lauantai 17. tammikuuta 2015

Vanja-eno / Helsingin Kaupunginteatteri

Vanja-eno / Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Ensi-ilta 18.9. 2014, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Ohjaus Tamás Ascher

Rooleissa : Santeri Kinnunen, Esko Salminen, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas, Tiia Louste, Martti Suosalo, Pekka Huotari, Marjut Toivanen ja Matti Olavi Ranin (minun näkemässäni esityksessä rengin roolissa oli tosin Markku Huhtamo)

 Kansallisteatterin ja Kaupunginteatterin Vanja-enot näkivät päivänvalon syyskuussa peräkkäisinä päivinä ja minähän se istuin Kansallisteatterin ensi-illassa. Ihan tarkoituksella pidin tietoisen välin näiden kahden version näkemisen kanssa - ja hyvä niin. Kansallisteatterin Vanja-enon jälkimainingeissa tosin kävi hetken mielessä, että jätän HKT:n kokonaan väliin. Onneksi en tehnyt niin. Loppuunmyydyt esitykset vielä onnekkaasti takasivat sen, että pääsin katsomaan tätä dream teamia vasta neljän kuukauden kuluttua ensi-illasta.

 Sinä iltana Helsingissä alkoi melkoinen lumimyräkkä ja mieletön tuuli, mutta pienen näyttämön katsomoon astellessani kaikki ulkopuolinen unohtui. Mikä jämähtänyt, kulahtanut tunnelma lavasteista huokuikaan, ja näyttämön suunnasta tuoksui nenääni vanha nahka. Lääkäri Astrovin (Martti Suosalo) nahkatakkihan se siinä lojui penkillä. Näytelmä käynnistyi hitaasti (mutta varmasti) kärpästen huitomisella ja koska istuin suhteellisen lähellä surinan lähdettä, mieli teki itsekin huitaista ärsyttäviä surisijoita naamani edestä häiritsemästä. Noh, "kärpäsiähän" tässä toki itsekin ollaan...

Jelena, proffa ja Vanja (c) Tapio Vanhatalo

 Reilut 2,5h myöhemmin aplodeerasin kämmeneni helliksi! Olin erittäin tyytyväinen näkemääni ja siihen, että olin tullut katsomaan. Täysin erilainen tulkinta Tsehovin klassikosta, aiempaan näkemääni verrattuna siis. Joskus joku yksittäinen näyttelijäsuoritus on ärsyttänyt tai onnistumisen puolesta on joutunut vähän jännittämäänkin. Nyt oli kiitollinen olo siitä, että tässä ei todellakaan tarvinnut jännittää kenenkään puolesta, pystyi siis rentona nauttimaan siitä, miten ajattomat teemat ja henkilöhahmot hiljalleen ovelalla tavalla heräsivät henkiin. Taitavaa näyttelijäntyötä on aina suuri nautinto seurata, ja lisäksi oli hienoa nähdä Santeri Kinnuselta vaihteeksi muutakin kuin farssia.

 Kokonaisuus pysyi hyvin kasassa ja lisäksi mieleeni jäi paljonkin tiettyjä yksityiskohtia. Telegin, "Vohveli" (Pekka Huotari) pyörittämässä jännästi lankavyyhtiä käsissään, mikä ranneliike! Astrov pudottelemassa parin sanan repliikkejä "muina miehinä", tuntuu että Martti Suosalo hallitsee tuon tyylin kyllä parhaiten yskähdyksineen kaikkineen. Professorin (Esko Salminen) saapuminen ensi kertaa lavalle ja loistoesimerkki Esko Salmiselta siitä, miten käy kun karismalla otetaan ns. tila ja tilanne haltuun. Proffan Reino-tohvelit ja huokailu siitä, että hän ainoana osaa kunnolla elää. Jelenan (Anna-Maija Tuokko vielä parissa esityksessä) keinuva ja keimaileva kävelytyyli, vastaparina taas Sonjan (Iida Kuningas) tallustelu korottomissa kengissä. Jäin myös ensi kertaa miettimään sitä, miten monta kertaa minäkin olen saanut kuulla silmieni kauneudesta...

Vanja ja Sonja (c) Tapio Vanhatalo

 Suuren tunnemyrskyn valtaan en tästä versiosta joutunut, mutta kuten jo mainitsin, pidin tästäkin kovasti. Tunkkaisenoloisesta valtavasta esiripusta en kyllä pitänyt yhtään, musiikin pauhusta huolimatta tunnelma lässähti sen aikana ihan täysin ja huomasin joka kerta haukottelevani näytelmän jatkumista odotellessa.

 Haluan mainita vielä erikoiskiitokset käsiohjelmasta ja katsauksesta Vanja-enon vaiheisiin Suomen teatterikartalla. Ensiesityksestä on kulunut jo sata vuotta, mutta näytelmän teemat eivät muutu miksikään. Täällä sitä edelleen ihmiset surevat elämätöntä elämää, vastarakkauden puutetta, paikalleenjämähtämistä, ympäristön ja luonnon muuttumista, haaveiden murskautumista.

 Vanja-enolle vahvat neljä tähteä ****.

 ps. yksi Teatterikärpäsen tähtihetki tuli koettua näytelmän päätyttyä, kun sattuneesta syystä seisoin tuulessa ja tuiskussa henkilökunnan oven tietämillä ja pääsin ohimennen vaihtamaan muutaman sanan taksiaodottelevan Esko Salmisen kanssa. Mistäkö puhuimme? Säästäpä tietenkin, mistäs muustakaan...

 (näin esityksen pressilipulla)

Raipatirai, Vanja ja Astrov vauhdissa (c) Tapio Vanhatalo

3 kommenttia:

  1. Onpa mukava kuulla, että myös HKT:llä oli osattu versioida! Itse en tätä ajatellut käydä katsomassa, mutta kiinnostuksella olen muiden juttuja lukenut. Esko Salmista olisin kyllä voinut lähteä katsomaan, ei sillä, mutta onneksi poikansa työtä sai nähdä Kansiksen puolella.

    VastaaPoista
  2. Esiripun aina välillä tylsästi laskeutuessa tuli mieleen, että tilannetta olisi voinut käyttää hyväksi. Esimerkiksi Pekka Huotarin Telegin olisi voinut tulla miettimään esiripun eteen persoonallisia syntyjä syviään. Muutoin kyllä pidin esityksestä. :)

    VastaaPoista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).