ja tehtävän jutun kokonaisvaltaisen katsomisen. Tekstin ja äänen käyttö, eli puheeseen liittyviä asioita. Lisäksi myös nopea kiihtyvyys, se on näyttämön puolella hyvä juttu.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Nyt mennään mun unimaailmaanikin, ja tätä mä oon tehnyt kyllä näyttämölläkin, mutta mä haluaisin osata ajaa autoa! Mä haluaisin myös osata laulaa niin kuin sopraano, korkealta. Mä olen ilmaisullisesti aika vahva altto, joten olisi hienoa, jos pystyisi vapaasti laulamaan korkeita ääniä.”

Löytyykö suvustasi kenties muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Kyllä näin voisi sanoa...Isäni on näyttelijä, äitini on teatteriohjaaja ja tätini on näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja. Tämmöinen elämäntapa on varmasti tuolla kotona jo opittu.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä, vai oliko sinulle jo lapsena selkeää se, että haluat samalle alalle? ”Se on varmaankin mennyt niin päin, että valinta on mennyt sitä kautta, että jätänkö jatkamasta sitä elämää, joka jotenkin liittyy teatterimaailmaan. Kaikki sosiaalisuus ja työajat, jotka tähän ammattiin liittyy...niihin tutustuin jo pikkulapsena. Valinta on ollut se, että jätänkö sen puolen pois elämästäni vaiko en. Ratkaiseva hetki mun elämässäni on ihan tarkasti määriteltävissäkin. Oli vuosi ´95, olin kesällä kotona yksin ja en saanut yöllä nukuttua, koska Matti Pellonpää oli kuollut. Sain nukuttua vasta sitten kun päätin, että pyrin seuraavana syksynä mukaan Kellariteatteriin, koska Pellonpääkin on ollut siellä. Pyrin sitten tähän maineikkaaseen Helsingin Kellariteatteriin ja silloin, ja tästä syystä, aloitin teatteriharrastukseni. Olin silloin kyllä jo Kallion ilmaisutaidon lukiossa, mutta siellä mä en tehnyt minkäänlaista teatteria, tein just sitä rajan vetoa niihin aikoihin.”

”Lapsena harrastin kaikenlaista, tanssista kuvaamataitoon ja lauluun, mutta missään näytelmäkerhoissa en ollut. Lapsiavustajana olen sit kyllä ollut, äitini oli Lahden Kaupunginteatterissa johtajana ja siellä mä taisin tehdä näyttämödebyyttini, ja parivuotiaana oon tainnut olla jo jossain Raimo O. Niemen elokuvassa mukana.”

(c) Teatterikärpänen

 Mitä alan opintoja olet suorittanut, ja mitä teit Kellariteatterin jälkeen? ”Mähän kävin siis hävyttömän pitkään lukiota ja oon näitä harvoja, jotka on päässyt suoraan lukiosta Teatterikorkeakouluun. Kävin lukiota kuusi vuotta nimittäin... TeaKiin menin vuonna 2000 ja valmistuin 2004, keväällä tuleekin nyt kymmenen vuotta siitä kun valmistuin. Mun kurssilla oli esimerkiksi Jari Ahola, Maria Ylipää, Mikko Leppilampi, Tuukka Vasama,Eero Milonoff, Jari Virman, Sanna Majuri ja Timo Ruuskanen.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Ootas nyt... Sen nimi oli ”Kaksoisolento”, poimin sen yhdestä Don Huonojen biisistä. Mä käytin opinnäytteessä ns. referenssinä Sir Edmund Hillaryn matkaa Mount Everestin
huipulle ja hänen muisteloitaan, vertailukohtana sille, että näytelmän teko on mun mielestä kuin vuorelle kiipeämistä. Mun teksti liittyi roolin rakentamiseen ja omaan itseen/roolihenkilöön, et Kaksoisolento viittaa siihen. Lavalla kun ollaan enemmän tai vähemmän tunnistettavana henkilönä, oman itsensä peilikuva on aina mukana. Taiteellisen opinnäytteeni mä tein Lahden Kaupunginteatterin Hamletissa Ofelian roolissa, ja käytin työpäiväkirjaa siitä harjoitusprosessista myös siinä kirjallisessa opinnäytteessä.”

Mitä tekisit mahdollisesti, jos et olisi tällä alalla? Mikä olisi vaihtoehto B, mikä kiinnostaisi? ”Noh, pikkutyttönä mä halusin tyttöpoliisiksi. Arkkitehdin hommat myös kiinnosti jossain vaiheessa aika paljonkin, mutta kyllä mun vaihtoehtoni varmaankin liittyisi kirjallisuuteen tai kirjallisiin tehtäviin, jos en olisi tällä alalla”, Suvi-Sini pohtii.

Niin. Miksi olet näyttelijä? ”Nuorena varsinkin mä olin sitä mieltä, että koska olen elämässäni törmännyt kaikennäköisiin järkyttäviinkin ilmiöihin ja kokenut niitä myös itse, niin mulla oli semmoinen olo, että näitä sattumuksia ei ole meikäläisen kohdalle osunut, ellei ne opettaisi mulle jotain sellaista, jonka kautta voin valottaa muille ihmisille jotain tärkeää elämästä. Silloin nuorena se oli mulle määräävä tekijä, ei ole kokenut asioita turhaan, vaan että niillä kaikilla on joku syy, joka sitten todentuu tässä ammatissa. Edelleenkin se liittyy samankaltaiseen asiaan; et voisi jotenkin raottaa näkökulmia katsojille inhimillisyydestä tai historiasta, tai mistä tahansa. Ja toki yksi asia, jota jää kaipaamaan jos teatterista on pois, on yhteisöllisyys ja kommunikaatio, tietynlainen oppimisprosessi, jonka jokainen ihminen mulle tuo kohdatessani heitä varsinkin työelämässä.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? ”Silloin kun mä olin teatterikoulussa, niin samoihin aikoihin alkoi nää ensimmäiset Idols-kilpailut ja muut, ja tähän
itseilmaisuun tuli jotenkin erilainen kulttuuri. Tietynlainen julkisuus tuli just niinä vuosina, ja nykyään se on mennyt hyvinkin pitkälle. Nuorten ihmisten mielikuva näyttelijän työstä on ikään kuin sama kuin julkisuus, lehtien palstat ja televisio. Mä olin sillä lailla kyyninen tähän ammattiin liittyen, että kyllä mä silloinkin jo pidin joidenkin nuorempien ihmisten mielipiteitä työstä vähän haihatteluna. Mulla on aina ollut sellainen mielikuva, että tää on ihan järjettömän rankkaa työtä, ja mun vanhempani eivät olisi halunneet, että mä alan näyttelijäksi, koska koskaan ei ole rahaa eikä vapaa-aikaa. Kyl musta myös tuntuu siltä, että jotkut ihmiset on pitäneet mua silloin parikymppisenä yltiöpessimistisenä tätä alaa kohtaan, koska mielestäni tiesin jo silloin, että tämä ei välttämättä ole mikään kiva tai helppo ala.”

Onko sinulla jotain tiettyjä ammatillisia esikuvia? ”Onhan niitä ollut vuosien varrella paljonkin, ja varmaankin omasta historiastani johtuen suurin osa niistä liittyy KOM-teatteriin ja niihin ihmisiin, jotka tekivät poliittista ja uudenlaista teatteria siellä 70-luvulla. Oli vahvoja, hienoja naisia kuten Rea Mauranen ja Kaisa Korhonen. 90-luvun alussa KOM-teatteri oli mielettömässä nosteessa myös, siellä oli paljon nuoria näyttelijöitä, jotka tekivät vaikuttavia rooleja silloin, kun teini-ikäisenä kävin teatterissa. Kävi myös jännästi, sillä mentyäni TeaKiin sain näyttelijäkummikseni Sari Mällisen, ja hänen työskentelyään seuratessani olen oivaltanut monia asioita. Vaikka mainitsinkin nyt naisia, niin kyllä ne on kuitenkin olleet enimmäkseen miesnäyttelijöitä, joiden esimerkkiä mä olen yrittänyt imeä itseeni, sellaista tietynlaista röyhkeyttä olla lavalla. En osaa ketään yksittäistä henkilöä nostaa esiin.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Tässä haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneen Tapani Kalliomäen haastatteluvastausten innoittamana mä mietin tätä jo hiukan etukäteen. Tapsahan ei maininnut vastauksessaan minua. Mä edelleen rajaan kaikki ulkomaalaiset elokuvatähdet tästä pois, joten vastaan tähän, että kyllä tämmöisten kaverien kanssa kuten Tapani Kalliomäki tai Tommi Raitolehto on ollut ensiluokkaisen hienoa rakentaa omia roolejaan. Heidän kanssaan oon päässyt tekemään useamman jutun putkeen, eli on alkanut tunnistaa jo toisen toiminnan ja on ollut hienoa, kun ei ole tarvinnut erikseen ”tunnustella” sitä toista siinä prosessissa. Lisäksi voisin vastata vaikka Heikki Nousiaisen, Pertti Sveholmin ja Pekka Valkeejärven.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”KOM-teatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Tampereen Teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja kesäteattereista Hämeenlinnassa ja Ikaalisissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Kaikki on toki tärkeitä, mutta kyllä ne on olleet kaikki aika työläitä rooleja, jotka on erityisesti jääneet mieleen. Täytyy mainita ainakin Lahden Kaupunginteatterin Rikos ja rangaistus, olin siinä Sonja. Lahdessa myös Niskavuoren nuori emäntä, jossa olin nimiroolissa ja Kaisa Korhonen ohjasi sen. Kaikki Laura Jäntin ohjaukset on olleet hienoja tehdä; Inishmaanin rampa... jossa olin Helen ja Iikka Forss oli mun veli. Sain vetää Iikkaa turpaan siinä ja rikkoa sen päähän kananmunia, se oli oikein puhdistava kokemus,heh. Lauran kanssa tehtiin Turkuun vielä Kaukaasialainen liitupiiri, jossa mä olin Grushe. Työviksessä sitten tuo Anna-Liisan nimirooli on ollut hyvin vaikuttava kokemus meikäläiselle, ja tietenkin Tampereen Teatterin Puhdistus ja siinä nuoren Aliiden rooli. Sain siitä mielettömän paljon itsellenikin, kun pääsin kertomaan tärkeitä asioita ihmisille.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Olen saanut jo hämmästyttävänkin paljon tehdä noita äskenmainitsemiani ns. dynamo-naisrooleja; rooleja, jossa hänen kohtalonsa määrää kaikkien muidenkin kohtalon. Ylpeänä kannan tuota listaa mukanani, koska niiden kaltaisia tekstejä ei ole hirveän paljon varsinkaan klassikkotuotannossa. Nyt olen tämmöisessä tilanteessa, että odotan käsileikkausta (huom. tällä hetkellä jo leikattu) ja yhtään en tiedä, mitä seuraavaksi harjoittelen, joten on myös hankalaa tähdätä seuraavaksi mihinkään tiettyyn. Kyllä tuolta Tsehovin ja Wuolijoen puolelta löytyisi vielä innostavia roolitöitä ehdottomasti, joita haluaisin joskus tehdä. Lady Macbeth olisi tietysti myös ihan mahtava, ja ”sitten joskus” olisi hienoa tehdä vaikkapa Viettelyksen vaunun Blanche. Hamlethan olisi myös loistava rooli!” Suvi-Sini innostuu.

 Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, miten se sinulle konkretisoituu? ”Joidenkin näytelmien kohdalla se on jo satoja vuosia toistettua, harjoitusprosessissa satoja kertoja toistettua ”jotakin”, joka
tuntuu ainutkertaiselta sitten kun se tapahtuu. Se voi olla koko esitys tai hetki ihmisten välillä, joka on todempi kuin mikään ulkopuolinen.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ihmiset, vastanäyttelijät, ohjaajat, teksti, rakkaus.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Mä saatan sulkeutua vähän, sillä lailla etten viitsi enkä kykene keskittymään ulkopuolisiin asioihin, jos on oikein tiukka paikka. En mä koe epävarmuutta muuten kuin jossain ihan ääritilanteissa noustessani lavalle, esimerkiksi silloin, jos on tehty jotain isoja tekstillisiä muutoksia tai jotain kohtaa ei ole harjoiteltu. Kyllä mä melkein voisin sanoa, että se on tietynlainen virittyneisyyden tila enemmänkin se mun ramppikuumeeni, ei mitään kauhua.”

Kumpi jännittää enemmän, ensimmäinen yleisö vai ensi-ilta? ”Se riippuu ihan roolista ja harjoitusprosessistakin. Mä yleensä yritän tehdä työni sillä lailla, että se olisi ainakin mulle itselleni niin perusteltua se lopputulos siinä vaiheessa kun yleisö tulee, ettei mun tarvitse itseni puolesta pelätä, että
mitä muut on mieltä tästä mitä teen. Mä yritän perustella kaiken itselleni niin hyvin, etten koe niiden suhteen enää epävarmuutta siinä vaiheessa. Varmaankin isojen nimiroolien kohdalla jännitän enemmän ensi-iltaa kuin ekaa yleisöä. Huumoriroolien kohdalla se eka yleisö on tärkeämpi, koska niissä kaivataan usein esimerkiksi yleisön ääneenreagoimista ja naurua.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja/rutiineja, joita huomaat toistavasi aina ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Teatterikouluaikoina aattelin, että asiaan kuuluu tietyt jutut, mutta kun menin työharjoitteluun KOM-teatteriin ja meillä oli puolen vuoden aikana noin 80 esitystä yhdestä jutusta, eli oltiin koulupäivän jälkeen joka ilta lavalla, niin tajusin, että ei niitä juttuja voi pitää yllä mitenkään. On koulutyöt ja muut, välissä pari tuntia ja sitten pitääkin jo olla lavalla joka ilta. Mä yritin aluksi pitää niitä mukana, mutta se oli ihan mahdotonta. Oon myös tajunnut sen, kun olen käynyt töissä toisessa kaupungissa, että se on todella vapauttavaa, kun ei tarvitse orjallisesti olla kahta tuntia ennen teatterilla tekemässä jotain, jotta voisi mennä näyttämölle. Itse asiassa mä saan tietynlaiset kicksit siitä, että en valmistaudu. Se virittää mut, kun yhtäkkiä tupsahtaa vaan näyttämölle. Pakostihan isommassa laitoksessa tulee sitten niitä rituaaleja, kun kaikille on omat maskiajat ja vastaavat, jossakin ehtii maskin jälkeen vielä hakemaan kahvia, jossain taas ei. Nuo on ihan arkipäivää, eli multa ei puutu raajoja jos en joskus saakaan sitä kahvikupillista ennen tiettyä esitystä. Olen yrittänyt myös puhdistaa sen, etten kävisi yhtään tekstiä läpi ennen esitystä, ei tarvitse olla tunnesiteessä siihen tekstiin ennen kuin vasta näyttämöllä, joka sitten tietysti vaikuttaa myös siihen, että sen tekstin pitää toki olla harjoituksissa jo mulle niin paljon perusteltu, että mitään muuta ei voisi siinä kohtaa sanoa kuin mitä on tekstiin kirjoitettu.”

Kerro joku kommellus. ”Puhdistus-näytelmä alkoi sellaisella pitkällä kidutuskohtauksella. Mun kanssani oli lavalla Heikki Nousiainen ja Mikko Rantaniva. Sit ohjaaja olikin saanut päähänsä muuttaa jotain siitä alusta
ennen esitystä, me oltiin näytelty sitä siis jo monta kertaa, ja jotenkin kaikilta meni vähän pakka sekaisin, kun yhtäkkiä jouduttiin miettimään jotain muuta kuin sitä miten on aiemmin tehty. Siinä oli sellainen
ravistelevaksi tarkoitettu hetki, missä Mikko Rantaniva iskee mua pistimellä jalkojen väliin, lautalattiaan joka on siinä mun jalkojeni välissä. Siinä oli sitten kymmenen sentin laskuvirhe ja pieni ajoitusvirhe, niin sanotaan näin että aika julmetusti se kidutus silloin sattui ja muuallakin kuin pikkuhousuissa oli reikä sen kohtauksen jälkeen. Ja koko esitys oli vielä edessä siinä! Huh! Toinen liittyy sitten tähän autolla-ajounelmaani, ja luulen että rikos on tässä vaiheessa jo vanhentunut... Tehtiin kesäteatteria, jossa ajoin autolla ja Majamaan Villen piti opettaa mua ajamaan autolla. Mä olin tosi huono siinä. Me ajetaan ikään kuin lavan taitse yhteen ruusupuskaan ja ajetaan ekan kerran, ja oltiin molemmat vähän roolissa vielä. Rysäytettiin siinä puuta päin sitten melko voimallisesti, oli pitkään hiljaista ja mä makasin ratin päällä ja kikatin, Ville oli naama kalpeana ja ohjaaja juoksi katsomosta ihan järkyttyneenä ja hädissään, näki mut makaamassa ratin päällä. Kävi ilmi, että ohjaaja oli niin järkyttynyt ja peloissaan siksi, että hän oli parkkeerannut oman autonsa sinne lavan taakse niiden harjoitusten ajaksi! Harjoitukset meni muuten just niin kuin pitikin”, nauraa Suvi-Sini.

Oletko nähnyt koskaan teatterin kummitusta? ”Täältä Tampereen Teatteristahan kuuluu usein huhuja, että täällä niitä olisi, enkä kyllä yhtään ihmettele kun ottaa talon historian huomioon. En mä kyllä itse ole törmännyt koskaan niihin missään, ehkä.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Olin lukioaikoinani töissä Helsingin Kaupunginteatterin narikassa ja siellä pyöri Les Misérables-musikaali silloin. Veikko Sinisalo oli sitten saapunut sitä katsomaan ja kävi niin, että mä yhytin hänet itselleni takinantoon ja puhuin kauniisti ja teitittelin ja annoin kaikki aikani hänelle. Kävi ilmi, että muut työkaverini eivät olleet tunnistaneet herraa lainkaan. No, näytös sitten loppui ja Veikko köpötteli ennen muuta yleisöä salista ulos, en odottanut narikkalappua vaan vein takin hänelle ja puin sen vielä hänen päälleen. Hän köpötteli ulko-oville, kääntyi siinä lasiovilla ja sanoi, että ”kuule tyttö, Joulupukki tulee tuomaan sinulle piakkoin ison lahjan”. Joulu oli nimittäin tulossa. Pari viikkoa myöhemmin mä tulin sit taas töihin ja mun esimieheni tuli sanomaan, että olisi asiaa. Olin tietysti huolissani, että mitä olen mennyt mahdollisesti tekemään. Esimieheni sanoi sitten, että Veikko Sinisalo oli soittanut teatterinjohtaja Sarkolalle ja kehunut narikkatytön. Se iso joululahja oli varmaan sitten se, että mä pääsin seuraavana keväänä Teatterikouluun sisään, ainakin mä yhdistän päässäni nää asiat”, Suvi-Sini myhäilee tyytyväisenä.

Käytkö katsomassa muiden esityksiä ja kuinka paljon? ”Mä olen koko ikäni käynyt tosi paljon katsomassa, mutta nyt täytyy sanoa, että tän Työviksen pestin aikana mä oon ollut niin työllistetty koko ajan, että hyvin vähän olen muualla nähnyt teatteria. Mieli tekisi toki, mutta varsinkin Helsingin reissut ja vastaavat on jääneet tosi vähiin, valitettavasti. Varmaan joskus viime keväänä olen käynyt viimeksi katsomassa mitään, oman talonkin ohjelmisto on jäänyt näkemättä.”

Tulevia roolejasi? ”Teatterihommista en nyt tiedä, tässä keväällä olen vielä kolmessa jutussa mukana (Kulkuri, Maanalainen armeija iskee jälleen, Kuninkaan puhe). Televisiosta alkaa jossain vaiheessa Tehdas-sarjan uusinnat ja sen jälkeen uudet jaksot loppusyksystä 2014.”

Onko sinua koskaan kiinnostanut ohjaaminen tai käsikirjoittaminen? ”Mä olen kyllä kirjoittanut paljon, mutta en teatterihommia. Olen ollut esimerkiksi kolumnistina Etelä-Suomen Sanomissa. Mulla on tällä hetkellä pari keskeneräistä tekstiä, joista en vielä tiedä että tuleeko niistä novelleita vai mitä. Ohjausta olen kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa, mutta oon huomannut että kyl se mua alkaa kiinnostaa enemmän ja enemmän. Olen sen sortin näyttelijä, että katson juttua aina kokonaisvaltaisesti ja mä nään sen mahdollisena, että jossain vaiheessa ohjaisinkin, mutta en ole vielä aktivoitunut sen suhteen.”

Mikä sarjakuvahahmo tai joku muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Mua on usein kutsuttu manga-hahmoksi, Mikki Hiireksi tai Pikku Myyksi. Taidan olla lähempänä Aku Ankkaa nyt, mutta kyllä mä haluaisin olla Ronja Ryövärintytär tai vastaava.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Kävisin panemassa! Ei muuta. HAH HAH!”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kyl mä varmaan ottaisin jonkun kirjan, Täällä Pohjantähden alla vaikkapa. Siitä riittäisi viihdykettä pitkäksi aikaa. Ruuaksi ottaisin jotain nepalilaista safkaa ja juomaksi lämmintä kaakaota. Se tuudittaisi mut uudelleen uneen.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Kiikarit ja kynää ja paperia. Ja sen Pohjantähden, kun se on kuitenkin jäänyt mulla talvipesässä kesken. En tiedä, jostain tuli nyt vasara mieleen. Voisi korjailla, jos on rakentanut huonon majan.”

Jos voisit palata aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”On paljonkin sellaisia aikakausia, joita olisi hienoa päästä tarkistamaan, kun on näytellyt lavalla jotain tiettyä aikakautta, tai johonkin tiettyyn miljööseen sijoittuvaa juttua. Kyllähän tuo Yrjö V:n puhe olisi mielenkiintoista kuulla ihan livenä, et millainen se tilannekin on Britanniassa ollut niihin aikoihin.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä yritän ensi-iltarytinän jälkeen ehkä epätoivoisesti siivota kotiani, koska tänään on kiinalainen uusi vuosi ja kiinalaiset kuuraavat kuulemma kämppänsä lattiasta kattoon ennen
vuodenvaihdetta, jotta kaikki menneen vuoden kuonat poistuu elämästä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas
Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei
Mikä sytyttää sinut? - Lämpö
Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämättömyys
Suosikkikirosanasi? - V
Mitä ääntä rakastat? - Hyminää
Mitä ääntä inhoat? - Viiltävää ääntä
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ritari
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Terveydenhoitaja
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ei hätää

Villikalkkuna / Tampereen Teatteri

Villikalkkuna / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 28.8. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Suomennos ja ohjaus Mikko Viherjuuri

Rooleissa : Tuija Ernamo, Heikki Kinnunen, Elina Rintala, Martti Manninen, Aliisa Pulkkinen ja Johanna Kuuva

 Christopher Durangin käsikirjoittama "Villikalkkuna" voitti viime vuonna parhaan näytelmän Tony-palkinnon, ja se on melkoinen meriitti se. Suomennetun nimen perusteella ei kauheasti osaa arvioida, mistä näytelmä kertoo. Alkuperäisnimi "Vanya and Sonia and Masha and Spike" valaisee taustoja hieman enemmän ja Durangia lainaten "näytelmään on otettu mukaan henkilöhahmoja ja teemoja Tsehovilta, ja pistetty ne sen jälkeen tehosekoittimeen." Mikään Tsehov-tietäjä en ole, mutta tekstissä vilisivät niin kirsikkapuistot kuin haikailut Moskovaankin. Mukana häärää myös ennustuksia viljelevä siivooja Cassandra, jonka nimi taas on napattu kreikkalaisen muinaistaruston oraakkelilta.

Takana Vanja ja Masha, edessä Sonja ja Piikki (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

 Hieno lavastus luo eteen paikan, jossa on rauhoittava tunnelma. Tuolla minäkin mielelläni istuisin. Alkuasetelmissa Kinnunen siemailee yksin kahviaan ja se näky irroittaa ensimmäiset huutonaurut katsomon puolella. Paikalleenjämähtänyt sisaruspari Sonja ja Vanja (Tuija Ernamo ja Heikki Kinnunen) käyvät terassilla joka-aamuista keskusteluaan ja tähyilevät läheiselle lammelle, näkyisikö sinihaikaraa. Keskustelu ei tunnu johtavan mihinkään, kumpikin heittää lakonisia kommenttejaan ja kahvi jäähtyy ikävin seurauksin. Tässä ollaan eikä muuta voida. Jotenkin tutunoloista meininkiä. Muutoksen tuulet puhaltavat ilmassa kun käy ilmi, että Hollywood-tähti Masha (Elina Rintala) on saapumassa vierailulle. Hän on tämän elämäniloa uhkuvan parivaljakon sisko. Mashalla on mukanaan nuori ja komea rakastaja Piikki (nuori ja komea Martti Manninen), ja tarkoitus olisi mennä porukalla naapuritaloon naamiaisiin. Lumikki-asuinen Masha haluaa muiden pukeutuvan kääpiöiksi (Piikki on tietysti uljas prinssi), jotta voisi itse paistatella juhlien ja huomion keskipisteenä, suuri diiva ja tähti kun on. Kaikki eivät tähän kuitenkaan suostu ja katastrofin ainekset ovat ilmassa.

 Ennakkoon pidin näytelmää liiankin takuuvarmana perusnaurupommina ja olin ottanut lisää naurusulakkeita mukaan, jos vanhat sattuisivat kärvähtämään. Alkupuoliskolla nokkela sanailu huvittikin suuresti, mutta pian hokasin, että tässähän on taustalla paljon muutakin kuin "liian helppoa" komiikkaa. Sonja on vuosien saatossa katkeroitunut nainen, jonka ainoat kontaktit vastakkaiseen sukupuoleen ovat jääneet kaupan kassalle. Elämä on jäänyt elämättä, kaikki on lipunut huomaamatta ohi aikaa myöten. Masha on ollut viidesti naimisissa ja maine ja kunnia eivät ole onnea tuoneet. Hän on elänyt, mutta pelkää kaiken päättyvät ja jäävänsä nuorempien jalkoihin. Taloon tupsahtaa yllättäen nuori neitokainen Nina ja kilpailuasetelmat ovat valmiit. Piikki keskittyy timmin kroppansa esittelyyn, nuorukainen ei tunnu kantavan huolta huomisesta ja hän vie oman navan tuijottelunkin täysin uudelle asteelle. Takaperoinen strippausesityskin nähdään. Kaiken keskellä häärää vielä siivooja Cassandra (Aliisa Pulkkinen), jonka ennustukset ja muut poppakonstit tuntuvat käyvän toteen toisen toisensa perään.

Naamiaisiin lähdössä / (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

 "Villikalkkuna" on mielestäni sydämellinen, sympaattinen draama enemmänkin kuin komedia. Se on osoitus siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä nousta siivilleen. On oltava rohkea ja tartuttava hetkeen. Mukana on myös mielensäpahoittajamaista puhetta siitä, miten ennen oli kaikki paljon paremmin. Pidin kovasti siitä ajatuksesta, että nuoret eivät välttämättä ole pelkästään merkki siitä, että kaikki vanha jyrätään ja maailma pyörisi vain oman navan ympärillä. Sukupolvet voivat kohdata erityisellä tavalla ja mp3-soittimesta voi yllärinä soidakin "Here comes the sun" nykyhittien sijaan. Pitää antaa mahdollisuus, niin ihmisille kuin asioillekin!

 Näytelmässä irtosi paritkin kunnon väliaplodit. Tuija Ernamon puhelinkeskustelu sekä Heikki Kinnusen avautuminen olivat silkkaa rautaa ja ammattilaisten hieno taidonnäyte, ja nämä kyllä osaavat! Bravoo! Elina Rintala oli varsin verevä ilmestys kuuluisana näyttelijättärenä, nainen parhaassa iässään. Roolisuoritus oli hyvin uskottava. Aliisa Pulkkisen siivooja-ennustajahahmo ei ihan täysin auennut minulle. Keväällä Nätystä valmistuneet Martti Manninen ja Johanna Kuuva olivat oivalliset vastaparit "vanhoille konkareille". Raikkaita kuin kevättuulet, ilo katsella ja kuunnella. Sisäinen cassandrani näkee molemmille hienon ja monipuolisen uran. Vastaava lavasäteily ei kaikilta aina onnistu!

 Kaikki ei kuitenkaan ollut pelkkää ruusuilla tanssimista ja hehkutusta. Jossain vaiheessa tapahtui outoja, koska havahduin ajattelemasta ihan muita juttuja siksi, että näyttämöllä jaariteltiin jotenkin liikaa. Paikat alkoivat puutumaan, haukotuttikin. P i t k ä v e t e i s t ä ! Näytelmä oli ehdottomasti liian pitkä ja mukana oli liian paljon venytettyjä yksinpuheluita. Vanja-enon (kyllä vaan, näitä tähän syksyyn toki mahtuu yksi vielä lisää...) ilmastonmuutosnäytelmän perimmäinen pointti meni siinä rytäkässä minulta täysin ohi. Entä miten mahtaa käydä niille katsojille, jotka eivät tiedä Tsehovista yhtään mitään? Pudotaanko Moskovan-kärryiltä?

 Tuosta edellämainitusta syystä hitusen ihmettelen Tony-palkintoa, sillä ei tämä nyt niin loistava ollut. Ei ainakaan tämä versio. Ajatuksia herättävä ja yllättävä, kyllä. Parempi kuin odotin!

 Sekin selviää toki, kuka tai mikä on Villikalkkuna. Neljä tähteä ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

(c) Harri Hinkka