Olipa kerran minä / Kansallisteatteri

Olipa kerran minä / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Kantaesitys 25.11. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heini Junkkaala
Ohjaus Milja Sarkola
Lavastus Kaisa Rasila
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä
Dramaturgit Elina Snicker ja Pauliina Feodoroff

Rooleissa : Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas, Katja Küttner, Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen

 Sattui sopivasti vapaata marraskuun viimeiselle päivälle ja päätin jo aiemmin mennä tuolloin katsomaan näytelmää 'Olipa kerran minä - Narsistin kootut totuudet'. Samalle päivälle tulikin sitten vielä kutsu Bloggariklubille, jonka järjestivät kirjakustantamot ja Kansallisteatteri. On klubeja aiemminkin ollut, mutta nyt pääsin ensimmäistä kertaa mukaan. Tarjolla oli glögiä ja pientä suolapalaa, ja lisäksi saimme kuulla neljä mielenkiintoista haastattelua. Jututettavina olivat vuorotellen kirjailijat Hannu Mäkelä ja Miina Supinen sekä ohjaajat Paavo Westerberg ja Milja Sarkola. Paavo kertoi käsikirjoittamastaan ja ohjaamastaan näytelmästä 'Mahdolliset maailmat', joka tulee ensi-iltaan tulevana keväänä. Milja Sarkola jutusteli viime viikolla ensi-illassa olleesta 'Olipa kerran minä'-näytelmästä, jonka sitten näimme heti Bloggariklubin perään. Haastattelut olivat erittäin mielenkiintoisia ja yritin kyllä olla kovin skarppina, mutta glögi lämmitti mukavasti ja soffa oli ihanan upottava, joten kaikkea en painanut tarkasti mieleeni. Se Milja Sarkolan kommentti jäi pyörimään mieleen, että eräänlaista narsismia on sekin, että vähättelee tarkoituksellisesti tekojaan ja itseään - 'anteeksi että olen olemassa'-tyyliin, otaksun. Vastapuolihan tähän sitten toppuuttelee, jotta 'älähän nyt, sinähän olet sitä ja tätä' ja niin edelleen. Ja itsensävähättelijä sai hyvän mielen ainakin hetkeksi ja koki taas olevansa tärkeä.

 Bloggariklubilta meinasi tulla vähän kiirus Pienelle näyttämölle, ja ovet olivatkin jo kutsuvasti auki saapuessamme paikalle. Näyttämöllä jo väki istuikin valmiina meitä tuijottamassa omassa katsomossaan (liuta näyttämömiehiä ja Kirjailija, jonka roolissa Minna Haapkylä). Sivuovesta pölähtää paikalle hölmistynyt nainen (Kirjailijan ystävätär, roolissa Katja Küttner), joka luulee tulleensa vain tapaamaan arvon Kirjailijaa ja hänet istutetaankin seuraamaan kohtauksia tulevasta näytelmästä, joka käsittelee narsismia. Ystävä haluaisi keskustella kahdenkesken, mutta kun toinen vaatii ihan kaikelle yleisön. Ystävä ei ole oikein tottunut olemaan katseiden keskipisteenä ja olonsa on silminnähden vaivaantunut. Tuntuu kovin tutulta ja hahmoon on muutenkin helppo samaistua.

Minna Haapkylä ja Katja Küttner (c) Stefan Bremer

 Näyttämöllä Riko (Heikki Pitkänen) ja Heili (Iida Kuningas) tapaavat. Riko ylistää ja kehuu Heilin ainutlaatuisuutta. 'Kaikki aiemmat sukupolvet ovat sinnitelleet ja selvinneet ihan vain siksi, että Sinä olisit nyt olemassa'. Jännä ajatus, jota alan välittömästi makustella enemmänkin. Näinhän se muuten on! Minkälaisia tyyppejä onkaan jäänyt syntymättä ihan vain siksi, että aiempi sukupolvi ei ole jaksanut sinnitellä riittävän pitkälle? Ja tarpeeksi ja liikaa kun kehutaan pienestä pitäen, ollaan nopeasti siinä luulossa, että koko maailma pyörii vain minua varten. Myöhemmin selviää, millainen mies Riko oikeastaan on ja siitä huolimatta Heili rakastaa yli kaiken miestään. Hyytävää, mutta myös totta. Tutustumme myös toiseen pariskuntaan, Eskoon (Antti Pääkkönen) ja Siskoon (Jessica Grabowsky). Sisko herättää miehen vierestään keskellä yötä pahan mielensä vuoksi, ja pahoittaa mielensä vielä enemmän, kun miestä kiinnostaa tunteista jauhamisen sijaan nukkuminen aikaisen aamuherätyksen vuoksi. Koko suhde on katkolla. Vieressäni istuneen pariskunnan mies saa huutonaurukohtauksen ja minä hymyilen itsekseni siksi, että oma mieheni ei onneksi ole reissussa mukana. Naurun laadusta päätellen kovin on tunnistettavia tilanteita yhdellä jos toisellakin penkkirivillä.

Jessica Grabowsky ja Antti Pääkkönen (c) Stefan Bremer

 Tavaraa tulee sen verran paljon, että alan miettiä ihan kaikenlaisen käytöksen olevan jonkinsorttista narsismia. Nainen itkee pahaa oloaan, mies vastaa ja vetoaa yöuniinsa. Kummallakin oma lehmä ojassa. Minäkin bloggaan ja kerron Minun ajatuksistani ja haluan täten saada oman ääneni kuuluviin. Ja siinä sivussa kertoa nähdystä teatteriesityksestä. Viime aikoina on käynyt niin, että varsinainen esitys unohtuu ja päällimmäiseksi jää se, miten se juuri minuun vaikutti. Paavo Westerbergin Lavaklubilla kuullut vastaukset sekoittuivat vielä pakkaan mukaan, eli jokainen meistä kirjoittaa parhaillaan oman elämänsä käsikirjoitusta ja somessa on jatkuva teatteriesitys päällä lähes kaikilla. Hmmm. Ajatukseni siis hiukan seikkailivat kohti väliaikaa mentäessä enkä päässyt edes jaloittelemaan, sillä vasen jalkani oli puuduksissa totaalisesti. Itse näytelmä ei kuitenkaan ollut puuduttava, ei suinkaan.

 Väliajan vietin lukemalla käsiohjelmaa. Heini Junkkaalan ja Hesarin kriitikko Suna Vuoren väliset sähköpostiviestittelyt oli julkaistu (Suna Vuori tulee näytelmässä mainituksi useampaan otteeseen Kirjailijan paljastaessa erään salaisuuden), samoin kuin Jussi Parviaisen 'lyhyt ja ytimekäs' vastaus. Käsiohjelmasta löytyi myös liuta poistettuja kohtauksia.

 Väliajan jälkeen lava on täynnä kameroita ja monitoreja. Haastateltavaksi saapuu itse Jeesus, mutta Jessepä ei saa sanottua yhtään mitään kun haastattelija hiukan innostuu kertomaan omasta elämästään. Tästä tuli väistämättä mieleeni omatkin kohtaamiseni tähän blogiin tulleissa haastatteluissa, kun olen sanonut, että haastattelun kesto riippuu täysin siitä, kuinka hyvin maltan itse pitää suuni kiinni. Myönnetään, käsistä on lähtenyt ja useasti. Näemme myös Mika Myllylän vuodattamassa häpeillen anteeksipyyntöään ja testamenttiaan koko Suomen kansalle, Jari Sarasvuon ja peräti kolme Jussi Parviaista. Meinaa lähteä lapasesta koko touhu. Ja sitten hyytävä Breivik, patologisen narsistin ruumiillistuma. Mieleeni nousee kohtaus elokuvasta 'Uhrilampaat', kun Hannibal Lecter alkaakin tentata Clarice Starlingia tämän lapsuudesta, vaikka piti mennä toisinpäin.

(c) Stefan Bremer

 Lopussa olen jo pudonnut kärryiltä enkä enää tiedä missä mennään. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa esityksen lopusta. Valtaisat aplodit ja hurraukset sen sijaan jäivät mieleeni ja se, että on se Minna Haapkylä jäätävän kova! Iida Kuningas on myös vaivihkaa hiipinyt viimeisimmillä roolitöillään suosikkinäyttelijöitteni sankkaan joukkoon ja tämä vielä vahvisti sitä.

 'Olipa kerran minä' pitäisi nähdä uudestaan ja oikein ajatuksen kanssa, jotta saisin tästä näytelmänä enemmän irti. Aihe on älyttömän kiinnostava! Nyt aatokset karkailivat sinne sun tänne. Se jäi kaivelemaan mieltäni, että jokainen meistä taitaa olla jollain tavalla narsisti, eikö? Narsismihan on myös positiivista ja 'tervettä' (näin kertoi Wikipedia ja se oli huojentava tieto), ero negatiiviseen on tosin hiuksenhieno.

 Eli jatkan bloggaamista hyvällä omallatunnolla.

(näin esityksen pressilipulla)