Haastattelussa Tapani Kalliomäki

Tapani Kalliomäen tapasin lokakuun puolivälissä 2013 Lahden Kaupunginteatterin henkilökunnan kahvilassa ennen Kurtilla keittää-näytelmän alkua. Itse olin menossa katsomaan West Side Storya.

Vuosimallia 1970 oleva Tapani on horoskoopiltaan kauris. ”Mä olen syntynyt Tampereella, Lempäälässä olen asunut aika pienestä pojasta ja nuoruusiän, ja sitten muutin Tampereelle takaisin noin 18-19-vuotiaana. Nyt asun Lahdessa. Tulin tänne ensimmäisen kerran vierailemaan vuonna 1999 ja sitten jäin määräaikaiselle kiinnitykselle vuonna 2000. Ajattelin, että oon sen kahden vuoden määräaikaisen kiinnityksen, mutta sillä samalla reissulla täällä ollaan vieläkin...” naurahtaa Tapani.

Mitä harrastat? ”Konserteissa käyn jonkunverran, tänään menen katsomaan Tuomari Nurmiota. Viimeksi olen ollut Kööpenhaminassa katsomassa Robbie Williamsia, se taisi olla elokuun alussa. Lisäksi mun harrastuksiin kuuluu lukeminen, kuntosali, pyöräily ja rullaluistelu. Sit on toi kirjallisuus ja musiikki. Kirjat tulee eteen sillai, et mitkä nyt sattuu hakuammunnalla mielenkiinnon herättämään, ne saattaa aika usein kytkeytyä johonkin näytelmään, mitä ollaan just tekemässä, ja näytelmiä tulee kyllä luettua tosi paljon. Niitäkin, missä en ole itse mukana.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”En, pianosta osaan ottaa sointuja, mutta en oikeasti osaa kyllä soittaa yhtään.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi tai vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä? ”Huh huh, nyt saa vai kehua itteensä? No mä oon tosi fyysinen näyttelijä, koen että se on mun vahvuus. Pyrin tekemään rooleista hyvin fyysisiä, et se tunne ja ajatus välittyisi fysiikan kautta. Pyrin työskentelemään niin, että se teksti olisi yksi väline, mutta se ei aina olisi se, joka ilmaisisi lähestulkoon kaiken. Et tekstin varassa ei näytellä, vaan se että kroppa voi kertoa jotain ihan muuta. Aina kun on mahdollisuus, niin mä yritän tunkea jotain liikekieltä tai tanssillista liikettä mukaan, vaikken mikään tanssija olekaan. Fyysisesti irrottelen roolissani. Kyllä mä koen myös, että mä oon aika tunneherkkä näyttelijä myös, kykenen menemään tunteissa tosi syvälle. Laulutaito on sitten se, millä en rupea kehumaan. Se on mun selkeä heikkouteni.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Kyllä mä haluaisin paremmin osata laulaa, oon mä muutamassa musikaalissa ollut mukana jossain kuorossa hoilottamassa, mutta sitä on turha jossitella niin kauan kun en tosissani käy asiaan kiinni. Mulla ei ole niin paljon kipinää siihen, koska mä en varsinaisesti diggaa sitä musikaalissaolemista. Sitä soitinasiaa mä olen ehkä vähän jopa harmitellut, ettei ole tullut nuorempana opeteltua mitään soitinta. Se vois olla sellainen, minkä mä jossain vaiheessa opettelenkin”, suunnittelee Tapani.

”Mulla on cv, jota tuossa tutkailin just jokin aika sitten. Sitä pitäisi nimittäin vähän päivittää... Joo-o, mulla lukee siellä erityistaitona ratsastus, mutta mä oon ollut viimeksi hevosenselässä joskus 10 vuotta sitten. Hovimäki- tv-sarjaa varten mut koulutettiin Niinisalon varuskunnassa ratsastamaan.”

Löytyykö suvustasi muita teatteri-tai taiteellisella alalla työskenteleviä? ”Mun pikkuserkkuni on näyttelijä Milka Ahlroth ja äitini setä on taiteilija Yrjö Kokko. Sitten on Kansallisbaletin puolelta nyt jo edesmennyt Jorma Koivumäki, hän tanssi siis Kansallisbaletissa. Ehkä sieltä on tullut se mun tarpeeni ilmaista liikettä tanssillisin keinoin? ”Tapani pohtii.

kuva Teatterikärpänen

Milloin kiinnostuit teatterista / näyttelemisestä? ”Joskus lukiossa mä innostuin kirjoittamaan koulun näytelmäkerhoon juttuja, mua pyydettiin siihen kun multa jotenkin tuli sitä juttua, ja näyttelinkin niissä myös vähän mukana. Sit tultiin kehumaan, että sähän oot tosi hyvä tuolla lavalla, ja innostuin tietysti siitä. Jossain lukion loppuvaiheessa opinto-ohjaaja tuli kysymään multa ja mun kaverilta, että mitä te pojat oikein meinaatte tehdä tän koulun jälkeen, se ei oikein uskonut meihin. Me katottiin sieltä opinnonohjauskirjasta, että mihin on kaikista vaikeinta päästä ja TeaK on sellainen, ja sanottiin yhdestä suusta, että me meinataan näyttelijöiksi. Toi nyt oli silloin vitsi, mutta kyllä mä sinne sitten pyrin. Se kaveri on muuten Tampereella poliisina...”

”Mä siis kirjoitin aika paljon ja sit mä luin myös paljon, Täällä Pohjantähden alla teki ison vaikutuksen, ja sitten aloin lukea myös näytelmiä. Tää mun pikkuserkkuni Milka oli myös yksi vaikutin, mä näin sitä sukujuhlissa ja sehän oli Jouko Turkan oppilas ja mun mielestä magee ja mielenkiintoinen, räväkkä tyyppi. Mä näin jotain sen tv-juttuja ja aloin miettiä, että mäkin haluaisin tolle alalle. Ei oo kyllä olemassa mitään tiettyä hetkeä, et milloin mä sen päätöksen tein. Pyrin kerran TeaKiin, ja sit mä lähdin vähän kokeilemaan Voionmaan Kansanopistoon vuodeksi, se oli 1990 ja sit mä pyrin sen jälkeen uudelleen TeaKiin. Pärjäsin ihan kohtuullisesti, mutta en päässyt sisään. Sit tulin tänne Lahteen Lahden Kansanopistoon vastaavalle linjalle. Lahden vuoden jälkeen mä sitten pääsin TeaKiin. Nätyynkin mä ehdin pyrkiä kaksi kertaa. Kouluun pääsin 1993 ja valmistuin 1997. Kari Heiskanen oli meidän kurssin proffa ja Kari Väänänen oli toinen vastuuproffa. Kovaa sakkia. Meillä kävi hyviä luennoitsijoita, mm. Vesa Vierikko piti pinnallisen näyttelemisen kurssia yhdessä Pirkka-Pekka Peteliuksen kanssa ym. Se oli hyvä koulu, näin mä ajattelen jälkikäteen. Silloin se ei tuntunut aina siltä, se oli niin rajua ja mä olin moneen kertaan lopettamassa koko touhua.”

Mikä oli lopputyösi aiheena? ”Sen lopputyön nimi oli ”Jäniksenhoito-ohjeita eli tarinoita muukalaisuudesta”. Mä tutkin muukalaisuuden käsitettä, sitä että miten ihminen voi olla muukalainen omassa elämässään tai että miten voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi, ja miten se sitten ehkä heijastuu teatteritöihin. Toi oli niinku se ydin, mutta kyllä se aihe laajeni käsittelemään mm. kaikkia mun teatterikouluaikana tekemiäni duuneja ja mun ajatuksia näyttelijäntyöstä ylipäätään. Se muukalaisuus oli se johtava lanka siinä.”

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi teatterin parissa eli onko olemassa vaihtoehtoa B? ”Ei varsinaisesti ole, mutta voin sanoa, että jos mä nyt vaihtaisin ammattia, niin mä haluaisin olla joku Jacques Cousteau- tyylinen meribiologi, joka saa matkustella tuolla merillä ja tutkia tuntemattomia saaria ja luontoa. Se kiehtoisi mua. Silloin kun mä pyrin TeaKiin, niin mulla oli varasuunnitelma jos en pääsiskään, ja mä pyrin Ravintolakoulu Perhoon tai olin pyrkimässä kokkipuolelle, mutta luojan kiitos mä en sinne sitten joutunut. Vai oliks se esimiespuoli, en muista enää. Pienenä poikana mä tykkäsin piirtää talojen pohjapiirrustuksia, mä mittailin ja tein mittasuhteista pohjapiirroksia sitten. Hirveen tarkkaa hommaa. Kyllä mä luulen, että mä oon ihan oikeassa hommassa nyt. Musta on ainakin vähiten vahinkoa kaikille tässä. Paitsi että henkisiä vaurioita pystyn kyllä tietysti tuottamaan tässäkin”, Tapani nauraa.

Miksi olet näyttelijä? ”Tän on varmaan moni vastannut, mutta mä oon ollut aika ujo ja huono ilmaisemaan itseäni ja tää on ollut tapa ylittää itsensä ja olla rohkeasti ihmisten edessä. Mulle oli ihan kauheeta kaikki esitelmät ja muut, mä pelkäsin niin paljon mennä luokan eteen. Käsittämätöntä, että mä tänä päivänä menen joka päivä ihmisten eteen. Kyllä se varmaan on jonkinlainen ajava tekijä ollut, mutta miksi mä ihan oikeasti haluan tehdä tätä ja miksi mä nyt oon tässä ammatissa, niin kyllä mä nään oman pestini ja miksi teatteria tehdään - mun mielestä siinä pitää olla joku sellainen vääntö, että me peilataan jotain tästä tämän päivän yhteiskunnasta. Mä en hirveästi tykkää olla mukana esityksissä, jotka on jonninjoutavaa soopaa. Nään sen sijaan mielelläni itseni esityksissä, missä on jonkunnäköistä yhteiskunnallista väittämää tai yhteiskuntakritiikkiä. Teatterin tehtävä on olla koira, joka vähän näykkii. Kaikkia miellyttävä laumamielinen teatteri on mun mielestä masentavaa. Mieluummin esityksiä, mistä kaikki ei välttämättä pidä, koska ne jotka pitää, pitääkin sitten ihan järjettömästi. Eikä sen aina tarvitse olla yhteiskuntakriittistäkään, esityksessä voi olla paljon pieniä tekoja, joilla pyritään vaikuttamaan ihmisten asenteisiin ja siihen, että voisi katsoa itseään vähän peilistä.”

Miten ajatuksesi liittyen itse näyttelijäntyöhön ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”En mä tiedä, että oliko mulla edes mitään kuvaa silloin kun menin kouluun. Sitä ei oikein silloin tiennyt, että mitä tää oikein edes on. Nyt kun mä tässä puhun jotain sisällöstä, niin en mä silloin pystynyt niitä edes erittelemään. On se ainakin niin muuttunut, että kun mä menin sinne kouluun, niin mä kuvittelin osaavani kaiken, vaikken oikeasti osannut mitään. Kun mä lähdin sieltä, niin mä en edelleenkään osannut mitään, mutta mä tiesin sen. Totta kai sitä oli oppinut asioita siellä, mutta tavaraa tuli niin valtava määrä, että mun mielestä neljässä vuodessa kukaan ei ole valmis, sä saat paperit kyllä ja jonkinlaiset pelimerkit, mutta oli se kyllä tosi vajavaista vielä. Mulla meni varmaan kolme-neljä vuotta koulun jälkeen itsetunnon kasaamiseen, ja sit vasta voin ylpeästi sanoa olevani näyttelijä. Kun tulin Lahteen, niin täällä vasta alkoi pikkuhiljaa hiffaamaan niitä asioita, mitä mulle TeaKissa tuputettiin.”

Todistettavasti ollaan Lahessa...

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”On niitä moniakin. Ennen kuin mä pyrin TeaKiin, mä kävin katsomassa Työviksessä paljon esityksiä, joissa oli Ola Tuominen, ja hän teki muhun nuorena poikana suuren vaikutuksen. Päätin, että mä haluan tehdä kans tuota mitä Olakin. Martti Suosalosta tykkään kovasti, Tommi Erosesta, Seela Sellasta... Ulkolaisista on helppo sanoa, suomalaisia kollegoita kun mainitsee niin tuntuu, että pitäisi mainita ne kaikki. Ulkolaisista diggaan tosi paljon Daniel Day-Lewisista ja Edward Nortonista.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”KOM-teatterissa, Teatteri Pienessä Suomessa, Kallion teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa ja Työviksessä yhteistyöproduktiossa sekä Espoon kesäteatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Rikos ja rangaistus-näytelmästä Raskolnikov, nimirooli Peer Gyntissä, Huomenna hän tulee-näytelmän Estragon, Anna-Liisan Johannes ja sitten Orvot-näytelmän Treat oli myös rakas, kaikki täällä Lahdessa. Varaston Rousku! Jotenkin mä kuitenkin nostan ton Peer Gyntin ja Raskolnikovin ylitse muiden.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei oikeastaan tällä hetkellä, on kyllä juttuja missä haluaisin olla mukana.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”No se Daniel Day-Lewis. Ei vaan, kyllä mä jonkun naisen valitsisin. Ansa Ikonen! Eeva-Kaarina Volanen! Tää on ihan mahdoton kysymys. Chaplin?”

Mikä on parasta teatterissa? ”Se vaaran tunne, että se on hetkessä koko ajan ja yleisön kanssa eletään siinä samassa hetkessä. Viehätys on se liveyleisö. Mitä tahansa voi sattua ja toivonmukaan esitys on sellainen, että se elää niin paljon, että se ei olisi aina samanlainen. Ja verrattuna kameratyöskentelyyn sen teatteriesityksen vahvuus on siinä, että sä pääset kerralla tekemään sen kaaren.”

Miten sinä määrittelisit käsitteen ”teatterin taika”? ”Kyllä mä olen sen aika usein kokenut esityksessä sellaisissa paikoissa, missä on hiljaista. Siinä ei ole sanoja. Ja sit se voi olla myös sillai, että katsoo jotain näyttelijää niin, että siinä näyttelijässä on jotain selittämätöntä, sitä voi kutsua karismaksi, läsnäoloksi. Se että kykenee olemaan lavalla niin, että on mielenkiintoinen, niin kyllä se teatterin taika on siinä, koska siihen ei kokonaisvaltaisesti kuka tahansa pysty.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Työssä inspiroi se, että on innostunut ja motivoitunut työryhmä. Ohjaaja, joka on omistautunut sille jutulle ja asialle, inspiroi. Ja kaiken pohjana pitää olla hyvä teksti. Muuten elämässä inspiroi se, kun on joskus vapaa-aikaa ja istuu mökillä järven rannassa laiturilla ja katselee sinne Näsijärvelle.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä yleensä? ”Kyllä mä jännitän, mutta silloin kun mä koulusta valmistuin, mä jännitin niin paljon, että kävin ennen melkein joka esitystä oksentamassa. Se oli ihan järjetöntä, mä ajattelin että tätäkö tää työ nyt on ja miks mä haluan tämmöistä! Se johtui myös siitä kokemattomuudesta ja osaamattomuudesta, riittämättömyyden tunteesta, mutta se meni sitten ohitse kun sai pikkuhiljaa sitä itsevarmuutta ja oppia. Kyllä mä edelleen jännitän, mutta sillai sopivassa määrin, viimeistään muutamaa minuuttia ennen kuin menee lavalle. Harvemmin lavalla sitten enää jännittää.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Se vaihtelee juttukohtaisesti. Mulla on eri jutuissa eri rituaalit , mutta juttukohtaisesti ne säilyy aina samoina. Se muodostuu jotenkin jo sen jutun harjoitusvaiheaikana. Kissa kuumalla katolla-näytelmää ennen mä esim. hypin ja juoksin ja punnersin itteni oikein kunnolla hikeen ennen esitystä, koska se vaati sen, että siinä olis pulssi valmiiksi korkealla. Sit on sellaisia esityksiä, niin kuin nyt tää Kurtilla keittää, et olisi ihan järjetöntä punnertaa tässä nyt. Mieluummin mä hörppään kupin kahvia ja menen ihan rauhallisesti sinne, koska se näytelmäkin alkaa niin, että me valutaan velttoina työmiehinä paikalle. Yks on sellainen, mistä mulle kollegat kettuileekin aina välillä, et vaikka mä osaan repliikit täysin, niin mulla on aina ennen esitystä oltava vielä se käsikirjoitus käsissäni ja mä plärään sen läpi. Jos on isompi rooli, niin höpötän vielä ääneen sen kaiken matskun. Se pitää olla vielä se oma, missä on mun omat merkinnät ja kaikki. Se varmaan liittyy myös siihen, että mä olen sitä ihmistyyppiä, joka kolmeen kertaan tarkistaa, että onko kahvinkeitin varmasti pois päältä”, Tapani naurahtaa.

Kerro joku kommellus! ”Oon ollut kerran tilanteessa, jossa näytelmässä Hamlet eräs kollega tuli rantasandaaleissa näyttämölle. Oli unohtanut vaihtaa roolikengät jalkaan. Yleensä ne on sellaisia repliikkimokia, ne on aina hauskoja. Ja yks vastanäyttelijä tuli kerran lavalle housut väärinpäin, sepalus persiissä. Niissä housuissa oli vielä sellaiset isot läppämäiset perstaskut, jotka sitten lepatti siinä edessä. Kyllä sekin nauratti kovasti.”

Tulevia roolejasi? ”Vihan jumala on nyt seuraava, mitä alan harjoittelemaan. Sillä on ensi-ilta tammikuun puolivälissä. Työvikseen tulee uutena se Täti ja minä, joka pyöri täällä pitkään. Nää on nyt sellaiset, joista voin kertoa.”

Onko sinulla mottoa? ”Tää on tylsä, koska mä olen itse näytellyt sen Peer Gyntin eli ”Ole itse itsellesi kylliksi.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Heh, vaikken mä haluaisi, niin katso nyt tätä mun nykyistä tukkaa! (ottaa pipon pois päästään) Mä oon Tintti, halusin tai en. Olis kivaa olla Roope Ankka, mut se on kyllä aika tylsä kun sillä on vaan paljon rahaa. Tai Aku Ankka, kun sille aina sattuu ja tapahtuu kaikkea. Sillä menee kaikki kyllä päin hanuria, et sekin on kyllä vähän huono. Ei kyllä mä haluan olla Teräsmies, koska haluaisin osata lentää.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Meinasin nyt päästää suustani jotain ihan kauheeta. Mä pyörittäisin niiiin miehiä, ja sit mä kävisin välillä istumassa jossain kauneussalongissa korjaamassa meikkiä ja juomassa viisi lasia skumppaa, ja sit lähtisin taas rellestämään.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin sellaisen taikasauvan, millä mut muutetaan naiseksi päiväksi. Kestääks naiset yksinäisyyttä paremmin kuin miehet, eiks se olisi loogista? Onpas älyttömiä vastauksia mulla. Jos on sun kysymykset, niin niin on kyllä mun vastauksetkin hahahhah!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? (hillitöntä naurua) ”Mä ottaisin taikasauvan, jolla voin muuttua Tarzaniksi. Sit mun ei tarvis ihmetellä, mitä mä teen siellä puussa.”

Hysteeristä naurua. ”Anna tulla vaan lisää!”

Jos matkustaisit aikakoneella … ”Voi jessus näitä, mä tuun hulluksi! Hahahhahahhah!” … menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Huh huh. Mä olisin vaan mennyt katsomaan, että mitä se Eeva ajatteli siitä Aatamista oikeesti. En mä sitä mahdollisuutta käyttäisi mihinkään sotiin tai hirmutekoihin, jos ei olis mahista muuttaa mitään. Nyt mä tiedän! Mä menisin 80-luvun puoliväliin, kun Tappara voitti kolme kertaa peräkkäin jääkiekon SM-kultaa ja nauttisin uudestaan siitä”, Tapani saa naurultaan sanottua.

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä menen pukuhuoneeseen, laitan roolivaatteet päälle ja mä haen mun irtoviikset ja peruukin tuolta maskista, ja sit mä käyn niitä repliikkejä vähän läpi ja liimailen niitä viiksiä. Ne on vielä sellaiset tosi huonot irtoviikset, teipit näkyy varmaan takariviin asti!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Paska

Mikä sytyttää sinut? - Nainen

Mikä sammuttaa intohimosi? - Ei mikään! Vastaan taikasauva!

Suosikkikirosanasi? - V-sana ja paska

Mitä ääntä rakastat? - Lapseni naurua

Mitä ääntä inhoat? - Lehtipuhallinta

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Meribiologi

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Verovirkailija

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Moro nääs!

Haastattelussa Jussi Lampi

Jussi Lampi tuli tavattua kesäkuun puolivälissä 2013 Turussa Aboa Vetus-museon sisäpihalla. Samassa pöydässä ja haastateltavana istui myös Santtu Karvonen, jonka kanssa Jussi oli menossa katsomaan Linnateatterin Miniä-näytelmää. Edellisenä iltana olin ollut katsomassa Naantalissa Linnateatterin Vetämättömät-näytelmää, jossa sekä Jussi että Santtu olivat mukana.

Vuonna 1961 syntynyt Jussi on horoskoopiltaan vesimies. ”Mä olen syntyisin Etelä-Pohjanmaalta Lappajärveltä. Juu kuuluisa Tulivuorirock oli siellä. Itse asiassa mun veljeni sen perusti ja mä olin siellä aina töissä myös ihan pikkupojasta asti. Tällä hetkellä mä asun Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”En mä oikein harrasta mitään. Ei mulla oo sellaista ”harrastusharrastusta” ollenkaan. Kesäisin menee kyllä tuon moottoripyörän kanssa aika paljon aikaa, mut se on vähän niin kuin elämäntapa. Ja musiikkihan on ollut mulle toinen leipäpuu tässä jo jonkun aikaa. Teen myös tekstejä paljon muille. Timo Rautiaisen kanssa meillä on sellainen akustinen duo, syksyllä lähdetään taas keikoille.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Ei mulla mitään erityistaitoja varsinaisesti ole, mutta mä aina sanon, että valvotuissa olosuhteissa mun vaan annetaan tehdä asioita. Mä oon kyllä kehittänyt erikoistaidoksi sen, että mä joudun aina ajamaan erilaisia laitteita, autoja, bobcateja, moottoripyöriä, trukkeja, asfalttikoneita...Ne jotenkin lankeaa aina mulle, et kai sen voisi laskea jo erikoistaidoksi. Koneiden kanssa häärääminen, joista mä en edes ymmärrä yhtään mitään muuta kuin sen, että mistä se lähtee käyntiin ja mistä pysähtyy heti”, Jussi nauraa.

Minkä taidon haluaisit osata? ”Pianoa haluaisin osata soittaa. Olin joskus soitto-oppilaana armeijassa ja ennen sitäkin mä kävin pianotunneilla, mutta sitten kun tuli noi rummut kuvioihin, niin se pianonsoitto jotenkin vaan jäi. Se oli elämäni suurin moka, koska sitä olisi ehdottomasti pitänyt jatkaa. Rumpuja mä soitin 37 vuotta, ennen kuin jouduin sitten terveydellisistä syistä lopettamaan. Se mulla oli kyllä jotenkin hallussa, mutta että piano tai kitara kiehtoisi myös, joku tuollainen säestysinstrumentti. Parissa teatteriesityksessä mä olen soittanut rumpuja, yhdessä trumpettia, kitaraa oon soittanut joissakin esityksissä. Se on ollut sellaista satunnaista, mutta enimmäkseen mä olen kilistellyt ja kolistellut erilaisia soittimia. Tässä Vetämättömissähän mä soitan huuliharppua.”

Milloin kiinnostuit teatterista / näyttelemisestä? ”Mä olin varmaan 7- tai 8-vuotias, kun mä kirjoitin ekan näytelmän. Naapurin tyttö sai joululahjaksi Peppi Pitkötossu-peruukin, joten mä kirjoitin sitten sellaisen Peppi-aiheisen näytelmän ja ohjasin sen. Aina kun koulussa oli illanviettoja ja muita, missä tarvittiin ohjelmaa, niin mä niihin aina kirjoittelin sketsejä ja järjestin sinne sitä ohjelmaa. Se oli kauhean hauskaa puuhaa. Kirjoitin kaikki parhaat kaverit sinne koheltamaan ja jälkeä syntyi. Lappajärvellä ei nyt ollut mitään ihmeitä, mutta sitten Arto Melleri, joka oli mun kanssa samaan aikaan keskikoulussa ylemmillä luokilla, pääsi Teatterikouluun dramaturgilinjalle ja se oli mulle sellainen osoitus, että hei täältäkin voi lähteä! Kaverit suunnitteli lähtevänsä ajamaan kuorma-autoa ja joku meni Osuuskauppaan töihin, ja mulla ei ollut oikein mitään. Sit mä lähdin soitto-oppilaaksi ja olin 2,5 v armeijassa ja tajusin, että siellä on niin tiukat suitset, että mä en siellä jaksa oikein olla. Lähdin pois.”

”Sitten mun silloinen tyttöystäväni oli laittanut Teatterikouluun paperit ja kehoitti muakin laittamaan. No mä huvikseni laitoin ja mentiin sitten Vaasaan pääsykokeisiin (siihen aikaan oli pääsykokeita muuallakin kuin Helsingissä) ekaan vaiheeseen. Sit mä yhtäkkiä huomasin, että mä olen siellä viimeisessä vaiheessa mukana, enkä mä ollut ikinä käynyt teatterissa ennen sitä! Siellä mä sitten tajusin, että tää vois olla sellaista, mitä mä haluan ruveta tekemään, et täs voisi tehdä kaikkea. Aloin sitä sitten oikein suunnittelemaan ja olin yhdessä harrastajaporukassa mukana. Neljä kertaa mä hain TeaKiin, tokalla kertaa pääsin myös viimeiseen vaiheeseen, kolmannella kerralla menin takki auki ”täältä tullaan”-asenteella ja pudottivat mut heti ekassa vaiheessa, mikä oli erittäin hyvä. Sit mä pidin pari vuotta väliä ja kävin siinä välissä hotelli-ja ravintolakoulun ja tein niitä hommia. Olin silloin jo muuttanut Helsinkiin. Sit mä päätin, että käyn kerran vielä koittamassa TeaKiin, ettei jää sitten vaivaamaan ja ´86 pääsin sitten kouluun. Pääsin koulusta ´90. Jo kouluaikoina mä sain töitä telkasta ja muualtakin, mullahan oli kaksi lastakin jo silloin.”

Mikä oli lopputyösi aiheena? ”Mä en koskaan tehnyt lopputyötä. Mulla oli ne kaksi tenavaa, jotka oli mun lopputyöni. Siinä oli ihan tarpeeksi, ja työt siihen sitten vielä päälle. Niin ja noita baarihommiahan mä teen vieläkin. Hakaniemessä on sellainen Ravintola Rytmi, ja jos joku lähtee lomalle vaikkapa sieltä, niin ne soittelee sitten mulle.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Jos mä ihan käytännössä ajattelen, niin mä olisin varmaan baarihommissa. Mä kirjoittelen jonkun verran, mutta se ei oo sinänsä mitenkään tuottoisaa hommaa.”

Miksi olet näyttelijä? ”Mä oon sitä miettinyt ja mäkin kun oon montaa ammattia kokenut...Aina kun mä olin hotelli-ja ravintolahommissa, niin mä pärjäsin siellä ihan hyvin ja se oli ihan kivaa, mutta aina oli kuitenkin sellainen tunne, että en mä tee tätä loppuelämääni. Sit kun pääsi tekeen näitä hommia niin tiesi, että tätä mä jaksan tehdä loppuelämäni. Tässä on niin paljon haasteita ja tää on sellaista ikuista palapelinlaatimista, aina pitää aloittaa alusta. Se on se mikä siinä kiehtoo plus tietysti se, että ”oi noi tuli kattoon mua!”, joku sairas twisti siinä on. Lähinnä mua kiinnostaa tietysti se tarinankerronta ja se, että se yhteisö on jotenkin niin vahva. Jokainen varmasti yrittää kaikkensa, että se onnistuu ja se on erilaista luovimista sitten, että miten joku juttu ratkaistaan ja miten se lopulta tehdään. Ja se mielihyväntunne siitä, että saatiin nyt ratkaistua se asia ja jutusta tuli lopulta hyvä ja jopa hauskakin, korvaa kyllä kaiken sen, et esim.on oltu pilkkihaalarit päällä vesisateessa harjoittelemassa ja huudettu toisillemme niitä repliikkejä metrin päähän, kun tuuli vie kaiken mennessään. Sit kun ne valot syttyy ja musat alkaa, niin ”Wohoo, täältä tullaan!” Jussi hehkuttaa.

"Aurinko häikäisee!" / kuva Teatterikärpänen

Miten ajatuksesi näyttelijän työhön liittyen ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Koulussa olin silloin kun oli vielä Turkka ja Parviainen ja niiden vaikutuspiiri, ja ekat kaksi vuotta meni siihen, että mä olin todella ahdistunut koko ajan ja mietin, että tätäkö tää nyt on. Sit kävi niin, että mä ajauduin Ryhmäteatterin piiriin ja olin siellä koko viimeisen kouluvuoden ja siellä oppi sen, että tää on oikeesti kivaa. Se oli aika ratkaiseva vuosi mulle. Ja kun oli nuori ja oli päässyt tekemään sitä mistä oli haaveillut pitkään, ja sit kun vielä pääsi tekemään isoja juttuja ja olemaan mukana paljon kaikessa, niin silloin myös ajatteli, että ei ole mitään muuta kuin tää. Ja nyt mä olen 25 vuotta tehnyt näitä hommia ja just tuolta rokkipuolelta olen oppinut sen, että mikään ei oo sillä lailla kiveen hakattua, et toki on muutakin elämää. Mä oon kiertänyt paljon eri teattereissa ja sitten vielä rokkihommat siihen päälle, elämä on ollut vähän sellaista putkikassielämää, et aina on ollut vähän niin, että jos ei ole ollut menossa niin sitten on ollut tulossa.”

”Oon todellakin oppinut sen, että mikään ei ole pysyvää. Koulukaverit on pitkin ja poikin maata, oot jossain produktiossa mukana ja sit kun se loppuu, samoihin tyyppeihin voit törmätä vaikka vasta 15 vuoden kuluttua. Mun parhaat ystävät on tuolta rokki-ja prätkäpuolelta, kun heidän kanssaan oon ollut eniten tekemisissä. Ja sitten on näitä esim. Puntti Valtonen, jonka kanssa oon tehnyt monenlaista ja me ollaan tutustuttu jo 30 vuotta sitten ihan muissa kuvioissa. Näyttelijäntyöllisesti mulle käänteentekevä homma oli se, kun rupesin tekemään improvisaatioteatteria 20 vuotta sitten. Se kyllä mullisti mun maailmani ihan täysin. Siinä oppi kuuntelemaan. Mulla ei sellaista varsinaista näyttämökammoa oo ikinä ollut, mutta se vähäinenkin kammo hävisi siinä kun häpäisi itsensä tarpeeksi usein siellä. Meillä on siis se Mitä sais olla? - improjuttu, sen kanssa ollaan tehty nyt reilu 20 vuotta keikkaa. Mun lisäkseni siinä on Kari-Pekka Toivonen, Ville Virtanen ja Eero Saarinen.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Kyllä mulle varmaan oli isoin kakku mitä on ikinä ollut ja mitä tulee se Luolamies-monologi. Tehtiin se tuonne Aleksanterin teatteriin. Suosalon Manu ja Saarisen Eero oli tehneet sen aikaisemmin, ja me tehtiin Virtasen Villen kanssa siitä mulle sovitus ja Ville ohjasi sen. Kun mua kysyttiin siihen, mä aattelin heti että ”Joo, mahtavaa!” ja sit mä kaks viikkoa mietin sitä hommaa, et ei jumankauta, oonko mä umpihullu! Kaksi tuntia yksin lavalla, eihän sellaista kukaan jaksa katsoa. Tekstimäärä oli kuitenkin aika kohtalainen, ja juttelin siitä Manun ja Eeron kanssa aika pitkään, ja he oli sitä mieltä, että jos he sen pystyivät tekemään, niin kyllä sitten minäkin. Siitä tuli sitten oikeesti magee juttu. Sit on ainakin mainittava toi Tampereen Teatterin ”Yksi lensi yli käenpesän”. Olin siinä se inkkari, ja siinähän mulla ei ollut repliikkejä turvana. Piti olla siellä se 2h ja risat sanomatta juurikaan mitään. Siinä oli sitten taas omat haasteensa. Nää on ollut kaksi sellaista, jotka on vaatineet eniten työtä ja pähkäilyä. Onneksi oon saanut tehdä paljon erilaisia rooleja. Leffapuolella tunnun olevan aina se turpiinlyöjä, mutta niitäkin on ollut hauska kyllä tehdä, kun se on niin kaukana musta itsestäni”, kertoilee Jussi.

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Kyllä Suosalon Manu on melkoinen. Sillä on oma staili, joka on mun mielestä ehdottoman huikea. Se vetää niiiiin vaistolla. Musapuolelta pari biisintekijää on mulle hirveen tärkeitä. Tuomari Nurmio on ehdoton ykkönen siinä, että ekassa lauseessa se vetää jo heti maton alta. Sillä on yks biisi, joka alkaa sillai että ”Hurja poika ajoi reellä Pyhäjärven jäällä” ja heti tietää, että tää tarina ei pääty kivasti. Toinen on sitten Göstä Sundqvist, jolla ei ollut mitään rajaa siinä mitä se teki. Ihan neroja ukkoja nämä!”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos voisit valita ihan kenet tahansa? ”Mä ottaisin ton Johnny Deppin, se on kans vähän sellainen arvaamaton kaveri.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi biisi? ”Mä haluaisin ehdottomasti esittää … mulla on nyt kaksi vaihtoehtoa eli joko Gwen Stefani tai Pink. Kyllä Pink vie voiton. Ihan sama mikä on biisi, vaikka ”Enkeli taivaan” kunhan on Pink!”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Teatteripuolelta en oikein osaa sanoa, mutta ikuinen leffarooliunelmani on Bruce Wayne / Batman. Se olisi niiiin mageeta!”

Free vai kiinnitys, ja miksi? ”Mulle kävi sillai, että kun pääsin koulusta, mulle tarjottiin kolmesta teatterista sopimusta ja kun mulla oli kuitenkin perhettä Helsingissä, niin mä tartuin siihen Teatteri Pienen Suomen vuoden soppariin. Mulla oli siihen aikaan jo paljon telkkahommia ja musaprojekteja ja sanoin, että niistä en kuitenkaan aio jäädä pois. Vuoden aikana kypsyin sitten siihen, että mulla ei ollut mitään valinnanvaraa siinä, että mitä mä näyttelen ja milloin. Et katotaan vaan ilmoitustaululta seuraava rooli. Tokihan ne roolit täytyi hoitaa niin hyvin kuin osasi, mutta mulla oli niin paljon sitä muuta sutinaa siinä. En ole haikaillut kiinnitystä millään tavalla. Freelanceriydessä on riskinsä, mutta olen esim. työttömyysajat ratkaissut tekemällä niitä baarihommia. Sit mä olin ykskaks kolme vuotta Seinäjoella, kun koko ajan tarjottiin uutta roolia ja tarjosivat kiinnitystäkin, mutta kieltäydyin koska mun elämäni on Helsingissä. ”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Se riittää kun katselee ympärilleen avoimin silmin. Uskomattomia asioita tapahtuu. Se absurdi tunnelma, minkä aina silloin tällöin pääsee olosuhteiden pakosta kokemaan, niin sen kun pääsee siirtämään näyttämölle tai elokuvaan, niin se on kyllä aika palkitsevaa.”

Podetko ramppikuumetta? ”Mulla on lähinnä se, että mua kiinnostaa se kun tulee ensimmäinen yleisö ja siellä on vihdoin muitakin kuin ohjaaja ja puvustaja, et mihin asioihin se ”oikea” yleisö tarttuu, ja se on sellainen asia, mitä ei voi koskaan ennakoida. Saattaa olla, että kaikki virittämämme pommit meneekin ihan ohi. Mua se eka kohtaaminen lähinnä kiinnostaa, ei se ole jännitystä eikä pelkoa.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja ennen esitystä? ”Ainoa varma mulla ainakin perustuu siihen, että kun menee teatterille, niin tekee tietyt asiat tietyssä järjestyksessä, joka on jo harjoituksissa opittua ja sen takia, että tietää että mä olen hoitanut sen asian. Mutta sit on myös sellaisia kummallisia mynthontaikoja, esim. kun tehtiin sitä There´s no Harri-näytelmää Studio Pasilassa ja kaikki oli kipeenä siinä harjoitusaikana, niin mulla oli aina sinisiä Mynthoneita mukana ja niitä oli siellä röökihuoneessa aina. Sit siinä kävi niin, että jos esitys oli alkamaisillaan eikä ollut mynthoneita, niin lähetettiin näyttämömestari siihen läheiseen K-Marketiin ostoksille”, Jussi käkättää.

Kerro joku kommellus. ”Mä olin kymmenenä kesänä tuolla UIT:ssä ja siellä oli tää loistava orkesteri Seitsemän Seinähullua Veljestä ja niiden kanssa ei todellakaan aika tullut pitkäksi. Meillä oli Saarisen Eeron kanssa just ennen loppunumeroa sellainen Kullervo-sketsi, missä Eero näytteli Elias Lönnrotia ja mä näyttelin Kullervoa. Tekstissä puhuttiin Kullervon vaimosta, joka on leiponut kiven leipään ja jossain vaiheessa se esitysten myötä muuttui niin, että Eero kysyi ”Onko teillä vaimo? ” ja minä vastasin ”On minulla, itse asiassa kaksikin” ja kerran sitten Seinähullujen rumpali oli pukeutunut kansallispukuun , Eloveena-peruukkiin ja huiviin ja se seisoi mun selän takana ja hymyili sellaista arvoituksellista hymyä. Eero sitten kysyy, että ”Onko hän ehkä jompikumpi heistä?” ja mä käännyin katsomaan ja me pudottiin ihan täysin, me maattiin Eeron kanssa selällään lattialla ja naurettiin ihan huutonaurua. Sit meni varmaan kymmenen vuotta ja olin lähdössä Tallinnaan kavereiden kanssa ja menin Tallinkin toimistolta hakemaan lippuja, ja siellä oli eräs rouva myös asiakkaana. Se sanoi, että oli ollut vuosia sitten UIT:tä katsomassa ja siinä oli sellainen Kullervo-sketsi. Et sitä ei ihan varmaan oltu suunniteltu, että se vaimo ilmestyy siihen? Se muisti sen vielä. Onhan näitä muitakin... Kesäteatteriesityksissä usein lavalle alkaa tunkemaan hyvinvalmistautuneita keski-ikäisiä miehiä, ja niitä kun siinä sitten käännytellään niin se on ihan oma lukunsa se.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Mun isä kuoli kun mä olin 8-vuotias, hän sairasteli pari vuotta ennen sitä. Taisin olla jotain 4-5- vuotias ja oli tämmöinen hieno kesäpäivä ja isä oli keksinyt, että hän polttaa nyt piippua kesällä. Meillä oli sellainen puusepänverstas, missä isä nikkaroi kaikenlaista. Mä potkin siinä pihassa palloa ja isällä oli se piippu ja mä kysyin, että saanko mäkin maistaa sitä. Isä sanoi, että tää ei ole kyllä pikkupoikien hommaa, mutta odotas vähän. Se meni sinne verstaalle ja teki mulle omenapuusta oman piipun, siinä ilma kiersi ja sit isä laittoi sinne vielä äidin tupakasta käytetyn filtterin, siitä tuli tupakanmakua vähän. Sit me mentiin siihen meidän pihanurmelle, maattiin selällään, poltettiin piippua ja katseltiin pilviä. Oli kaikkia jännänmuotoisia pilviä, joku näytti koiralta. Maattiin siinä aika kauan ja sitten äiti huusi syömään.”

Tulevia roolejasi? ”Mulla on tän jälkeen lähinnä noita musajuttuja, Rautiaisen Timon kanssa keikkoja. Ouluun on yksi viritys tulossa mullakin... ”(Huom. Irwinistä kertova ”Ikuinen kapinallinen”, Teatteri Riossa Oulussa, ensi-ilta 17.1. 2014)

Kiinnostaisiko tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain? ”Pari juttua oon ohjannut, ne on olleet sellaisia pienimuotoisia parin näyttelijän juttuja. Mua arveluttaa siinä ohjauksessa lähinnä se, että mulla ei pää kestä sitä, että joutuisin miettimään muidenkin puolesta erilaisia ratkaisuja.”

Osaatko imitoida ketään? ”Jotkut rokkihahmot on aina silloin tällöin paikallaan, Lemmy Kilmister ja kumppanit.. Kattokaas muuten YouTubessa sellainen kuin Tenho Tuisku! Siinä on imitaattoreiden kruunattu kuningas, ihan huikeeta!” nauraa Jussi ja kertoo vielä tarinan siitä, miten ”eräs porukka” lähtee tämän tästä Tukholmaan ja soittelee perillä Sakari Kuosmaselle pilapuheluita Sakari Kuosmasena, sitä kun harmittaa kun sen vaimo ei koskaan päästä sitä reissuun mukaan....

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Batman, koska sillä on hallittu skitsofrenia niin kuin mullakin. Se ei koskaan tapa ketään ja se on oikeudenmukainen. Sillä on pirusti rahaa ja autoja ja lentokoneita ja naisia pörrää ympärillä, mut ei se niistä välitä.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä laittaisin itseni oikein nätiksi ja lähtisin baariin. Sais tehdä sellaisia päätöksiä, millä ei oo mitään perusteita!”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin varmaan ton mun Ipodin, johon Rautiainen on ladannut sellaiset 38 000 biisiä. Sit ottaisin muutaman keissin Jaloviinaa.”

Jos voisit palata menneisyyteen aikakoneella, mihin hetkeen tai ajanjaksoon menisit? ”Mä menisin kyllä mille tahansa Led Zeppelinin keikalle. Sit olis myös kiva nähdä, että kuka ne pyramidit oikein rakensi!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rock´n fuckin´ roll!

Mistä sanasta pidät vähiten? - Pakko

Mikä sytyttää sinut? - Innostus mihin tahansa asiaan

Mikä sammuttaa intohimosi? - Pakko

Suosikkikirosanasi? - Vittusaatana!

Mitä ääntä rakastat? - Kreikassa joku kasiainen eikun kaskas, joka sirkuttaa puussa ja sen kun kuulee niin tietää, että on lomalla eikä tartte stressata mistään.

Mitä ääntä inhoat? - Sireenin ääni

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Jos tietäisi, ettei saisi vahinkoa aikaan, niin olisi se jännä olla ruuhka-aikaan Heathrowlla lennonjohtajana

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Heathrowlla lennonjohtajana

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Toi Zeppelin-rumpali John Bonham on kovasti oottanut sua tänne, sillä on toi oma baarinurkkaus tuolla ja se pyysi sua dokaileen sinne ja paukuttamaan vähän rumpuja.”

Haastattelun aikana muuten Miniässä näyttelevä Antti Litja pyrki istumaan ”intellektuelliin seuraamme”, mutta jouduin kohteliaasti pyytämään häntä seuraavaan pöytään...kaikkea sitä!

Frankie ja Johnny / Teatteri Jurkka

Frankie ja Johnny / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 10.10. 2013, kesto väliaikoineen noin 2 tuntia

Ohjaus Liisa Mustonen

Rooleissa Elina Hietala ja Tommi Eronen, sekä DJ Marlonina DJ Bunuel

Taustaa : Terrence McNallyn käsikirjoittama "Frankie ja Johnny" tunnetaan parhaiten vuonna 1991 ilmestyneestä elokuvaversiostaan, jonka pääosissa olivat Michelle Pfeiffer ja Al Pacino. Tarjoilija-Frankie (Elina Hietala) ja kokki-Johnny (Tommi Eronen) työskentelevät samassa ravintolassa. Teatteri Jurkan näytelmäversiossa ei ravintolamiljöössä sen sijaan olla lainkaan, sillä suurimmaksi osaksi tapahtumat sijoittuvat makuuhuoneeseen Frankien luona. Välillä käydään myös keittiön puolella kokkaamassa. Johnny on palavasti rakastunut viehättävään tarjoilijattareen ja tunnustaakin tunteensa avoimesti, Frankie ei oikein lämpene miehen avoimuudelle ja pistää hanttiin minkä pystyy.

(c) Jukka Mykkänen

Plussaa : Olin ensimmäistä kertaa Teatteri Jurkassa ja näyttämön koko hämmensi aluksi. Tämä jos mikä on todellista huoneteatteria! Välillä tuli jopa sellainen "tirkistelijäolo", mietti että onko minun nyt soveliasta seurata näin läheltä tämän pariskunnan touhuja. Eturivistä käsin näyttelijät olivat useinkin niin lähellä, että heitä olisi voinut koskettaa. Näin intiimiä näytelmää en ole aiemmin nähnytkään, ja se toi katsomiskokemukseen oman jännän fiiliksen. Ohjaaja Mustosella on täytynyt olla luja luottamus näyttelijöihin, samoin kuin näyttelijöillä toinen toisiinsa. Molemmat ovat niin vereslihalla ja avoimina, että välillä ihan huimasi. Loistavaa näyttelijäntyötä. Johnnyn palvovat katseet, napakka huumorillakin höystetty sanailu. Frankien haavoittuvuus ja tunteiden räiskähtely laidasta laitaan. Kadun puolellakin käydään välillä. Jo alkupuolella minuun teki suuren vaikutuksen kiihkeiden hetkien jälkeinen raukeus, kädet etsivät toisen käden ja koskettelevat varoen. Roolihahmojen välinen dialogi kuulosti paikoin hämmentävän tutulta. Alkoi tehdä mieli lihamurekevoileipää ja lasillista kylmää maitoa. Muistan nähneeni elokuvan vuosia sitten, mutta onnekseni en muistanut sen kuvioista juurikaan mitään. Siten jännite säilyi loppuun asti, kun sydän sykkyrällä sai seurata, että saako tarina onnellisen lopun vai miten tässä oikein käykään. Oli kiintoisaa myös seurata muita yleisön edustajia ja nähdä tietynlainen haikeus katseissa ja kyyneleet silmissä.

Miinusta : ei moitteita

Muuta : Olin hyvin vaikuttunut esityksestä ja etenkin näyttelijöiden keskinäisestä kemiasta. Teatteri Jurkka oli myös hyvin positiivinen yllätys, ja aion takuulla jatkossakin siellä käydä.

Frankie ja Johnny saa täydet viisi tähteä *****.

(Näin esityksen pressilipulla)

Stephen Sondheim-konsertti tulossa, baritoni haussa

Jaetaan tätä infoa mahdollisimman paljon, kiitos!

"ETSIMME JOUKKOOMME N. 30-50-VUOTIASTA NÄYTTELIJÄNTAITOISTA BARITONIA

Olen toteuttamassa koulutyönäni Stephen Sondheim -konserttia ensi keväälle yhdessä usean teatterialan ihmisen kanssa ja yritämme nyt saada kasaan kuuden laulavan esiintyjän porukkaa. Helsingissä toukokuussa 2014 esitettävä konsertti on kunnianosoitus Broadwayn elävälle legendalle Stephen Sondheimille, jonka musiikkia ei Suomessa usein kuule. Konsertti on Jermo Grundströmin ohjaama kokonaisuus sisältäen sovittamiani Sondheimin tunnetuimpia sekä rakastetuimpia kappaleita. Jokaisella esiintyjällä on useampia solistisia tehtäviä sekä myös ensemble-laulettavaa. Harjoitukset pidetään Helsingissä pääasiassa viikonloppuisin pitkin kevättä.
Haluamme tuoda Sondheimin teoksia paremmin tunnetuksi suomalaiselle musiikkiteatterikentälle ja samalla promota sekä omaa että esiintyjiemme osaamista ja erikoistaitoja. Valitettavasti, koska kyseessä on kouluproduktio, emme pysty ainakaan tässä vaiheessa lupaamaan esiintyjille palkkioita. Olemme mukana rakkaudestamme Sondheimin musiikkiin ja yritämme nyt löytää mukaan ihmisiä, jotka jakaisivat tämän intohimon herran teoksia kohtaan.
Jos rakastat Sondheimia niin kuin me, ota yhteyttä! Yhdessä voimme tuoda suomalaisille tutuksi amerikkalaisen musikaalineron kauneimmat ja hauskimmat kappaleet!"

Leo Niemi
leo.j.niemi@gmail.com
050 430 9133

Bara för dej / Lilla Teatern

Bara för dej / Helsingin Kaupunginteatteri, Lilla Teatern

Ensi-ilta 1.11. 2013, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Arn-Henrik Blomqvist

Rooleissa : Jonna Järnefelt, Peter Kanerva, Sixten Lundberg, Kira-Emmi Pohtokari, Sampo Sarkola ja Jan-Christian Söderholm

 Oli jotenkin sen verran erikoinen reissu tämä, että on kirjoitettava hiukan erilainen juttukin. Toivottavasti tämä ei häiritse ketään. Tuli sitten syksyllä otettua haaste vastaan, eli lupasin mennä katsomaan teatteria på svenska. Jos Kristina från Duvemåla-musikaalia ei lasketa, niin edellisestä näkemästäni ruotsinkielisestä näytelmästä oli vierähtänyt jo 22 vuotta. 90-luvun alussa tuli nimittäin opiskeluaikoina käytyä Vaasassa ruotsin tunnilla katsomassa luokan kanssa "Möss och människor", ja silloinkin taidettiin lähteä kaupungille heilumaan  väliajalla, teatterikärpänen kun ei ollut puraissut vielä silloin. Suuria muistikuvia ei siitä visiitistä siis jäänyt, paitsi että ikuisesti tulen muistamaan sen, että näytelmässä puhutaan paitsi hiiristä ja ihmisistä, niin myös paljon erivärisistä kaniineista.

 Toiveikkain mielin lähdin siis joulun jälkeen katsomaan Lilla Teaterniin Bara för dej´tä, jonka muuten luulin olevan nimeltään "Bara för dig". Mitä eroa on dig´llä ja dej´llä? Kertokaa joku viisaampi. Yleisölämpiössä yksin istuessani minut valtasi tunne, että olen ulkomailla! Joka puolelta kuului iloista puheensorinaa (ruotsiksi tietenkin), sanoin narikan pirteille tytöille sentään reippasti "Hej!" minäkin. Umpisuomalaisena tunsin oloni jotenkin oudoksi ja ulkopuoliseksi. Pelkäsin koko ajan, että joku tulee juttelemaan minulle ja niinhän siinä kävi, että parikin rouvaa kävi kysymässä, ovatko viereiset penkit varattuja vaiko vapaita. Nyökyttelin vain. Minne katosi kaikki ruotsin sanat päästä? Ja minäkö olin se, joka kirjoitti 1989 ruotsista lukion parhaan yo-aineen ja sain siitä vielä Pohjola Nordenin myöntämän palkinnon? En uskaltanut mennä kahvion puolelle ollenkaan, koska en osannut tilata yhtään mitään. Aikani siinä istuttuani (ja käsiohjelmaa tutkittuani) alkoi huvittamaan. Nythän ollaan Suomessa! Muut varmaan ihmettelivät, että miksi siinä itsekseni hymyilen outoa hymyä. No, ruotsin kielikylvyssä kun ollaan, niin lopulta homma meni siihen, että innostuin lähettämään ystävilleni ruotsiksi tekstiviestejä ja päivittämään Facebookkiakin. Millaisia keskusteluketjuja saatiinkaan aikaan! Näin pääsin virittymään "oikealle taajuudelle" ja tottumaan siihen, että kohta kaikki on oman ymmärrykseni ja kielitaitoni varassa, sillä pian en pystyisi edes suomenkielisestä tekstityksestä tsekkaamaan, että olenko ymmärtänyt kaiken oikein...

 Jaa niin se näytelmä. Lucy Kirkwoodin kirjoittama (brittiläinen nuori käsikirjoittaja) "Bara för dej" on alkuperäiseltä nimeltään "NSFW" (Not Safe For Work). Lyhennettä käytetään tietyillä nettisivuilla syystä, että sivut sisältävät kuvamateriaalia, joita ei ole soveliasta tutkailla työaikana. Aluksi tapahtumat sijoittuvat miestenlehti Alfan toimitukseen. Hehkeä kansikuvatyttö herättää keskustelua, sillä on selvinnyt, että tyttö onkin vasta 14-vuotias ja tieto tästä tulee keneltäkäs muulta kuin tytön isältä. Soppa vaatii kunnon keskustelun, ja isä kutsutaan paikalle selvittämään asiaa. Sampo Sarkola on melkoisen lipevänoloinen kaveri päätoimittaja Albertina. Tekstissä pysyin hyvin kärryillä, tosin välillä jäin miettimään jotain outoa sanaa, jolla ei ollut itse tarinan kannalta mitään merkitystä ja sanaa liikaa pähkäillessäni juttu meni eteen päin. Komediahan tämä on, kaikkia vitsejä en ihan hiffannut mutta nauroin kyllä muiden mukana sujuvasti. Huvittavaa oli etenkin kuvaaja-Samin (Jan-Christian Söderholm) piileskely säkkituolin alla isän tuloa odotellessa. Sopimukseen päästään, mutta millaisin keinoin? Moraalia punnitaan puolin ja toisin.

Isä (Sixten Lundberg) ja Albert (Sampo Sarkola) / (c) Tapio Vanhatalo, HKT

Väliajan jälkeen ollaan siirrytty miestenlehtiosastolta Glam-naistenlehden toimitukseen, jossa päätoimittajana liehuu Jonna Järnefelt. Aiemman kohun saattelemana kuvaaja-Sam on hakemassa työtä lehdestä, ja työhaastattelusta muodostuukin melkoinen. Päätoimittaja Miranda on aikamoinen ilmestys, kallis käsivoide tuoksuu katsomossa saakka. Aika kyseenalaisia keinoja työnhaussa näyttäisi olevan, ja mieleen herää kysymyksiä, että kumpi oikein onkaan niljakkaampi tapaus, Albert vaiko Miranda? Melkoista ihmisten esineellistämistä. En ymmärrä taaskaan jotain yksittäistä sanaa, ja tässä tapauksessa sillä oli vielä merkitystäkin. Jäi kaivelemaan! Ruotsinkielisestä maailmasta (H.I.F.K.-viiristä huolimatta) minut tempaisi pois yllättävä Marja-Liisa Kirvesniemi-kohtaus, ja taas huomasin olevani Suomessa.

Miranda (Jonna Järnefelt) ja Sam (Jan-Christian Söderhom) / (c) Tapio Vanhatalo

Näytelmän sanotaan ruotivan raadollista mediamaailmaa ja tätä nykymeininkiä, jossa mikään ei tunnu olevan aitoa tai rehellistä. Ehkä minulta jäi jotain olennaista tajuamatta, mutta mielestäni näytelmä loppui vähän kesken. Lopullista pointtia en oikein ymmärtänyt. Pysyin kyllä kärryillä siinä, että missä kulloinkin mennään ja mitä lavalla tapahtuu, mutta se punainen lanka katosi käsistäni hyvästä yrityksestä huolimatta. Olisi muuten ollut mielenkiintoista nähdä Albert ja Miranda keskustelemassa keskenään, siitä olisi muotoutunut melkoinen "battle". Niin ja nettihän on täynnä monenmoista materiaalia, parin klikkauksen päässä. Totuus on tarua ihmeellisempää siis.

 Mielenkiintoinen kokemus tämä kuitenkin oli kaikkine hulluine ajatusleikkeineenkin, ja ehdottomasti aion jatkossakin harrastaa hiukan aivojumppaa ruotsinkielisen näytelmän parissa. Suosittelen samaa muillekin, pois sieltä omalta mukavuusalueelta ja rohkeasti kokeilemaan jotain erilaista! Se palkitsee.

Bara för dej saa kolme tähteä ***.

(näin esityksen pressilipulla)