torstai 2. maaliskuuta 2017

Eikä kukaan meitä enää etsi / Teatteri Siperia

Eikä kukaan meitä enää etsi / Teatteri Siperia

Ensi-ilta 28.2. 2017, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Tommi Kainulainen
Käsikirjoitus Tommi Kainulainen, Karoliina Blackburn, Marika Heiskanen ja Reidar Palmgren
Lavastus-ja valosuunnittelu Petri Tuhkanen

Rooleissa : Marika Heiskanen, Jaakko Ohtonen ja Karoliina Blackburn
Jääkarhu : Tytti Marttila

 Takana muutaman tunnin yöunet ja tylsistyttävä työpäivä, joka vielä päättyi siihen, että pääkallokelistä johtuen en pystynytkään ajamaan pyörällä töistä kotiin, vaan jouduin taluttamaan pyörää jäätä, sohjoa ja vesilätäköitä väistellen. Kotona ehdin vain käymään suihkussa, ja sitten olikin jo lähdettävä kohti Tamperetta ja Teatteri Siperian 10v-juhlanäytelmää "Eikä kukaan meitä enää etsi". Mieli ei ollut kauhean korkealla. Mitenkäs joku viisas on joskus sanonut? "Älä murehdi asioita joihin et voi itse vaikuttaa". Huonoista yöunista en voi syyttää muita kuin itseäni mutta epämääräinen säätila on sellainen, jolla vaan ei voi mitään. Se on mitä milloinkin. Isommassa mittakaavassa tosin ihan jokaisen pitäisi miettiä säätilaakin toisella tavalla. "Yhyy minulta kastui sukat kotimatkalla" on pieni murhe suhteessa siihen, miten yhteinen pallomme voi.

Karoliina Blackburn, Jaakko Ohtonen ja Marika Heiskanen (c) Petri Tuhkanen 

 Katsomossa oli aika lopettaa omien yksityisten huolien ja ajatusten vatvominen ja kääntää katse pois omasta navasta. Etukäteen uumoilin, että tästä aiheesta (eli ilmastonmuutoksesta) ei kevyellä käsittelyllä selvittäisi. Enkä nyt tarkoita sitä, että aiempien näytelmien aiheet tai käsittelytavat olisivat olleet jotenkin "kevyempiä". Suuria viisauksia on ollut kätkettynä ovelalla tavalla ja aina näytelmät ovat haastaneet ajattelemaan, viimeistään kotimatkalla tai seuraavana päivänä. Tällä kertaa tekstin ja asian määrä meinasi paikoitellen olla minulle liikaa. Minulla käy usein niin, että informaatiotulvan keskellä alan pääni sisällä vastustaa kuulemaani ja vastaanottokyky heikentyy. Kuulo muuttuu valikoivaksi ja poimin tiedonjyväsiä sieltä ja toisen täältä, saatan keskittyä yksittäisiin sanoihin ja jään kiinni epäolennaisuuksiin. Kotosalla vastaavassa tilanteessa saatan vaihtaa kanavaa tyyliin "Nyt riitti tästä aiheesta tämä", turuilla ja toreilla puhetta kuunnellessani pysähdyn hetkeksi ja kun olen mielestäni kuullut tarpeeksi, jatkan matkaa. Teatterikatsomossa tilanne on kuitenkin toinen. On kuultava ja kuunneltava loppuun asti, halusi tai ei. On keskityttävä vastaanottamaan kaikki sanottava, ja sitä riittää. Puheen ja asian tulva ei ole suoraan minulle suunnattua, mutta tuntuu hirvittävän henkilökohtaiselta. Minulleko puhut? Minä kyllä kierrätän parhaani mukaan ja tulin tänne bussilla. Jos yksikin näyttelijöistä olisi puhuessaan katsonut minua syvälle silmiin, olisin varmasti kääntänyt häpeissäni katseeni jonnekin muualle tai ainakin punastunut korvia myöten. Kyllä, samassa veneessä kaikki tässä ollaan.

 Itse esitys koostuu Teatteri Siperian tyyliin lyhyehköistä hetkistä eri ihmisten elämässä ja näyttelijäkolmikko ahkeroi roolista toiseen. On esimerkiksi nuori mies (Jaakko Ohtonen), jota pelottaa perheen perustaminen, koska lapsen tulevaisuus ja maailman tila silloin huolestuttaa suunnattomasti. On perheenäiti (Marika Heiskanen), joka yrittää omilla arjen valinnoillaan ja perheen asumissuunnitelmien muutoksilla vaikuttaa isompiin asioihin. On vihreiden arvojen puolesta puhuva ja kampanjoiva kuntavaaliehdokas (Karoliina Blackburn), jonka ohi kaikki juoksevat kuuntelematta. Turhauttavaa. On pieni poika (Jaakko Ohtonen), joka näkee televisiosta pysäyttävän luontodokumentin jääkarhuista. On hiljainen ja hitusen maaginenkin jääkarhu (Tytti Marttila), jolla on lopulta pojalle hiukan luettavaa kirjeen muodossa.

 Näiden lisäksi on viihdeohjelman muotoon valjastettua ilmastonmuutosdebattia, haltiakummeja, S-korttia heiluttelevia ärsyttävän pirteitä suurten ikäluokkien edustajia ja humoristisia heittoja "alakerrassa nähtävästä oikeasta teatterista ja oikeiden kirjailijoiden teksteistä". Joukossa oivalluksia paljonkin. Miksi kulkea luonnossa älypuhelin kourassa ja nappikuulokkeet korvissa, kun on luonto ja linnut? Miksi kannattaa lajitella jätteet? Mitä merkitystä sillä on, että minä teen mielestäni jotain oikeinkin, jos kymmenen muuta tekee tietoisesti väärin? "Ihan sama, ei koske minua ja on pienten piirien piperrystä."

 Rehellisyyden nimissä myönnettävä on, että tämä oli näkemistäni Teatteri Siperian esityksistä se kaikkein haastavin. Paikoitellen esitys tuntui liian saarnaavalta ja tuputtavalta, koska minulle toimii paremmin se, että ensin oivallan jotain ja otan sitten itse selvää asioista, jos tarve vaatii ja kiinnostukseni herää kunnolla. Esitys kuitenkin pakotti ja nimenomaan haastoi pohtimaan asioita isommassa mittakaavassa. Ja pelkkä ajatteluhan ei auta mitään, jotainhan on myös tehtävä. Mutta mitä, se jäi minulle vielä toistaiseksi hämärän peittoon.

 Tulisipa luontodokkari, jossa jääkarhu ensin löntystäisi hitaasti eteen päin, huomaisi että otusta filmataan, pysähtyisi, katsoisi tuimasti kameraan ja näyttäisi keskisormea. "Siinä teille, ihmiset!"

 Erityispointsit käsiohjelmattomuudesta sekä kierrätysmateriaalien nerokkaasta käytöstä lavastuksessa, vaatteissa ja tarpeistossa. Ja harmillista, että jouduin kiiruhtamaan junaan ja jäi puheet ja muut juhlallisuudet kuulematta...

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Siperia ja kiitos näistä kuluneista kymmenestä vuodesta!)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).