Ensi-ilta 24.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Perustuu Frank Wedekindin näytelmään "Kevään herääminen"
Käsikirjoitus ja laulujen sanat Steven Sater
Musiikki Duncan Sheik
Suomennos Sami Parkkinen
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Niina Alitalo
Koreografi Miika Riekkinen
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Pia Kähkönen
Pukusuunnittelu Katri Innanmaa
Lavastus ja tarpeisto Työryhmä
Valosuunnittelu Ville Finnilä
Äänisuunnittelu Kyösti Kallio
Rooleissa : Inna Tähkänen, Julius Martikainen, Jasper Leppänen, Veera Tapanainen, Olli-Tapio Tikkanen, Kaisla Ollila, Miro Puranen, Osku Ärilä, Teemu Sytelä, Kia Laitakari, Sonja Pajunoja, Valtteri Aaltonen, Christa Vänskä, Noora Koski, Kristiina Hakovirta ja Jukka Saikkonen
Tanssijat : Klaara Haapanen, Mirka Hietanen, Anni Honkanen, Sakari Kinnunen, Hans Kähkönen, Ilona Mikkola ja Vera Pekkonen
Orkesteri : Niina Alitalo, Dóra Lukács, Iina Sihvonen, Iina Marja-Aho, Katri Antikainen, Tuomas Kiiski, Toni Sundén, Annika Granlund ja Ilmari Niemi
 |
| Inna Tähkänen ja Julius Martikainen |
Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistossa pyöri vuosia sitten tämä samainen Spring Awakening -musikaali. Pähkäilin pitkään, että mennäkö katsomaan vaiko ei ja kuten varmaan arvaatte, en mennyt - asia, josta soimaan itseäni tämän tästä. Vähän yllättynyt olen siitä, että HKT:n versiosta on vasta kahdeksan vuotta! Miten minusta tuntuu siltä, että se olisi ollut viime vuosituhannen puolella... (Mahdotonta, koska koko musikaalin maailmanensi-ilta on ollut vuonna 2006.) No, onneksi tarjoutui uusi tilaisuus nähdä Spring Awakening ja melkein onnistuin sössimään tämänkin näkemisen. Olin varannut lipun ensi-iltaa seuranneelle päivälle ja olin menossa iltanäytökseen katsomaan. Oli mukava huomata edellisiltana, että näytös onkin jo päivällä ja minä silloin töissä. Se siitä sitten. Pitäkää tunkkinne ja kevään heräämisenne, räntää sataa huhtikuun puolelle joka tapauksessa. Työhässäköiden vuoksi vaikutti siltä, että tämäkin tosiaan jää näkemättä, mutta sitten kuin tilauksesta aukeni yksi ilta, jolloin pääsisinkin paikalle. Lippuja ei ollut enää montaa jäljellä, joten jätin pressilippujen meilailut sikseen ja ostaa täräytin lipun vitosriville.
Töissä olin useamman päivän pessyt ja puunannut hyllyjä, tehnyt uusia hyllykuvia ja opetellut pää sauhuten uusia toimintamalleja. Keskiviikkona kotiin päästyäni olin niin poikki, että oli pitkästä aikaa otettava välittömästi vähän lepoa ja nukahdin pariksi tunniksi. En olisi millään jaksanut lähteä illaksi Tampereelle, vielä kun satoi vettäkin ja mieli oli jotenkin jo valmiiksi sekaisin. Jotenkin lohdutti se tieto, että en olisi katsomossa pressilipulla. Minun ei tarvitsisi kirjoittaa esityksestä riviäkään, joten voisin vain istua ja nauttia! Aika jännä, että tämmöisiä ajatuksia tulee edes mietittyä. Totta se kuitenkin on, aika useinkin toivoo, että voisi vain katsella ilman kirjoituspaineita. Ensin ajattelin, että en kirjoita mitään koko jutusta, mutta pakkohan sitä nyt jotain on rustata - aiheesta ja aiheen vierestäkin.
Sain siis itseni liikkeelle! Teatterin aulassa minut pysäytti nuorisomuuri, ja kaikilla kännykät kädessä. Hetken ehdin miettiä, että onko tässä nyt joku Spring Awakening-aiheinen mobiilipeli samalla menossa. Ei ollut ei, vaan ihan tavallisia nuoria kokoontuneena runsain määrin samaan tilaan. Esitys oli loppuunmyyty tosiaan, ja tunsin itseni todella TODELLA vanhaksi nuorten seassa istuessani ja samalla riemuitsin siitä, että näin paljon nuoria teatterissa, jes!
Itse musikaali tempaisi sitten mukaansa kertarytinällä heti ensitahdeista. Pojat ja tytöt eivät olekaan enää pieniä viattomia pilttejä, vaan täynnä kysymyksiä aiheista, joita ei enää vanhemmilta kehdata kysyä. Oma käsi hakeutuu kiellettyihin paikkoihin, joissa kosketus tuntuu hyvältä. Parikin ankaraa vemputuskohtausta herätti tietynlaista kuhinaa ja hilpeyttä yleisön joukossa. Edessäni istui nuori mies, joka oli aina biisien aikana pää kumarassa ja pohdin, että mahtaako tuo tutkia kännykkäänsä vai miksi tuijottaa noin tiiviisti haaruksiinsa. En uskaltanut kurkistaa selkämyksen takaa, että mitä siellä räpellettiin.
En nyt jaksa kauhean seikkaperäisesti kertoa tästä teatterikokemuksestani, koska suurimman osan ajasta tosiaankin "vain" nautin näkemästäni ja kuulemastani, ilman velvoitteita. Loistavia laulajia, herkkiä ja samalla vahvoja (TAMK:n musiikkiteatterin opiskelijoita). Paikoitellen meno oli kuin energisessä rockkonsertissa, etenkin kun Moritz (Jasper Leppänen) oli tiukassa etukenossa mikrofoninvarteen nojaten. Väliajalla teki mieli kulkea keskisormi pystyssä ja kaikille vittuillen. Istuin kuitenkin vain paikallani koko väliajan, koska olen hyvinkäyttäytyvä aikuinen. Pah. Miten tylsää! Missä vaiheessa loppuu se riemukas pomppiminen ja keinuminen ja vimma? Musikaalin aikuisetkin kuin tönkkösuolattuja tylsimyksiä tympeine ilmeineen ja asenteineen.
 |
| Repikääs tästä! |
Moritzin kohtalosta tuli jotenkin mieleeni elokuva Kuolleiden runoilijoiden seura. Kun unelmat murskataan tuosta noin ja vanhempien asettamat paineet käyvät liian koviksi. Wendlan (Inna Tähkänen) kohtalo taas suututti äärimmäisen paljon. Miksi äiti ei kertonut totuutta, kun tytär halusi tietää? Toivottavasti äiti kärvisteli lopunelämänsä omantunnontuskissaan. Tuohon aikaan (tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Saksaan) meininki oli kyllä toisenlaista eikä vanhempien kanssa taidettu paljoa sukupuoliasioista keskustella, mutta kuitenkin! Ainakin opiksi nykyajan vanhemmille. Kertokaa, miten asiat oikeasti olevat. Tai tokihan voi aina googlettaa ja internetin syvyyksistä saattaa löytyä muutama ns. opetusvideokin. Valtavasta tiedon määrästä huolimatta yllätyksiä voi silti tulla eteen, joten aina kannattaa kertoa totuus, oli se sitten miten kiusallista tahansa. Se palkitsee kyllä.
Olin äärimmäisen vaikuttunut siitä joka suuntaan vyöryvästä energiasta, joka lavalta huokui. Se virkisti nuutunutta mieltäni todella. Bändi soitti kuin unelma ja kävi mielessä, miten mahtavaa olisikaan olla tässä proggiksessa mukana, tavalla tai toisella. Tanssimassa, soittamassa, laulamassa. Katsomostakäsin oli vaivatonta aistia, miten mahtavaa tätä musikaalia on vetää! Rankoista aiheista huolimatta tekemisen ilo ja meininki tarttui. Itselleni tuli ajatus, että voi jee kun olisi joskus nuorempana innostunut teatterista myös muutenkin kuin katsojan ominaisuudessa.
 |
| Yritä tässä menossa nyt pysyä vauhdissa mukana... |
Jos olisin nähnyt tämän 80-luvulla (ollessani "sopivan ikäinen"), olisi tällä musikaalilla ollut elämääni varmasti jotenkin käänteentekevä vaikutus. Olisin lähtenyt katsomosta uutena ihmisenä ja saanut lisää rohkeutta monenkin asian suhteen. Kyseenalaistanut enemmän. Keskustellut. Kysynyt. Ollut muutakin kuin hiljainen, kiltti tyttö. Nyt se toi kaivatun irtioton arjesta ja vakuutuksen siitä, että miten paljon onkaan lahjakkuutta ja karismaa, jota en ole aiemmin nähnyt. Mieleeni jäivät kaivelemaan etenkin Inna Tähkäsen Wendlan suuret, uteliaat silmät ja hirmuinen määrä upeita laulajia, joista etenkin Veera Tapanainen (Ilse Neumannin roolissa) ja Julius Martikainen (Melchior Gabor) kolahtivat kovaa.
Erityisen ilahduttavaa oli istua kivojen nuorten keskellä. Rautatieasemalle kävellessäni kuulin perässäni kulkevan poikajoukon keskustelevan näkemästään. Miten fiksuja ajatuksia! Oli pakko hymyillä itsekseen tyytyväisenä. Ei tulevaisuus niin pahalta näytäkään, mitä äkkiseltään luulisi. Ja kyllä se kevätkin ihan oikeasti on jo nurkan takana.
Nyt jos pystyisin matkaamaan aikakoneella Spring Awakeningin menneisiin esityksiin, haluaisin tietysti nähdä sen Helsingin vedonkin. Jostain syystä enemmän kuitenkin kiehtoo Lontoon musikaalin alkuperäisproduktio, jossa Moritzin roolissa on näköjään ollut GoT:n lempparipahikseni Iwan Rheon...
Spring Awakening sai pari lisänäytöstä toukokuulle, joten hopi hopi katsomaan, jos vielä näkemättä!
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).