Haastattelussa Essi Hellén

Essi Hellénin tapasin Checkpoint Caféssa Helsingin Käpylässä toukokuun alussa 2017. Essi kiiruhti paikalle suoraan Blind Donna-tv-sarjan kuvauksista.

Vuonna 1988 syntynyt Essi on horoskoopiltaan vesimies. ”Oon kotoisin Helsingistä, ja oon kolmannen polven helsinkiläinen, mikä ei oo kauhean yleistä nykyään. Helsingin lisäksi oon asunut Kokkolassa. Aviopuolisoni Mikon kanssa meillä oli ennen TeaKista valmistumista agenda, että lähdetään hakemaan kiinnitystä jostain kauempaa. Haimme mm. Tampereelle ja Jyväskylään. Tarkoituksella halusimme pois Helsingistä, katsomaan elämää ja teatteria muuallekin.”

Mitä harrastat, vai ehditkö harrastamaan yhtään mitään? ”Mulle on tosi tärkeää, että on paljon asioita myös työn ulkopuolella, vaikka työ onkin ainakin suurimmaksi osaksi nautinto ja samalla tulee tavattua hyviä ystäviänikin työn merkeissä. Mä nautin liikunnasta tosi paljon, siihen mielelläni budjetoin aikaani, ja liikunta tekee hyvää varsinkin mielelleni. Matkustelu on sitten toinen lempiharrastukseni, siihen on tullut viimeisen 15 vuoden aikana käytettyä melkein kaikki ylimääräiset rahat. Siinä ne sitten kyllä onkin, enempää ei ehdi millään. Olisi ihanaa käydä vaikkapa tanssitunneilla tai opiskella kieliä, mutta ei vaan ole aikaa. En mä kuitenkaan sure ajanpuutettani, työni on sen verran rikasta ja oon siitä onnellinen. Ehkä joskus ehdin!” pohtii Essi.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Aika huonosti. Lapsena taisin soittaa pianoa vuoden, mutta en mä jaksanut keskittyä siihen kunnolla. 8-luokkalaisena aloin tehdä omia biisejä niillä muutamilla soinnulla, jotka osasin. Näin aikuisena oon joskus miettinyt, että voi kunpa lapsena olisin soittanut enemmän. Soittotaidosta olisi ammatillista hyötyä. Oon kyllä kuullut olevani musikaalinen, mutta se liittyy kielellisyyteen, kuulemisen kautta oppimiseen, rytmitajuun ja tanssiin. Teoriapuoli ei ole niin hallussa, mutta siitäkin huolimatta voi onneksi olla musikaalinen ihminen!”

Oletko jossain teatterijutussa soittanut mitään? ”Teatteri Jurkan ”Bonnie ja Clyde”-jutussahan soitin alussa pianoa, mutta muualla kyllä en… Ai niin, Linnateatterin ”R.O.C.K.”-jutussahan mä olin basisti! Ohjaaja Toni Wahlström opetti mulle vielä oikeaoppisia maneereita. Se oli kyllä tosi hauskaa.”

Essi ja Alina Blind Donna-sarjan kuvauksissa (c) Pasi Rytkönen, Production House Oy 

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi tällä alalla? ”Mä oon aina ollut aika päämäärätietoinen, se on ollut mulle välillä riippakivikin. Mä innostun asioista, mä haluan auttaa ja mennä mukaan – mutta sitten mä väsyn. Mulla on välillä vaikeaa löytää rajojani sen suhteen, että mikä on tarpeeksi ja mikä on liikaa. Enimmäkseen ne jutut on kuitenkin olleet sellaisia, jotka ovat vieneet mua tosi vahvasti eteenpäin. Mulle on tosi tärkeää myös vuorovaikutus, mä haluan pitää huolta hyvästä työhygieniasta ja siitä miten ihmisiä kohdellaan. Uskallan väittää, että tuo on yksi syy siihen, miksi mulle on riittänyt ihan kivasti töitä. Työllistymiseen liittyy tietysti kipinä tai karisma, mutta myös se, miten kohtelee muita ihmisiä. Välillä myös onni. Joskus on kyse siitä, että satut vaan olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, avaat suusi juuri oikealla hetkellä. Mä oon yrittänyt pitää huolta siitä, että oon ystävällinen muille ja teen sitä kautta hyvän vaikutuksen. Nämä mainitsemani jutut on aika abstrakteja. Mussa on kuulemma myös paljon energiaa – välillä vähän liikaakin, mutta helpompaa sitä on lähteä laskemaan kuin hakemalla hakea. Mussa on kuulemma positiivista draivia!” intoilee Essi ja viuhtoo samalla käsillään niin laajoja kaaria, että pelkään osan astioista lentävän kohta lattialle…

Mikä olisi sellainen taito (kenties sen soittotaidon lisäksi), jonka haluaisit osata? ”Mä oon aina tanssinut ja urheillut paljon ja kehonkäyttö on sujunut luonnostaan, mutta mulle on tullut fyysisiä pelkoja. Olkapääni on mennyt joskus sijoiltaan ja se leikattiinkin TeaKin vikan vuoden aikana. Oon ollut aika akrobaattinen, mutta enää en oikein uskalla tehdä, koska vammojen kaiut jotenkin pysäyttävät henkisesti. Pitäisi alkaa vaan hiljalleen treenaamaan ja kääntämään mieltään uskallusta kohti. Mua vähän harmittaa, etten ole enää se temppuapina, joka joskus olin.”

Mikä on ollut sinulle jollain tavalla isoin haaste? ”Varmaankin laulaminen. Ennen TeaKia mä en ollut ikinä laulanut mitään julkisesti, mut oli ehkä traumatisoitu peruskoulussa laulamiseen. Mä rakastin kyllä laulamista ja halusin kuoroon, mutta sinne pääsi arvosanalla 9- ja mä sain kolmannesta luokasta alkaen joka lukuvuosi 8 ½ :n, eli tavallaan mulle sanottiin vuodesta toiseen, etten ole riittävän hyvä laulaja. Olin sitten sitä mieltä että okei, mä en osaa laulaa, vaikka osasin! Siltä pohjalta sitten yhtäkkiä TeaKiin laulamaan yksin kaikkien edessä, olla samalla auki ja harjoitella oikeaoppisia laulutekniikoita. Mä kaksi vuotta itkin siellä joutuessani laulamaan, se oli mulle niin iso trauma. Näin jälkikäteen ajatellen mä menin kyllä tosi rohkeasti sitä kohti, ja nykyään mua on pyydetty sellaisiin töihin, missä oon saanut laulaa. Oon saanut onneksi käännettyä tämän voitoksi. Tietysti on vielä paljon opittavaa ja totta kai harjoitan laulua koko ajan, mutta tää kulkemani kymmenen vuoden matka on tuntunut todella lyhyeltä ajalta.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai jollain muulla taiteellisella alalla olevia? ”Näyttelijöitä ei ole kyllä ketään. Isäni serkku on lausunut paljon aikoinaan ja ollut joskus Imatran Teatterissakin muistaakseni. Äitini on virkamies ja isäni oli kodinkonekauppias, nyt hän on eläkkeellä.”

Mikä sinut sitten sai kiinnostumaan teatterista/näyttelemisestä? ”Mä olin lapsena aina eläväinen ja varmaankin 4-vuotiaana aloin tehdä kaikenlaisia esityksiä, vanhemmat sohvalle katsomaan. Mä oon ainut lapsi ja mulle se oli yksi tapa hakea huomiota mutta myös leikkiä, koska leikin paljon yksin ja suunnittelin erilaisia juttuja. Luovuus ja mielikuvitus oli valloillaan. Ekalla luokalla kysyttiin, kuka haluaisi tulla lukemaan joulujuhlaan jouluevankeliumia. Parhaan kaverini Saaran kanssa katsottiin toisiamme ja päätettiin, että mennään. Saaran kanssa oltiin tehty kyllä todella paljon näytelmiä, videoita ja radio-ohjelmia. Jouluevankeliumista kaikki lähti, siitä tuli heti hyvä kokemus kun uskalsi mennä, ja halusin lisää juuri sitä tunnetta. Luulen, että siihen tunteeseen näyttelijät usein koukuttuvatkin. Kun ylittää itsensä ja vielä onnistuu.10-vuotiaana menin harrastajateatteritoimintaan mukaan Nuorten Teatteri Narriin. 90-luvulla se oli tosi vahva paikka, jossa tehtiin todella kokeilevaakin lasten-ja nuortenteatteria. Siellä olin 16-vuotiaaksi asti, ja se oli mulle kyllä todella tärkeä paikka. Nuorena mulle oli kirjoittaminen, tanssi ja teatteri tärkeitä juttuja.”

Missä vaiheessa sinulle tuli mieleen, että näytteleminen voisi olla myös ammatti? ”Mulla oli jännä päämäärä… Mä ehkä 10-vuotiaana kuulin ensimmäistä kertaa Kallion lukiosta ja se oli mun The Päämäärä. Mä kaikki vuodet laskin, että montako vuotta vielä jotta voisi hakea lukioon. No, pääsin sitten sinne ja siellä tulikin jonkinlainen vastareaktio tyyliin ”en mä haluu näytellä enkä kirjoittaa, tanssi on mun juttuni”. Mä pärjäsin kyllä koulussa ja tein kaikenlaista. Muistan, että olin yhdessä vanhempainillassa abivuonna kertomassa miten aion hakea kauppakorkeakouluun. Iltaan oli valittu oppilaita kertomaan jatkosuunnitelmistaan ja mä puhuin kauppakorkeasta! Kuukausi sen jälkeen hain TeaKiin ja pääsin sisälle. Ehkä mulle tuli hetkeksi sellainen ajatus, että uskallanko sittenkään hakea TeaKiin, siksi puhuin ihan muusta paikasta. Lapsesta asti olin kulkenut hiljalleen sitä kohti ja kaikki oli mennyt aika hyvin putkeen. Mua varmaan vähän jännitti se, etten onnistukaan. Onneksi uskalsin hakea! Aloitin opinnot 2007 ja valmistuin 2012.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Mä tutkin asiaa, jota tän haastattelun alussa jo vähän sivusin, eli näyttelijän henkilökohtaisen elämän ja työn suhdetta ja merkitystä identiteettiin. Mä koin varsinkin teatterikouluaikoina ja tänäkin päivänä sellaisen yliomistautuvan mystifioidun näyttelijämyytin tosi kaukaiseksi. TeaKissa meitä opetettiin käsityöläismeiningin kautta. Tää on käsityöläisammatti ja taidetta siitä tulee vasta kontekstissa. Tänä päivänä mä oon vähän eri mieltä tuosta – tää on kokonaisvaltaisempaa ja koen olevani myös taiteilija hyvin vahvasti. Lopputyössäni yritin purkaa suomalaista taiteilijamyyttiä, liiallista työlle omistautumista. ”Vain työ määrittää minut”, koin sen ajatuksen ahdistavana. Täytyy olla jotain muutakin! Lopputyöni nimi oli ”Yks hyvä elämä, kiitos”. Nyt jälkikäteen oon tajunnut, että tein sen siksi, koska olin itse työlle omistautunut ja mun oli selvitettävä rajani. Tässä työssä on pakko löytää ne asiat, jotka palauttavat maan pinnalle. Tää on vaan työtä, vaikka kuinka upeaa ja inspiroivaa olisikin. On olemassa paljon tärkeämpiäkin asioita, ne helposti unohtuvat. Valmistuessani sain Ida Aalbergin stipendin opinnäytteeni vuoksi, tuntui tosi hyvältä, että se huomioitiin ja sitä arvostettiin. Siitä aiheesta ei oltu aiemminhirveästi kirjoitettu.”

”Taiteellinen lopputyöni oli TeaKissa Lokki-näytelmän Arkadinan rooli. Se oli aika kokeellinen juttu, siinä käytettiin osaksi Jouko Turkan metodeja apuna. Ohjaajana oli Jarno Kuosa. Se oli todella mielenkiitoista ja nautin siitä todella paljon. Rakastan sitä, että voin kokeilla rajojani ja niiden häilymistä.”

Onko sinulla ollut missään vaiheessa vaihtoehtoa B näyttelijän ammatin tilalle? ”Mielenkiintoista, että kysyit juuri tätä. Mähän hain tänä keväänä Aalto-yliopistoon elokuva-ja tv-tuotannon maisteriohjelmaan. Mua on kiinnostanut tuottaminen aina. Jo kymmenen vuotta sitten hakiessani TeaKiin kaverini sanoivat yllättyneensä, koska kaikki ajattelivat, että musta tulee isona tuottaja eikä näyttelijä. No, tuohon liittyi varmaan ne Kallion lukiossa pitämäni kauppakorkeapuheet… Mä nautin asioiden järjestelemisestä, kehittelemisestä ja jollain tavalla johtamisesta. Näyttelijän ammattihan on näissä rakenteissa ihan loppupäässä, tehdään esim. muiden suunnittelemia, kirjoittamia ja puvustamia juttuja. Henkilökohtaisesti tällä hetkellä mua kiinnostaa kaikki ne prosessit, jotka tehdään nimenomaan ennen näyttelemistä. Mä pääsin Aalto-yliopistoon ensimmäiselle varasijalle, kaksi otettiin sisään. Katsotaan. Mulla on tosi kova fokus nyt tuottamiseen tv-ja elokuvapuolelle, se on mun haaveeni. Jos voisin olla mukana siinä, että mitä me tehdään, mitä tarinoita me tehdään, miksi me tehdään ja kenelle. Tällä hetkellä tuntuu jotenkin vaivaannuttavalta hakea glooriaa näyttelijäntyölläni. Jos voisin tavoitella jotain muita asioita välillä...” pohtii Essi, ja yhteistuumin jätämme väliin seuraavan kysymyksen, joka olisi kuulunut ”miksi olet näyttelijä”.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Heti valmistumiseni jälkeen Kokkolan Kaupunginteatterissa jouduin kasvotusten työhygienian kanssa. Tärkeintä työssäonnistumisen kannalta mulle ja muille on se, miten kohtelen muita ihmisiä ja vastanäyttelijöitäni. Uskon, että olisin erilainen ihminen ja erilainen näyttelijä ilman Kokkolaa. Se oli hirveän raskasta ja rankkaa tajuta se, että miksi käyttäytyy tietyllä tavalla tai mikä on mun agenda. Tuottajahaaveeni taitaa juontaa juurensa niihin aikoihin jo, nyt kun oikein ajattelee… Mä väitän, että tässä ammatissa pärjää parhaiten ne, joiden kanssa on kiva tehdä töitä. Jos tässä ammatissa yrittää pärjätä yksin, jää kyllä yksin. Ilman muita ihmisiä tätä ammattia ei ole olemassa!”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai joiden töitä olet seurannut tietyllä tarkkuudella? ”Elina Knihtilä ihan ehdottomasti ja arvostan häntä koko ajan enemmän ja enemmän. Hän puhuu tärkeistä asioista ja nostaa niitä esiin. Ihailin häntä jo aiemminkin – Elinan näyttelijänlaatua, röyhkeyttä, herkkyyttä. Outi Mäenpäätä ihailen myös. Ulkomailta ihailen Girls-sarjan luojaa Lena Dunhamia erityisesti.”

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Varmaankin Jennifer Lawrence tai Amy Schumer. Amy Schumeria mä muuten ihailen tosi paljon myös, samasta syystä kuin Lena Dunhamiakin. On tärkeää, että on olemassa vähän erilaisia roolimalleja ihmisille.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”No olishan se mageeta laulaa jonkun Beyoncén kanssa! Tai Rihannan. Se Alannah Mylesin biisi ”Black Velvet” olisi mahtava vetää.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ryhmäteatterissa, Teatteri Takomossa, Kokkolan Kaupunginteatterissa, Linnateatterissa ja Teatteri Jurkassa, josta Bonnien ja Clyden kanssa vierailtiin sitten Turun Kaupunginteatterissakin.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Voin varmaan vastata muutakin kuin teatterijuttuja? Ekana tulee mieleeni elokuva ”21 tapaa pilata avioliitto”, se oli mun eka leffajuttuni ja sitä oli helppo ja kiva ihana tehdä, koska ohjaaja Johanna Vuoksenmaa luotti minuun ja omaan rytmiini. Johannan kanssa oon saanut jatkaan työntekoa enemmänkin. Bonnie ja Clyde-juttua oli siisti tehdä, koska en ollut ollut pitkään aikaan teatterissa ja teksti tuotettiin itse improjen kautta. Teatteri Jurkka on paikkana vielä niin intiimi, ja esitys siinä tilassa vielä tuntui ihan erityisen kivalta.”

Bonnie ja Clyde (Essi ja Markus Järvenpää) (c) Marko Mäkinen

 Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä sanoin? ”Onhan se uskomatonta, että me mennään yhdessä teatteriin, ja aletaan yhdessä ”leikkiä”. Ei kyseenalaisteta juttuja, että yhtäkkiä ollaan sata vuotta ajassa taaksepäin. Katsojan täytyy myös kadota samaan maailmaan ja alkaa leikkiä yhdessä näyttelijöiden kanssa. Näyttelijänä pitää löytää itsestään motivaatio toistoihin ja se ei ole aina helppoa.”

Juttelimme tämän jälkeen hetken Roald Dahlin kirjoista. ”Lapsena muistan nähneeni näytelmän Iso kiltti jätti. Siinä oli aikuinen näyttelijä pikkutytön roolissa ja katosta tuli valtavat jalat! Joissakin kohtauksissa näyttelijä esitti jättiä ja nukke oli tyttönä. Lapsesta se oli valtavan kiehtovaa ja mielikuvitusta ruokkivaa!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tällä hetkellä mua inspiroi ja kiinnostaa nähdä naisia vähän erilaisissa narratiiveissa ja mua kiinnostaa se, miten ihmistä kuvataan. Miksei voisi olla niin, että eri ihonvärisiä ihmisiä ja vaikkapa seksuaalivähemmistöjä olisi tarinoissa ilman, että juuri ihonväri tai seksuaalisuus olisi aiheena. Jos kohtaukseen on kirjoitettu joku Lauri, tarvitseeko sen olla aina valkoihoinen heteromies? Olisi hienoa, että suomalaisissa elokuvissa ja tv:ssä näkyisi vielä laajempi diversiteetti ihmisiä. Sen lisäksi mua kiinnostaa kauhu, sukupolvien väliset asiat, muistisairaudet ja mielenterveysasiat.”

Podetko ramppikuumetta? ”Totta kai ainakin vähän, mutta ei se mene koskaan överiksi eli aika normaalilla tavalla koen. Maha voi olla vähän sekaisin ja jännittää. Mun mielestäni pieni jännitys on lataava ja hyvä juttu.”

Kerro joku kommellus. ”Bonniessa ja Clydessa lopussa oli kohtaus, missä oltiin pimeässä. Mulla alkoi yhtäkkiä insuliinipumppu hälyttää (oon ykköstyypin diabeetikko) ja pahinta oli se, että kyseessä oli ulkopuolinen asia, joka ei liity itse näytelmään mitenkään. Pimeässä vielä. Jos ottaisin pumpun esiin, se näkyisi koska siinä on valot ja siinä on vielä värinähälytys, joka kuului joka puolelle. Oli vaan kaivettava laite esiin ja painettava pois päältä. Katsojat ei välttämättä edes huomanneet tapausta, mutta aina kun jotain odottamatonta tapahtuu lavalla, oma todellisuus horjahtaa hetkeksi raiteiltaan. Samassa kohtaa muutamassa seuraavassa esityksessä mulle tuli pieni pelko, että ei kai se taas ala hälyttämään.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Viikossa aikuiseksi -leffaa kuvattiin kesällä 2013 Naantalissa ja se oli kyllä mahtava kokemus, oltiin niin tiivis porukka, karseen kylmät kesäkelit, mutta silti siitä jäi kyllä niin paljon hyviä muistoja.”

Essi nappasi selfien itsestään 

 Tulevia roolejasi? ”Nyt kuvataan Blind Donnaa (työnimi), joka on YLE:lle tuleva draamakomedia. Se kertoo näkövammaisesta naisesta (Alina Tomnikov roolissa) ja mä esitän hänen parasta kaveriaan Miraa. Juhannukseen asti kuvataan. Muita kuvauksia on luvassa syksyllä, mutta niistä en voi vielä kertoa enempää.”

Osaatko imitoida ketään? ”No ainakin Jenni Haukio onnistui Putouksessa hyvin. Oon mä Jone Nikulaakin imitoinut...”

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi hahmosi supervoima ja nimesi? ”Mä haluaisin olla joku Oikeudenmukaisuuden Oili! Tulen ratkaisemaan kaikki tilanteet ja keskustelemaan ne läpi. Topakka mutta oikeudenmukainen.”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Pitäisi olla miehenä pitempi aika, jotta voisi tarkastella onko olemassa piilotettuja rakenteita, jotka suosii miehiä. Jos mä olisin mies, mä yrittäisin tehdä töitä sen eteen, että tasa-arvo paranisi. Tarkastelin myös sitä, että pystyisinkö luopumaan osasta omaa valtaani. Siitähän on myös kyse.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken (ihmisiä ei saa ottaa)? ”Varmaan mun kännykän? NOLOO! Oon someaddikti sit vissiin kuitenkin.”

Jos voisit palata aikakoneella ,menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? Historian kulkua et saisi kuitenkaan muuttaa. ”Mä haluaisin Jenkkeihin kasarilla. Prom nightiin tanssimaan Cindy Lauperia ja ajelemaan avoautoilla. HAH!”

Jos elämästäsi tehtäisi näytelmä, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Apua. Mä toivon että mun elämästä ei ikinä tehdä näytelmää. Se on mun henkilökohtainen elämä, iik en halua että sitä kukaan näyttelis!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Taivas

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Kakka

- Mikä sytyttää sinut? - Mieheni

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Viina

- Suosikkikirosanasi? - Vittu

- Mitä ääntä rakastat? - Lapseni ääntä

- Mitä ääntä inhoat? - Poraamisen ääntä

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Politiikassa en haluaisi olla

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Tuu tänne, täällä on kaikki jumalat ja me kaikki ollaan kavereita keskenämme.”

Viikinsaaren kesäteatterin harjoituksissa

Joskus muinoin esitin sellaisen hiljaisen toiveen ja salaisen haaveen, että kunpa joskus pääsisi seuraamaan Ola Tuomisen ja Ilkka Heiskasen yhteistyötä. Jotenkin oli sellainen kutina, että tällä kaksikolla synkkaisi varsin eeppisellä tasolla. No, täytyy näemmä jatkossa varoa mistä haaveksii, sillä ei mennyt kauaakaan kun selvisi, että Viikinsaaren kesäteatterin tulevan kesän näytelmänä olisi monelle elokuvanakin tuttu "Mies, joka ei osannut sanoa ei", ohjaajana kukas muukaan kuin Ola Tuominen ja näyttelijäporukassa hevosen roolissa Ilkka Heiskanen. Tämä on nähtävä.

 Pestasin sitten itseni lähes väkisin harjoituksia seuraamaan. En ollut aiemmin visiteerannut koko Viikinsaaressa (nyt ollaan siis Tampereella), joten muutenkin tarjoutui oivallinen tilaisuus korjata tämä virhe. Koko näyttelijäporukkakin osoittautui "vanhoiksi tutuiksi" (Janne Kallioniemi, Ria Kataja, Saara Lehtonen, Ilkka Heiskanen, Jarkko Tiainen, Mikko Töyssy ja Birgitta Putkonen) ja 3/4 bändistäkin (Antti Paranko, Lauri Malin, Aleksi Aromaa ja Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala) oli tuttua sakkia, joten tulisin tuntemaan oloni varsin kotoisaksi eikä tarvitsisi turhia jännittää.

 Sitten ei muuta kuin suunnaksi Tampere, kuskiksi/seuralaiseksi uskollinen Teatteripaarma ja auto läheiseen parkkihalliin. Käppäilimme Laukontorille ja samalla mietimme, että milläköhän laivalla sitä Viikinsaareen suuntaisimme. Tuttuja hahmoja näkyi torikahvilassa ja kas, siellä kaksikko Tuominen-Heiskanen jo istui kahvikupit kourissaan tarinoimassa ja turinoimassa. Lyöttäydyimme yllätyksellisesti sekaan juttukerhoon ja ei mennyt minuuttiakaan kun mietin, että kävi harjoituksissa miten tahansa, tämä reissu on osoittautunut menestykseksi. Olimme nimittäin tarinankerronnan äärellä hyvin vahvasti ja siinä tuli kuultua monenlaista juttua niin lihapiirakoiden syvimmästä olemuksesta kuin Ilkka Heiskas-vahanukestakin. Onnistunut reissu jo tässä vaiheessa. Saimme yllättyneitä ilmeitä osaksemme muun työryhmän saapuessa kahvittelemaan - suurimmalla osalla kun ei ollut aavistustakaan, että minä tuppaan samaan laivaan ja harjoituksiin mukaan tällä kertaa.

 Neitsytmatkani laivalla sujui mukavasti kannella istuskellessa ja maisemia tiiraillessa. Samalla tuli leikittyä, että olisimme Ruotsinlaivalla ja vähän olin kyllä pettynyt buffetin antimiin sekä tax free-osaston valikoimaan. Samalla Jarkko Tiainen kertoi viimeisimmät kuulumiset metallinetsintäharrastuksestaan sekä tarinoi vähän Viikinsaaren historiasta. Tuulesta johtuen historiikista en kuullut juuri mitään, mutta nyökyttelin sujuvasti. Perillä saaressa Aleksi Aromaa kertoi ohittamistamme rakennuksista tyyliin "tämä kappeli tässä on ... kappeli". Tiesin entistä vahvemmin, että tästä tulee erittäin hyvä päivä, satoi tai paistoi.

 Kesäteatteri sijaitsi lyhyehkön kävelymatkan päässä ja asetuimme sopiville kyttäyspaikoille katettuun katsomoon. Tunnin kuluttua olisi alkamassa virallinen lehdistötilaisuus ja näyttelijät sonnustautuivat kaikki roolivaatteisiinsa lehdistön arvovaltaisia edustajia varten. Treenattiin muutamaan kertaan tanssikuvioiden kera "Tottelisinko?"-nimistä kappaletta, haettiin oikeita stemmoja. "Varsin viehättävä koreografia tässä!" totesi Ilkka Heiskanen sivummalla musiikin tahtiin kevyen jäntevästi hytkytellen. Erimielisyyttä tuli siitä, millä jalalla kukakin lähtee ja onko sillä nyt niin väliä, jos vähän menee eri tahtiin. Sovittiin nyt kuitenkin, että lähdetään vasemmalla.

"Mies, joka ei osannut sanoa ei" kertoo pastori Aimo Niemestä (Janne Kallioniemi), joka palaa ulkomaanvuosien jälkeen takaisin Suomeen ja pestataan pikkukaupungin seurakunnan ensimmäiseksi parisuhdeneuvojaksi. Kommellustahan siitä seuraan monenmoista, se on selvä. Kertojahahmona toimii iäkäs suomenhevonen Oskari (roolissa kuitenkin nuori ja lahjakas uusi kyky Ilkka Heiskanen). Muistan nähneeni tämän samaisen näytelmän Hämeenlinnan kesäteatterissa vuonna luu ja nahka, pastorina taisi olla Mika Kujala ja hevosena eräskin Ola Tuominen. Onko siis näin, että parinkymmenen vuoden kuluttua vielä perustamattomassa kesäteatterissa jossain päin Suomea esitetään tämä sama näytelmä Heiskas-Ilkan ohjaamana ja hevosen roolissa joku tuleva nuori karpaasi, esimerkiksi Heikki Kinnunen? Se jää nähtäväksi, haluan nekin harjoitukset kyllä nähdä.

Ola tekee korjauksia tekstiin pastilli suussa 

Nuori ja lahjakas Heiskanen

 Viime vuonna näin tämän näytelmän Pesäkallion Kesäteatterissa Lahdessa ja pidin kovasti näkemästäni. Tästä versiosta proggis erosi sillä, että musiikkina oli Tuure Kilpeläisen kappaleita. Tässä taas ainoat Kilpeläiset istuivat katsomossa. Näytelmä sisältää 10 Kaj Chydeniuksen rakastettua kappaletta, joista sovitusgandalf-tukkajumala-kitaravelho Antti Paranko on loihtinut raikkaita versioita "70-luvun hengessä". Ajan henki huokuu vaatetuksestakin jälleen varsin väkevällä tavalla, väkisinkin kävi taas mielessä, että josko bändin asut valitaan sillä silmällä, että meikäläinen niistä erikoismaininnan lataa. Kaunista on, kaunista. Vai mitä sanotte näistä asukokonaisuuksista? Kyllä silmä lepää.

Antti 

Aleksi

 Lehdistötilaisuus oli alkamassa hetken kuluttua. "Lehdistötilaisuus katkaisee ikävällä tavalla harjoitukset", tuumii Ola ja samalla miettii ääneen, mitä aikoo kohta lehdistölle puhua. "Aion kertoa synkästä lapsuudestani ja siitä, mikä kumma sai minut ajautumaan tähän teatteritaiteen upottavaan lettosuohon." Muisteltiin myös erästä tilaisuutta Ruotsista vuodelta ´86, ja tarinaan liittyivät vahvasti kanankoivet sekä Kari Kihlström. Ennen lehdistön saapumista paikalle asteli Mikko Töyssy, tuo könsikkäiden könsikäs ja vähän epäilytti, että laivamatkan aikana on laulettu Pete Parkkosen "Kohta sataa"-hittiä, sillä lehdistö saapui ja samalla alkoi sade. Näin. Mikko ohimennen huomasi minut katsomossa ja huikkasi, että olenko ollut paikalla paikkaamassa hänen poissaoloaan? Jo vain.

Mikko, Saara ja Ria joraavat 

 Virallisen tilaisuuden alkajaisiksi Birgitta Putkonen toivotti kaikki tervetulleiksi, esitteli upea-asuisen bändin (ai että mitä silmäkarkkia!) ja antoi sitten puheenvuoron Olalle. Suureksi pettymyksekseni Ola alkoikin puhua näytelmän teemoista eikä lapsuudestaan, toki hän alkuun mainitsi, että epävakaat sääolosuhteet eivät ole menoa haitanneet. "Lämmittelemme toisiamme hyvillä kokkapuheilla" (mikä on kyllä tullut havaittua jo aamun aikana) ja tästä aasinsiltana voisi mainita, että lämminhenkisyys korostuu näytelmän teemassakin. Tarkoituksena on tarjoilla ihmisiltä ihmisille sopivanmittainen viihdyttävä kesäpala kera loistavan bändin ja loistavien näyttelijöiden. Mitäpä sitä pieni katsoja voisi muuta kesäteatteriesitykseltä toivoakaan? Ehkä makkaraa väliajalla, ja kahvia hyvän pullan kera.

Aimo ja Kake (huomatkaa Pomarfinnin popot) 

 Maistiaisiksi esitettiin sitten aluksi harjoiteltu "Tottelisinko?", ja jälkkäriksi sai haastatella työryhmän jäseniä. Toki oli tarjolla myös kahvia ja viineriä. Minäkin kannoin korteni kekoon haastatteluhommissa. Onko sillä sitten niin väliä mitä kysellään kunhan kysellään? Aleksi Aromaan kanssa juttelimme palindromeista, Rasputin-musikaalista, syksyn proggiksista sekä siitä, että jatkossa mies tunnetaan nimellä "mies joka ei osannut sanoa ei mansikkaviinerille". Janne Kallioniemeä jututin vuosientakaisesta taustatanssijahommasta ja Mikko Töyssyn kanssa muistelimme erästä neuletta, jonka sain lahjoituksena. Kuka mainitsi hyvät kokkapuheet? Ei kukaan maininnut, että tarkoitus olisi jutella tästä kyseisestä kesäteatteriproggiksesta... Ainakin erotun näillä jutuillani muista artikkeleista (ja ihan oikeista toimittajista).

The Tökä

 Lehdistön poistuttua harjoitukset jatkuivat. Suunniteltiin yhteistuumin postiluukun paikkaa ovessa ja sitten lähdettiin vetämään ykköspuolta alusta alkaen kokonaan läpi. Olan toiveissa oli, että ykköspuoliskosta saataisi seuraavana päivänä ensimmäinen kunnon läpimeno aikaiseksi vaatteineen kaikkineen. Orkesterin taimauksia soviteltiin linnunlauluun ja muihin merkkeihin, uusintojen myötä alku muuttaa muotoaan hiljalleen ja löytyy juuri passeli tunnelma. Pieni kaupunki heräilee hiljalleen, hötkyilemättä taas uuteen päivään. Pienillä, lähes huomaamattomilla muutoksilla kohtaus saatiin sujuvammaksi. Tärkeää on myös se, milloin musiikki alkaa ja milloin loppuu. Tunnelman lämminhenkisyys sai konkreettisen esimerkin siitä, kun kesken kaiken Mikko Töyssy kantoi minulle lisää vilttejä ja kulahtaneen toppatakkinsa, jottei katsomossa olisi niin viluisaa. Arvostin tätä elettä kovasti ja samalla kerroin Mikolle pienen salaisuuden jo nähtyyn alkukohtaukseen liittyen. Kerron siitä enemmän vasta nähtyäni varsinaisen esityksen ensi viikolla. "On tässä kaupungissa vaikeaa..."

 Janne Kallioniemi intoutui laappaamaan näyttämöltä sadevesiä lastan kera ja bändin soitellessa oivallista taustamusiikkia saimme nähdä pienimuotoisen, mutta varsin eloisan shown. Toinen show nähtiin sitten Mikko Töyssyn saapuessa paikalle kaupunginjohtajana nuijineen ja uusintaottoja nähtiin nauruntyrskähdysten kera useampaan otteeseen. Olisinpa älynnyt ottaa kyseisen vedon videon muodossa! Samalla testattiin bändin reaktionopeutta monessakin mielessä ja sitä, onko rumpali iskukykyinen. Reippasti pojat huusivat ainakin "Hyvää huomenta!"

 Ruokatauko alkoi lähestymään ja me päätimme siinä vaiheessa hipsiä paikalta pois. Mieleeni jäi päällimmäisenä näistä harjoituksista erityisesti lämmin, positiivinen ilmapiiri ja vahva me-henki. Kaikki arvostavat toinen toisiaan, kysytään-kuunnellaan-ehdotellaan avoimesti ja testataan heti käytännössä, katsotaan toista rehellisin mielin silmiin ja keskustellaan ongelmakohdista. Vähän haikein mielin mutta hymyssäsuin poistuimme katsomosta ja paluulaivalla takaisin Laukontorille.

 Teatteri on parhaimmillaan hyviä tarinoita ja hetkiä ihmisiltä ihmisille. Nyt oltiin juuri oikeanlaisten asioiden äärellä, ja odotan innolla sitä, että pääsen ensi viikolla valmista esitystä katsomaan.

 Mies, joka ei osannut sanoa ei ensi-illassa 15.6. 2017, lisätietoa tästä linkistä.

Kaikki kuvat (c) Teatterikärpänen

Seitsemän veljeksen harjoituksia seuraamassa

 Aiemmin keväällä minuun oltiin meilitse yhteydessä Ryhmäteatterin suunnalta ja tiedusteltiin halukkuuttani pienimuotoiseen yhteistyöhön teatterin 50v-juhlavuoden tiimoilta. Keväällä ohjelmistossa pyöri Peer Gynt, jota olin jo muutenkin menossa katsomaan ja kokemuksestani kirjoittamaan. Vastausmeilissäni ehdotin, josko voisin vaikkapa kesällä mennä Suomenlinnaan seuraamaan hetkeksi kesäteatteriharjoituksia. Siinä vaiheessa ei kesän näytelmää oltu vielä julkistettu. Ehdotukseni otettiin hyvin vastaan ja lupasimme olla asian tiimoilta yhteyksissä myöhemmässä vaiheessa.

 Myöhempi vaihe koitti ja näytelmänä olisi Aleksis Kiven klassikko Seitsemän veljestä, ohjaajana Kari Heiskanen ja veljesten rooleissa Santtu Karvonen/Juhani, Tommi Rantamäki/Tuomas, Eino Heiskanen/Aapo, Eero Ojala/Simeoni, Mikko Virtanen/Timo, Miro Lopperi/Lauri ja Elias Keränen/Eero. Ensemblessakin olisi mukana minulle jo aiemmin tuttuja nimiä (mm. Peter Nyberg ja Pihla Pohjolainen). Pakko oli heittää pienet tuuletukset kehiin kotona "JES!" -huutojen siivittämänä. Tätä porukkaa menisin enemmän kuin mielelläni seurailemaan. Olin pari vuotta aiemmin päässyt haastattelemaan suuresti ihailemaani ja arvostamaani Kari Heiskasta ja samalla reissulla hetken seurannut Karin käsikirjoittaman ja ohjaaman "Sormet hunajapurkissa"-näytelmän harjoituksia Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämöllä. Se päivä oli yksi "urani" tähtihetkistä ja varsin onnistuneesta reissusta jäi mieleeni ajatus, että kunpa voisin joskus seurata, kun K. Heiskanen ohjaa isompaa joukkoa (siinä näytelmässä kun oli vain kaksi roolihenkilöä). 

 Kesäkuun alkupuolella, viikko ennen Seitsemän veljeksen ensi-iltaa (15.6. ensi-ilta), herään puoli kuudelta isännän kanssa, ajelemme taksilla linja-autoasemalle ja siitä varsin varhaisella bussilla Helsinkiin. Torkun koko matkan, koska kesälomalla en ole tottunut heräämään aikaisin ja minulla on suuria vaikeuksia pitää silmiäni auki. Jo aamulla näyttää siltä, että tulossa olisi varsin aurinkoinen päivä ja hellelukemat paukkuisivat siellä sun täällä. Minulla on kassissani varusteina pipoa, kaulaliinaa ja pitkähihaista paitaa - kokemuksesta kun tiedän, että Hyvän Omantunnon Linnakkeen sisäpuolella saattaa olla hienosta säästä huolimatta hyytävän kylmä. Talsimme pitkin Espaa Kauppatorille, jossa olemme jo ennen yhdeksää. Tarkoitus olisi lähteä klo 9.45 JT-Linen vesibussilla kohti Suomenlinnaa. Muuta porukkaa odotellessamme ihmettelemme torivilinää, taustalla lokit rääkyvät ja joku hanuristi soittaa kolmatta kertaa Metsäkukkia. Mikäpäs siinä. 

 Paikalle saapuu ohjaajan assistentti Hanna, jonka kanssa olen sopinut harjoituksista. Juttelemme hetken ja pian paikalle alkaa valua muitakin työryhmän jäseniä, joille sanon käsipäivää. Halailuhommiin pääsen Mikko Virtasen (joka on luvannut tarvittaessa kertoa huonoja vitsejä koko menomatkan ajan, jos minulla on vaikeuksia hereilläpysymisen suhteen) sekä Peter Nybergin kanssa - jälkimmäistä halatessani kalautan hampaani hänen kaulassaan roikkuviin kuulokkeisiinsa kohtalaisen rajusti. Hyvä alku tällekin reissulle! Toivotan hyvää huomenta torilta mansikoita ostaneelle Kari Heiskaselle ja ilmoitan tulevani harjoituksia seuraamaan. Tämä selvä. 

 Ahtaudumme turistiryhmän mukana vesibussiin ja suuntaamme kannelle. Istumme samassa pöydässä Arto Muukan, Jane Kääriäisen ja Peter Nybergin kanssa (ensemblen väkeä kaikki). Menomatkan aikana käy ilmi, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa ja että minulla on yllättävän vähän kalenterissani kesäteatterireissuja luvassa. Ja että Harakan saareen saisi hienon kauhunäytelmän viriteltyä syysiltojen iloksi. Paatista poistuttaessa Santtu Karvonen bongaa väkijoukossa meidät ja toivottaa tervetulleeksi "isolle kirkolle". Tunnetusti en ole liikkeissäni kovin ripeä - sen sijaan täytyy ihailla näyttelijöitä, jotka suorastaan kiiruhtavat työpäivää kohti ja jään porukasta jälkeen. Onneksi Virtasen Mikko nappaa pahasti jälkeenjääneen bloggarin kainaloonsa ja ohjaa varmoin ottein kohti linnaketta. Pikainen kierros pukuhuoneen puolella, parit käsipäiväät ja liuta paidattomia miehiä. Ja suklaaparvi!?

 Katsomme parhaaksi mennä linnakkeen sisäpuolelle ja valkkaamme katsomosta sopivat paikat. Ohjaaja haluaisi jo aloittaa, mutta vaatteiden vaihto tuntuu kestävän ja kestävän. Pistän joutessani pipon päähäni. Sisäpuolella on kohtalaisen viileää. Koreografi Kirsi Karleniuksen johdolla olisi tarkoitus käydä muutamaa tanssia läpi, mutta äijiä ei näy missään. Ajattelen mielessäni, että eipä tämä kovin kellontarkkaa näytä olevan... No, lopulta kaikki ovat paikalla ja tanssiharkat voidaan aloittaa. "Ja lähtee jappa-paada-da, tytöt kiertää sisällä ja kolme poikaa ulkoringissä". Joku nimeltämainitsematon veljes siellä mennä teputtaa omiaan, kun pitäisi ottaa reippaita juoksuaskelia. Tuomas (Tommi Rantamäki), Lauri (Miro Lopperi) ja Aapo (Eino Heiskanen) naureskelevat veljiensä menoa sivummalla ja menevät keskelle hienoon tähtimuodostelmaan näyttämään mallia tanssimisesta. Simeonia (Eero Ojala) ei näy lavalla, kas häntä kun ei moinen syntinen meno kiinnosta lainkaan. Sama otetaan uusiksi useampaan otteeseen ja välillä koko kuvio saadaan sujumaan paremmin, välillä ei. "Sori mä mokasin"-tunnustus vastaanotetaan "Ei haittaa, virheistä opitaan!"-kommentilla ja eikun uudestaan. 

 Jappa-paada-da toistuu sen verran useaan otteeseen, että se jää jo päähäni soimaan ja paikalle saapuu vielä valokuvaaja, joka tuokin harjoituksiin hiukan erilaista meininkiä. Tansseja kuvataan eri suunnista useampaan kertaan, jotta saataisiin paras mahdollinen lopputulos kuviin (toisin kuin nämä meikäläisen epäselvät otokset). K. Heiskanen tuntuu tietävän tarkkaan mitä haluaa, ja hyvä niin. Hän haluaa kuviin dynaamista liikettä, ei patsastelua ja tyhjää tilaa. Tanssiessa on tullut hiki, joten pidämme pienen paussin ja sitten jatketaan Karin ohjauksessa. Meidätkin ohjataan istumaan toiselle puolelle katsomoa, ettemme näkyisi valokuvissa taustalla. 

 Seuraavassa kohtauksessa Rajamäen rykmentti saapuu. "Voimaa! Intensiteettiä! Puhetta pitää tulla isosti!" ohjaa Kari. Muutama kohtaus käydään näillä ohjeilla läpi uusiksi valokuvaajan seuratessa koko ajan tilanteita. Nimismies (Mikko Hänninen) saapuu. Taula-Matti saapuu. Impivaara rakentuu näyttämölle kuin tyhjästä. "Makeasti oravainen" kajahtaa komeasti ilmoille. Lähikuvia kasvoista - iloa, hämmennystä, haaveilua, uhoa. Lauri näpertää käpylehmän parissa. Iloitkaa ja riemuitkaa ---> ruokatunnin paikka. Tässä vaiheessa harjoituksia olen jo ihan myyty. Hurmaavaa sakkia nämä veljekset, niin omanlaisiaan persoonia kaikki!

 Läheisessä ravintolassa on tarjolla päivittäin makoisa lounas noutopöydästä, ja sinne mekin muiden perässä suuntaamme. Istumme hiukan syrjemmälle yhdessä, yllätys yllätys, Mikko Virtasen kanssa ja koskapa hän on porukasta tutuin ja "saman kylän poikia", kysyn Mikolta ruokailun lomassa muutaman kysymyksen harjoitusprosessiin ja roolihenkilöönsä Timoon liittyen.

 Kertoisitko aluksi hiukan harjoituksista ja siitä, miten päädyit porukkaan mukaan. "Harjoitukset alkoivat 2.5. Ensin treenattiin kaksi viikkoa Ryhmäteatterissa Helsinginkadulla ja tänne saareen tulimme toukokuun puolivälissä. Pitkiä päiviä on vedetty ja tiivistä menoa on ollut, tosin viikonloput on pääsääntöisesti pidetty vapaina ja se on ollut levon kannalta ihan hyvä asia. Mukaan päädyin ihan aukkareiden kautta, Santtu oli valmiiksi mukana Ryhmiksen kiinnitettynä näyttelijänä ja tietääkseni Kari oli Tommia pyytänyt mukaan suoraan. Viittä veljestä haettiin aukkareiden kautta joulukuun alussa ja valituille ilmoitettiin heti saman päivän aikana. Kari kysyi tilaisuuden alussa, että ketä veljeksistä haluaisit näytellä. Mä jotenkin näin itseni Laurina, mutta päädyinkin näyttelemään Laurin kaksoisveljeä Timoa."

 "Kun näyttämöllä on käytännössä koko ajan seitsemän miestä, täytyy roolityön olla vuoropuhelua ja avointa sille, mitä muut tekevät. Täytyy osata asemoida itsensä koko veljeskatraan dynamiikkaan, ja paljon onkin muotoutunut harjoitusten aikana. Ei voi tulla tavallaan valmiina tai "tällainen Timo on"-tyylillä harjoituksiin. Siitä voi olla jonkinlainen haju, että tuohon suuntaan haluan yrittää roolihahmoani viedä. Kari on ohjaajana myös hyvä haastamaan, ja hänellä on pitkä kokemus niin ohjaajana kuin näyttelijänäkin, ja silmää koko jutulle. Ensin olen tehnyt jollakin tavalla ja Kari on ehdottanut, jospa tekisin seuraavalla kerralla aivan päinvastaisesti ja katsotaan mihin se vie. Timoa pidetään vähän tyhmänä ja lapsenomaisen yksinkertaisena, ja Kari ehdotti kerran treeneissä, että mitäpä jos Timo olisikin maailman fiksuin äijä! Haastetaan omaa ajattelua hahmosta eikä lukkiuduta yhteen oikeaan tapaan tehdä, ihmisissä on kuitenkin aina monia eri puolia. Ei kukaan jaksa katsoa kolmea tuntia sitä, että joku on lavalla pelkästään tyhmä."

 Mikä on ollut harjoituksissa helppoa, mikä haastavaa? "Tässä porukassa on ollut helppoa ihan alusta asti kokeilla eri juttuja, oon digannut tehdä yhdessä. Miro Lopperi on ainut ketä en tuntenut ennestään, ihan loistavia tyyppejä kaikki ja on ollut todella luottavaista tehdä kimpassa. Haastavinta on ollut energian ylläpitäminen, Timo kun ei ole mikään kovin puhelias kaveri. Täytyy koko ajan pysyä tiukasti tilanteissa ja pystyä näyttelemään ulos asioita tavallaan taustalla. Seitsemän miehen porukassa energiatason, vimman ja palon on oltava koko ajan kova, jotta kaikki erottuisi. Balanssin hakeminen on ollut haastavaa."

 Mikä on mieluisinta omassa hahmossasi? "Musta on ihanaa, että Timosta on tullut jotenkin vilpitön ja avoin hahmo. Hän kokee asiat tosi aitoina, on hyvin nauravainen ja itkeväinen, elää mukana muidenkin tunteita."

 Jos joku nyt jossain mietiskelee, että "taas tämä Seitsemän veljestä, tämän oon nähnyt jo viiteen kertaan", niin miksi kannattaisi lähteä katsomaan tämä kuudeskin versio? "Koska tämähän on niistä kuudesta paras! Ja tässähän on myös musiikkia, ensemblehan on musiikillisesti tosi lahjakasta porukkaa ja kyllä me veljeksetkin siellä jotain sjungaillaan..."

 "Haluan sanoa vielä lopuksi, että Kari veti aikoinaan meille Teakissa näyttelijäntyön mestarikurssin maisterivuosina, ja mä en päässyt sinne, koska tein jotain proggista samaan aikaan. Tää on kyllä tuntunut nyt näyttelijäntyön mestarikurssilta. Oon kuitenkin ollut ammatissa jo jonkun aikaa ja tuntuu siltä, että oon oppinut ihan hirvittävän paljon tästä. On kiva "taiteentekemisen fiilis" ja hienoa olla mukana tässä porukassa ja Karin sanoin "kuningasnäytelmässä"."

 Suurkiitos Mikolle juttuhetkestä!

Timo/Mikko Virtanen (c) Tanja Ahola 

Luonnollisesti harjoitukset jatkuvat lounastauon jälkeen. Saamme nähdä veljeksiä karhunkaatohommissa sekä Hiidenkivellä härkälaumaa paossa. Täytyy todeta tähän väliin, että onpas muuten upeasti toteutettu, intensiivinen kohtaus! Miten suuri merkitys onkaan valoilla ja varjoilla, savulla ja äänitehosteilla sekä musiikilla. Tehokas kohtaus saa aikaan kylmiä väreitä, ja tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun pääsen näkemään tämän kohtauksen itse valmiissa näytelmässä. Karikin äityy kehumaan äänisuunnittelija-Jussia kesken kaiken, ja pienet väliaplodit ovat paikallaan myös valosuunnittelija-Villelle. Karin sanoin "vastakkaiselta puolelta päin silmiä suunnatut valot tekevät eetvarttia!" Saamme nähdä myös sulavaa äijäbalettia ja asiasta toiseen kuulemme myös pienen tarinan siitä, millä sanoilla Jukka Virtanen aikoinaan kehui Taneli Mäkelää. 

 Kuten sanottu, Karilla on vahva näkemys lopputuloksesta. Niin vahva se ei kuitenkaan ole, etteikö sinne joukkoon mahtuisi pieniä muutoksia ja kokeiluja, joita näyttelijät tarjoavat vinkkeinä. Osa havaitaan toimiviksi, osa unohdetaan kokeilun jälkeen. Taiteilijanvapautta saa käyttää ja improvisointia, silloin kun siihen tarjoutuu tilaisuus. "Helvetin hyvää työtä!" ohjaaja kehuu. 

Ohjaaja työssään aamulla 

 Jatketaan vielä lukkarin (Jari Nissinen) ABC-opin päähäntakomisessa sekä kurranpeluussa. Tämänkertaiset harjoitukset päättyvät Eeron ja Simeonin paluuseen Hämeenlinnan reissusta. Tuliaisena näyttäisi olevan Eeron vetelä kaupunkilaisolemus ja löysä kävelytyyli sekä halveksuva katse landepaukkujen veljesten suuntaan. Seuramieheni kokeilee vastaavaa kävelytyyliä paluumatkan koittaessa. Toimii.

 Myöhemmin saan kysyttyä Eino Heiskaselta pari pikaista kysymystä.

 "Mieluisinta omassa roolihenkilössäni Aapossa? Vahva järki ja oikeudentaju. Aapo on veljeksistä paras puhujamies. Hän kuitenkin menee veljiensä mukana kaikkialle ja puolustaa veljiään tarpeen tullen", kertoo Eino.

 Mikä on ollut haastavinta harjoituksissa? "Haastavinta on olla lavalla kuuden veljen ja muutaman muun näyttelijän kanssa samaan aikaan ja pitää tilanne elossa."

 Miksi ihmisten kannattaa tulla katsomaan juuri tämä versio? "Tämä kannattaa tulla katsomaan, jos haluaa kokea suuria tunteita ja nähdä hyvää, vauhdikasta teatteria!"

Aapo/Eino Heiskanen (c) Tanja Ahola 

 Paluureissulla tuppaamme samaan pöytään Miro Lopperin, Elias Keräsen, Katariina Lantton ja Julius Martikaisen kanssa. Pakko kehua Miron hienoja viiksiä, niistä ehdottomasti heti plussaa. Puheenaiheet eivät päätä huimaa kuitenkaan, vai mitä sanotte Suuresta Arttu Wiskari Musikaalista, jossa Elias kehuu viime kesänä olleensa mukana?

Mitä lie Elias kertoo Santulle tässä? 

Lopputoteamus näistä harjoituksista? Valokuvaajan läsnäolo toi tietysti hiukan extraa lavalle, mutta ei se kokemustani latistanut lainkaan. Oli äärimmäisen kiehtovaa seurata ohjaajaa työssään ja energistä sakkia, joka otti mukisematta vastaan äkkinäisiäkin muutoksia. Entistä enemmän olen sitä mieltä, että teatteri on parhaimmillaan nimenomaan taidonnäyte yhteistyöstä ja monien osasten summa. Itse aion mennä Seitsemää veljestä katsomaan parin viikon kuluttua ja kehottaisin sinuakin hankkimaan lippusi ajoissa - muutama näytös kun on jo loppuunmyyty! 

Lisäinfoa tästä linkistä. Kannattaa tutustua myös Ryhmäteatterin Facebook-sivuun, jossa luvassa esittelyvideoita veljeksistä. Ensimmäisenä Juhanista kertoo Karvosen Santtu.

"...ja sitten me ryypättiin!" Ei, vaan kaikki hajaantuivat kuka mihinkin ja me raahustimme läpi helteisen Helsingin Kamppiin ja bussilla kotiin. Koko päivähän tässä reissussa meni, mutta oli se sen väärtti.

Vuoden Viikset 2017 -ehdokas Miro Lopperi 

(c) Teatterikärpänen  (paitsi erikseen mainitut (c) Tanja Ahola, Ryhmäteatteri)

ps. kysyin jälkikäteen Kari Heiskaseltakin muutaman kysymyksen, niistä lisää myöhemmin.