maanantai 16. maaliskuuta 2015

Kuka pelkää Virginia Woolfia? / Espoon Kaupunginteatteri

Kuka pelkää Virginia Woolfia? / Espoon Kaupunginteatterin Revontulihalli

Ensi-ilta 11.2. 2015, kesto noin 3h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Edward Albeen

Ohjaus Pasi Lampela

Rooleissa : Satu Silvo, Antti Virmavirta, Minka Kuustonen ja Markus Järvenpää

 Alkuun tunnustus : en ole nähnyt Elisabeth Taylorin ja Richard Burtonin tähdittämää elokuvaa koskaan (sitä paitsi luulin pitkään, että Virginia Woolf on tässä roolihahmon nimi...), mutta olin kyllä tietoinen siitä, että tässä pistellään sanan säilällä oikein kunnolla. Ensimmäistä kertaa Espoon Kaupunginteatterin mainoksen nähdessäni minulle tuli vahva tunne siitä, että tämähän on suorastaan pakko nähdä! Välillä iski melkein paniikki siitä, että jääkö työkiireiden ja aikatauluhässäköiden vuoksi koko spektaakkeli näkemättä. Huh, ei jäänyt. Mahdollisuus onneksi aukeni kuukausi ensi-illan jälkeen.

Silvo, Järvenpää, Kuustonen, Virmavirta (c) Yehia Eweis

 Martha (Satu Silvo) ja George (Antti Virmavirta) saapuvat aamuyön ensimmäisinä tunteina juhlista kotiin, Martha varsinkin kunnon hiprakassa. Nukkumaanmeno ei tule kuuloonkaan, sillä vieraisille on vielä tulossa siloposkinen nuoripari Nick ja Honey (Markus Järvenpää ja Minka Kuustonen). Marthan isä toimii yliopiston rehtorina, George historianlaitoksella. Historianlaitoksena. Uralla ei ole edetty odotusten mukaisesti, ja sekös jäytää mieliä ja tarjoaa Marthalle loputtoman piikittelyn kohteen. Nick ja Honey ovat uusia kasvoja yliopistolla, nuori biologi ja hänen ihastuttava nuori vaimonsa vaikuttavat täydelliseltä parilta ja oikein amerikkalaisen unelman prototyypeiltä. Kas, muutaman viinapaukun jälkeen kulissit murenevat yhdellä jos toisella. Kenelläpä meillä ei olisi luurankoja kaapissaan...

 Liian humalainen nainen ei ole koskaan mitään kaunista katseltavaa, siitä huolimatta Satu Silvo Marthana onnistuu näyttämään tyrmäävän upealta lavalla helmat korvissakin toikkaroidessaan. Ai että miten herkullinen rooli Martha onkaan, saa päästellä höyryjä ja revitellä oikein olan takaa. Oikeassa elämässä moista sanasotaa ja välienselvittelyä olisi äärimmäisen kiusallista ja nöyryyttävääkin seurata vierestä, koko ajan olisi pelko persiissä siitä, että missä vaiheessa tuo ivasanojen ja piikkien tulva kääntyy minun suuntaani! Georgen ja Marthan sairasta leikkiä oli katsomosta käsin turvallista ja kerrassaan nautinnollista seurata. Aviopari tuntui saavan suurta tyydytystä toistensa nöyryyttämisestä vieraiden silmien edessä, väkisin kävi mielessä että tämäkö on heidän tapansa harrastaa soidinmenoja ja kuinkahan monta kertaa samankaltainen battle on nähty aiemmin. Ja montako nuorta paria on ns. opetettu näin talon tavoille... Tämä kerta tekee kuitenkin poikkeuksen, sillä "iloisten jatkojen" edetessä tulee ilmi asioita, joista ei olisi kannattanut suutaan avata. Kun veitsi on tarpeeksi syvällä, kaivellaan luuhun asti ja imetään ydinnesteet, ja vielä nautitaan siitä vaikka vastapeluri on jo heittänyt pyyhkeen kehään.

(c) Yehia Eweis

 Ohjaaja Lampela on valjastanut porukkansa melkoiseen vauhtiin ja vimmaan, ja hallittua kokonaisuutta on katsojan kiitollista seurata (hallittua ja "hallittua", mopo kun karkaa käsistä kaikilla tavalla tai toisella). Luotetaan briljantin tekstin ja huikeiden näyttelijäsuoritusten voimaan, muuta ei tarvita. Markus Tsokkisen hillityt puvut ja lavastus vielä kruunuksi.

 Pisti miettimään, että mikä pitää tiettyjä ihmisiä yhdessä. Rakkausko muka on se liima? Vai yhteinen valhe?

 Voisin jo tässä vaiheessa "teatterikatsojan uraani" ojentaa diplomin Satu Silvolle kaikkienaikojen kovimmasta näkemästäni naisroolista. Hienoja suorituksia on nähty useita, mutta tämä nosti kaiken ihan uudelle tasolle. Silvon Martha pureutui ihon alle, meni luihin ja ytimiin ja vähän hämmästyin sitä, että katsomossa huomasin Marthan tunteenpurkausten aikana puristavani itsekin kättä nyrkkiin ja purevan hampaita yhteen, valmiina hyökkäämään tarpeen tullen vastapuolustukseksi. Että älä ämmä mulle ala! Toiseksi olisin jäänyt, se on selvä. Roolisuoritus oli kuin tulivuorenpurkaus, jonka kuuma laava peitti kaiken alleen. Jäljelle jäi kasa tuhkaa, josta sitten isäntä lakaisi rippeet mukaansa kotimatkalle. Mahtava tunne!

 Fiiliksen kruunasi kotomatkalla radiossa soinut Anna Puu ja "meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle". Jotenkin sopi tunnelmaan.

 Kuka pelkää Virginia Woolfia? saa täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

"Niin se vaan on, että aina tarvitaan sika näyttämään mistä tryffelit löytyy." 

2 kommenttia:

  1. Huomenna minä hankin liput tähän! Vihdoin! Satu Silvo on yksi suosikeistani enkä epäile roolisuorituksen hienoutta yhtään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa! Minä voisin mennä katsomaan vaikka uudestaan, mutta haaveeksi taitanee jäädä.

      Poista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).