Ensi-ilta 24.9. 2015, kesto noin 2h (ei väliaikaa)
Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Samuli Reunanen
Lavastus ja pukusuunnittelu Aili Ojalo
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Ohjaajan assistentti Laura Huhtamaa
Rooleissa : Anna Pitkämäki, Tapani Kalliomäki, Ritva Sorvali ja Ella Mettänen
Tähän teatterireissuuni pätee sanonta "parempi myöhään kuin ei milloinkaan", löysin tieni nimittäin toiseksiviimeiseen esitykseen (viimeinen on lauantaina 27.2.).
Kuka missäkin viihtyy, mutta ennen näytelmän alkua kiinnitin huomioni harvinaisen värittömään ja kylmänoloiseen lavastukseen/kodin sisustukseen. Tiedän, että moinen valkoisuus on joillekin pop, itselleni siitä tulee etenkin keittiössä mieleen jokin laboratoriokoe. Laitetaan nämä ihmiset nyt tämmöiseen ympäristöön ja katsotaan, mitä tapahtuu. Väriä näytti olevan vain Sylvian huoneessa, pinkkiä sekin. Olihan tietenkin Lauri Jalovaaran värikylläiset lintumaailmasta tutut koiraan väriskaalat, tarpeettomana komerossa lojuva vihreä iltapuku koristeineen, ja ne punaiset tulppaanit, mutta vasta myöhemmässä vaiheessa nämä tulivat esiin.
Itse näytelmä tai sen aihepiiri ei ollut minulle ennestään tuttu. Muistan kyllä jonkun hehkuttaneen muutama vuosi sitten, että tämä on paras näytelmä, mitä on ikinä missään nähnyt. Mielenkiintoni heräsi, mutta jotenkin se vain jäi sitten roikkumaan enkä tehnyt elettäkään lähteä ajoissa liikkeelle ennen kuin oli lähes pakko.
Saamme tutustua lähemmin Jalovaaran perheeseen. Isä Lauri (Tapani Kalliomäki) on suosittu tv-kasvo, työnarkomaani ja ainakin omasta mielestään helkkarin vastustamattoman hurmaava tyyppi. Äiti Tea (Anna Pitkämäki) on kotiin jämähtänyt sisustussuunnittelija, jolla töitä ei ole ruuhkaksi asti ja päivät taitavat kulua viininlipittelyssä. Tytär Sylvia (Ritva Sorvali) on juuri teini-iän kynnyksellä ja kaipaa hyväksyntää ja huomiota niin vanhemmiltaan, koulukavereiltaan kuin pojiltakin - ja omaa koiraa. Kerrostaloon muuttaa uutta väkeä ja ainakin Sylvian toiveet kuullaan, kun Saana (Ella Mettänen) tupsahtaa muissa asioissa käymään ja kertoo, että heilläpä on myös koira nimeltään Pentti. Pistän merkille, että kaikki pajattavat omia juttujaan vuorotellen ja yhtäaikaa. Jokainen hakee huomiota omalla tavallaan, omille asioilleen. Kukaan ei kysy, mitä sinulle kuuluu ja miten sinulla oikeasti menee.
 |
| "Nyt pelataan Afrikan tähteä!" |
Olen itse kohta 46v (niin kuin Lauri Jalovaarakin kertoi olevansa), mutta tunnistin itseni Sylvian hahmosta. Minullakin on mm. pöllökuvioinen mekko, pöllöpipo, saatan edetä hyppyaskelin, halusin lapsena oman koiran, tyttönimeni on melkein sama ja lausuin l-ja r-kirjaimet j:nä. Näytelmän tapahtumiin en samaistunut, mutta jotenkin sydämestä otti erityisellä tavalla tytön puuhia ja juttuja seuratessa. Tyhjänpanttina ollut ystäväkirja. Menkkojen alku. Kömpelöt meikit koulun discoon. Miten vapauttavaa olisikaan, jos pystyisi olemaan sata vuotta lapsi ja sitten yhden vuoden kaikille hymyilevä mummo, ja sitten kuolisi pois. Ja osa pingviinirinkiä, jossa vuorotellen joku olisi keskellä piipittämässä ja muut suojelisivat kylmettymiseltä, paikkaa vaihtaen.
Äiti lipittää viiniä, katselee apaattisena True Bloodia läppäriltä,ei vastaa tyttären kotiintulotervehdyksiin, haluaa vain pötkötellä. Seuraavana päivänä mutsissa on virtaa kuin pienessä eläimessä, kaikki asiat pistetään kuntoon kerralla ja siinä siivousvimmassa saattaa roskikseen päätyä jotain tärkeääkin. Sisustusvisioita piisaa ja Kaija Koon voimabiisit saavat eloa. Mietiskelen mielessäni, että oliskohan äiti maanis-depresiivinen, ja tähän suuntaan iskä Laurikin antaa vihjeitä. Myöhemmin havahdun siihen, että tuollainenhan minäkin olen. Yhtenä päivänä en saa yhtään mitään aikaiseksi ja nukkuisin vain, toisena päivänä siivoaisin läpi kaikki kaapit tanssiaskelien siivittämänä. Diagnoosina elämä. Aina ei vaan huvita. Silloin kyllä pitäisi edes vähän huvittaa, jos talossa on lapsia. Isäkin haluaa tehdä Sylvian kanssa vain asioita, joita tämä inhoaa yli kaiken, ja siihen päälle pörröttää juuri asetellun kampauksen uudelleen sekaisin.
 |
| Tytär ja äiti |
Taustaprojisoinneista en kauheasti perustanut. Osui silmiini sieltä kyllä lomareissun kuva, jossa kaikki nauroivat onnellisina yhdessä. Että joskus on tämäkin perhe viihtynyt yhdessä ja heillä on ollut ihan oikeastikin kivaa! Oliskos sellainen vielä mahdollista?
Olin tätä edeltävänä iltana KOM-teatterissa Pasi was here-näytelmän ensi-illassa ja nyt voin "ylpeänä" todeta, että molemmissa oli nähtävissä käteenvetoa, mehukattipäniköitä ja mainittiin Bill Cosby Show. Meriitti se tämäkin bongaus.
Rakkaudesta minuun veti hiljaiseksi meikäläisen vähäksi aikaa. Se on aina hyvä merkki.
(c) esityskuvat Tarmo Valmela
(näin esityksen kutsuvieraslipulla)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).