Tie Mekkaan / Hämeenlinnan Teatteri

Tie Mekkaan / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 14.3. 2015, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Athol Fugard

Ohjaus Jotaarkka Pennanen

Rooleissa : Ritva Oksanen, Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Heikki Kinnunen

 Nimestään huolimatta näytelmässä ei matkata Mekkaan, henkisellä tasolla ehkä. Mekka symbolisoi tässä asioita, joiden kautta ihminen saa sisältöä elämäänsä ja kaikelle suuremman merkityksen. Tämä tiedoksi niille, jotka saattavat blokata nimen perusteella koko näytelmän tyyliin "uskontohömpötykset ei minua kiinnosta".

 Tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikkaan pieneen yhteisöön, jossa asustelee leskirouva-taiteilijasielu Helen (Ritva Oksanen) erikoisten patsaidensa keskellä. Yhteisön muut asukkaat vähän karsastavat pihamaan hurjia patsaita ja homssuista naista (joka ei kylläkään kovin homssuiselta näyttänyt), ja Helen on ikään kuin yhteisön ulkopuolella ja on omasta tahdostaankin vetäytynyt omiin oloihinsa. Kirkossakaan ei enää käydä, mutta pastori Marius (Heikki Kinnunen) vierailee tämän tästä Helenin luona. Aluksi paikalle pölähtää nuori opettajatar Elsa (Kirsi-Kaisa Sinisalo). Hän on saanut Heleniltä oudonsävyisen kirjeen, jonka vuoksi hän on nyt ajanut pitkän ja uuvuttavan matkan kyläilemään. Naisten välillä vallitsee ikäerosta huolimatta hieno yhteys ja luja ystävyys, luottamus. Kaikki asiat kerrotaan. Vai kerrotaanko sittenkään? Sukset menevät ristiin moneenkin otteeseen keskustelun tiimellyksessä.

Ritva Oksanen (c) Terho Aalto

  Elsa on varsin eläväinen ja värikäs persoona, kovin puheliaskin. Helenistä huokuu tietynlainen sisäinen rauha ja hehku, oli kiintoisaa seurata miten tyynesti ja hötkyilemättä Ritva Oksanen repliikkejään lausui Sinisalon Elsan pulistessa vieressä. Pastori astuu näyttämölle vasta juuri ennen väliaikaa, siihen asti saamme seurata kahden naisen keskustelua. Yhdessä vaiheessa Elsa lausui repliikin, jonka sisältö meni suunnilleen näin : "Mistä ihmeestä tässä oikein on kyse? Mitä tällä kaikella oikein tarkoitat?" Olin siinä vaiheessa aivan samaa mieltä, eli olin pikkuisen hakoteillä oman pääni sisällä. Jumitin seuraamaan taidokkaita patsaita ja muutenkin ajatukset seikkailivat ihan muualla kuin näytelmässä.

 Väliajan jälkeen kaikki sitten napsahti kohdalleen ja kiehtova tarina vei mennessään. Teksti tarjosi muutamankin mukavan käänteen, kaikki ei ollutkaan niin kuin aluksi näytti. Lisäksi oli nautinnollista seurata kahden pitkänlinjan konkarin välistä dialogia pöydän ääressä, ja mukava oli Kirsi-Kaisa Sinisalokin nähdä näyttämöllä pitkästä aikaa tositoimissa.

 Erityismaininnan ansaitsevat Juha Mäkipään maanläheinen lavastus, Suvi Vasaman veistokset  sekä Jari Vuoren valosuunnittelu. Kiehtovaa oli seurata valojen leikkiä ja elävä tuli on minulle aina yhtä kaunis ja toimiva elementti. Näin jälkikäteen muuten mietin, että näytelmä olisi toiminut pienemmällä näyttämöllä ehkä vieläkin paremmin!?

(c) Terho Aalto

 Päällimmäisenä ajatuksena näytelmän loputtua ja aplodimyrskyn laannuttua se, että miten tärkeää onkaan pitää oma päänsä, vaikka muut ajattelisivatkin sinun parastasi. Tärkeää on löytää myös se "oma Mekkansa", jota kohti kulkea ja joka tuo valoa pimeyteen. Itsekin olen löytänyt oman juttuni ja oman polkuni, jota pitkin kulkea. Sen polun varrella on paljon mielenkiintoista katseltavaa ja koettavaa, uskokaa pois.

 Tie Mekkaan tarjosi paljon ajateltavaa ja saa vahvat neljä tähteä ****.

 (näin esityksen kutsuvieraana)