maanantai 29. lokakuuta 2018

Tästä asti aikaa / Seinäjoen Kaupunginteatteri

Tästä asti aikaa / Seinäjoen Kaupunginteatteri, Alvar-näyttämö

Ensi-ilta 26.10. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Veera Tyhtilä
Ohjaus Christian Lindroos
Musiikki Pauli Hanhiniemi (Kolmas nainen, Perunateatteri ja Hehkumo)
Lavastussuunnittelu Juho Lindström
Pukusuunnittelu Riikka Aurasmaa
Koreografia Osku Heiskanen
Musiikin sovitus ja harjoituttaminen Pekka Siistonen, Stone Factory Oy
Kapellimestari Timo Ristilä
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski, Wavemark Oy
Valosuunnittelu Timo Alhanen
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Merja Torri-Seppälä

Rooleissa : Olli Rahkonen, Maria Pere, Reeta Vestman, Mia Vuorela, Esa Ahonen, Anna Pukkila, Pekka Hänninen, Jani Johansson, Liisu Aurasmaa, Mari Pöytälaakso, Heikki Vainionpää, Mikko Kesäniemi, Jenni Packalén ja Sari Jokelin

Ristilän ruutupaita - orkesteri : Timo Ristilä (kapellimestari, koskettimet), Juhani Nisula (kitara), Timo Luostari (kitara), Petri Välimäki (basso) ja Teemu Vuorela (rummut)


 Musikaali, jonka pääparina Olli Rahkonen ja Reeta Vestman! Wohooo! Kiinnostus heräsi välittömästi jo vuosi sitten, ja siinä vaiheessa välimatkalla ja musikaalin aiheella ei ollut mitään väliä. No, valehtelisin jos väittäisin, ettei Seinäjoella ja Pauli Hanhiniemen tuotannolla ole minulle mitään merkitystä. Tätini ja pari serkkupoikaani asuu Seinäjoella, ja siellä kulmilla on tullut vietettyä monia mukavia hetkiä etenkin lapsuudessa. Myöhemmin olen löytänyt itseni sukulaisvierailujen sijaan pyörimästä Provinssirockista, ja olen luultavasti nähnyt Kolmas nainen -bändinkin kerran näillä festareilla. Korostin sanaa luultavasti, koska hajanaisia muistikuvia on kyseisestä livevedosta. No, ainakin olen nähnyt bändin livenä kesällä 1989 Saarijärven Ahvenlampirockissa, josta ei myöskään sen enempää... paitsi että muistan istuneeni mm. Timo Löyvän kanssa aamuyöstä jossain sillalla.

 Parhaiten kuitenkin muistan bändin lokakuisen comeback-keikan Hämeenlinnasta vuodelta 2006. Varsin jännittynein mielin seisoimme vierekkäin ensitreffeillä erään miekkosen kanssa, ja tasan vuoden kuluttua tästä menimme naimisiin. Nyt 12 vuotta myöhemmin sama miekkonen pukeutui Seinäjoen ensi-iltaan pyynnöstäni ruutupaitaan pikkutakin sijaan, koska ensitreffien päätteeksi loihe muinoin lausumaan kuuluisat sanat "kyllä mä teatterissakin kävisin enemmän, jos olisi joku jonka kanssa käydä!". Bingo! Niille sanoille on myöhemmin naureskeltu puolin ja toisin, eli sitä saa mitä tilaa. (Pitänee myös mainita, että ensitreffien paikaksi olisi voinut muodostua myös Popedan keikka kuukautta aiemmin, mutta en koskaan saapunut paikalle...)

Kahdeksan Tirppaa samassa kuvassa!

 Lakeuden kutsu oli vahva, ja vastaanotto teatterissa heti varsin lämmin. Ruutupaitoja näkyi paikalla runsaasti, tosin lähinnä teatterin henkilökunnan päällä. Yhteinen pukeutumisteema oli oikein kiva lisä, ja muutenkin pidin koko teatterin yhtenäisestä visuaalisesta ilmeestä (liput, nettisivut ym.). Lämpiössä on muuten myös mahdollista ottaa lähituntumaa aitoihin keikkabussin penkkeihin ja tutustua Kolmas nainen -aiheisiin lehtileikkeisiin ja Pauli Hanhiniemen muihin bändikuvioihin. Me kävimme istumassa penkeillä väliajalla.

 Ensi-illoissa on aina oma kutkuttava tunnelmansa ja jännityksensä, niin esiripun edessä kuin takanakin. Minä en istu kriittisesti arvostelijalasit päässä kädet puuskassa taidepoliisina tyyliin "vakuuttakaa minut", minä istun käsiäni hieroskellen odottaen elämystä ja tunteita. Katsojana, kokijana ja Teatterikärpäsenä olen pyrkinyt menemään paikalle mahdollisimman varhaisessa vaiheessa esityskautta, sillä mitä kauemmin ensi-illasta on aikaa, sitä enemmän on some täynnä kaikenlaisia kommentteja, joilta ei voi täysin välttyä. Ensi-illassa on hyvä istua täysin avoimin mielin, vailla yhtäkään ulkopuolista mielipidettä - etenkin jos on kantaesityksestä kyse. Tällä on minulle yllättävän suuri merkitys. Toisaalta taas tämä pohdinta aiheuttaa ristiriitaisen olon, sillä aiheutanko minä omilla kirjoituksillani jollekin toiselle samanlaisen fiiliksen? Lähteekö joku ylistävien kommenttieni perusteella katsomaan ja pettyy, jos ei itse tunnekaan samoin? Entä jättääkö joku lähtemättä kokonaan sen takia, että minuun ei iskenyt? Tähän sanoisin, että jos esitys lähtökohtaisesti kiinnostaa jostain tietystä syystä (esim. ohjaaja, lempinäyttelijät, kiintoisa aihe, hyväksihavaittua musiikkia, erikoinen esityspaikka, tuttu ja turvallinen teos, kotimainen kantaesitys), mene ihmeessä katsomaan ja muodosta mielipiteesi vasta sitten, ihan itse. Toivon, ettei kukaan ainakaan jätä lähtemättä sen takia, että minä en täysin lämmennyt. Minulla näkemäni esityksen "hyvyys" perustuu suurimmaksi osaksi sen aiheuttamiin tunteisiin ja ajatuksiin - tunteitani en pysty feikkaamaan mitenkään. Silmät kyllä näkevät kaikenlaista hienoakin ja korvat kuulevat, mutta jos sydämessä ei läikähdä... ymmärrätte varmaan mitä ajan takaa.


 Hieno aasinsilta itse esitykseen, eikö? Työkkärin jonossa jaellaan lippuja ja lappuja, ja kansa raahustaa pitkin lavaa hiukan alistunein meiningein. Musakin on vielä vähän pidäteltyä, ihan kuin joku jossain odottaisi vapaaksipääsyä ja sopivaa hetkeä. Ja sittenhän niin tapahtuu! Turo (Olli Rahkonen) rynnistää lavalle nyrkit pystyssä kuin raivo härkä laulaen "mitä vittua ne luulee, mitä ne tahtoo minusta" (Liity meihin) ja tunnelma sähköistyy hetkessä. Pulssini kohoaa ja tekee mieli ottaa ryhdikkäämpi asento penkissä. No nyyyyt alkaa tapahtua! Sieluni silmin näin Turon/Ollin hakevan kierroksia ja kenties varjonyrkkeilevän kulisseissa, odottaen omaa iskuaan. Ja BOOOOM nyt mennään eikä meinata. (Vertauksen vuoksi tuli mieleeni eräs näkemäni pieni koirien agilitykisa, jossa seuraavana vuorossa ollut koiruus teppasi malttamattomana paikoillaan omaa vuoroaan odotellessaan...) Kohtalaisen täydellinen ja päräyttävä alku, ja meikä oli ihan fiiliksissä.

 Vaikka osaan muutaman Kolmannen naisen biisin ulkoa vaikka unissani, en ole täysin perehtynyt siihen, mitä kaikkea Pauli Hanhiniemen kynästä on vuosien saatossa syntynyt. Lissut ja Jartsat ovat kyllä tuttuja tyyppejä, ja siihen se sitten jääkin. Olen ymmärtänyt, että kaikki musikaalin roolihenkilöt seikkailevat jossain biisimaailmassa, minulle tuntemattomassa. Mukana on siis paljon uusia tuttavuuksia minulle, asiaan perehtyneille ei niinkään. Jännästi kyllä sanoitukset aukeavat musikaalin myötä ihan uudella tavalla ja ajatukset Hanhiniemestä taitavana sanaseppona vahvistuvat entisestään. Ihan erikseen haluan mainita kappaleen "Suolammen vettä", joka sai aikaan kylmät väreet ja tunnemuistista palautui kirkkaasti ja mieltäni liikuttavasti Työviksen "Anna Liisa", jossa kappale ja itse Paulikin oli mukana. Voikos sitä kauniimmin ja lyyrisemmin ilmaista, että elämässä tulee vastaan pettymyksiä itse kullakin?

 "Mahdatko lapseni arvatakaan miten arkoja unelmat on
kuinka ne siivilleen säikähtää pakohon hädissään ...
Saattaa saappaasi hörpätä suolammen vettä ja kellastuu sukkasi sun
sulle laihaksi lohduksi muistutan että myös vettyivät pieksuni mun..."

Lissu (Mia Vuorela) 

 Tämän musikaalin myötä saamme tutustua kolmekymppisen työttömän, elämässään paikallaanpolkevan Turon lisäksi myös hänen äitiinsä Viljaan (Maria Pere), joka tietysti toivoi pojastaan pappia ja tämän kunniaksi vetäisee toki näyttävän, mutta pitkähkön ja mielestäni täysin muualle kuuluvan steppinumeron. Yksinhuoltajaäiteeltä irtosi tanssikuviot toisaalta kyllä aikas hyvin! Sitten on sairaseläkeläinen, eloonsa ja oloonsa täysin alistunut Jari (Esa Ahonen), joka purkaa turhautumistaan nyrkein vaimoonsa Lissuun (Mia Vuorela) ja tyttäriinsä Emmaan (Reeta Vestman) ja Tirppaan (Anna Pukkila). Lisäksi on sekalainen sakki paikallisia nuoria aikuisia, jotka eivät tunnu löytävän liioin töitä eikä paikkaansa tässä maailmassa. Varsin ankeaa menoa siis ja tunnelmat sopivat niin edellisille vuosikymmenille kuin nykyhetkeenkin. Pientä valonpilkahdusta ja kauneutta on takanäyttämön puussa lumisateineen ja lumilyhtyineen, muuten on aika karua kuvastoa. Vaatetuksesta on glamour ja glitter kaukana - on tennareita, farkkua, ruutupaitaa, pipoa silmillä. Porukasta vaaleine, pitkine kutreineen ja värikkäine legginseineen erottuu Emma, mutta yhtä synkät ovat hänenkin ajatuksensa. Jännä ristiriita tässä, kun äkkiseltään kuvittelisi, että porukan säkenöivin ja sisäistä valoa hohtavin tyyppi olisi joku pelastava enkeli.

 Tokihan sitten lempi leimahtaa Turolla ja Emmalla, ehkä vähän turhankin helpolla Emma lämpenee miehen lähentelyille. Odotin, että olisi jätkä saanut liehitellä vielä vähän enemmän ja sitkeys palkittaisiin vasta lopussa! No, ainakin katsomossa tähän romanssiin ollaan tyytyväisiä, sillä tuloksena nähdään ja kuullaan illan komeimmat duetot ja rakkaudessa riutuminen irrottaa upeita, taianomaiseksi hetkeksi veretseisauttavia soolojakin etenkin Reeta Vestmanin toimesta. Jessus, mikä nainen! Nähdäänpä myös hiukan kiusalliseksi venyvä eroottisviritteinen joulukoristeidenhypistelykohtaus, josta tuli mieleeni Tabu-sarjan Juppe Puputin toteamus "nuuskittiin toisiamme piiiitkä nautinnollinen hetki".

Turo ja Emma 

 Ovelat vinot lavasteet saivat minut välillä havahtumaan siihen, että miksi katson pää kallellaan! Muutamia varsin pysäyttäviä näyttämökuvia oli tarjolla ja kirjaimellisesti myös nähdään, miten käy kun kulissit sortuvat.

 Jo väliajalla oli sellainen olo, että joku tässä nyt häiritsee. En lämmennyt sananmuunnoksille, en tanssinumeroille. Väliajan jälkeen yritin itsepintaisesti tarttua hetkeen ja antaa esityksen viedä liiat ajatukset mennessään, mutta epäonnistuin. Tuulikoneesta huolimatta ei värähtänyt sisimpäni ripsi suuntaan eikä toiseen, vaikka koskettavia tapahtumia lavalla nähtiin. Mustasukkaisuutta, rakkaudessa riutumista, epätoivoisia tekoja ja ilkeitä sanoja. Napakasti kyllä soitti bändi, tuttuja ja tuntemattomampia kappaleita, joissa osassa teki mieli vähän laulella mukana. Ehkä yritin liikaa sillä kuten totesin jo aiemmin, tunteitani en pysty feikkaamaan ja väkisin herättämään. Ihan jees fiilis jäi tästä. Ihan jees, huutomerkin kera! Se ei minulle kuitenkaan enää riitä. Joskus toivoisi, että olisin ihan tavallinen katsoja, eli hyppäisin vaan menoon mukaan ja jättäisin liiat mietinnät sikseen. No, tavallinen katsoja tietyssä mielessä olenkin, mutta "ihan tavalliseksi" olen nähnyt liikaa ja se harmittaa aika useinkin. Lääkkeeksi tähän olen yrittänyt vähentää reissujani, sillä en halua leipääntyä tähän rakkaaseen harrastukseeni.

 Menomatkalla päässäni soi "kerro missä viisaaksi tullaan" jostain syystä, paluumatkalla seuraavana päivänä soi tämä ote "Suolammen vettä"-kappaleesta :

"Kaikkia odottaa yksinäisyys ja se varmasti jokaisen saa
Siellä on seisomapaikkoja vain, ihan turha on kiiruhtaa" 

 Huoh. Kiiruhdettava oli, sillä illalla kutsui iltavuoro töissä, ja kiire jatkui vielä seuraavankin päivän niin, että iski mieletön päänsärky, josta olen nyt jotenkin toipunut. Olen päässyt tässä kirjoittaessani myös kärryille siitä, miksi esityksestä jäi vain "ihan jees!" fiilis. En pystynyt täysillä samaistumaan yhteenkään hahmoon, vaan osani jäi ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Muistui mieleeni Veera Tyhtilän käsikirjoitus Hämeenlinnan Teatterissa keväällä 2006 kantaesitettyyn Teuvo-musikaaliin (Leevi and the Leavings -musiikilla höystetty), jossa oli vähän samanlainen tunnelma. Työttömyyttä, ahdistusta, rakkaushuolia, kuolemanpelkoa... Teuvo kolahti vähän liiankin voimakkaasti senhetkiseen elämäntilanteeseeni, ja kävin sen katsomassa kaiketi seitsemän kertaa.


 Jotain huonoa siis siinäkin, että asiat ovat elämässä tällä hetkellä suhteellisen hyvällä mallilla!

 Näistä sekavista hölinöistäni huolimatta kannustan väkeä vähän kauempaakin Seinäjoelle katsomaan, etenkin jos kiinnostaa Hanhiniemen biisit ja yhdistelmä Rahkonen-Vestman. Se combo sai meidät liikkeelle ja sen suhteen tulimme ruutupaitamiehen kanssa kyllä tyydytetyiksi.

Esityskuvat (c) Jukka Kontkanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Seinäjoen Kaupunginteatteri!)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).