Orvot / Kansallisteatteri

 Alkuun pieni muistelo. Olen pitkään tilastoinut itselleni näkemiäni teatteriesityksiä vuodesta 1976 alkaen, jolloin alle kouluikäisenä tiettävästi näin pari lastennäytelmää Aulangon Satuteatterissa. Kävin säännöllisen epäsäännöllisesti teatterissa kotikaupungissani Hämeenlinnassa kerran-pari vuodessa - välissä myös vuosia, jolloin en käynyt teatterissa lainkaan, kun ihan toisenlaiset jutut kiinnostivat. Varsinainen hurahtaminen tapahtui 90-luvun lopussa, sitä ennen olin nähnyt lähinnä komedioita ja musikaaleja, takuuvarmoja viihteellisiä kansansuosikkeja. Vuosina 1998 ja 1999 onnistuin näkemään Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa kaksi puhenäytelmää, jotka jättivät minuun syvän muistijäljen ja halolla päähän -tunteen. Tämänkaltaista teatteria haluan jatkossa nähdä enemmän. Tämänkaltaista teatteria haluan jatkossa kokea enemmän. Jotain tapahtui nimenomaan tunnepuolella tuolloin. Näiden näytelmien muisteleminen jäi käsiohjelmien ja omien muistikuvien varaan, ja välillä onnistuin tapaamaan henkilöitä, jotka myös muistivat lämmöllä nämä kaksi näytelmää. 

Orvot (c) Aki Loponen

 Ensimmäinen näytelmistä oli Inishmaanin rampa, toinen Orvot. Inishmaanin rampa sai ilokseni paluun näyttämölle Eräs Teatterissa keväällä 2025, oli kuin kotiinsa olisi tullut. En voinut kuvitellakaan, että voisin nähdä Orvot joskus vielä uudestaan. Kun Kansallisteatteri julkisti syksyn ohjelmistonsa, sydämeni heitti voltin jos toisenkin. Samalla jännitti. Muistin näytelmän roolihenkilöiden välisen dynamiikan noin suurinpiirtein ja sen, että lähdin teatterista ulos kyyneleet silmissä syvän liikutuksen vallassa. Se oli minulle silloin uutta. Olin tottunut vain nauramaan ja istumaan katsomossa siten, että "ihan kiva mutta eipä tässä sitten muuta". En nyt enää muistanut sitä, että miksi itketti. Näin Orvot silloin kolme kertaa. Korostan, että siihen aikaan saman näytelmän näkeminen useammin oli minulle ihan poikkeuksellinen asia, nykyään sitä tapahtuu silloin tällöin, harvemmin. Nyt ennen esitystä minua jännitti, vaikka yritin olla täysin cool. Olin miettinyt, että vieläkö tarina osuu ja uppoaa, vai olenko tässä välissä nähnyt liikaa ja ei tuntuisi enää miltään. Se mikä kolahti alle kolmikymppisenä, ei välttämättä kolahda alle kuusikymppisenä ja niin edelleen...

 Yritin tänään selostaa miehelleni näytelmän juonta, noin pääpiirteittäin. Ei siitä tullut yhtään mitään. Isäntä tipahti kärryiltä, minä takeltelin sanoissani ja muutenkin kuulosti sekavalta. Yritän tiivistää tähän paremmin, ilman tunnemylläkkää. Olipa kerran kaksi veljestä, jotka asustelivat keskenään pienessä huoneistossa. Kaksi orpoa. Pikkuveli Phillip (Juho Uusitalo) on lapsenkaltainen, aikuinen mies, tietyistä asioista innostuva ja riemastuva persoona, mutta myös kovin arka ja pelokas. Isoveli Treat (Pyry Nikkilä) kantaa pikkurikollisena pöllimiään lompakoita ja kelloja taloon, ja luonteeltaan varsin äkkipikainen, arvaamaton, levoton ja veljeään kohtaan ylisuojeleva. (Tulee mieleeni myös samankaltaiset kaksikot teoksista Sademies ja Hiiriä ja ihmisiä, pala kurkussa niitäkin katseltu ja toivottu, että älköön näille tapahdu mitään pahaa, vaikka maailma ja ihmismieli osaa olla tyly.) Ties kuinka pitkään ovat keskenään asuneet, isä häipännyt aikoja sitten ja äiti kuollut. Äidistä muistuttaa nuhjuisen kämpän ainoat väriläiskät - vaatekomeron kirkuvanpunaiset takit ja eräs punainen korkokenkä. Treat pitää veljeään yksinkertaisena hölmönä, mutta veli on silti veli. Häntä on suojeltava pahalta maailmalta keinolla millä hyvänsä ja ainut konsti on se, että velipoika pysyköön tiiviisti kotona, ettei mitään tapahtuisi. Katsoja sen sijaan tietää Phillipin touhuista enemmän kuin Treat, joka käy kämpässä vain kääntymässä, lisää tonnikalaa ja Hellmansin majoneesia tuomassa, ja rajuhkoa hippaleikkiä leikkimässä. Vieressäni istunut naiskatsoja eläytyy yllättäviin eleisiin hyvin voimakkaasti reagoiden. Nyrkki tai ääni kun kohoaa, nainen nostaa omat kätensä kasvojensa suojaksi ja huudahtaa. Minä säpäsähtelen vain sisäisesti kun alan hiljalleen muistaa, että miksi 27 vuotta sitten itketti.

 Eräänä iltana Treat raahaa mukanaan asunnolle hyvin humalaisen vanhemman pukumiehen Haroldin (Petri Liski). Miehellä on mukanaan salkku täynnä arvokkaita osakepapereita ja Treat keksii, että nytpä kidnapataan tämä tyyppi ja vaaditaan lunnaita. Rahahuolet on jatkossa poissa, elämä mullistuu. Harold sopertelee humalaisen liikuttuneessa tilassa "pienistä kylmänkujan pojista" ja siitä, että on itsekin orpokodin kasvatti. Tässä sitä nyt ollaan samassa ahtaassa tilassa, kolme elämän tavalla tai toisella heittelemää orpoa, joilla voisi kenties olla jotain tärkeää annettavaa ja opetettavaa toisilleen. 

Harold (Petri Liski) 

 Juonipaljastukset päättyvät tähän. Seuraa oppitunti vihanhallinnasta, oveluudesta, omien vahvuuksiensa ja "sisäisen Errol Flynninsä" löytämisestä, rohkeudesta, veljeydestä, hellän ja hyväksyvän kosketuksen ja kannustavien sanojen voimasta, henkisestä manipuloinnista, turvallisuudesta, mokkasiineistä, kartasta, hengittämisen tärkeydestä, tunteiden käytöstä väkivallan sijaan. Tyylistä. Asenteesta. Väreistä. Saippuakuplista. 

 Suurimman vaikutuksen minuun teki näyttelijäkolmikon silmät ja pienet eleet. Haroldin toisaalta itsevarma, asemansa tunteva ryhdikkyys ja lempeän isällinen katse kera rauhallisen äänen. Ei mitään hätää, minuun voit/voitte luottaa. Phillipin innokkuus ja toiveikkuus omissa puuhissaan, sitkeä yritteliäisyys kenkien parissa, Haroldin elkeiden matkiminen ja onnistumisen riemu. Treatin uho ja katseen tummuus, kovan kuoren hiljalleen mureneminen paineen alla. Kuin sipulia kuorisi. Ydin alkaa veljeksillä hiljalleen paljastua - toinen uskaltaa olla rohkea, toinen heikko. 

Treat (Pyry Nikkilä) 

 Pientä huumoria ja keveyttä on onneksi joukossa myös. Vierasperäisiä sanoja, leffakohtauksia, musiikkia. Vaikkei Phillipin puuhissa ja persoonassa mitään naurettavaa olekaan, on hän sympaattisella tavalla hassu tyyppi. Kukapa meistä ei olisi. Tekisi mieli itsekin kirmailla ympäri kämppää luudan kanssa länkkäreitä katsellen ja saippuakuplia puhallellen. Liiallisessa kovismeiningissä on myös jotain huvittavaa. Kun ei löydy sanoja, hukutetaan kaikki tunteet pelkkään toimintaan ja turhaan uhoon, asiassa kuin asiassa. Iän tuomaa tyyneyttä ja varmuutta tarjoaa vain Harold. Hän näkee ehkä molemmissa nuorukaisissa itseään, joskus kauan sitten. 

 Loppupuolella minua alkaa itkettää niin, että silmissä ihan kirvelee. Se on ikävä tunne, mutta sille vaan ei voi mitään. Tuntuu myös siltä, että sydän puristuu kasaan. Kädet alkavat vapista, samoin jalat. Loppumusiikki vihellyksineen soi, koko Taivassali on täynnä hiljalleen leijuvia saippuakuplia, jotka yksitellen puhkeavat. Vain savu jää leijumaan ilmaan ja sitten katoaa. Yksi kerrallaan. Valot himmenevät. 

 Esityksen jälkeen lähden salista täysin lamaantuneena hissillä, portaissa olisin varmasti kaatunut. Vessassa itkettää kunnolla, mutta on skarpattava. Miksi? Saan haettua takkini narikasta ja jään siihen narikkaväelle jotain sopertamaan. Tuntuu, että aivotoimintani on ihan jumissa. Istun takki päällä Ravintola Willensaunan edessä pitkään, yritän kännykällä jotain kirjoittaa johonkin. Kädet tärisevät niin, ettei mistään tule mitään. Katselen ympärilleni, josko joku tuttu sattuisi pyörimään lähistöllä. Sellainen, jota voisi halata. Toivoisin, että minua halaisi joku. Ei tarvitsisi sanoa mitään. Kunhan halaisi vaan. Olisin siinä hetken ja hengittelisin. Rauhoittuisin.

Phillip (Juho Uusitalo) 

 Orvot. Sydänemoji. Suosittelen kaikille ja etenkin heille, joilla on ongelmia tunteiden ilmaisussa ja itsetunnossa. Henkisestikin voi olla orpo olo tässä kylmässä maailmassa, ilman toista ihmistä. Sellaista, joka näkee pintaa syvemmälle. Aika kyyninen saa olla, jos tämä ei mihinkään suuntaan hetkauta tai pistä miettimään. Tuolla kadut ovat täynnä väkeä ilman yhtäkään olkapäätä johon tukeutua. Kiitos työryhmälle ja Kansallisteatterille, että sain nähdä ja kokea tämän uudestaan. Kiitos Tapani Kalliomäki tarkkanäköisestä ohjauksesta, ihan kuin minua varten tehty tämä.

 Esityksiä Taivassalissa vain lokakuun loppuun asti. Lisäinfoa tästä. Minä rohkenen mennä viimeiseen näytökseen uudestaan katsomaan, tätäkään en voi jättää yhteen kertaan. 

 ~

ORVOT / Kansallisteatteri 

Ensi-ilta 2.9. 2026 Taivassalissa, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Juho Uusitalo, Pyry Nikkilä ja Petri Liski 

Teksti Lyle Kessler, suomennos Sami Parkkinen, ohjaus Tapani Kalliomäki, lavastuksen, pukujen ja naamioinnin suunnittelu Auli Turtiainen, valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen, äänisuunnittelu Sami Hassinen

Esityskuvat (c) Stefan Bremer