Haastattelussa Eppu Salminen

Eppu Salmisen tapasin Helsingin Kaupunginteatterin yleisölämpiössä (jossa ei ollut edes valoja, eli haastattelu on tehty ”hämärissä olosuhteissa”) joulukuussa 2013.

Vuonna 1965 jousimiehen merkeissä syntynyt Eppu on kotoisin Lahdesta. ”Muutin Helsinkiin ´86 päästessäni TeaKiin, sitten olen asunut Tampereella vuodet 1993-2000 ja sen jälkeen olen asunut taas Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Viimeaikoina harrastukseni ovat pyörineet lähinnä lapsenhoidollisissa asioissa, mutta pyrin myös käymään uimassa ja saunomassa säännöllisin väliajoin, niin paljon kuin mahdollista. Liikun myös aika paljon paikasta toiseen sellaisella kickbikella. Lisäksi yritän katsella paljon elokuvia ja lueskella, tämmöistä klassista. Jaa HIFK-hommat ja muut? No kyllähän nekin tietysti kuuluu harrastuksiin, kyllä mä HIFK:n matseissa pyrin käymään niin paljon kuin suinkin ehdin ja se on sitten ihan erilainen sosiaalinen ympäristö mulle. Olen tehnyt myös muunlaista yhteistyötä niiden kanssa, radiomainosta ym. Jalkapalloa mä seuraan kansainvälisellä tasolla paljon, olen käynyt kolmissa EM-kisoissa ja yhdet MM-kisat on myös käyty läpi. Kotimainen jalkapallo ei mua niin hirveästi kiinnosta, Lahden Reippaan pelejä välillä käyn katsomassa. Teeveestä pyrin aina katsomaan kaikki ManUn pelit.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Mä olen käynyt pienenä piano-ja viulutunneilla, mutta ne jäi kyllä sit. Vetopasuunaa olen jonkinverran soittanut. Ostin ´88 Tukholmasta Bruce Springsteenin keikan jälkeen käytettyjen soitinten liikkeestä sellaisen ja se on ollut mulla mukana mitä ihmeellisemmissä paikoissa, heh. Rockfestareilla olen vedellyt sen kanssa jossain telttakylässä ja jatkoillakin. Vetelin sitä aluksi ihan huvikseni, ja kyllä mä sitten kävin 1,5 v ihan tunneillakin sen kanssa. Nyt en ole soittanut pitkään aikaan, en edes tiedä missä se tällä hetkellä on... Taitaa olla mun tai pojan vintillä. Se on hauska soitin. Joo, ja Sleeppareiden keikallahan olen heilunut kitaran kanssa, mutta siinä ei tosin ole ollut lainkaan piuhoja. Tuossa muuten olin just Leningrad Cowboysien kanssa encoressa lavalla, kyllä se laulu sieltä lähtee! Sekin oli hauskaa.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Puhutaanko me nyt siis teatterista? Mä oon tehnyt niin paljon kaikkea, et en heti tiennyt mistä ammatista on kyse. Teatterissa mun vahvuuteni on varmaan monipuolisuus, mä oon tehnyt paljon kaikenlaista. Yhdessä vaiheessa mä tein traagisia, äitinsä perään itkeviä angstisia nuoria miehiä ja yhdessä vaiheessa tein paljon komediaa, ja jossain vaiheessa tein tosi paljon lastennäytelmiä. Oon näytellyt Katto-Kassiset ja Eemelit, Mökö Kiljuset ja Joonatanin Kolmesta iloisesta rosvosta. Musikaaleissa olen ollut; Housut pois!, Kaunotar ja Hirviö... Mä olen saanut tehdä niin paljon, ja siksi tämmöinen Kaupunginteatterin tyylinen meininki sopii mulle hyvin. Oon tykännyt olla täällä, koska täällä on voinut tehdä ihan laidasta laitaan kaikenlaista. Jos nyt joku vahvuus pitää sanoa, niin se on melkeinpä se, että mut voi heittää rooliin kuin rooliin. En ole sellainen, että tekisin vain tietyntyylisiä juttuja. Teatterin suhteen vielä sekin, että olen pyörinyt teatterissa ihan pikkuisesta lähtien (äitinihän on näyttelijä Kaarina Turunen, jäi juuri eläkkeelle Lahden Kaupunginteatterista) ja tää maailma on mulle sillai oma ja läheinen, viihdyn täällä ja musta on aina ollut kiva pyöriä teatterissa. Olen kuin kala vedessä.”

Entä onko jotain erityistaitoja? ”En mä tiedä, osaan mä ratsastaa ja yhdessä vaiheessa mä harrastin paljon budo-lajeja, krav magaa ja kävin nyrkkeilytreeneissä. En tiedä onko niistä ollut mitään muuta hyötyä kuin se, että on tullut tietynlainen kovuus, siis sillai että jaksaa painaa. Pystyn ottamaan kolhuja vastaan. Chaplinia varten piti opetella kävelemään vaijerilla. En tiedä, että onko nää nyt mitään sellaisia erityistaitoja. No jos englanniksi pitäisi näytellä, niin se kyllä onnistuisi. Olen pienenä ollut monta kesää Englannissa ja sitten olen ollut vaihto-oppilaana ja muutenkin ravannut USA:n puolella aika lailla.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä mä haluaisin osata soittaa jotain, muutakin kuin puhallella sitä vetopasuunaa. Oon myös miettinyt sitä, että kaikkea ei vaan ehdi! Oon kuitenkin tehnyt niin paljon teatteria ja siinä sivussa hörhöillyt kaikkea muutakin, joten aika ei mitenkään olisi riittänyt kaikkeen. Jos joku pitäisi valita, niin kyllä mä mielelläni soittaisin suvereenisti muina olaviuusivirtoina ja näyttelisin siinä sivussa. Rockunelmaani olen toki päässyt elämään Sleeppareiden ja Leningrad Cowboysien kanssa aina välillä. Tarpeen vaatiessa alastikin lavalla”, Eppu hihittää.

Nyt seuraa tyhmä kysymys, mutta onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Äitini on siis näyttelijä ja siskoni Krissehän aloitti stand up -komiikalla, mutta on nyt myös näytellyt. Viime kesänähän Krisse oli Tampereen Komediateatterissa, ja lisäksi se on ollut UIT:ssä mukana ja Vartiovuoren kesäteatterissa Turussa, ja tv-sarjassa Suojelijat. Krisse ei itseään tituleeraa näyttelijäksi. Nythän on tulossa uusi tv-sarja Siskonpeti, josta tulee varmasti suosittu. Poikani Roope on näytellyt Kotikadussa, ja on mukana Improryhmä Kolinassa. Ja nythän se näyttelee Mato Valtosta tuossa Sleeppari-musikaalissa. Mato on mun hyvä frendini, et sikäli hassua, että poika näyttelee just sitä...”

Kiinnostuit siis teatterista ihan pienenä poikana jo, eikö niin? Kertoisitko vähän tarkemmin. ”Teatterissa tuli tosiaan pienenä vietettyä paljon aikaa, siihen aikaan se toimi ammattikoulun tiloissa ja siinä samassa rakennuksessa oli muinoin uimahalli. Mä yhdistelin näitä kahta suvereenisti, olin uimaseurassa mukana ja avustamassa Kaupunginteatterissa pienempänä. Olin ensin uimatreeneissä ja sen jälkeen menin vaikkapa katsomaan jonkun esityksen, tai harjoituksista uimaan. Kirjaimellisesti olin siis kuin kala vedessä siellä! Pyörin sitten myös Lahden Nuorisoteatterissa, joka oli mulle hirveen tärkeetä aikaa myös ja sit lähdin vaihto-oppilaaksi Jenkkeihin ´82-´83. Sinä aikana mulle kristallisoitui se, että haluan pyrkiä Teatterikouluun ja tehdä siitä ammatin. 1984 mä hain ensimmäistä kertaa ja ´86 pääsin sitten sisään kolmannella yrittämällä.”

”TeaKissa mä pidin yhden välivuoden ja lähdin koulusta ulos ´91, kaikki muut oli tehtynä paitsi lopputyöt. Kirjallinen lopputyö mulla jäi odottamaan vuoteen 2008, jolloin sitten virallisesti valmistuin koulusta. Kirjani ”Lasten ristiretki” on laajennettu versio lopputyöstäni ja siinähän kerron aika tarkastikin TeaK-ajoistani. Halusin dokumentoida koulun tapahtumia, koska niitä ei kauheasti ole ja toihan on nyt täysin mun näkövinkkelistäni tehty, eli mitä mulle tapahtui ja mitä mä näin ja koin. Se, mitä kaikkea siellä 80-luvulla tapahtui, ei onnistuisi mitenkään nykypäivänä. Moni jätti koulun kesken; ihan tilastoja jos katsoo, niin 4-5 valmistui vuosittain.”

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla? ”Joskus olen ajatellut toimittajan ammattia, voisi kirjoittaa juttuja ja mennä tuolla pitkin maailmaa. Monien sattumien kautta mulle aukesi sitten tilaisuus vetää Aamuradiota Silvia Modigin kanssa, sit mua pyydettiin Novalle ja tein sinne ekana kesänä haastatteluohjelman, jossa vedettiin raitiovaunulla pitkin Helsinkiä ja haastattelin ihmisiä. Tarja Halonen oli muiden muassa vieraana siellä. Novalla tein kahdeksan vuotta ja enemmän ja enemmän menin poliittisen toimittajan suuntaan, esim. viime pressanvaaleissa haastattelin kaikki presidenttiehdokkaat. Välillä tein hauskoja ohjelmia radioon ja välillä vakavempaakin, tässä muun työn ohessa ja se oli musta kyllä hirveen kiva periodi. Viime kesänä olin SuomiPopilla.”

”Telkkarissakin olen ollut, niitä juttuja tulee ja menee. Ennätystehdaskin on sellainen, että koskaan ei ole sovittu seuraavasta tuotantokaudesta mitään ja sitten puhelin vaan soi. Niitäkin on ollut kiva tehdä, se on kans ollut vähän sellainen puoliharrastus mulle. Telkan puolella draamaa olen myös tehnyt. Tahdon asia-sarja muistetaan varmaan parhaiten, ja Mikko Rouhialan touhut. Ruusun aika, Hovimäki, Alamaailma, Suojelijat, Roba... Leffapuolelta sitten Varekset ja tuoreimpana Isänmaallinen mies.”

Eppu poseeraa kuvansa edessä / (c) Teatterikärpänen

 Miksi olet näyttelijä? ”Tähän nyt voisi vastata kaikenlaista. Konkretia on se, että mä tavallaan ajauduin tähän hommaan, kun olen teatteriperheen lapsi ja muuta. Mitä kaikkia peikkoja sitä omassa päässä sitten on, eli hakeeko tällä jotain hyväksyntää tai muuta, niin mä luulen, että vastaavan keskustelun voisi käydä mistä tahansa ammatista. Mut niin olen sen aatellut, että tää on ihan älyttömän kivaa ja nautin lavallaolosta. Tää on myös mielettömän haastava ammatti, jos tätä haluaa tehdä täysillä. Olen tykännyt siitä, että saa törmätä erilaisiin ihmisiin ja mennä eri maailmoihin, tää on tavallaan suuri seikkailu, johon halusin aikanaan lähteä mukaan. Frendeillä oli bändejä ja muuta, ja tää on ollut se mun rock´n rollini, oon saanut tässä painaa mielin määrin hiki päässä. Tää on kokonaisvaltainen psykofyysinen ammatti, missä pääsee tekemään todella paljon. Mulla on intohimo tähän ammattiin. Väitän, että olen aika sinut itseni ja ammattini kanssa. Mulla ei ole mitään ns. mysteeriä päässä tai että mulla olisi joku haava, jota yritän paikata. On ollut kiva tehdä myös radiota ja muuta, mutta kyllä tää on semmoinen homma, mihin tulen aina palaamaan.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Jos mennään teatterikouluajoista vielä taaksepäin, niin Nuorisoteatterissahan oli tosi kivaa, vaikka se olikin vaativaa. Siellä oli kiva fiilis ja meininki oli tosi positiivista. Sit kun menin TeaKiin, niin siellä olikin aikamoista kilpailua ja ilmapiiri synkkeni huomattavasti. Niin ja siinä välissähän mä olin Lahden Kansanopistossa, siellä oli myös tosi kivaa. TeaKissa mukaan tuli sitten synkempiä sävyjä, munkin kurssilla jengi ei ollu ihan solidaarisia toisiaan kohtaan. Mä halusin, että tehtäisi juttuja yhdessä ja kaikilla olisi hyvä fiilis. Myöhemmin on tullut sitten se, että tää on myös hyvin julma ja raaka ala. Monet pelailee pelejä ja asiat ei aina mene oikeudenmukaisesti. Asiat on sillä tavalla muuttunu, että mä olen säilyttänyt sen saman innon, koska jos en sitä olisi tehnyt, mä en olisi pystynyt jatkamaan tällä alalla. Matkalla on ollut niin riemastuttavia juttuja, kuten Tuntematon sotilas Pyynikillä ´97, joista on saanut lisäpotkua. Perusta on aina sama; on lava, näyttelijät ja katsomo, mut matkalla Nuorisoteatterin riemukkuudesta aikuisten maailmaan, jossa mukaan on tullut myös susia, on vaan tajunnut sen, että näin se vaan menee. Kaikki ihmiset ei oo kivoja. Yksi iso muutos on tapahtunut tuolla kritiikkipuolella. Kajavakin oli kriittinen, mutta niissä jutuissa oli joku järkikin. Nyt ilkeillään ihan avoimesti ja haukutaan, ja se on yllättänyt mut jo ihan vuosia sitten. Loppulauselmana sanoisin, että tässä ammatissa pitää vaan jaksaa painaa eteen päin, niin ylä-kuin alamäetkin, ne gloorian hetket ja ne, kun tulee paskaa niskaan oikein kunnolla. Moni sortuu siihen, ei vaan jaksa”, Eppu toteaa.

Onko sinulle mahdollisesti omia ”esikuvia”, alalta kuin alalta? ”Lapsuudesta muistan tän Turun Kaupunginteatterin Seitsemän veljestä, jonka taltiointi tuli tv:stä ja se kolahti kyllä todella kovaa! Mulla oli niiden kuviakin seinällä, samoin Elämänmenosta Susanna Haaviston kuva mulla oli seinällä. Taiteilijoita, joihin huomaan aina palaavani, on kirjallisuuden puolelta varsinkin Kurt Vonnegut, se musta huumori ja tarinankerronta on aina kiehtonut mua. Musiikkipuolella mua on aina kiehtonut Jim Morrison ja The Doors. Toimittajapuolelta sitten tämmöinen kuin Bill Maher. Hän on koomikko, jolla on oma poliittinen talk show Jenkeissä. Suomesta sitten on mainittava Pelle Miljoona varsinkin, ja Ismo Alanko ja Sielun Veljet, se maailma on jotenkin niin huikee ja pyrin TeaKiinkin just silloin kun Siekkarit oli voimissaan. Vuonna ´88 näin sit Bruce Springsteenin ensimmäisen kerran, samalla reissulla ostin muuten sen vetopasuunankin. Miten se otti sen lavan haltuun silloin ja antoi energian virrata, ihan huikeeta. Teatteri/elokuvapuolelta sit Martti Suosalo, Antti Litja ja Pekka Heikkinen on sellaisia, joita arvostan todella paljon. Ulkomailta sit vaikkapa Sean Penn, Brad Pitt...Mulla on niin, että joku aina hetkittäin nousee sieltä pintaan ja seuraan sen touhuja sitten tarkemmin. Heath Ledgerin roolityö Jokerina muuten oli sellainen, et sitä on aika paha ylittää! Aika kovan hinnan se siitä kyllä maksoikin...”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Kyllähän mä varmaan Marlon Brandon kanssa lähtisin vääntämään! Donald Sutherlandin kanssa olisi myös varmaankin ihan nastaa näytellä. Suosalon kanssa näyttely Isänmaallinen mies-leffassa oli tietysti yhtä juhlaa, ja onhan tämä talokin täynnä ihan huipputyyppejä.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Frank Sinatran kanssa ”My way”, tai ”Strangers in the Night” sillai vuorotellen, säkeistö kerrallaan.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Riittääks meillä aika? No Lahden Kaupunginteatterissa olin ensin avustamassa ja sitten olen vieraillut siellä ihan aikuisenakin. Yhden kesän olin Suomenlinnassa Ryhmäteatterissa. Teatterikouluaikoina vierailin Kansallisteatterissa. Espoon Kaupunginteatterissa olen ollut, Helsingin Kaupunginteatterissa tietysti, Tampereen Työväen Teatterissa ja Tampereen Teatterissa. Fyysisesti lavalla olen ollut vaikka missä, tiettyjen juttujen kanssa on kierretty monessakin paikassa. Kesäteattereista olen ollut Samppalinnassa ja Vartiovuoren kesäteatterissa Turussa ja Pyynikin Kesäteatterissa Tampereella.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö vuosien varrelta. ”Kun miettii tollai proggisten kannalta, niin yksi vavisuttavimmista kokonaisuuksista on ollut kyllä Pyynikin Tuntematon sotilas ´97, se oli niin raju kun se kesti melkein neljä tuntia ja siitä oli yli 80 esitystäkin. Mieletön porukka, Kalle Holmbergin ohjaus ja siellä sai painaa ihan täysillä. Rooleista sillai tärkeimpiä tai kasvattavimpia on ollut George Taborin näytelmä Taisteluni, jossa näyttelin Hitleriä. Se oli todella vaativa rooli. Sitten Tsehovin Lokki ja siinä Treblevin rooli, tää oli Ryhmäteatterissa ´98. Sit Kari Hotakaisen kirjoittama Bronx, sitä treenatessa mulla meni selkä paskaksi. Se oli ns. yliheittojuttu ja selkä leikattiin siinä välissä, se oli ehkä rajuin juttu mihin olen joutunut. Roolihahmoni oli puolirobotti, joka hajottaa itteensä ja hajotin sitten ihan kirjaimellisestikin! Omanlaisensa haaste on ollut sitten esimerkiksi Housut pois!-musikaali, jossa laulettiin korkealta ja kovaa. Kolme iloista rosvoa oli sangen riemukasta tehdä, koko ajan oli hirvee meno päällä. Täytyy kyl sanoa, että suurin vaivannäkö on ollut tän Chaplinin kanssa. Picassoa olen myös näytellyt, ja sitä on ollut ehkä nastointa tehdä. Se oli hyvällä tavalla häikäilemätön tyyppi.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tää on mun vakkarivastaukseni, eli yksi suosikkikirjoistani on Saatana saapuu Moskovaan, ja varsinkin nuorempana mulla oli haaveena tehdä siitä se Begemot-kissa, mutta nyt vanhempana voisin tehdä sen Wolandin, joka on itse Saatana. Vesa Vierikko näytteli sen Ryhmiksessä taannoin. Jännää on se, että mä en oo koskaan näytellyt Shakespearea, eli mikä tahansa niistä näytelmistä kävisi myös. Teen vaikka itse jonkun monologin, jos en muuten pääse tekemään heh.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Kyllä noi ympärillä olevat ihmiset on parasta. Tää on sosiaalinen ala, ei tarvitse olla yksin. Vuorovaikutus yleisön kanssa on hienoa myös, ja haasteellisuus. Tää on tosi konkreettista tekemistä, tuntee tehneensä. Hyvinmenneen duunin jälkeen se hyvänolontunne ja euforia, ah. Tuntee elävänsä isosti! Koko ajan ollaan ytimessä”, hehkuttaa Eppu.

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”? ”Yleisön puolella se on varmaankin haltioitumista hyvästä esityksestä, mutta esimerkiksi se hetki, kun esitys lähtee pikku hiljaa liikkeelle on mulle taianomaista. Olen omissa oloissani ja menen makaamaan hetkeksi lavan taa, orkesteri virittelee soittimiaan, puhetta alkaa hiljalleen kuulua sieltä sun täältä, kaikki virittäytyvät tulevaan esitykseen. Mä makaan ja katselen ylöspäin, on lamppua ja lavastetta todella korkealle, ja tunnen vahvasti olevani osa sitä kaikkea. Yhdessä luodaan se keinotodellisuus, ja pian kaikki on ohi ja ihmiset lähtevät koteihinsa ja kuka minnekin. Mutta se hetki ennen esityksen alkua, varsinkin kun tietää että tulossa on hyvä juttu ja odottaa vain sitä, että vihdoinkin päästään kertomaan tämä tarina.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Perhe inspiroi mua eniten noin elämässä yleensä, mutta sitten muuten tuo poliittinen säätö inspiroi mua suunnattomasti! Tykkään ottaa osaa poliittiseen keskusteluun ja ottaa kantaa moraalisiin arvoihin. Yhteiskunnallinen teatteri inspiroi myös, kuten nää Eduskunta-näytelmät. Tietenkin mua inspiroi myös hyvä kirja, hyvä elokuva, lapset, hyvä saunareissu...”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”En mä hirveesti, mutta jos on jotenkin epävarma olo, niin sitten jännittää kyllä. Musta se ei oo niinkään ramppikuumetta, vaan epävarmuutta sen jutun suhteen, jos tuntuu siltä ettei se ole vielä ihan valmis. Olen pyrkinyt kääntämään tietynlaisen jännityksen voimavarakseni ja onnistunutkin siinä, musta on aina nastaa mennä lavalle.”

Onko sinulla omia rutiineja/rituaaleja esityspäivinä tai ennen kuin menet lavalle? ”Ensi-iltapäivän olen pyrkinyt rauhoittamaan niin, ettei siinä olisi mitään muuta, mutta aina tulee sellaisia viime hetken juttuja esimerkiksi enskarilahjojen ostoa kollegoille tai vastaavaa. Aina jotain unohtuu! Oon sit huomannut myös sen, että juttujen välillä on eroja. Joskus oon käynyt uimassa tai lenkillä ennen esitystä, ja joihinkin juttuihin sopii taas se, että on vaan. Tulee vähän aikaisemmin teatterille ja vaan aistii sitä fiilistä siellä. Sit mulla on kyllä sellainen, että oon kuunnellut aina enskaripäivänä Alice Cooperin ”Hello hooray”-biisin ennen kuin lähden pukkarista lavalle, välillä sekin on kyl unohtunut. Se tuli mulla Nuorisoteatterin aikoihin jo ja siitä tulee aina mieleen mukavia muistoja jostain kaukaa.”

Onko sinulle jotain taikauskoon liittyviä uskomuksia? ”Kyllä se niin on, että ensi-iltatoivotuksiin ei koskaan vastata kiitos. Työviksen aikoihin me Summasen Peten kanssa tahallaan pelleiltiin siellä välillä, laitettiin plaria lattialle ja vihellellen toivotettiin toisillemme onnistunutta ensi-iltaa ja kiiteltiin, ja vanhemmat kollegat olivat ihan kauhuissaan, että mitä me oikein touhutaan! Aika julmaa.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Täällä Kaupunginteatterilla tehtiin ”Munaako herra ministeriä”, se oli mun ensimmäinen juttuni ja mulla oli ensimmäisen puoliajan loppuvaiheilla kaksi lavaltapoistumista. Mä poistun ensin lavalta, jään hetkeksi venailemaan ja Maijalan Sepon kanssa jutellaan siinä hetki aina, sit käväisen vielä lavalla ja sitten tulee väliaika ja menen pukuhuoneeseen. Oli jotkut formulat meneillään ja poistuin lavalta, ja koska Maijalan Seppoa ei näkynyt missään, mun muistini sanoi että tää on nyt se väliaika jo ja jatkoin matkaa pukuhuoneeseen. No, lavalla on Esko Roine ja Asko Sarkola, ja kuulen pukuhuoneeseen mun iskuni, eli mun pitäiskin olla lavalla! Tajusin, että olen poistunut liian aikaisin ja lähdin juoksemaan takaisin lavalle. En muista siitä matkasta yhtään mitään, paiskoin kaikki ovet auki edestäni ja muuta. Olin kuulemma ollut ihan vitivalkoinen kun pääsin lavalle. Siinä oli kuitenkin teatterinjohtajakin paikalla ja olin just tullut taloon... Tarjosin sitten jälkikäteen pullakahvit ja vannoin, että tää ei tuu ikinä enää toistumaan, eikä oo kyllä toistunutkaan.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Aikanaan näyttelin Työviksessä Väinö Linnaa ja Veikko Sinisalo pyöri siihen aikaan teatterilla paljon. Hänhän oli Linnan hyvä ystävä. No, hän tuli usein katsomaan harjoituksia ja jälkeenpäin tuli juttelemaan ja antoi palautetta ja hyviä neuvoja roolin rakentamiseen. Silloin en tajunnut tän täyttä arvoa ja vasta näin jälkikäteen oon tajunnut, miten absurdia ja samalla ainutlaatuista tuo oli.”

Tulevia roolejasi? ”Misa Nirhamon kanssa tehdään ravintolateatteria, ”Voihan veljet” on jutun nimi ja ensi-ilta on tammikuussa 2014 Ravintola Albergassa. Joensuussa on kesällä sitten Aurinkorinteen Kesäteatterissa Albatrossi ja Heiskanen, ja näyttelen siinä Heiskasen roolin. Ensi-ilta on kesäkuun puolivälissä.”

Onko sinulla mottoa? ”Kurt Vonnegutilta löytyisi sellaista, että ”On kaksi asiaa, jotka sinun pitää muistaa. Toinen on se, että ”kuoltuasi olet kuollut”, ja toinen on se, että ”rakastele aina kun voit, koska se tekee hyvää”. Näillä kahdella mennään!”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Kyllä mä varmaan sanoisin sen mitä Kerttu-tyttäreni on nyt sanonut vauvalle kun se rupeaa itkemään, eli ”Ei mitään hätää!”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Käykää teatterissa! Toivoisin, että kynnys olisi matala ja sitä ilosanomaa olen yrittänyt viedä eteen päin tässä. Et olisi yhtä helppo mennä teatteriin kuin vaikkapa elokuviin.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”En tiedä miksi, mutta pienenä ihailin Salamaa kovasti. Ehkä siinä on se, että mä olen samanlainen, singahtelen vähän joka paikkaan.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Hahahah! Menisin varmaan Yrjönkadun uimahalliin katsomaan, että miltä siellä näyttää naistenvuorolla. Nyt oon käynyt vain miestenpuolella. Päiväni lesbona, hahah!”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin varmaan Stephen Kingin Musta torni-sarjan sinne ja lukisin sen uudestaan läpi. Sit ottaisin Beatlesin koko tuotannon mukaan myös. Ruokapuoleksi ottaisin hyvää sushia ja pari pulloa punkkua.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Ottaisin varmaan sen vetopasuunan, sillä kun puussa töräyttelisi, niin kuuluisi kauas ja kunnolla! Ja vuvuzelan!”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyl mä varmaan menisin Elm Streetille, et mitä siellä oikein tapahtui silloin kun Kennedy ammuttiin.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen katsomaan nuorten harrastajien teatteriesitystä, jonka nimeä en itse asiassa edes tiedä...”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Enkuksi kun lauseen aloittaa ”actually”...

Mistä sanasta pidät vähiten? - Laiskuus

Mikä sytyttää sinut? - Hyvä teatteriesitys

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tosikkomaisuus

Suosikkikirosanasi? - Perkeleen perkele!

Mitä ääntä rakastat? - HIFK:n maalilaulu!

Mitä ääntä inhoat? - Lehtipuhallin

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Astronautti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Järjestyksenvalvoja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Mitäs pidit?” ja iskis sitten silmää.

Tuhkimo ja Rocktähti / Musiikkiteatteri Palatsi

Tuhkimo ja Rocktähti / Musiikkiteatteri Palatsi

Ensi-ilta 15.5. 2014, kesto noin 1h 35min (väliaikoineen)

Ohjaus Anna Haukka

Dramatisointi Katariina Leino

Musikaali on tehty yhteistyössä Palatsin Musiikkiteatterikoulu Stagen jatkoryhmän kanssa.

Rooleissa : Veera Kylkilahti, Emma Lehto, Frans Åkerberg, Tarja Folland, Tiitu Alitolppa, Martta Mäkinen, Minja Lahti, Lisa Kiukas, Maija Järvinen, Petra Kalkamo, Christian Lairikko ja Jessica Jäkärä

 Tuttu satu Tuhkimosta on nyt pistetty hiukan uuteen pakettiin. Voisi sanoa, että mukana on jotain uutta, jotain lainattua ja jotain sinistäkin. Siinä missä alkuperäisessä tarinassa Tuhkimo lähtee prinssin luo tanssiaisiin, tässä versiossa rocktähti Jimi (Frans Åkerberg) järjestää kunnon levynjulkkaribileet ja niiden ohessa laulukilpailun, jonka voittajan hän itse valitsee. Kaunis neito joutuu pakenemaan keskiyöllä paikalta juuri h-hetkellä taian rauetessa, ja kengänsovitteluksihan se sitten menee.

 Tuhkimohan (Veera Kylkilahti) on hirmuisen nätti ihan niissä siivousvetimissäänkin, kun taas sisarpuolet korostetun kaakattava kolmikko peruukkipellejä hienoissa iltapuvuissaan. Kontrasti oli siinä mielessä onnistunut kyllä. Hössöttävä äitipuoli (Tarja Folland) oli mainio ja onnistunut hahmo mielestäni. Tuhkimoonhan kuuluu myös ehtiväiset eläinhahmot, ja tässäkin vilisti kissaa, hiirtä, koiraa ja sisilisko (?). Koiran puku oli hauskasti toteutettu Reino-kengistä ja vakosametista lähtien. Lapsikatsojat varmasti tykkäsivät Popcorn-kappaleen tahdissa tapahtuvista takaa-ajokohtauksista ja sähläämisestä.

(c) Musiikkiteatteri Palatsi

 Pakko kyllä ihmetellä hiukan musiikkivalintoja. Kyseessä kun on kokoperheen musikaali ja vaikka nykynuoriso on sangen valveutunutta ja kielitaitoista väkeä, miksi ihmeessä kappaleet olivat suurimmaksi osaksi englanninkielisiä? Väliin sitten laulettiin muutama suomeksikin. Aika sekavaa. Kappaleet olivat vielä kultaiselta 80-luvulta suurimmaksi osaksi, tuttua minulle kyllä, mutta uusille sukupolville täyttä kysymysmerkkiä. Eikö rocktähti Jimi olisi voinut vetäistä mielitietylleen vaikkapa Robinin "Puuttuva palanen"-biisiä?

 Kohtalaisen hyvää meininkiä saatiin toki aikaan, oli vauhdikasta koreografiaa ja ihan onnistuneitakin laulunumeroita. Olen monesti huomannut sen, että etenkin nuorilla tytöillä on kauniista lauluäänestä huolimatta tapana olla vähän ujoillen lavalla ja ikään kuin pyydellä esiintymistään vähän anteeksi. Rohkeasti vaan pää pystyyn ja katse pois lattiasta! Roctähti Jimi otti hienosti kontaktia yleisöön (iik, ja taisin minäkin yhden pienen huomion häneltä saada...), niitä näyttäviä rokkipotkuja jäin tosin kaipaamaan.

  Jälleen kerran täytyy myös antaa pyyhkeitä äänentoistolle...ties kuinka monetta kertaa. On se nyt kumma! Musiikki pauhasi niin kovalla, että laulu hukkui sinne alle ja välillä repliikeistäkään ei meinannut saada oikein selvää. Turhaa hätäilyä muutamilla myös replikoinnissa, rauhallisemmin hyvä tulee. Pitäisi muistaa myös se, että lavalta poistuttaessa mikki saattaa vielä olla auki...

 Huomaan nyt kritisoivan montaakin asiaa, vaikka minulla ei kriitikkolasit edes olleet päässä. Mitä ihmettä se krokotiili teki lavalla? Limusiiniratkaisu oli hiukan "outo" myös, ihmettelin myös kummallista välimusiikkia joka soi aina tiettyjen hahmojen saapuessa lavalle ja screenillä pyörivää videota, jossa värikäs neitokainen pyörähtelee. Korvaani särähti myös tiettyjen hahmojen korostettu teennäisyys ja ylinäyttely, taisi kuulua hahmon olemukseen kylläkin ja tarkoitus olikin kaiketi saada ärsytysefekti aikaan? Siinä tapauksessa kyllä onnistuttiin.

 On muistettava kuitenkin, että esiintyjäjoukko on Musiikkiteatterikoulu Stagen jatkoryhmäläisiä eikä mitään alan huippuammattilaisia vielä, joten osaa kritiikin kohteistani voi katsella läpi sormien. Hyvää harrastusta kannattaa ehdottomasti jatkaa ja millaisilla estradeilla näitäkin nuoria voidaan vielä tulevaisuudessa bongailla? Aika näyttää - lahjakkuutta, intoa ja tekemisen meininkiä oli nytkin runsaasti havaittavissa. Sitä äänentoistopuolta jaksan aina ihmetellä, kun enää ei ole kyse siitäkään että istun ns. huonossa paikassa.

Tuhkimo ja Rocktähti saa kolme tähteä ***.

Esityksiä muutama vielä marraskuussa.

(näin esityksen pressilipulla)

Nummisuutarit / Ideateatteri

Nummisuutarit / Ideateatteri, Jokioisten Elonkierto

Ensi-ilta 29.5. 2014, kesto noin 2h väliaikoineen

Ohjaus Mika Vuorentie

Näyttelijät Antti Kemppainen ja Mika Juusela

 Tänä vuonna Aleksis Kiven Nummisuutareiden julkaisusta tulee kuluneeksi 150 vuotta ja teos on samalla Suomen suosituin komedia. Tarinan kulkuhan on se, että Esko lähtee puhemiehensä Mikko Vilkastuksen kera naapurikylään kosioretkelle ja Eskon veli Iivari ihan Hämeenlinnaan saakka hakemaan kaikenlaista tarpeellista tulevia häitä varten. Vaaran merkit ovat ilmassa ja sehän on selvä, että mieshän on valmis monenlaisiin tekoihin rakkauden ja viinahuikan nimissä, joten kaikki ei suju ihan kommelluksitta kummallakaan veljeksistä.

 Viime vuonna kävin Elonkierrossa katsomassa Rakas lurjus-näytelmää ja silloinkin kävi mielessäni lause "katson maalaismaisemaa ja ymmärrän". Esityspaikkana tässäkin toimii makasiini, pellon reunalla, mukavasti mahdolliselta sateelta ja tuulelta suojassa. Jo pelkästään maisemien puolesta tämä mesta on tutustumisenarvoinen, väliajalla sai ihmetellä niin hevosia kuin vanhoja puimakoneitakin ja syödä samalla makkaraa sinapin kera. Kesäfiilistelyä parhaimmillaan.

Puumerkkiä vääntämässä / (c) ? Reinikainen

 "Maailma muuttuu, Eskoseni" ja totisesti on lupa Nummisuutareillakin muuttua ja saada vähän uudenlaista esitystapaa. Viime vuonna näin Krapin kesäteatterissa Tuusulassa Eskon liihottamassa kuluneessa nahkatakissa ja pillifarkuissa Tomi Alatalon toimesta, tällä kertaa totutusta kaavasta poiketaan etenkin siten, että näyttelijöitä on vain kaksi. Ongelmallistako? Ei suinkaan. Melkoisen suvereenilla tavalla Mika Juusela ja Antti Kemppainen roolista toiseen sujahtavat. Aluksi vielä esitellään kaikki pääroolit, ja tarpeellinen rekvisiitta odottaa vuoroaan taustalla. Pysyinkin eri hahmoista hyvin kärryillä, kiitos alkuesittelyn ja muodonmuutoksen, joka perustui muuhunkin kuin puhetyylin vaihtamiseen. Vähän mielikuvitusta käyttämällä puupulikka huntuineen oli hurmaava morsian, pullo muuntui Sakeriksi irtoviikset kylkeen liimaamalla. Melkoisen nerokkaita oivalluksia oli tämä täynnä, niin lavastuksellisia kuin näyttelijäntyöllisiäkin. Monta kertaa kävi ahaa-elämyksiä mielessä, että noinkin voi näköjään asian ilmaista ja näille miehillehän mikään ei ole mahdotonta.

 Kautta aikain on kesäteattereiden vakiokalustoon kuulunut humalassa toikkarointi, oli kyseessä mikä tahansa näytelmä. Nummisuutareita ei voi esittää ilman kännäystä, ero on sitten siinä, miten se tehdään. Iivari näkee itsensä tuplana ja itseäni etenkin huvitti se, miten kädet tungettiin housuihin ja kekkuloitiin holtittomasti siellä sun täällä. Jotenkin se liittyi vielä nolostumiseen ja häpeään, oli tavallaan tarve kadota vaikka omiin housuihinsa. Eikä voinut kuin ihmetellä Juuselan kumiukkomaista meininkiä, kohtalaisen taipuisanivelinen mies roolissa kuin roolissa. Antti Kemppaisen hahmoista mieleeni olivat etenkin torvensoittaja Antres sekä näätämäinen Mikko Vilkastus, joista jälkimmäinen nähtiin aluksi myös pelkkänä hattuna Eskon käsivarteen sidottuna. Yksittäisistä kohtauksista pidin kovasti huikeasta haitari-battlesta, joka meni lopulta painihommiksi.

 Voisi sanoa, että tässä oli jokaiselle jotakin. Aleksis Kiven kieltä ei ole modernisoitu, tosin muutaman uudemman ilmauksen sieltä bongasin. Juonenkulku tulee esitettyä selkeästi ja sulavasti, ei jämähdetä yhteen kohtaukseen vaan riennetään jo seuraavaan. Vauhtia on, takaa-ajoa, huumoria, musiikkiakin. Ja kaupan päälle lintujen konsertti katonrajasta. Ideateatteri on totisesti nimensä veroinen, ideaahan tässä on ja olisi ollut mielenkiintoista olla teatterikärpäsenä katossa seuraamassa harjoitusprosessia ja sitä, minkälaisia ideoita siellä on ilmaan heitelty. Mielenkiinnolla odotan, mitä nämä miehet seuraavaksi saavat aikaan. Kalevala?

Nummisuutareille vahvat neljä tähteä ja hieno, yllättävä avaus kesäteatterikaudelle ****.

ps. erikoismaininta vielä kesäteatterilehdestä, jossa esitellään kaikki alueen toimijat samassa aviisissa. Miten nerokasta ja yksinkertaista, mutta ei kovin yleistä ilmeisestikään? Katsojan kannalta erittäin hienoa, että esitellään kaikki alueen kesäteatterit, aikataulut ja muut oleelliset samoissa kansissa. Yhteistyö ei ole keneltäkään pois, päinvastoin. Kartan avulla monikin lomalainen voi suunnistaa paikasta toiseen, oli sitten paikallinen tai satunnainen matkailija.

Esityksestä ja aikatauluista lisää Ideateatterin nettisivuilta.

Haastattelussa Sari Siikander

 Sari Siikanderin tapasin toukokuun lopussa 2014 Cafe Talossa Helsingissä, ennen UIT:n näytöstä Ilosofian oppitunnista.

Vuonna 1964 syntynyt Sari on horoskooppimerkiltään rapu. ”Syntynyt olen Valkeakoskella, joka on tehdaskaupunki siinä Tampereen kupeessa. Juuso Waldenin hengessä, jalkapallon ja paskanhajun seassa on vartuttu”, Sari naurahtaa viitaten paperitehtaiden ominaistuoksuun.

”Tällä hetkellä mä asun Nurmijärvellä, mä en olen mikään ”citytyttö” ollenkaan. Mulle sopii tuo Nurmijärvi-Klaukkala -seutu, sillä siinä on jotain samaa kuin mun syntymäkaupungissani – pieni ja yhteisöllinen paikka. Musta on ihana olla töissä täällä Helsingissä, tulla tänne ja viettää täällä vapaa-aikaakin, mutta aina mä kaipaan kotikulmille, koska luonto on siellä heti kun ovesta astuu ulos. Kyllähän mä opiskeluaikoinani asuin täällä Kalliossa ja sen jälkeenkin vielä kymmenen vuotta, mutta aina mun kaipuuni on ollut maalle. Eihän tuo Klaukkalakaan nyt ihan ”maallamaalla” ole, mutta verrattuna Helsinkiin...”

Mitä harrastat? ”En varmaankaan mitään sellaista, joka ei jollain tavalla liittyisi työhöni. Jos mä koen jotain harrastavani, niin se on tanssi. Mä jäin siitä Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta totaalisesti koukkuun noihin kilpatanssilajeihin, ja niitä mä pyrin harrastamaan aina kun mulla vaan suinkin on mahdollisuus osallistua johonkin kurssille tai ottaa yksityistunteja. Se paritanssi on niin hieno laji! Tätä voin sanoa ihan harrastukseksi kyllä, koska harvemminhan teatteriesityksissä on mukana senkaltaista tanssia.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Voi en! Mä oon ollut tosi laiska kouluaikoina opettelemaan nuotteja. Mulla on ollut kyllä melodika ja joskus lukioaikoina osasin sitä jopa vähän soittaakkin, mutta se taito on kaikki kadonnut ja nyt mä katson kaihoten kun lapseni soittaa nokkahuilua ala-asteella nuoteista. Opetuksen taso on kyllä huikeeta. Siitä se vaan vetelee ja minä en osaa mitään. Mulla on ihan oma tapani tulkita nuotteja ja jotenkin klaaraan sen, mutta jos tulee jotain ylennys – tai alennusmerkkejä, niin olen heti pulassa.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Mä luulen, että tuon impron myötä (joka on mun toinen rakkauteni tämän UIT:n lisäksi) mä olen aika laaja-alainen. Vaikka komediaviittaa mun hartioilleni kovasti ripustetaankin, niin mä en itse kuitenkaan koe sitä niin, että mua pystyisi niin helposti lokeroimaan. Ja sitten impron ja siihen liittyvien koulutusten myötä mun taskuuni on jäänyt paljon sitä, että mä olen varmaankin aika hyvä työryhmässä. Mä olen sidosaine, hengenluoja ja saatan ihmisiä ymmärtämään toisiaan. Mä olen myös perustunnollinen, eli teen tunnollisesti oman kakkuni, harjoittelen kiltisti ja niin edelleen.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”No ehdottomasti mä voisin vielä kehittyä sekä tanssijana että laulajana hirveästi, ja ihailen ihmisiä joille on lauluääntä suotu, koska musiikin mahdollisuus vaikuttaa ihmiseen on niin hirvittävän suuri. Sitä välillä kaihoten katsoo jossain rokkikonsertissa, että miten teatterissa voisi saada aikaan samankaltaisen pitkäkestoisen tunnemyllerryksen. Musiikki menee suoraan solutasolle ja muistoihin. Ihminen voi teatteriesityksen aikana liikuttua hetkeksi ja reagoida sen tarinan vietävänä ja saada suuria tunne-elämyksiä, mutta se palaute suhteessa esiintyjään ei ole koskaan niin suoraa kuin se, mihin musiikki pystyy. Ne on sellaisia mun ikuisuuskehittämisalueitani, joissa haluaisin olla paljon taitavampi. Taitaa tässä mulla vuodet loppua kesken... ”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole kyllä. Meidän sukuhan on käsityöläisammattipohjainen ollut kautta historian, ylioppilaitakaan meidän suvussa ei ole kuin ihan muutama. Isänpuolelta mun yhdet sukulaiset pyörii Kaustisella soittamassa viulua, heillä on sellainen perheorkesteri. Se on ainut kytkös, jonka laskisin taiteeksi.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä? ”Valkeakoskella keskikouluaikoina meillä oli äidinkielenopettaja, joka rakasti teatteria yli kaiken ja hän rupesi pitämään meille näytelmäkerhoa. Me tehtiin joulujuhlanäytelmä ja katsomossa istui Saara Mäkelä, joka oli Valkeakoskella hyvin aktiivinen henkilö. Saara oli huomannut sitten, että täällähän on paljon nuoria, jotka tykkäävät näytellä, ja pohti miksei Valkeakoskella ole nuorisoteatteria. Siltä istumalta hän sitten päätti, että yrittää perustaa sellaisen ja hänellä oli siihen Työväenopiston kautta mahdollisuuksia. Ja kas, niin Valkeakoskelle perustettiin nuorisoteatteri, johon mä sitten menin mukaan. Valkeakoskihan on teatterin kannalta hirvittävän hyvä kaupunki siinä mielessä, että siellä on edelleenkin yksi harvoista ammattijohtoisista harrastajateattereista. Silloin kun minä oli nuori, siellä oli johtajana Matti Kuikkaniemi ja tehtiin kyllä todella korkeatasoista teatteria. Se on kyllä tavallaan yksi mun keskikouluni teatterimaailmaan. Muistan, kun menin sinne purukumia jäystäen ja Kuikkaniemi sanoi mulle, että ”jos sä kuule tänne aiot tulla, niin purkka pois suusta ja opettele puhumaan.” Seuraavaksi opetettiin sitten se, että harjoituksista ei olla koskaan pois, paitsi jos on omat hautajaiset ja niistäkin on ilmoitettava etukäteen. Tietyt teatterin lainalaisuudet tuli heti kättelyssä, purkka pois ja ”ihme nuorisoässä” pois puheesta. Ja tavallaan kun mä olin siellä nuorisoteatterin puolella, niin aikuisten harrastajateatterin puolelle tuli Cabaret, mä en edes tiennyt mikä se on, mutta siihen haettiin tanssityttöjä. Minä menin sitten auditioneihin ja ikää taisi olla 13-14 silloin. Mä en tajunnut, että ne tanssitytöt oli ilotyttöjä ja mulle sanottiin, että voitko mennä kotiin kasvamaan. Mä en itse tätä muista, mutta äitini jaksaa kertoa tätä, eli olin tullut sieltä tuohtuneena ja sanonut, että ”minähän en sinne mene ennen kuin soittavat!” Äitini oli ajatellut, että siihen loppui sitten meidän Sarin teatteriharrastus, että kuka sitä nyt kotoa soittelee. Et pitääkö olla noin mustavalkoinen ja jääräpää! Mä olin niin loukkaantunut siitä, mitä mulle siellä sanottiin. No, sitten kävi niin, että teatterille tehtiin ”Niskavuoren nuori emäntä”, ja siihen tarvittiin Kustaava ja mulle tulikin se puhelinsoitto sitten! Sille tielle mä sitten jäin ihan totaalisesti. Se oli mulle ihan toinen koti se Valkeakosken harrastajateatteri.”

”Kustaavan ja TeaKin välissä tapahtui sitten sellaista, että ensinnäkin mähän hain kouluun viisi kertaa. Ne ensimmäiset kerrat meni vielä niin, että ”noh, mä olen vielä niin nuori”, olin 17-vuotias kun ekaa kertaa sinne hain. Sit mä hain Jyväskylän Kaupunginteatteriin näyttelijäharjoittelijaksi, siihen aikaan oli vielä ns. oppisopimuspaikkoja. Olin siellä sitten kolme vuotta ja osallistuin näyttelijäharjoittelijoiden pitkään jatkokoulutuskurssiin. Se oli hieno koulutus, me oltiin kaksi viikkoa ensin Suvirannassa ja syksyllä pari viikkoa Helsingissä, ja sitten seuraavan vuoden aikana johtavat opettajat kävivät katsomassa kaikki ensi-illat sillä paikkakunnalla, missä oltiin näyttelijäharjoittelijana, ja antoivat palautetta. Olin sitten tosiaan siellä Jyväskylässä ja mulle tuli sellainen olo, että mä en osaa! Kun ruvettiin viidettä prinsessaa vääntämään, niin mä tajusin, että mä en pysty oikeesti tekemään näistä erilaisia ja mä en osaa yhtään mitään! Päätin sitten, että vielä kerran mä haen kouluun... ja sit mä pääsin. Se oli vuonna 1990 ja valmistuin 1994. Nätyyn mä en hakenut koskaan, jotenkin se varmaan tuntui siltä, että Tampere oli liian lähellä kotia. Oli päästävä Helsinkiin.”

Sari / (c) Teatterikärpänen

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli ”Tunne ja totuus teatterissa”. Mua kiinnosti, ja kiinnostaa toki edelleenkin, tunneilmaisun monimuotoisuus. Mua kiinnosti se, että kuinka paljon mun pitää oikeasti itse tuntea niitä tunteita, jotta yleisö tuntisi tunteita. Vai onko se kaikki oikeesti tekniikkaa, jolla mä voin huijata yleisön tuntemaan, ja kummalla saa suuremman tunnereaktion aikaiseksi. Mulla oli siinä Diderot ja Stanislavski vastapooleina tieteelliseltä tutkimuspuolelta. Mä olin ihan suossa sen kanssa! Mä en pystynyt tekemään, enkä pystyisi vieläkään tekemään, sellaista itselleni vedenpitävää loppupäätelmää tästä aiheesta. Se on musta todella mielenkiintoinen aihe, ja se, että mikä se totuus on? En tiedä vieläkään. Mut kun mä itse istun katsomossa, niin mä paljon mieluummin katson jopa keskeneräisempää ja rösöisempää, jos siellä on havaittavissa joku lämpö ja palo, kuin sellaista, joka on kylmää ja teknisesti taitavaa. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt, että siinä mun lopputyössäni se peruskysymys on ollut sellainen tietty läsnäolon vaade, et mikä on se läsnäolo joka sytyttää katsojan, eikä niinkään se tunne. Mä olen varmaan ollut menossa jotain tuonkaltaista pohdintaa kohti, mutta olen ollut silloin niin nuori, etten ole sitä tajunnut. Niin, ja taiteellinen lopputyöni oli Juha Lehtolan ”Loppuun asti lystikkäät” Kino Helsingissä. ”

Onko sinulla muita mahdollisia opintoja teatteriin liittyen? ”Jotain laulukursseja on ja Suvirannan kursseja näyttelijäntyöhön liittyen, mutta mun suurin kurssittajani on varmaankin Stella Polaris, koska me tilataan sinne melkeinpä vuosittain ulkomailta itsellemme kouluttajia. Vaikka se tavallaan on meidän improesityksiä parantavaa koulutusta, niin eihän se myöskään ole millään lailla poissuljettu näyttelijäntyöllisestä koulutuksestakaan.”

Kertoisitko vähän lisää, miten päädyit Stella Polarikseen mukaan? Oletko ollut heti alusta mukana? ”Mä en ollut ihan siinä alkurysäyksessä mukana, mutta yli 20 vuotta olen jo mukana ollut. Sekin on sellainen kohtalonsanelema oikku. Me oltiin just valmistuttu, ja mä olin käymässä Anna-Elina Lyytikäisen luona ja hänellä oli jokin paperilappu pöydällä. Impron toi aikoinaan Suomeen Tytti Oittinen, ja hän siinä lapussa kirjoitti, että ”Pidämme avoimen improkurssin freelancereille. Jos olet kiinnostunut, niin tervetuloa mukaan”. Minä sain siitä lapusta hirveet ”kilarit”, et miksen minä oo saanut tämmöistä kirjettä! Otin sen lappusen ja siltä istumalta soitin Tytille, joka nauraa luurin toisessa päässä. Lappu oli aluksi laitettu niille, jotka olivat jo jossain vaiheessa ilmoittaneet kiinnostuksensa improa kohtaan, ja totta kai sain mennä mukaan. Menin sitten ensimmäiselle viikonloppukurssille, ja sille tielle taas jäin. Tunsin heti, että nyt olen kotona ja tässä on jotain sairaan makeeta!”

Mitä mahdollisesti tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Silloin kun mä lähdin hakemaan kouluun viimeistä kertaa niin mä päätin, että jos en nyt pääse kouluun, niin mä lopetan koko näyttelijän ammattini, koska mä koin että musta ei voi koskaan tulla hyvää pystymetsäläisenä. Muistan, että silloin 20 vuotta sitten mua kiinnosti myös sisustussuunnittelijan ammatti ja taisin katsella vähän niitä koulutuksiakin, mutta ajattelin heti, että en voi hakea tuonne koska en osaa piirtää. Mutta jos mä nyt ajattelen, että työt loppuisi tähän, niin kyllä mä varmaan jossakin muodossa opettaisin. Ei musta varmaan ihan luokanopettajaksi olisi, mutta musta siellä on sellainen maasto, jossa tällä teatterialan koulutuksella olisi paljon annettavaa. Mua jotenkin häiritsee se, että meillä ei lapsille opeteta vuorovaikutustaitoja. Miksei se voisi olla oppiaine, niin kuin monessa Euroopan maassa on? Mua kiinnostaa myös se, miten erilaisia me ollaan. Ei olla samanlaisia oppijoita. Mulla on ollu kansakoulussa niin mahtavat opettajat, ne on antanu mun olla sellainen kuin mä oon. Mä olin ykkös-kakkosluokalla kauhean levoton enkä pystynyt olemaan tuntia paikallani. Opettajani ei koskaan kokenut sitä ongelmana. Hän näki, että mulla alkoi olla levoton fiilis ja sanoi, että ”sä voit Sari mennä tuonne luokan taakse kävelemään vähän” ja mä sain kävellä, enkä ikinä häirinnyt ketään. Seurasin opetusta kyllä, en vain pystynyt istumaan paikallani. Luulen, että nykypäivänä täntyyppinen lapsi saisi diagnoosin adhd ja passituksen erityisluokalle.”

Miksi olet näyttelijä? ”Huh, iso kysymys. Mä luulen, että mun elämäntehtäväni jollakin tavalla on tuottaa ihmisille iloa ja elämyksiä. Onnellisuushan ei ole itsestäänselvyys, ja silläkin hetkellä kun sulla on vaikeeta etkä ole onnellinen, niin jos mä pystyn tuottamaan jollekin ihmiselle kahden tunnin unohduksen, niin se jo tavallaan onnellistuttaa. En mä nyt mikään hyväntahdonlähettiläs ole, et kyllä mä sillai olen peruspuurtaja ja perustyöläinen, mutta se miksi tulee tehtyä mielellään myös komediaa ja revyytä on osittain se, että ihmiset voi saada hetken unohduksen omasta arjestaan. Ja sitten kun pääsee tekemään draamaa, niin voi sitä kautta kokea elämyksen ja katharsiksen ja puhdistautumisen. Mun mielestäni nauru ja itku kulkee niin käsi kädessä, et jos mä pystyn tuottamaan naurua tai itkua niin jeeeee.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia ammatillisessa mielessä? ”Mä en ole koskaan ollut mukana ns. fanikulttuurissa, eli on vaikeeta sanoa, että olisi yhtä tai kahta tiettyä. Enemmänkin mä arvostan ihmisiä, jotka tekee nöyrästi ja kokonaisuuden eteen töitä. Näillä aamuilla ja näillä ammattivuosilla huomaa selkeästi, että paljon enemmän vaikuttaa se kenen kanssa tekee, kuin se että mitä tekee. Viime viikollakin sanoin just yhdessä pikavaihdossa Kaisalle (Mattila) ja Puntille (Valtonen), että ”voittekste kuvitella, me ollaan muka töissä!” Ja mä oikeasti tarkoitan sitä, koska meillä on niin ihana se keskinäinen tunnelma ja vain sieltä voi mun mielestä löytyä sellaista, joka on jotain suurempaa kuin yksi plus yksi. Se tulee sieltä ihmisistä ja keskinäisestä luottamuksesta ja yhdessälöytämisen riemusta.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita kenet tahansa? ”Uuuuuuu! Ei nyt mennä näyttelijäntyöllisillä avuilla, mutta jos mä saisin haudastakin nostaa jonkun kanssani lavalle, niin kyllä mä haluaisin olla samassa kohtauksessa lavalla Marilyn Monroen kanssa. Johtuu ehkä siitä, että itse esitin häntä sata kertaa Tampereen Työväen Teatterissa ja yritin tutustua hänen sielunelämäänsä. Sen jos voisin kokea, että mikä siinä on se totuus.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Mä kyllä haluaisin ottaa noi kaikki meidän pojat! On oikein hieno, terävä ja metallinen musikaalisoundi joka Rantanivan Mikolla on, Puntin käheä täyteläinen rokkisoundi ja Heikki Helan ”suklaata valuu sieraimista”-soundi. Valitse noista nyt sitten!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa olin kokopäiväisenä iltanäyttelijänä ennen kuin menin Jyväskylään. Sitten olen tehnyt Kotkan kaupunginteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Ryhmäteatterissa, Stella Polariksessa ja lisäksi Aleksanterin teatterissa tein sen oman juttuni ”Sellofaania”, ja sen kanssa olen kiertänyt sitten Oulussa, Turussa ja vaikka missä.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”No Marilyn ehdottomasti, siinä nimenomaan se komedia ja tragedia kulki niin käsi kädessä. Se on mun ainut rooli, jossa mä olen saanut suuren näyttämön loppukiitoksissa standing ovationit monta kertaa. En voi unohtaa sitä ikinä. Se oli myös mun ensimmäinen musikaaliroolini, eli siinäkin mielessä käänteentekevä. Sit jollain kummallisella tavalla mun täytyy sanoa Viivi ja Wagner, koska se vei kolme vuotta mun elämästäni. Niitä oli tosin kaksi eri juttua, mutta ne tehtiin peräkkäin. Jotenkin se oli niin kummallista näytellä kaksiulotteista sarjakuvahenkilöä ja yrittää tehdä siitä kolmiulotteinen, ja kun se henkilö ei muutu lainkaan, eli yrität saada siitä vielä mielenkiintoisen parituntisen. Kyllähän mun ensimmäinen UIT:ni on kauhean merkityksellinen myös, nythän taitaa olla jo yhdestoista kerta kun olen mukana. Löysin revyyn. Nämä mainitsen, et jos ajattelee mihin suuntaan sitä sitten kulkee. Tuo on vähän hankala kysymys muuten, koska nehän on aina rakkaimpia mitä on just tekemässä. Ja jos alkaa miettiä, että miltä kantilta kysymystä ajattelee... Esimerkiksi mun ja Neil Hardwickin ensimmäinen yhteinen juttu oli ihana, koska saimme tutustua toisiimme ja sen jälkeen ollaan tehty paljonkin yhteistyötä.”

Miten määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? ”Ai miten se ilmenee mulle näyttämöllä? Se on totaalinen itsensä unohdus, luottamuksen ja riemun sekamelska, johon ei mahdu yhtään ainutta omaa ajatusta. Siitä syntyy taika, joka perustuu sille, että se luottamus kanssaihmisten kesken Puntin sanoin ”meidän olohuoneessa” on niin suuri. Totaalinen pelottomuus.”

Kerro joku kommellus! ”Aina tuota kysytään, ja mun mielestä niitä ei koskaan tapahdu, heh! Ainut mitä mulla tulee mieleen on UIT:ssa tapahtunut, kun Rauli Badding Somerjoki-potpurin aikana moshattiin ja mulla lentää peruukki päästä suoraan katsomoon. Se oli tietysti juuri ”se kerta” kun se tv-taltioitiin, ja se jäi vielä lopputulokseen mukaan. Kaikilla muilla on hienosti hiukset ja mulla on vaalea sukkahousu vain päässä. Ai niin, yks toinen vielä! Ja tääkin on tapahtunut UIT:ssa. Ai kauheeta! Silloin nää kokkiohjelmat teki tuloaan ja minä ja Sinikka Sokka olimme kaksi huippukokkia. Hieno ja hyvä sketsi, ja sen lopussa oli sitten oikea tomaatti. Sen piti olla vain punch line, eli piti muka heittää se tomaatti vain, mutta mulla olikin kerran niin hikinen käsi ja se tomaatti lensi viuuuuuuuh suoraan yleisöön, ja mä näin kun se lissahti yhden rouvan valkoiseen jakkutakkiin! Mun piti sitten mennä kuuluttamaan mikkiin esityksen jälkeen, että ”arvoisa rouva, saatte pesettää takkinne UIT:n laskuun, voisitteko tulla ilmoittautumaan. Pyydämme anteeksi, se ei ollut tarkoitus eikä kuulunut esitykseen, vaan se oli näyttelijän vahinko.” Nainen sitten tuli ja oli vaan, että tämmöisiähän sattuu.”

Onko sinulla mottoa? ”Päin vaaraa ja häpeänkynnyksen yli!”

Mikä fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Just tällä hetkellä mä haluaisin olla Roope Ankka, jotta mulla olisi ihan hirveästi rahaa. Ihan puhtaasti taloudellisista syistä! Muuten en haluaisi olla sellainen kitupiikki, jakaisin kyllä rahojani jos olisin yhtä rikas kuin Roope, ja kavereillakin olisi kivaa.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä varmaan haluaisin tutkia sitä kliseistä väitettä, että miehen ajattelu pyörii ns. p*llu-jalkapallo-viinapullo -akselilla, koska mä en halua uskoa, että se on totta. Mun mielestä miehet on ihania, älykkäitä ja charmantteja. Mä varmaan kävisin todistamassa itselleni, että mä olen oikeassa naisena siinä, että mies on oikeasti paljon moniulotteisempi kuin mitä kliseisesti annetaan aina ymmärtää. Ja että mieskin voi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kynttilän ja kirjan, koska pitää olla tunnelmavalaistus. Nykyäänhän mä tarvisin sitten myös silmälasit, mutta ehkä jos ihminen nukkuisi talviunta oikeasti, niin meillä ei olisi näitä ikänäköasioita ollenkaan. Lisäksi pitäisi olla myös Fazerin Sinistä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Kyllä se tunnelma pitää saada sinne puumajaankin, eli kyllä mä sinnekin ne kynttilät roudaisin. Tulen kanssa täytyisi olla kyllä varovaisempi. Lyhty majakaksi ikkunalaudalle. En tiedä miksi, mutta puumajaan mä ottaisin kyllä punkkua. Se johtuu ehkä siitä, että sieltä näkee kauas ja siellä voisi chillailla ja ottaa vähän punkkua. Ai kavereitakin saa ottaa! Mahtavaa! No sittenhän meillä olisi bileet. Punkkua, kavereita ja sitten ei enää tarttiskaan mitään sisustaa, kun siellä ei olla ihan itsekseen. Saa olla aika askeettinenkin maja, koska ne ihmiset luo sen tunnelman.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, mutta et voi esimerkiksi muutaa historian kulkua, niin minne menisit? ”Tämä on kauhean henkilökohtainen eikä liity maailmanhistoriaan, mutta meidän suvussa on tehty sukututkimusta. Kun mun lapseni Josefiina syntyi, nämä mun viulistisukulaiseni antoi mulle sellaisen käärön, jossa oli tästä sukututkimuksesta. Ihmettelivät sitten, kun en kommentoinut mitään heti. 1800-luvulla on elänyt Josefiina Siikander, ja mä en tiennyt siitä antaessani lapselleni mun mielestäni maailman kauneinta nimeä. Niitä tarinoita alkoi sitten selviämään. Hän on ollut vanhapiika ja hän on ollut ompelija, ja kiertolainen on tullut tupaan ja kysynyt, että ”Saanks mie ruokaa?” Josefiina oli vastannut, että ”Sie saat sitten ko väki tulee pellolta jos jottain jää”. Kiertolainen oli odottanut aikansa, eikä sitten malttanut nälissään odottaa kauempaa ja oli lähtenyt soppakattilaa kohden. Josefiina oli ottanut seinältä haulikon ja sanonut, että ”Eks mie sanonu, että sie saat jos jottain jää!” Ja toinen tarina, joka on säilynyt hänestä on sellainen, että ”jos siulla on Josefiinan ompelema nappi, niin sepä ei irtoakaan koskaan”. Mä haluaisin nähdä tämän Josefiinan! Nää tarinat hänestä, miten topakka ja vahva nainen hän on ollut, on vaikuttaneet siihen, että ajattelen, miten minun pienestä Josefiinastani kasvaa yhtä vahva nainen meidän sukuun.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen meikkiin. Käynnistetään tämä työviikko tästä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Vittu

Mikä sytyttää sinut? - Himo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Valehtelu

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Syvä lapsen nauru

Mitä ääntä inhoat? - Porakone

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Opettaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Juristi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kiva kun tulit!

Haastattelussa Petra Karjalainen

Petra Karjalaisen tapasin maaliskuun alussa 2014 Branderin kahvilassa Tampereella, ennen ”Ihmisellinen mies”- näytelmää Tampereen Työväen Teatterissa.

Vuonna 1969 syntynyt Petra on horoskoopiltaan skorpioni. ”Olen Oulussa syntynyt ja 19-vuotiaaksi asti asuin siellä. En ainakaan vielä tässä vaiheessa osaa ajatella, että muuttaisin sinne takaisin, mutta aina kun menen käymään siellä, niin kyllä mä heti tajuan, että täältä mä olen kotoisin, täällä on mun heimo. Murre mulla on tarvittaessa edelleen vahva, mutta teatterikouluaikoina jouduin opettelemaan sellaista yleiskieltä. Pitkään oli niin, että jos mä jouduin improvisoimaan tekstiä, niin aloin heti puhua Oulun murretta. Silloin 19-vuotiaana mä muutin ensin Haminaan, siellä oli musiikkiteatterilinja Jamilahden kansanopistossa. Olin siellä vuoden, ja puolessavälissä sitä vuotta mä pääsin mukaan Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -musikaaliin Kotkan Kaupunginteatteriin. Samoihin aikoihin mä hain ensimmäistä kertaa TeaKiin, en päässyt. Olin Kotkassa sen ja seuraavan vuoden aikana lopulta neljässä-viidessä jutussa mukana. Vuonna 1991 pääsin sitten TeaKiin, opiskelin neljä vuotta ja asuin sen jälkeen vielä kaksi vuotta Helsingissä. Sitten muutin tänne Tampereelle”, kertoilee Petra.

Mitä harrastat? ”Jaa-a. Mä harrastan elämää. Haluaisin harrastaa yli puolet vuodesta matkustamista, mutta sehän on taloudellisesti ihan mahdoton ajatus. Kyllä se niin on, että jos mulla on vähänkään ylimääräistä rahaa, niin kyllä mä heti lähden jonnekin. Kauheen tämmöisiä arkisia nää mun harrasteet, mutta mä luen myös hirveän paljon. Oikeastaan kaikki se, mikä aiemmin oli mulla harrastuksena, on muuttunut tavallaan työksi. Lisäksi mä nikkaroin aika paljon, eli kädentaitoja yritän pitää yllä. En tosin osaa mitään tekstiilikäsitöitä, mutta pienia puutöitä, maalaamista ja askarteluhommia teen oikein mielelläni. Olikohan se Vesa Vierikko, joka sanoi meille Teatterikoulussa, että ”sitten kun te menette kiinnitykselle jonnekin, niin siihen loppuu teidän harrastamiset” ja me oltiin että ”ei muuten lopu!” Kyllä se Vesa aikalailla oikeassa oli.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Osaan kyllä. Olen aloittanut pianonsoiton opiskelun 5-vuotiaana ja soitin aika aktiivisesti monta tuntia päivässä ihan tuonne 16-vuotiaaksi. Sitten alkoi tulla kuvioihin muka kaikkea muuta jännempää... Pystyn kyllä vieläkin säestämään itseäni ja muita, ja osaan lukea nuotteja. Kitarasta mä saan tarvittaessa jotain sointuja irti pakon edessä, mutta esiintymään en kyllä sen kanssa lähtisi. Sit mä oon käynyt Irlannissa muutamaan otteeseen ja ihan pienestä asti oon rakastanut irkkumusaa ja koko sitä kulttuuria ja kelttiläistä mytologiaa. Se on kyllä niin ihanaa ja menee suoraan sieluun, voi jestas! Irlannin länsirannikolla on sellainen mieletön paratiisisaari kuin Achill ja siellä on yli sata vuotta vanha musiikkikoulu, jossa mä muutama kesä sitten otin tinapillitunteja ja opiskelin sean-nós -laulua. Mä tein sellainen oman juttukin teatterille kuin ”Tanssiva mieli”, siinä oli Majanlahden Sanna mukana myös ja bändi. Esityksessä yhdistyi kaikki mun haaveeni ja ajatukseni siitä, että mitä olisi oikeanlainen lavallaolo ja minkälainen minä haluan olla laulajana ja esiintyjänä. Perinteiseen sean-nós - lauluunhan kuuluu ajatus, että pitäisi unohtaa olevansa katseen alaisena ja pitäisi unohtaa että esiintyy. Se oli niin suuri onni, kun kaikki onnistui. Mä puoliksi improvisoin tekstiä, olin tutkinut pitkään mytologiaa ja myös reissuistani riitti paljon asiaa. Sanna lausui mielettömiä irkkurunoilijoiden maanläheisiä ja karuja runoja. Sit meillä oli 1700-luvulta asti ihan tähän päivään erilaista irkkumusiikkia. Se oli esiintyjänä puhtaimmillaan just sitä, mitä haluaisin tehdä. Se oli niiin hienoa. Salaa toivoin, että yleisö todella koskettuisi, nauraisi, laulaisi mukana ja fiilistelisi ja tanssisi, ja sitten kun se kaikki tapahtui, niin huh huh! Se musiikkihan menee suoraan sieluun ja kehoon! Ja se on Irlannissa niin mahtavaa, että mytologia ja tarinat on niiden ihmisten arjessa mukana koko ajan. Joku kyrmyniska bussikuski saattaa ykskaks puhjeta laulamaan jostain keijukaisista, ja se on kyllä niin upeeta”, Petra hehkuttaa ja hetken kertoilemme (ja hehkutamme) yhdessä kokemuksistamme tuolla vihreällä saarella.

Petra Karjalainen / (c) Teatterikärpänen 

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Mä oon tosi herkkä, se on vahvuus mutta myös rasite. Koen että reagoin vahvasti tunnelmiin, ympäristöön ja tapahtumiin. Sellaista aistiherkkyyttä pystyy käyttämään lavalla. Luulisin myös, että musta on ammattivuosien myötä tullut aika rohkea lavalla. Mua ei kauheasti hävetä mikään enää ja mä menen mieluummin vaikka päin seiniä kuin jään jotenkin vajaaksi. Nyt tässä Ihmisellisessä miehessä, jota olet tulossa katsomaan, mä olen esityksen jälkeen aina todella uupunut, koska joudun koko ajan pidättelemään tunteitani. Se on mulle aika epätyypillinen rooli, mutta sitä on ollut mielenkiintoista tehdä. Olen myös semmoinen täysillä heittäytyjä. Ja sitä myötä aika tapaturma-altis... Mä olen myös kauheen tunnollinen, vähän hölmönkin tunnollinen. Olen ahkera ja luotettava työihminen. Konkreettisia taitoja sitten on laulu-ja tanssitaito, niiden avulla olen saanut paljon töitä. Minusta on helppoa olla isolla näyttämöllä, koska tykkään siirtää roolihenkilön ajatuksetja tunteet kehooni ja sitä kautta tuoda ne ulos.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”En ole koskaan oikein edes yrittänyt, mutta musta olisi ihana osata säveltää. En oo jotenkin edes kuvitellut, että osaisin. Ehkä mun pitäisi vaan kokeilla. Nuorempana mä kirjoitin tosi paljon, ja musta olisi myös hienoa osata ilmaista itseäni kirjallisesti puhtaasti ja vahvasti. Kirjoittelin novelleja ja muuta, ja joskus haaveilin toimittajan urasta, tein koulun tet-jaksonkin Oulun Lehdessä ja sain kirjoittaa jopa muutaman jutunkin. Mä olen myös aina haaveillut siitä, että osaisin rakentaa veneen, sellaisen kauniin puuveneen. Mutta kaikki kurssit, mistä kiinnoistuisin, on aina iltaisin, joten...”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei oo teatterialalla muita, mutta isäni on loistava kitaristi ja laulaja pikkusiskopuoleni ovat tosi musikaalisia. Äitini on ollut kosmetologina ja kaupan alalla ja myös palkittu herkkujen tekijä, taidetta sekin? Isäni on taiteellisuudestaan huolimatta sotilas, että ihan tämmöistä perusmeininkiä.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä? ”Kyllä mä siitä ihan pienenä jo kiinnostuin. Todistetusti mä olen 8-vuotiaani kirjoittanut päiväkirjaani, että ”eräänä päivänä minusta tulee näyttelijä”. Väliin mahtui sitten muitakin haaveita, mutta lukiossa se tuli taas vahvasti mieleen, kun piti toden teolla miettiä että mitä isona tekisi. Tajusin, että ei mulla ole oikein muuta vaihtoehtoa. Kaikki mitä mä siihen mennessä olin harrastanut tai mistä mä olin ollut kiinnostunut vei sitä kohti. Sit mä menin työkkäriin ja siellä oli iso kansio, jossa oli kaikki opiskelupaikat ja selasin tuntikausia sitä läpi, ja mikään muu ei vaan kiinnostanut. Hain Sibelius-Akatemiaan ja Oulunkylän pop-jazz -opistoon, koska olin paljon musiikkia harrastanut ja opiskellutkin. Mä hain myös Snellman-korkeakouluun Steinerkoulun opettaja -opintoihin  ja pääsinkin, mutta mä en mennyt sinne, koska eihän mun hermot olisi kestäneet pienten lasten opettamista. Päätin, että haen TeaKiin niin monta kertaa kuin suinkin jaksan, ja onneksi sitten toisella yrittämällä pääsin. Koko ajan se on tosiaan ollut mielessä. Koulussa muinoin olin kaikissa mahdollisissa näytelmäkerhoissa ja esiinnyin tosi paljon. Olin ala-asteella vähän sellainen omissa oloissani viihtyvä, mutta heti kun pääsin esittämään jotain, niin olin hurjan rohkea. Se oli tavallaan kohotettu tilanne, kun sai olla joku muu. Lukioaikoina mä aloin tehdä pianon kanssa laulukeikkaa kahviloissa. Yhdessä vaiheessa urheilin tosi paljon ja mulla oli haaveena, että ryhdyn ammattiurheilijaksi. Sit haaveilin psykologin ammatista, ja lisäksi oli se toimittajahaave. Tällähän hetkellä mä opiskelen laulunopettajaksi. Nyt riittää hermot opettaa...”

”TeaKiin pääsin siis 1991 ja valmistuin 1995. Meillähän oli ihan mahtava kurssi, mm. Peter Franzén, Tommi Korpela ja Erosen, Mastomäen Turkka, Reinikaisen Janne, Puumalaisen Sari, Minna Suuronen, Susanna Mikkonen ja kaikki muutkin loistavat... Siihen aikaan käytiin tiiviisti sitä koulua ja sieltä ei myöhästytty, keikkoja ei tehty kouluajalla, ja nimenomaan teatteri oli kaiken a ja o. Nykyään ehkä ollaan vähän joka suuntaan menossa ja filmihommat tuntuu olevan se juttu. Nyt on ihan uudenlainen sukupolvi tällä alalla enkä tarkoita, että se olisi jotenkin huonompi tai parempi. Tämäkin ala muuttuu. Ja niinhän se täytyy olla."

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli ”Sanaton viestintä näyttelijäntyössä”, eli mitä kaikkea keholla voi ilmaista ilman sanoja. Tutkin voiko kehonkielellä tietoisesti vaikuttaa katsojaan, huijata tai alleviivata. Taiteellisen lopputyöni mä tein suomalais-brasilialaisessa elokuvassa ”Yemanján tyttäret”. Sen ohjasi Pia Tikka ja Mika Kaurismäki oli siinä toisena ohjaajana ja tuottajana, ja se kuvattiin Rio de Janeirossa. Mä olin siellä viimeisellä kurssilla kuukauden. Aika hienoa! Siinä elokuvassa mä pääsin tutkimaan sitä, kuinka keho kertoo jotain ihan muuta mitä mä puhun. Ja myös kulttuurillisia eroja kehon käytössä. Tätä samaa sanatonta viestintää mä työssäni tutkin vieläkin.”

Muut mahdolliset opinnot? ”Jonkunverran olen käynyt hahmometodikursseilla, mutta siitä on jo vuosia. Sit mulla on niitä irkkumusaopintoja ja erilaisia lauluopintoja ihan nuoresta asti, ja viime syksynä mä aloitin Kööpenhaminassa Complete Vocal Technique -opinnot, eli laulaja-laulunopettaja -opinnot, jotka kestää kolme vuotta. Koitan valmistumiseni jälkeen yhdistää jotenkin nämä kaksi ammattia, näyttelemisen ja opettamisen. Vuoden aikana meillä on aina kuusi nelipäiväistä seminaaria, ja lisäksi on kovasti kotitöitä ja omaa harjoittelua ja harjoitusoppilaita. Mähän olen nyt virkavapaalla, jonka aloitin viime syksynä ja se kestää ainakin tämän vuoden loppuun. Olen Työviksessä mukana vain tässä Ihmisellisessä miehessä.”

Petra nautiskelee auringosta...

Millä alalla mahdollisesti olisit nyt, jos et olisi tällä alalla, eli olisiko sinulla joku vaihtoehto C kenties? ”Mä luulen, että tekisin jotain konkreettista. Olisin huonekalujen entisöijä tai koristemaalari. Nämä ei tosin oo kauhean sosiaalisia ammatteja ja on vaikea ajatella, etten olisi esimerkiksi musiikin parissa, mutta jos olisi ihan pakko ja pitäisi valita jokin toinen reitti, niin nämä voisi olla ihan hyviä vaihtoehtoja”, Petra mietiskelee.

Miksi olet näyttelijä? ”Voi kauheeta mikä kysymys! Kiitos ja näkemiin, heh. Jos sitä lähtee oikein miettimään, että mistä kaikesta se on kasautunut, niin ensinnäkin se on yhdistelmä sitä, kuka mä olen ja missä mä olen hyvä. Ja sitten kun alkoi enemmän tajuta, mitä tämä työ on konkreettisesti, niin se on onnea siitä, että saan oikeasti kertoa ihmisille tarinoita. Että saan vaikuttaa ihmisen tunteisiin. Mä näen sen ihan puhtaasti tarinankerrontana, mä olen tarinan ja tunteiden välittäjä. Ja sitten mä olen aina ajatellut, että jokaisessa roolissa pitää olla hetki, jolloin se oikeasti lävistää minut itseni, Petran, ja sitten vasta voin vaikuttaa katsojaan. Sen tutkiminen itsessä ja maailmassa on itsekkäällä tavalla kauhean mielenkiintoista. Toki työni on myös itseilmaisukeino, mä olin nuorempana sellainen, että pidin tunteita aika paljon sisälläni ja tavallaan tän ammatin kautta mä olen saanut paljastaa sen, mitä mun sisällä on. Ja sitten kun tajusin, että mulla on tämä vahvuus, niin miksi mä en käyttäisi sitä ihmisten palvelemiseen. Musiikin ja laulun ihmeellisyys on siinä, että se menee suoraan sielusta sieluun, siinä ei parhaimmillaan ole mitään seiniä välissä. Musiikin voima on niin ihmeellinen. Ja koska olen ollut näyttelijänä isossa talossa, ja saanut tehdä erilaisia rooleja, niin kaikkia tyylilajeja on tullut tehtyä. On lajeja missä mä olen parhaimmillani, mutta sitten taas en ole välttämättä mikään maailman paras farssinäyttelijä...kesällä testataan taas... Mä en väheksy naurun voimaa, sehän on vaan loistavaa jos 800 ihmistä nauraa samaan aikaan ja niillä on kivaa. Ja yhtä aikaa Kellariteatterin puolella sitten vaikuttuu ja itkee tai koskettuu, se on teatterin hienous. Että ihminen hetkeksi unohtuu johonkin tarinaan tai tunteeseen, ja ehkä se sen jälkeen on vähän erilainen tai ajattelee eri tavalla.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? ”Mulla ei kauheasti ollut mitään hienoja visioita päässäni silloin kun TeaKiin menin. Se oli hyvä, kun olin ollut yli vuoden siellä Kotkassa ja nähnyt sen rytmin ja koska olin teatterilla melkein päivittäin, niin mulla ei ollut mitään harhakuvitelmia jostain. Olen aina pitänyt itseäni ensisijaisesti teatterinäyttelijänä enkä ole maanisesti haaveillut leffan päärooleista. Olen saanut onneksi kamerankin edessä työskennellä ja nauttinut aina joka hetkestä, mutta mulla ei ole ollut mitään haaveita, että voi kun musta tulisi joku maailmanluokan leffastara. Pahimmillaanhan tämä työ on ihan hirvittävän raskasta, ja arjen, muun maailman ja työn yhdistäminen on ollut paikoitellen tosi vaikeeta ja hämmentävää. Pahimmillaan tulee myös se tunne, ettei riitä mihinkään siinä määrin mitä pitäisi. Mäkin olen joskus esittänyt samaan aikaan viittä näytelmää ja harjoitellut kuudetta ja niistä viidestä on kolme saattanut olla musiikkijuttuja, tehnyt lisäksi keikkoja ja kotona on pieni lapsi ja siihen päälle joku pitkittynyt keuhkohomma, kun ei ehdi parantua, koska on pakko olla esityksissä. Kyllä siinä on aatokset ollu sitä luokkaa, että tätäkö tää mun loppuelämäni nyt on ja jos joskus pääsen Hämeenpuiston toiselle puolelle, niin se olisi jo suuri ihme. Kyllä se arki lyö joskus aika rajuna silmille, enkä mä olis koskaan uskonut, että esimerkiksi meidän palkat on sillä tasolla mitä ne nyt tälläkin hetkellä teatterissa on. Työmäärä ja palkka ei kohtaa kyllä millään tasolla. Mutta mä oon ollut siinä mielessä onnekas, että mä olen saanut tehdä ihan hirveen hyviä rooleja koko ajan, eli mä en oo todellakaan esimerkiksi pettynyt uraani. Se mistä mä joskus visioin, ei ole mitenkään romahtanut.”

Onko sinulla kenties omia esikuvia, joiden työskentelyä olet erityisesti seurannut tai ihaillut muuten? ”Mä olen elokuvatähdistä Katharine Hepburnia ihaillut aina, ja sitten olen jumaloinut myös tiettyjä laulajia. 15-16- vuotiaana olin enoni luona täällä Tampereella kyläilemässä ja iso uusi näyttämö oli juuri avattu. Menin katsomaan Niskavuoren Hetaa, jossa Tuire Salenius näytteli Hetaa. Ihailin hänen taitoaan ja ajattelin, että voi kunpa itsekin saisi joskus olla tuolla lavalla. Maria Aroa ihailen myös ihan hirveän paljon. Onhan niitä muitakin. Mä aluksi niiailin kaikille kun tulin tänne töihin. Ihailin nuorena toki esim. Väänästä, Heiskasta ja Sveholmia, kun olin paljon teatterissa käynyt ja nähnyt heitä elokuvissa ja muualla, ja ykskaks ne olikin sitten opettajia ja nykyään kollegoja. Onhan se hassua! Ai niin,  Judy Denchin ja Maggie Smithin tapaa näytellä mä ihailen myös."

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa maailmasta? ”Tietenkin voisi tehdä sellaisen leffan, jossa olisi mukana Gary Oldman, Christopher Walken, Johnny Depp, Robert Downey Jr ja Ray Liotta, jotka voisivat näytellä vaikkapa mun hyvin läheisiä miespuolisia ystäviäni. Judy Dench voisi olla mun isoäitini ja Meryl Streep äitini, ja Kate Winslet voisi olla mun sisko! Siinä olisi hieno porukka. Niin ja sitten se, jonka kanssa mä loppujenlopuksi sitten päätyisin yhteen, olisi Benedict Cumberbatch. Mutta kyllä mä vielä sen sanon, että onhan tässä meidän omassa talossakin paljon sellaisia, joiden kanssa on ja on ollut ihana näytellä. Eläkkellä olevaa Juhani Niemelää kaipailin kovasti tässä yksikin päivä, hänen kanssaan olen saanut näytellä kaikki mahdolliset suhteet, joita miehen ja naisen välillä vain suinkin voi olla.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”En ole lapsena kauheasti fanittanut ketään, mutta oon aina rakastanut Elvistä ja ainut juliste, joka mulla seinällä on ollut on Elviksen juliste. Kyllä mä hänen kanssaan jonkun balladin voisin vetää. Ja Tom Waitsin kanssa. Ja Kate Bushin kanssa! Tom Waitsin kanssa voisi olla joku rajumpi duetto, ja sitten joku artistinen kokeilu Kate Bushin kanssa”, naurahtaa Petra ja visioimme hetken, miten Petra ja Kate yhdessä duetoivat pitkissä hameissa hiukset tuulessa hulmuten ja meri siintää taustalla.

Visiointia...

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Tampereen Teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Teatteri Eurooppa Neljässä...Sit kesäteattereissa Oulussa, Heinolassa ,Porissa ja ensi kesänä olen Tampereen Komediateatterissa. Hmmm, Kansallisoopperassa! Ja tietenkin Tampereen Työväen Teatterissa, heh”, luettelee Petra.

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö? ”Kyllä mulla ihan ekana tulee Suruttomat mieleen, siinä onnistui kaikki ja kun se osui vielä sellaiseen hetkeen, että ei ollut vielä ollut monia uusia suomalaismusikaaleja. Harva ulkopuolinen uskoi siihen ennen enskaria, kuului keskusteluja tyyliin ”Työmiehen vaimosta musikaali, todella kiinnostavaa". Me tehtiin sitä heti niin suurella sydämellä, se oli jotain uskomatonta. Ja sitten kun se onnistui ja ihmiset halusi tulla sitä katsomaan, niin se on ollut kyllä mahtavaa. Omasta roolihenkilöstäni mulla oli jännä olo koko ajan, ihan kuin joku olisi työntänyt mua selästä oikeaan suuntaan. Mulla ei ollut sekuntiakaan sellainen olo, että mä en olisi tiennyt mitä mun pitää tehdä. Jotenkin mä ymmärsin sitä tapaa näytellä ja sitä henkilöä ja tarinaa. Edelleenkin mua tullaan siitä roolista kiittämään, se on jäänyt ihmisillä mieleen. Siinä oli kyllä jotain aivan erityistä. Olen saanut tehdä paljon isoja musikaalirooleja ja niitä on ollut ihana tehdä, kuten vaikkapa Chicagon Velma. Don Quijote! Tell me on a Sunday! Sitten näytelmä, jossa mä ensimmäisen kerran tajusin, että mua ei enää hävetä, oli ”Rakkaudesta minuun”, joka pyöri nelisen vuotta sitten Kellariteatterissa. Olin menossa harjoittelemaan yhtä todella rohkeeta kohtausta ja mietin siinä, että jännittääkö mua. Ei jännittänyt eikä hävettänyt, ja se oli mahtava tunne. Siinä tapahtui joku askel. Kellariteatterissa oli myös näytelmä ”Kuvantekijät”, olin vasta vähän aikaa ollut Työviksessä ja ohjaaja Kurt Nuotio rohkaisi mua tavallaan  löytämään ominaislaatuni. Ja sitten on mainittava myös ”Bobby Fischer asuu Pasadenassa”, entinen opettajani Kari Heiskanen ohjasi sen ja siinä sain työskennellä Seela Sellan kanssa, jota myös ihailen yli kaiken. Se oli myös mielettömän hieno näytelmä.”

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? ”Ekana mulle tulee mieleen kaikki se, mitä tapahtuu takana. Et kuinka moni ihminen oikeassa rytmissä, harjoiteltuna ja asiaan keskittyen luo sen esityksen. Se on minusta tavallaan se konkreettinen taika. Siellä on kymmeniä ihmisiä tekemässä sitä, mikä näkyy helppoutena lavalla. Sitten myös se vaihe harjoituksissa, kun kaikille alkaa muodostua mielikuva tulevasta ja kaikki alkaa ikään kuin loksahtaa paikoilleen pikku hiljaa. Siinä on teatterin taikaa myös.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ensimmäisenä tulee mieleen matkat. Yksi syy miksi haluan matkustaa niin paljon on se, että mä haluan kokemuksen siitä, että näen ja koen jotain ensimmäistä kertaa. Mä inspiroidun siitä todella! Inspiroidun yllättävistä tilanteista ja yksityiskohdista. Kyllä mä kirjallisuudesta saan myös tosi paljon, hyvän kirjan lukeminen on suuri nautinto! Saan valtavasti voimaa ystävistäni ja ilosta elämässä. Uusien ihmisten tapaaminen inspiroi myös, etenkin nyt kun olen virkavapaalla ja olen huomannut, että on muutakin elämää. Olen tavallaan päässyt positiivisesta umpiosta ulos, ja sehän täyttyy sitten jollain muulla. Inspiroiko auringonpaiste? Voi kuule kun mä en oikein tykkää tuosta auringosta, mä olen talvi-ihminen ihan täysin. Kevätaurinko on ihan ookoo, mutta kesäisin mä olen ihan pois tolaltani koko ajan. Mun keho ei jotenkin käsittele sitä lämpöä, olo on kuin sotaan lähtisi. Mitä enemmän on pakkasta, sen ihanampaa!”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Tietenkin sellaista pientä, mutta ei mitään lamauttavaa. On toki erilaisia tilanteita, eli jos joudut vaikkapa valmistautumatta johonkin tilanteeseen tai olet joutunut opettelemaan ison tekstimäärän lyhyessä ajassa, niin jännitys tulee siitä teknisestä suorituksesta, et meneekö se pieleen vaiko ei. Itse esiintymistä mä en jännitä. Kaikista jännittävin tilannehan on se, että esiinnyt läheisille vaikkapa jossain syntymäpäiväjuhlilla. Näyttämöllä on myös erilainen fiilis, jos katsomossa on joku tuttu ja jos ei ole, mä ajatuksissani sijoitan sinne jonkun. Nuorempana mulla oli sellainen harjoitusmetodi, että kuvittelin mielessäni katsomoon jonkun itselleni tärkeän ihmisen. Aina jossain vaiheessa harjoituksia mulle tulee mieleen se, että mä omistan kyseisen roolin aina jollekin. Enkä paljasta, kenelle sen omistan. Se on mun oma salaisuuteni."

Onko sinulla kenties jotain omia rituaaleja/rutiineja, joita teet aina ennen esitystä? ”Kyllä mä yleensä venyttelen ja jos on luvassa musikaalia ja tanssia, niin kyllä se vaatii ihan kunnon lämmittelyn. Kyllä mä myös jollain tasolla käyn tekstin mielessäni läpi, etenkin jos sitä on paljon. Mä joko mielikuvittelen mielessäni esityksen nopeasti läpi tai sitten ihan konkreettisesti käyn tekstiä läpi. Olen vähän sellainen varmistelija. Sitten on vähän hassujakin, ja tämän mä teen ihan arkielämässäkin, eli mä laitan vasemman kengän jalkaan ensin. En tiedä miksi, ja pukijatkin tietää sen. Ne ei edes yritä laittaa mulle oikeaa kenkää ensin, heh. Kyllähän joka esitykseen tulee ne omat rutiinit, ihan koko ryhmälle. Jos on joku iso musikaalirooli, niin kyllä sen tiedostaa jo heti aamusta. Kuulostelee kroppaansa ja täytyy miettiä tarkkaan, että missä vaiheessa syö ja mitä syö. Silloin valmistautumiseen menee koko päivä jollain tavalla kyllä.”

Kerro joku kommellus!”Oli sellainen lastenmusikaali kuin ”Heinähattu, Vilttitossu ja Pamela-täti” ja siinä oli tosi nopeita vaihtoja. Tapahtui kerran niin, että olin lavan sivussa pikavaihdossa ja mulle laitettiin tukkaa kiinni. Pöydällä oli hiuslakkapullo ja lisäksi semmoinen Ice Power-pullo, jota suihkutetaan lihasvammoihin. No, mulle suihkutettiin sitä reilusti hiuksiin. Mulla valui vesi silmistä ja nauroin vaan, ja piti jo mennä seuraavaan tanssikohtaukseen lavalle. Mun ympärillä oli kauhee käry ja kaikki oli vaan, että mitä ihmettä sä oot menny tekemään! Vuonna 85:sta tehdessä kävi sitten niin, että kun aloin tehdä Karoliinaa, olin vaan harjoitellut kohtauksia mutta en saanut alle yhtään läpimenoa. No, mä sitten ekassa esityksessä hipsin valmiiksi kohtausta varten sen baarin taakse kököttämään ja luulin, että menen kohta ovesta sisään se baari lähteekin siitä liikkeelle! Peruutin siitä sitten vaivihkaa pois, kököttävä Karoliina siellä heh! Kukkuu!” nauraa Petra. ”Olen muuten myös murtanut jalkani Oliver-musikaalin ensi-illassa...”

Kerro joku oikein hyvä muisto? ”Olin valmistunut just koulusta ja vierailin Työviksessä musikaalissa ”Enkeleitä Broadwayllä”. Oliskohan ollut sitten ensimmäinen yleisö ja mä kiersin sieltä näyttämön takaa toiselle puolelle, kuulin yleisön puheensorinan ja sen, kun soittimia viritellään ja tajusin yhtäkkiä, että nyt mä olen täällä! Tästä mä nuorena haaveilin! Se järjetön onni siitä, että olen nyt täällä Työviksen lavalla ja mulla on musikaalin naispäärooli ja olen just valmistunut koulusta ja elämä on avoinna!”

Käytkö seuraamassa muiden teatterien tarjontaa ja onko joku esitys jäänyt erityisesti mieleesi? ”Kyllä mä käyn aika paljon, niin paljon kuin suinkin pystyn. Helsingissä käyn paljon katsomassa kurssikavereitteni töitä, Hämeenlinnassa, Oulussa, Turussa... Nythän mulla on enemmän mahdollisuuksia käydä eri teattereissa. Tampereen Teatterissa kävin katsomassa Jatkuvaa kasvua, ja tykkäsin siitä kyllä tosi paljon. Olin kauhean ylpeä kollegoistani.”

Tulevia rooleja? ”Kesällä olen Tampereen Komediateatterin Riemurahat-farssissa mukana. Ensi-ilta on kesäkuun alussa. Syksyllä vierailen Teatteri Jurkassa Pasi Lampelan näytelmässä Markiisin unet.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Äitini sanoo aina, että ”Kaikki järjestyy” ja itsekin sitä aina toistelen. Sit ehkä semmoinen kuin ”mieluummin enemmän kuin vähemmän” olisi mun juttuni myös.”

Mitä muuta mahdollisesti haluaisit sanoa? ”Se täytyy sanoa, että kyllä mä pikkuisen olen huolissani teatterien tulevaisuudesta. Nuoret pitäisi saada teatteriin myös, mua vähän huolettaa se, että mistä tulevaisuudessa saadaan uusia katsojia. Miten sitä pystyy kilpailemaan tuota järjetöntä tarjontaa vastaan, elokuvia ja nettiä? Tukia vähennetään ja lipputuloja tulee koko ajan vähemmän, ja se alkaa vaikuttaa ohjelmistoihinkin. En väheksy viihdettä enkä musikaaleja enkä komedioita, mutta kyllä mä haluan tehdä muutakin. Monen hienon esityksen esityskaari jää rikollisen lyhyeksi ihan siksi, että ihmiset ei vaan löydä sitä tai valitsevat sen sijaan jotain muuta. Suomessa ei lähdetä niin helposti spontaanisti teatteriin, mikä on harmi. Jotenkin teatterilla on vieläkin vähän sellainen ”elitistinen” maine, pukeudutaan ja niin edelleen. Toki teatterissakäynnistä voi ja saa tehdä juhlahetken, mutta mieskatsojat ja nuoret varsinkin saattavat vierastaa teatteria juuri siksi, että tulee sellainen ”pönötysfiilis”. Kasivitonen onneksi mursi tätä leimaa, siellähän kävi todella paljon myös miespuolisia katsojia.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Aaaah, pienenä mä rakastin Tenavissa sitä Piparminttu-Pipsaa! Se mä haluaisin olla. Mä samaistuin siihen pienenä, koska olin niiiiin epätyttömäinen tyttö kuin olla ja voi. Mahtava hahmo!”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä varmaan yrittäisin viedä itseäni tilanteisiin, joissa mä tuntisin sen, että miten mies esim. kokee taiteelliset tai visuaaliset elämykset. Haluaisin keskustella naisten kanssa ja joutua jonkinsortin riitatilanteisiin, väittelemään ja kiistelemään. Harrastaisin rajua urheilua, jotta tuntisin miltä miehen kehossa tuntuu  ja totta kai samasta syystä myös seksiä. Menisin myös miesten saunailtaan kuuntelemaan, että mitäs siellä oikein jutellaan. Kokonaisvaltainen miehenymmärryspäivä!”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Sehän olisi mulle ihan kauhun paikka, koska mä rakastan talvea! No, ottaisin sinne tosi hyviä kirjoja ja tinapillin, jotta voisin kunnolla opetella soittamaan sitä. Jättitermarillisen hyvää teetä hunajan kera ottaisin mukaan ja sitten vaan nautiskelisin, kun siellä on kylmää ja pimeää. Ja kun kevätaurinko alkaisi lämmittää, mä vetäisin verhot takaisin kiinni ja jatkaisin unia. Mähän voisin tehdä kesäksi sellaisen hobittimajan tyylisen viileän maakuopan, jossa voisin piileskellä koko kesän!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Tosi tanakan aurinkosuojan ja jotain pehmukkeeksi. Sit voisin ottaa mukaan puukon, jotta voisin karsia sillä oksia ja tehdä niistä jotain. Sitten siellä pitäisi olla askartelutarvikkeita, paperia ja maalia. Mini-Strömsön tyylinen juttu, kaikenlaista nikkarointia ja askartelua! Voisin piirrellä kuvia niistä maisemista ja juotavana mulla voisi olla raikasta greippimehua.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai hetkeen, minne menisit? ”Aika jännä, just pari päivää sitten mä mietin, että voi kun voisin tavata mun mummoni kun hän oli nuori. Mä menisin 30-luvun loppuun Petsamoon tapaamaan mun Martta-mummoani, isäni äitiä, hän oli mulle äärimmäisen rakas ihminen.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Kävelen tästä töihin ja aloitan omat rituaalini, mähän tulen vasta vähän ennen kahta lavalle, eli siksi en ole vielä hysteerinen tai paniikissa, vaikka kello on jo näin paljon. Näen pukkarikaverini Mia Selinin ja vaihdetaan kuulumiset, ehkä otan kupposen teetä ja venyttelen siinä pukkarin lattialla vähän. Käyn pikaisen mutkan kampaamon puolella ja sitten tulen lämpiön puolelle siinä puoli kahden maissa ja odottelen, milloin on Iiris Kukkian aika astua lavalle.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Ilo

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Tyhjä

- Mikä sytyttää sinut? - Rohkeus

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Poissaolevuus

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Kun pakkaslumi narskuu kenkien alla

- Mitä ääntä inhoat? - Formulakisoja

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Veneenrakentaja

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Asfalttimies

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kylläpä kesti!

Nyt pois tästä auringosta... :)