Suomenkielinen kantaesitys 18.4. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)
Perustuu John Ajvide Lindqvistin kirjaan ja elokuvaan
Sovitus lavalle Jack Thorne
Ohjaus Snoopi Siren ja Pia Lunkka
Rooleissa : Kalle Kurikkala, Anne Niilola, Jarkko Sarjanen, Ella Tepponen, Kari Kukkonen, Konsta Lippo, Sami Rikka, Mikkomarkus Ahtiainen, Teemu Koskinen, Roni Mäkinen, Alex Vallema, Nea Laakkonen, Johanna Laitinen, Venla Vitikainen ja Meeri Länsmans
Kotkan Kaupunginteatterin julkistettua kevätkauden ohjelmistoaan ja nähtyäni ehkä yhden upeimmista esitysjulisteista koskaan huusin kotona ääneen JES! "Ystävät hämärän jälkeen" oli tuttu elokuvana (tosin ei ruotsalaisversiona) ja ohjaajana Snoopi Siren = sellainen yhdistelmä, jota en mistään hinnasta jättäisi väliin. Kotka tuntui kartalla aluksi olevan kovin kaukana, mutta sinne on huristeltu tässä kauden aikana parikin kertaa ja Helsingin kautta matkakaan ei kestä kuin sen 2,5 h. Ei ollenkaan paha.
Nuorta Oskaria (Kalle Kurikkala) kiusataan koulussa ja yksinäinen poika uppoutuu omaan maailmaansa, jossa olisi tarpeeksi rohkea kostamaan kiusaajilleen. Nälvivä ja ilkkuva poikasakki tuntuu olevan kaikkialla ja väistämättä käy mielessä, että tämä on valitettavasti todellisuutta monellekin. Eräänä iltana hämärän laskeuduttua Oskarin luo ilmestyy kalvakankaunis neito Eli (Ella Tepponen). Tytössä on jotain outoa; hän kulkee paljasjaloin pelkkä paituli päällään eikä silti palele viilenevässä illassa. Ja tuoksuu oudolta, kuin märältä koiralta. Oskar ja Eli tuntevat kuitenkin sielujen sympatiaa, toisen seurassa on hyvä olla eikä tarvitse pelätä mitään tai ketään eikä tarvitse olla enää niin yksin, on olemassa joku ja se jos mikä on tärkeää. Noh, samoihin aikoihin paikkakunnalla heiluu joku omituinen hyypiö tappamassa viattomia ihmisiä, löytyy ties kuinkamones ruumis ja poliisilla riittää hommia.
Eli (Ella Tepponen) / (c) Snoopi Siren |
Odotukseni olivat varsin korkealla tämän suhteen ja ensimmäisenä vaikutuksen teki aaveen lailla esiinvyöryvä metsä taustallaan välillä kuutamoa ja kerrostaloa, jossa joku vielä valvoo valoista päätellen. Ja sitten se musiikki, jolla maalailtiin lisäsävyjä taustaan ja parikin kertaa olin kyyneleet silmissä ihan vain siksi, että musiikki oli niin kaunista. Näytelmän musiikkidramaturgiasta vastaa Snoopi Siren, mies taitaa kyllä tämänkin osa-alueen. Yhdistelmä teatterin vakkarinäyttelijöitä ja nuorisoteatterilaisia toimi myös hienosti, aina on piristävää nähdä tuoretta verta lavalla ja mahtavaa nähdä edes jossain nuorisoa, jotka eivät joka paikassa kaiva esiin älypuhelinta... Ilahduttavaa on myös se, että nimenomaan nuoret saavat esittää nuoria, ehkä katsomoonkin löytää tiensä koululaisryhmiä (tosin suositusikä tähän on K 13) ja se olisi erittäin suotavaakin, moni saattaa tuntea piston sydämessään tai löytää muita samaistumiskohteita. No, pääsi vakkariväestä Teemu Koskinen pahistelemaan kunnolla veemäisen isoveljen roolissa, onneksi vain hetkeksi. Oli sen verran inha tyyppi se!
Kohtaukset seurasivat toisiaan varsin ripeässä tahdissa, pukukaappien vyöryminen esiin tiesi jo valmiiksi sitä, että kohta tapahtuu jotain kurjaa. Samoin värikkäiden karkkimainosten kanssa osasi jo odottaa hieman omituista makeismyyjää (Jarkko Sarjanen) vaikkapa pornolehteä selailemassa... Parhaimmillaan näytelmä kuitenkin oli Oskarin ja Elin yhteisissä kohtauksissa. Ihanat nuoret! Mikä uskomaton herkkyys ensihalauksessa ja yhteisessä tanssissa. Elin uteliaisuus Rubikin kuutiota ja banaanivaahtokarkkeja kohtaan, mieli ja silmät avoinna kaikkeen uuteen (ja hetkessä tekee sitten anttituiskut eli peto on irti ennen kuin ehtii kissaa ajatella). Ja Oskar niin onnellisena uudesta, vaikkakin vähän oudosta ystävästään. Sitten taas toisaalla hyytävä tyyppi Håkan (Kari Kukkonen), jonka kanssa Eli asui. Jotenkin pelottava hahmo, mutta surullisella tavalla ja mitä kaikkea oli Elin vuoksi tehnyt ja tuli tekemään. Rakkaus pistää tekemään kaikenlaista.
Oskar ja Eli (c) Snoopi Siren |
Teemu Koskinen "pitäkää tunkkinne"-asennetta viljelevänä poliisina (miten vapauttavaa olisikaan työpäivän päätteeksi todeta välillä kaikelle "Ja vitut!"), Anne Niilola hitusen hukassa olevana Oskarin äitinä sekä Mikkomarkus Ahtiainen rehdinoloisena liikunnanmaikkana toivat oman mukavan lisämausteensa keitokseen, mutta kyllä tämä näytelmä on Kalle Kurikkalan ja Ella Tepposen juhlaa! Kalle teki vaikutuksen minuun jo Keisarikunnassa ja musiikillinen lahjakkuutensa tuli siinä loistavasti esiin, nyt sitten nuorimies väläytti toisenlaista puolta kyvyistään ja meikähän on ihan myyty. Mutta entäs tämä Ella! Jestas mikä löytö!! Mikä läsnäolon kyky ja uskomaton herkkyys ja liikkeiden sulavuus. Toivon näkeväni häntä paaaaaaljon vielä tulevaisuudessakin, sillä hänhän on tähtiainesta!
Ystävät hämärän jälkeen, kiitos ja kumarrus! Ihmiset, suunnaksi Kotka!
Asteikot uusiksi tämän vuoksi ja annan tähtä neljä ja puoli. **** 1/2
ps. Kaino toiveeni on, että "joku" tekisi teatteriversion vaikkapa Kaunasta tai The Ringistä, eräskin mustatukkainen neitokainen voisi nousta kaivosta kohti katsomoa tai kiemurrella oudoissa asennoissa portaita alas. En tosin ole ihan varma, uskaltaisinko moista edes livenä katsoa... olispa muuten oikeasti aika kihelmöivää katsottavaa etenkin se kaivotyyppi!
(näin esityksen kutsuvieraana)
Ohessa se kuuluisa julistekuva, tekijänä Matti Vahtera. Aaltoja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).