Laurel ja Hardy - Mykkäfilmin mestarit / Tampereen Teatteri

 (Mainos / lippu saatu Tampereen Teatteri) 

 Ehkä se on tämä keski-ikä ja ajan väistämättömän kulumisen tajuaminen noin muutenkin, mutta varsinaista näytelmää ei ollut kulunut vielä sekuntiakaan kun minua jo itketti. Lavalla kaksi kulahtanutta mustaa hattua ja taustalla pyörimässä kooste menneiden aikojen elokuvien nimistä. Päässäni alkoi soida eräs tuttu tunnusmusiikki. On leppoisa sunnuntai. Isäni pötköttää ruokalevolla sohvalla, äiti touhuaa keittiössä jotain äitien askareita. Minä istun risti-istunnassa (uskokaa tai älkää, minäkin joskus taivuin risti-istuntaan) lattialla ja katselen mustavalkoista elokuvaa, jossa eräs tuttu kaksikko kohkaa kaikenlaista hassua ja toinen heistä katsoo välillä suoraan kameraan hyvin närkästyneenä (oman aikansa tonnin seteli -ilmeellä). Katsoo suoraan minuun ja pelkällä katseella olemme molemmat yhteistuumin samaa mieltä siitä, että kylläpä se kaksikon toinen osapuoli on varsinainen tunari ja pölvästi. Sanoja ei tarvita, mutta minua naurattaa kovasti. Kohta joku kompastuu ämpäriin, saa lankusta päähänsä tai istuu vahingossa hattunsa lyttyyn. Isä herää päikkäreiltä ja ihmettelee mekkalaa.

 Nostalgiafiilis potenssiin kymmenen heti kättelyssä, ennen kuin kumpikaan lavalle saapuvista herroista on ehtinyt paiskata kermakakkua päin toisen naamaa. Istuin hymy korvissa läpi lähes koko näytelmän, hymy vähän hyytyi surumielisimmissä kohdissa, kun sahanpurut rapisivat katosta ja käy ilmi, että uudenlaiset tuulet puhaltavat jo maailmalla ja tämänkaltaisten sankareiden aikakausi alkaa olla väistämättä ohi. Hymyilin muistoille ja itselleni. Että sainkin elää aikana, jolloin kunnon slapstick-komedia oli vielä voimissaan ja tosi-teeveen sijaan parhaaseen katseluaikaan esitettiin Ohukaista ja Paksukaista, Chaplinia, Buster Keatonia, Harold Lloydia, Marxin veljeksiä... Kiitos näiden herrojen, tänäkin päivänä minua naurattaa eniten se, kun joku kompastuu hallitusti tai jostain kuuluu BOJOING yllättäen.

(c) Emil Virtanen

 Hattupäiset herrat Stan Laurel ja Oliver Hardy (Risto Korhonen ja Ville Majamaa, vuosien varrella oivalliseksi todettu parivaljakko tämäkin) vähän tomuisissa vaatteissaan ja paikatuissa housuissaan ovat elossa jälleen ja kertomassa meille siitä, mistä kaikki alkoi ja miten elämä heitä kohteli yhdessä ja erikseen. Pintaraapaisu tosin, mutta eipä pariin tuntiin paljoa mahdukaan. Estradilla nähdään lukuisia muitakin tosielämän henkilöitä tuottaja Hal Roachista viehkoon vaimoon, ja toki myös muutamia tuttuja kohtauksia elokuvista. Helmi Jonasson pianoineen tuo mukavaa vanhanajan tunnelmaa ja ne mainiot äänitehosteet, jestas sentään. Erityisesti minua ilahdutti kaikenlaiset pienet eleet ja liikekieli, kravatin hypistelyt, tanssahtelut, ilmeikkyys, yllättävyys, kananmunankuorinta, koko lavastuksen hienoisen rapistunut mustavalkoinen värimaailma ja silhuettimainen loppukuva. Ja taas itketti!

 Tämä oli viihdyttävä ja koskettava,  kestoltaan juuri passeli kokonaisuus. Kaikkea ei paljastettu, ja minulle jäi katsojana hinku tutkia lisää herrojen edesottamuksista. Tokihan oli kotiuduttua YouTubesta katsottava muutamia klippejä vanhoista leffoista... Tehtäisiinpä muuten vielä elokuvia, joiden suomenkielisinä niminä olisi Lattapäät lainehilla tai Päivänpaisteisia pässinpäitä. Oma suosikkini elokuvista on Devil´s Brother (Kaksi muskettisoturia) vuodelta 1933 ja siinä eräskin "finger wiggle", "kneesy earsy nosey" sekä Laurelin humaltuminen ja molempien nauruhepulikohtaus. Ja Hardyn kampaus, itselläni kun joskus alaluokilla oli samanlainen look!

~

LAUREL JA HARDY - MYKKÄFILMIN MESTARIT / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 12.2. 2026 Frenckell-näyttämöllä, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Näyttämöllä : Risto Korhonen ja Ville Majamaa sekä pianisti Helmi Jonasson

Käsikirjoitus Tom McGrath, suomennos Timo Rissanen, ohjaus ja koreografia Chris Whittaker, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Mika Hiltunen ja äänisuunnittelu Opa Pyysing

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen, paitsi yksi kuva (c) Emil Virtanen