perjantai 9. joulukuuta 2016

Kohtauspaikkoja kadonneille / Kansallisteatteri

Kohtauspaikkoja kadonneille/Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö

Ensi-ilta 8.12. 2016, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Iida Vanttaja ja Antti Kaski
Ohjaus, skenografia, nukenrakennus Iida Vanttaja
Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Valosuunnittelu Harri Kejonen
Näyttämömestari Patrik Torné

Näyttelijät Iida Vanttaja, Mila Nirhamo ja Maria-Elina Koivula

(c) Saara Mansikkamäki 

 Nukketeatteri on kiehtonut ja kiinnostanut minua pitkään, ja toistaiseksi nukketeatterikokemukseni ovat lähinnä rajoittuneet Hämeen Kuninkaallisen Nukketeatterin erilaisiin produktioihin. On siinä kyllä jotain erityisen maagista, kun nuket ja tarina heräävät eloon. Muistan edelleen elävästi, miten juurikin tuon Hämeen Kuninkaallisen Nukketeatterin Frankenstein-näytelmässä lavalla "lensi" perhonen, ja minä istuin katselemassa silmät kyynelissä ja tunsin itseni pikkutytöksi, joka on elämänsä ensimmäistä kertaa teatterissa. Miten tuo voi olla mahdollista! Perhonen lentää tuosta noin näyttämön poikki! Ihmeellistä. Tätä haluan nähdä lisää.

 Kun "Kohtauspaikkoja kadonneille"-nukketeatteriesitys julkistettiin, varasin lipun välittömästi. Tätä en haluaisi missata, sillä esityksiä olisi vain kahdeksan (8.-17.12. 2016 välillä) ja aihe vaikutti hyvin kiintoisalta. Eristyneisyys ja eristäminen, yksinäisyys... Olin ollut ensi-iltaa edeltävänä iltana Tampereella ja yöpynyt yksin hotellissa. Aamulla heräsin hotellihuoneen pimeydessä omaan itkuuni. Unessa olin tiskaamassa ja yllättäen paiskasin tiskiharjan pesualtaaseen ja sanoin tuskaisena "Mä olen kyllästynyt aina tekemään kaiken yksin ja väsynyt tähän yksinäisyyteen!" ja aloin itkeä. Tällä hetkellä en koe oloani ihan järkyttävän yksinäiseksi, sillä nautin omasta ajasta ja siitä, että saan olla yksin. Saada/joutua olemaan yksin - siinä on suuri ero. Jostain alitajunnasta uneni taas kuitenkin pulpahti pintaan. Olen vanhempieni ainut lapsi ja itselläni ei ole jälkikasvua. Olen usein miettinyt, millainen tulevaisuus minua jossain kaukana mahdollisesti odottaa. Niistä ajatuksista ei ole kauhean iloinen mieli tullut, joten olen yrittänyt välttää niitä parhaani mukaan. Alitajunta pohdiskelee sitten omiaan, ja aatokset tulevat välillä uniin. Tampere-Helsinki -välisen bussimatkan aikana mietin tulevaa esitystä ja vähän alkoi jo jännittää, että kuinkahan tässä nyt mahtaa käydä illan aikana...

 Perillä oli lämmin vastaanotto ja ehdin tutustua Omapohjan lämpiön seinille ripustettuun valokuvanäyttelyyn "Unohdetut". Nelivuotisessa projektissaan valokuvaaja Tomi Tuuliranta on kuvannut syrjäytyneiden, alkoholistien ja huumeidenkäyttäjien asuntoja, jotka ovat jääneet tyhjilleen häädön tai kuoleman jälkeen. Hiljaiseksi veti, kovin hiljaiseksi.

 Hiljaiseksi veti itse esityskin. Suurimman osan ajasta tuijotin lumoutuneena näyttämön tapahtumia ja päässäni risteili taas ajatuksia tyyliin "Wau!" , "Mitä minun silmäni juuri näkivät?" ja "Kylläpä on hienoa seurattavaa!" Eristyksiin joutunut nainen kirjoittaa runon, josta tekee sitten paperiveneen ja yllättäen vene katoaa keinuen tuulen mukana, virtauksien vietävänä. Jospa joku vastarannalla lukisi viestin ja kuulisi, mitä naisella oli sanottavana. Taisin saada "roskan silmääni" jo heti alussa. Yksinäinen mies vajoaa asunnossaan hiekkaan ja katoaa näköpiiristä tuosta noin. Iäkäs rouva tepastelee ruttuisissa sukkahousuissaan ja Aino-tossuissaan ikkunan ääreen kuuntelemaan hetkeksi ulkopuolista elämää ja sen ääniä. Mieluisampaa on kuitenkin kellon tasainen nakutus ja radiossa laulava Reijo Taipale. Nainen pynttäytyy parhaimpiinsa, tupsauttaa hajuvettäkin ja kirjoittaa viestin nuoruudenrakastetulleen. Elo olisi voinut mennä toisin, mutta se meni nyt näin. Tango soi. Kiitos ja näkemiin. Hieno hattu lentelee tuulen mukana ties minne. Kiiruhtava nainen muuttuu upeaksi kalaksi kesken jouluostosreissun. Pieni miekkonen joutuu byrokratian hampaisiin, ja kaikki ei silläkään koneistolla ole kunnossa. Vähän lauletaankin, ja lopuksi lavan täyttävät lukuisat pienet valaistut viestiveneet ja tällä kertaa kyynelehdin niille, hiljaisille veneille. Niin monta viestiä, niin monta tarinaa - ja lisää tulee koko ajan. Ihan koko ajan.

(c) Saara Mansikkamäki 

 Lumouduin täysin eritoten siitä upeasta valokalasta, joka kiemurteli näyttämön halki ja syöksähteli sinne sun tänne. Minulle esitys olisi toiminut vielä paremmin jopa lähes sanattomana ja loppulauluttomana (toki puheella oli suuri merkitys näiden ihmiskohtaloiden kerronnassa), onneksi itselleni vaikuttavimmissa kohtauksissa äänimaailma oli hyvin minimalistinen.

 Oli tämä upeaa, koskettavaa, taidokasta ja lämmöllä taiten tehtyä katsottavaa. Eläköön nukketeatteri! Kohtauspaikkoja kadonneille siis 17.12. asti Kansallisteatterin Omapohjassa.

(Näin esityksen ilmaisella suhdetoimintalipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

3 kommenttia:

  1. Kuulostaapa hienolta. Nukketeatterilla on kyllä ihan omanlaisensa vaikutus, miten nukeista voikin saada niin eläviä? Arvostan. Pitää katsoa jos lippuja vielä olisi ja ehtisi katsomaan, vähän tosin loppuvuoden hyytymistä nyt täälläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika täyttä siellä näytti olevan, mutta kannattaa tsekata ehdottomasti.

      Poista
  2. Ehdottomasti kannattaa käydä katsomassa. Nyt näyttäisi olevan enää yhteen esitykseen lippuja jäljellä eli 17.12.

    VastaaPoista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).