Laulavat sadepisarat / Tampereen Teatteri

 (Mainos/lippu saatu Tampereen Teatterista.)

 Kun Tampereen Teatteri julkisti syksyn 2026 musikaalinsa Laulavat sadepisarat, minulla tuli kiire katsoa vihdoinkin elokuva Singin´ in the Rain (vuodelta 1952). En ole varmasti ainut, joka tiesi leffasta ainoastaan pätkän, jossa Gene Kelly tanssii sateesta huolimatta pitkin katuja sydämensä kyllyydestä. Muuta en tarinasta tiennyt, en edes sitä miksi mies niin onnellisena tanssii, ja leffan katsottuani olin täysin fiiliksissä. Tämähän on syystäkin klassikko! Niin alkoi pitkä odotus, ja vihdoin koitti tämä syksy. 

 Don Lockwood (Tuukka Raitala) ja Lina Lamont (Pia Piltz) ovat leffataivaan kirkkaimpia tähtiä ja yleisön suuria suosikkeja. Mikäpäs siinä, huumaavan komea mies ja säteilevän kaunis nainen leffan päärooleissa vetoaa kansaan Taunon ja Ansan tapaan, ja heille on viritelty markkinointimielessä tosielämänkin romanttista kuviota. Lehdistökin tykkää. Don tuntuu tosin olevan pikkuisen kyllästynyt perässäjuokseviin faneihin ja siihen, että minne tahansa meneekin, hänet tunnistetaan. Hän haluaisi vähän hengähtää, vaikka suosionsa huipulla onkin. Lina sen sijaan paistattelee mielellään salamavalojen välkkeessä ja uskoo itsekin romanssiin. Eihän kukaan voisi vastustaa häntä, Lina Lamontia!

Tuukka Raitala, Emmi Nieminen ja Miikka Wallin

 Sattuma puuttuu kuitenkin peliin ja Don törmää pysäkillä nuoreen neitokaiseen Kathy Seldeniin (Emmi Nieminen), joka on näyttelijä myös, tosin teatterissa. Leffoista ei Kathy piittaa, kuulemma. Kärkkäästä sanailusta huolimatta pieni kipinä heidän välillään syttyy. Tiet kuitenkin eroavat pitkäksi aikaa ja selvähän se, että tulisivat myöhemmin kohtaamaan hiukan toisenlaisissa merkeissä, ja aitoa romantiikkaa on sittenkin ilmassa. Muutoksen tuulia (ja sitä sadettakin) myös.

 Kas kun Don ja Lina ovat tehneet uransa mykkäfilmeissä, ja äänielokuva tekee tuloaan, vaikka epäilijöitäkin on. "Ei tule menestymään!" Kokeillaan nyt sitten kuitenkin, ja tämä ei olekaan niin yksinkertaista, sillä mykkäelokuvissa on ollut se hyvä puoli, että kukaan ei ole kuullut Lina Lamontin ääntä. Kotoisan M.A. Nummisen kiekuminen ei ole enää mitään Lamontin äänekkään määkimisen rinnalla. Kaikkihan on tiätysti hianoo ja miäletöntä edelleen Lamontin mielestä, eikä näe tässä niin mitään ongelmaa... Onneksi Donin paras ystävä ja näyttelijäkollega Cosmo Brown (Miikka Wallin) saa loistavan idean. Käytetäänpä Kathyn ääntä, neiti Lamont aukoisi filmillä vain suutaan. Tuumasta toimeen sitten, ja leffa on pelastettu. Kansa ja leffamoguli sai mitä halusikin. The End? 

Tuukka Raitala 

 Siinäpä juoni noin lyhyehkönä versiona. Mikä tästä sitten tekee rakastetun klassikon? Minäpä kerron. Jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassakin välissä on tanssia ja steppausta, toki lauletaankin siinä ohessa paikoitellen. "Steppiä on oltava!", toteaa innoissaan markusselin-leffamoguli R.F. Simpsonkin (Ville Majamaa), ja sitä saa mitä tilaa. Tässä oli hyvällä tavalla semmoista vanhanaikaista glamouria, ei näyttäviä projisointeja tai massiivisia lavasteita, vaan nimenomaan eeppisiä tanssikohtauksia ja hengästyttävän upeaa menoa ja svengiä niin Henri Lyysaaren johtamalla orkesterilla kuin koko ensemblellakin. Olen viimeaikoina kyynelehtinyt katsomossa milloin myötäelämisestä, milloin liikutuksesta. Nyt itketti ja hymyilytti samanaikaisesti koko ajan silkasta onnesta ja katsomisen riemusta. Niin taidokasta, ilmavan rentoa ja kekseliästä tanssia en ole ikinä nähnyt missään ja tuskin tulen hetkeen näkemäänkään, ja sitä oli todella ilo seurata. (Tulee mieleeni ainoastaan muinainen Riverdance ja tietäjät tietää millaisen tunnemylläkän se sai aikaan.) Salintäysi yleisö palkitsi ansaitusti raikuvin aplodein ihan jokaisen tanssi- ja laulunumeron. Chris Whittakerille koreografiasta siis täydet pisteet, ja koko näyttelijäkaartille tietysti myös. Saitte kaiken näyttämään niin helpolta, vaikka totuus on toinen. Että tuosta vaan pistettäisiin jalalla ja jaloilla koreasti. Kyllä se vaatii paljon harjoitusta ja työtä, ja nyt me saamme nauttia työn hedelmistä. Näki myös, että lavallakin nautittiin tekemisen meiningistä. 

Edessä Pia Piltz

 Ei tullut hankittua käsiohjelmaa, ja siten laulujen nimistä ei ole mitään hajua. Jos ei tanssia, niin jokaisessa musiikkipitoisessa kohtauksessa oli sitten muuta mainiota kikkailua joko sanallisesti tai kehollisesti. Cosmo etenkin pisteli menemään niin, että yleisössä hihkuttiin riemusta. Yksi suosikkikohtauksistani sijoittui ääniopettajan (Toni Harjajärvi) luo, kas kun rakastan sanoilla leikittelyä ja etenkin tässä Hanna Kailan suomennos oli silkkaa herkkua. Haluaisin nähdä ja kuulla sen uusiksi, kaikkien tanssien ja steppinumeroiden lisäksi. 

 Koko työryhmä ansaitsee seisovat aplodit ja lukuisat pitkäkestoiset väliaploditkin, vaan kyllähän nyt joukosta erottui minun silmiini taas muutama tuttu ja uusikin lahjakkuus. Miten osaakin olla Pia Piltz niin sydämellisen hurmaava ja samalla raivostuttava diiva, peilikuvalleen laulamassa rakkautta ja hyväksyntää janoavana, kuin kuka tahansa meistä sisimmältään. Ja huh ne hänen pukunsa myös. Chris Bewsher, mitä tanssin iloa ja riemua jälleen kerran terveisin Fanityttö70! Kaksikko Ville Majamaa ja Arttu Soilumo tohkeissaan leffantekohommissa ja  -äänityksissä. Ja voi miten hurmaava uusi tuttavuus Emmi Nieminen Kathy Seldenin roolissa! Janoan nähdä ja kuulla häntä lisää. 

 Eikä siinä vielä kaikki. Näyttämöllä sataa. Kyllä. Siinä-tietyssä-kohtauksessa enemmänkin, ja lopussa uusiksi koko porukan pistellessä sateenvarjoineen menemään. Näyttämöllä sataa. Teatterille saapuessani sateli hiukan, tihkusadetta. En kaivanut vielä sateenvarjoani esiin. Ensimmäistä kertaa harmitti, että teatterilta poistuessani sade oli lakannut! Ei pisaran pisaraa. Se ei silti estänyt minua ajattelemasta, että hip hei, minäpä hyppään tuota pylvästä tai katulamppua vasten ja pyörähdän Keskustorilla muutenkin näyttävät kuviot. Ajattelemasta tosiaan, näillä tönkköjaloilla ei moisia kuvioita vedellä. Ei valitettavasti näkynyt sitä katutanssijaakaan, jolle olisin voinut esittää toiveen. 

 Tiivistän ajatukseni Laulavista sadepisaroista yhteen lauseeseen : Täydellistä arjen eskapismia! 

~

LAULAVAT SADEPISARAT / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 9.9. 2026 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Tuukka Raitala, Emmi Nieminen, Miikka Wallin, Pia Piltz, Ville Majamaa, Arttu Soilumo, Elisa Piispanen, Elina Rintala, Annuska Hannula, Katriina Lilienkampf, Lasse Viitamäki, Toni Harjajärvi, Helena Rängman, Pyry Smolander, Sami Ulmanen, Nea-Maria Alanko, Chris Bewsher, Elina Haikka, Eryka Saksa, Ella Niinistö ja Mikko Elias 

Käsikirjoitus Betty Comden ja Adolph Green, laulujen sanat Arthur Freed, sävellys Nacio Herb Brown, käsikirjoituksen ja laulujen suomennos Hanna Kaila, ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen, koreografi Chris Whittaker, kapellimestari Henri Lyysaari, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Sanna Levo, valosuunnittelu Raimo Salmi, videosuunnittelu Toni Haaranen ja Matias Ojanen, äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja naamioinnin suunnittelu Jonna Lindström 

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen