tiistai 28. helmikuuta 2017

Haastattelussa Heikki Ranta

Heikki Rannan tapasin helmikuun loppupuolella 2017 Cafe Talossa Helsingin Hakaniemessä. Heikki vietti vapaapäivää, joten illalla ei ollut Helsingin Kaupunginteatterissa Kirka-näytöstä.

Vuonna 1986 syntynyt Heikki on horoskoopiltaan jousimies. ”Oon Keminmaasta, Meri-Lapista kotoisin (kuten myös mm. Peter Franzen ja Tomi Alatalo). Ala-ja yläasteet kävin Keminmaassa, ja sen jälkeen menin Tornioon ammattikouluun. Vuonna 2005 muutin Ouluun ja sitten Helsinkiin, ensin kävin tosin armeijan Rovaniemellä.”

Mitä harrastat? ”Vaihtelevalla menestyksellä yritän pitää kunnostani huolta monipuolisesti – lenkkeilen, käyn punttisalilla… Nyt mulla on personal trainer, joka välillä vähän patistelee mua käymään salilla. Tänään piti olla tapaaminen, mutta hänpä sairastui ja sainkin yllättäen vapaapäivän. Hyvä juttu sinänsä, koska oon viime aikoina treenannut paljon ja siihen päälle esitykset, ja oon ollut aika poikki. Talvisin mä käyn pelaamassa jääkiekkoa, ”pipolätkää”. Oon joskus pelannut lätkää ihan joukkueessakin, enkä halunnut siitä kokonaan luopua. Sit mä soittelen silloin tällöin kitaraa, oon kyllä laiska harjoittelemaan mutta pystyn säestämään itseäni.”

Jaahas, vastasit sitten seuraavaan kysymykseen eli osaatko soittaa jotain soitinta? ”Kitaraa juu, jos sitä nyt osaamiseksi voi sanoa. Kyllä mä osaan! Pitää välillä osata myös kehua itseään, vaikka ei tunnu luontevalta.”

Oletko soittanut kitaraa tms. missään esityksessä? ”Oon juu. Oli näytelmä nimeltään ”Kuka maksaa innovaation?” , näyttelin siinä Jeesusta ja soitin pientä lastenkitaraa. Oli aika haastavaa, kun ei meinannut sormet mahtua siihen sitten millään! Oon mä joissakin koulun musademoissakin soitellut, mutta en muualla”, muistelee Heikki.

Heikki nappasi itsestään kuvan ulkosalla 

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Impulsiivisuus ja positiivinen röyhkeys, oon kuullut opettajiltanikin noista ja itse kyllä allekirjoitan ne myös. Mulla on aika ennakkoluuloton asenne tähän ammattiin. Mä en ehkä vielä oo maailman paras näyttelijä, mutta mä oon vilpitön, ennakkoluuloton ja hirveän innostunut tästä ammatista. Tosi harvoin sanon millekään ”ei”. Lähtövalmius on aika hyvä. Lapsenmielisyys, heittäytyminen. Oon tehnyt muutaman vuoden ajan improvisaatioteatteria Kolinassa ja se on kyllä jättänyt muhun jälkensä. Eri tilanteisiin kun menee ja aletaan luomaan jotain kohtausta, tuntuu että mulla on aina paljon annettavaa ja se tulee ihan selkäytimestä. Haasteena mulla on asioiden toistaminen. Nytkin tehdään Kirkaa 60 esitystä ja 30 kertaa oon tän kevään aikana Kirkan roolissa, ja 30 kertaa pitäisi pystyä pitämään sama taso yllä. Se on näyttelijän työssä haastavinta ja erottaa mielestäni hyvät näytteljät keskinkertaisista näyttelijöistä. Kun esitys sujuu hyvin, voi vaan fiilistellä, mutta kun on vähän huonompi päivä (niin kun meillä kaikilla välillä on), ammattitaito auttaa. Tää on mulle sellainen kehityksen alla oleva juttu, tasaisuus.”

Onko sinulla jotain bilekikkoja tai vastaavia erityistaitoja? ”Kyllä mä pistän itseni naurulle alttiiksi, eli otan monesti sellaisen roolin, että mun kustannuksella saa pitää hauskaa. Se on periytynyt mulle varmaan ihan jo lapsuudenkavereista alkaen, eli ei oteta itseään niin vakavasti. Se yleensä auttaa tilanteissa, joissa tunnelma alkaa lässähtää. Ja sama toimii myös lavalla! Me ollaan ihmisiä ja meissä on kaikki puolet, miksi salata jotain.”

Käytkö laulamassa karaokea? ”Mä oon hirveen arka laulamaan karaokea ja jotenkin se liittyy keskeneräisyyden sietämiseen. Se on niin alastonta. Ei jengi halua kuulla yleensä kun joku osaa laulaa. Jengi haluaa kuulla niiden tuttujen naamojen tekevän parhaansa. Ei kukaan halua kuulla kenenkään pätevän karaokessa. Jos ei halua laulaa aina niitä samoja bravuureitaan, saattaa joutua yllättäen vaikeissa olosuhteissa (jos on vaikkapa ottanut pari olutta) pahaan paikkaan. Musta olisi pahempaa epäonnistua karaokessa kuin esim. Kirkan esityksessä! Karaoke on asia, joka on jotenkin aina pelottanut mua, mutta kyllä mä sitä siitäkin huolimatta teen. Yleensä laulan Tuomari Nurmion tuotantoa, Baddingiä, Jaakko Teppoa, Elvistä joskus, Coldplayta, pop/rock-balladeja. Välillä lauletaan myös duettoja ja otetaan vaikkapa PMMP:n ”Rusketusraidat” ja hullutellaan. Se on kivaa!” Heikki innostuu ja intoilee vielä lisää, kun kerron oman bravuurini olevan ”Läähätän ja läkähdyn”.

Heikki nappasi itsestään kuvan sisätiloissa 

 Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mikä olisi ihan realistisestikin mahdollista vai? Taitaa mennä tuonne laulu-ja tanssitaitopuolelle. Nyt kun oon seurannut esim. Unto Nuoran fyysistä menoa ja näyttelemistä, niin kyllä hänestä moni voi ottaa mallia siinä, miten laitetaan oma kroppa likoon lavalla. Haluaisin oppia fyysistä liikkumista enemmän. Ja laulaminen, sehän on hankalaa! Uusi projekti tuo aina uudet haasteet mukanaan sen suhteen, jos nyt sattuu proggiksessa laulua mukana olemaan. Päivittäinen asioiden kehittäminen on aika raskasta ja isoa hommaa, oon huomannut sen. Kirkan myötä oon ottanut tosi monta laulutuntia ja niiiiin monta harjoittelutuntia on jo takana. Alkaa tulla välillä jo korvista… Mä haluaisin tulla ahkerammaksi harjoittelijaksi, koska kaiken pystyy oppimaan kunhan vaan malttaa harjoitella. Lopullinen vastaus on siis se, että haluaisin olla ahkerampi.”

Mikä on ollut isoin ammatillinen haasteesi toistaiseksi? ”Kyllä se tämä Kirka on. Ihmisillä on hänestä todella vahva mielikuva. Kirka oli poikkeuksellinen ja uniikki niin persoonana kuin esiintyjänä ja laulajanakin. Kaiken sen ja ihan pienenkin osan haltuunottaminen on vaatinut multa luopumista tietynlaisesta kontrollista, eli en mitenkään pysty vaikuttamaan siihen miten ihmiset tulevat muhun suhtautumaan – tykkäävätkö ne siitä mitä ja miten teen, ja uskovatko vai ei. Kyseessä on vielä päärooli isolla lavalla Suomen suurimmassa teatterissa, joten kyllä tää on kaikenkaikkiaan ollut mulle iso haaste.”

Heikki Kirkana (c) Tapio Vanhatalo, HKT 

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Kansantanssipuolta löytyy esimerkiksi serkuistani, mutta ei meiltä näyttelijöitä tai laulajia löydy. Serkkuni olivat mukana rovaniemeläisryhmässä ”Rimpparemmi”, HKT:n Paasilan Samikin on ollut siinä mukana joskus.”

Milloin sinä sitten kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä, ja mikä tai kuka sai sinut hakeutumaan tälle alalle? ”Just eilen kaverin kanssa juttelin vähän tähän liittyen… Jos perheessä on kaksi lasta, toinen on aina se, joka siirtyy syrjemmälle seuraamaan sivusta kun toinen tulee ja ottaa ns. tilan haltuun. Meidän perheessä minä oon ollut se, joka on halunnut olla keskiössä ja siskoni on rauhassa katsellut vanhempana ja fiksumpana vierestä, että ”siinäpä nyt pelleilet ja otat huomiota”. Mä oon ollut energinen ja vilkas lapsi, ja esiintymishaluinen ihan lapsesta saakka. Näytteleminen tuli konkreettisesti päähäni sitten varmaan joskus yläasteella, kun sain ajatuksen että haluan näytellä elokuvissa ja teatterissa. Lapsena kävin katsomassa näytelmän ”Pessi ja Illusia” varmaankin Rovaniemen Kaupunginteatterissa, ja tiedäthän sen teatterin tuoksun, palaneen pölyn ja pölyttyneen esiripun tuoksun… Se jotenkin lumosi mut ja ajattelin, että mäkin haluaisin leikkiä näin ammatikseni. 19-vuotiaana muutin Ouluun ja päätin, etten haikaile enää tämän teatteriasian perään vaan teen asialle jotain. Soitin Oulun Ylioppilasteatteriin, pääsin mukaan ja siitä sitten innostuin enemmänkin. Opo sanoi mulle muuten yläasteella, kun ilmoitin haluavani lukioon ja Teatterikorkeakouluun, että ”Et sä sinne pääse. Ei sinne noin vaan mennä, eli voit unohtaa koko jutun.” Niinpä mä menin sitten ammattikouluun enkä mennyt lukioon, eli hän dumasi mun haaveeni täydellisesti. Mutta minäpä näpäytin takaisin ja pääsin myöhemmin tälle alalle”, Heikki myhäilee tyytyväisenä.

Mitäs siellä ammattikoulussa opiskelit? ”Datanomiksi. Menin sinne, koska kaverinikin meni eikä mua kiinnostanut koko asia pätkääkään. En juurikaan opiskellut siellä. Viimeisen kahden viikon aikana tein äitini kanssa todella paljon töitä, että sain mun opinnäytetyöni tehtyä jotta pääsisin pois sieltä. Opettaja soitti perään, että suosittelen ostamaan alan kirjan, jos meinaat tällä alalla joskus tehdä töitä, että tietotaitosi ei ole ihan vaaditulla tasolla. Aivan sama, eihän mua se homma kiinnostanut yhtään, kyllä mä halusin esiintyä ja näytellä.”

Heikki Kirkana vol 2 (c) Tapio Vanhatalo, HKT 

 Oliko teillä ala-asteella koulussa näytelmiä tai näytelmäkerhoja, ja olitko niissä mukana? ”Pienessä pitäjässä ei ollut lastenteatteritoimintaa. Kuvattiin kavereiden kanssa kauhuelokuvia. Koulussa tehtiin aina joulu- ja kevätnäytelmiä. Mieleeni muistuu Lumikki ja seitsemän kääpiötä-näytelmä, jossa näyttelin prinssiä. Minun piti laulaa rakkauslaulu Lumikille. Se laukaisi minussa punastelun, jota jatkui koko ala-asteen.”

Muistatko ensimmäisen roolisi? ”Taisi olla juurikin tuo prinssi. Ai sä olet ollut kuusi? (Heikki saa pienen yskänkohtauksen…) Metodinäyttelijänä olet ensin viikon painellut pitkin metsiä hakemassa energiaa? Ylioppilasteatterissa oli näytelmä ”H-hetki” ja näyttelin siinä pirua. Se koko näytelmä oli ihmeellistä taidehäröilyä, siinä ei ollut mitään järkeä mutta hirveän innostuneesti näyttelin pirua, vaikken tiennyt yhtään mitä pitää tehdä. Olin niin tunteella mukana siinä kuitenkin, örisin ja ärisin. Siinä ajattelin, että vitsit tää on kivaa! Tätä mä haluan tehdä. Sitten pääsin kesäteatteriin mukaan näytelmään ”Kuka pelkää noitia?”, mikä on myös lempikirjani. Näyttelin sitä pikkupoikaa, eli parikymppisenä näyttelin alle kymmenvuotiasta. Noi on olleet sellaiset mulle merkittävät aloitusjutut, mistä kaikki sitten lähti.”

Mikäs sitten oli seuraava siirtosi? TeaK? ”TeaKiin mä hain ensimmäistä kertaa vuonna 2009, olin ollut sitä ennen puoli vuotta reppureissaamassa Australiassa ja menin suoraan pääsykokeisiin. Pääsin vikaan vaiheeseen. Takkini aukesi niin, että vetoketju lähti irti näin kuvaannollisesti, olin varma siitä että pääsen sisälle ja näinkö helppoa tää on! En päässyt, enkä päässyt seuraavana vuonna enkä sitä seuraavanakaan. Mitattiin kunnolla sitä, kuinka paljon oikeasti haluan sisään ja kuinka paljon haluan itseäni kehittää. Noina vuosina mä vasta ymmärsin, että enhän mä oikeasti osaa mitään! Haha! Neljännellä kerralla sitten tärppäsi, vuosi oli 2012. Olin sitä ennen vuoden Lahden Kansanopistossa preppaamassa itseäni, ja se oli kyllä käänteentekevä juttu mulle.”

 Mitä siinä hakukertojen välissä teit? ”Mä olin Kellariteatterilla mukana esityksissä ja Kolinassa improilemassa mm. Salmisen Roopen ja Geitelin Jon-Jonin kanssa. Niissä sain kehittää itseäni vapaasti ja vielä sekin, että esiinnyttiin maksavalle yleisölle. Suurin osa meistä kun ei ollut mitään ammattilaisia, ja mukaan tuli tulosvaatimukset. Ihmiset maksaa lipuista ja ovat tulleet viihtymään, eikä heille voi ihan mitä tahansa esittää. Oli oltava hauska, ja se on aika pelottavaa, koska vaikeinta on se, että pitää olla hauska.”

Kouluun pääsit siis 2012. Valmistut nyt keväällä? ”Niin kaikki olettavat, ja oon luvannut valmistua. Kyllä mä aion kaikkeni sen eteen tehdä. Kirjallinen lopputyöni on työn alla ja aiheena on ”Tuplamiehitys teatterissa”, Kallen kanssa kun vuorotellaan. Tää on ensimmäinen kerta mulle tehdä roolia tätä kautta, aina ennen oon ollut yksin näyttelemässä tiettyä roolia ja saanut/joutunut tekemään kaiken työn yksin. Nyt tuplamiehityksessä on ihan eri maailma, ja siihen on liittynyt paljon kaikkea uutta ja sellaista, mitä en ole tiennyt olevan olemassakaan. Tästä aiheesta aion kirjoittaa, ja prosessi itsessäänhän syöttää materiaalia, eli mun ei tarvitse erikseen keksiä mitään. Siten yritän myös päästä hommasta helpommalla...”naurahtaa Heikki.

Onko sinulla ollut tässä välissä mitään muuta uravaihtoehtoa? ”Mä en oo kertaakaan harkinnut, että alkaisin tehdä jotain muuta ammattia kuin tätä. Kolmannen hakukerran jälkeen olin jo valmistautunut siihen, että entä jos en koskaan pääsekään TeaKiin… Olin ajatellut, että jos en pääse sisään, mä menen hakkaamaan Kemin Kaupunginteatterin johtajan ovea ja sanon, että voin tulla tänne tekemään ihan mitä vaan, kunhan joskus saan mennä lavalle. Olisin pyrkinyt alalle iltanäyttelijän/harjoittelijan kivisemmän polun kautta. Onneksi kävi niin, että pääsin kouluun, koska olen oppinut siellä hirvittävän paljon, mutta olisin kyllä ollut valmis pyrkimään alalle ilman koulutustakin. Se olisi myös ollut varmaankin aika mielenkiintoinen tie.”

Miksi olet näyttelijä? Mikä on se perimmäisin syy? ”Tulee tässä kohtaa mieleeni Jyri Ojansivun vastaus samaan kysymykseen eli ”tässä on hyvä palkka ja säännölliset työajat”. Se on niin hauskasti sanottu ja pitää sisällään ajatuksen siitä, mistä kaikesta on valmis luopumaan jotta pystyy nauttimaan omasta ammatistaan. Mä oon jotenkin ”normaalia elämää” vieroksuva ihminen ja haen koko ajan kicksejä elämästä. Mulla pitää olla koko ajan jotain jännää meneillään, jotta mä jaksan innostua asioista. Jos mun pitäisi päivästä toiseen pakata margariinia, mikä on hieno työ sekin (vaikka robotithan sen varmaan nykyään tekee), töiden jälkeen leimataan kellokortti ja lähdetään kotiin, eikä sinne viedä työasioita sillä tavalla mukanaan. Tässä hommassa eletään työtä varten, tai siltä musta tuntuu. Työ on niin iso ja tärkeä osa ihmisen elämää. Ihan sama… palkat ja muut, mutta kyllä työstä pitää nauttia, kun se niin ison osan lohkaisee ajasta. Ja tästä päästäänkin siihen, miksi nautin tästä niin paljon. Mä taistelen tylsistymistä vastaan tällä työllä, ja teatterin lavalla mulla ei ole ikinä tylsää. On ihanaa olla uusien projektien äärellä, leikkiä ja tutkia ihmisyyttä ja itseäni. Se on ihanan loputon projekti ja polku, ja aina tulee ylläreitä vastaan”, hehkuttaa Heikki ja silmät loistavat iloisina.

Talle nappasi Heikistä kuvan ulkosalla 

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Sinä vuonna kun pääsin sisään Teakiin niin pääsykokeissa minulle neuvottiin, että tärkein tehtäväsi on saada tuo vastanäyttelijä näyttämään mahdollisimman hyvältä. Jos siinä onnistut, niin se synnyttää hyvän ketjureaktion. Aina kun sorrun miettimään lavalla hetkenkään sitä miltä näytän tai miten tämä minun hieno tunnepurkaukseni nyt muka vaikuttaa yleisöön, niin tuo muistuu mieleen. Se on niin kuin hengitys mindfulnessissa. Sellainen ankkuri. Tuohon neuvoon voi aina palata ja silloin tajuaa olevansa taas läsnä. Toista varten.”

Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Tiedän kyllä monta hyvää näyttelijää. Ensimmäisenä mainitsen Eero Ahon, koska Eero on mun kumminäyttelijäni ja hänen kanssaan oon istunut ja jutellut näyttelemisestä jonkin verran. Eero on loistava näyttelijä ja ”auki”, hänestä on hyvä ottaa mallia. Suosalon Marttihan on myös ihan mahtava ja suvereeni. Peter Franzen on ollut loistava esimerkki sen suhteen, miten lähdetään pohjoisesta tavoittelemaan kohti unelmia. Ria Kataja on mahtava näyttelijä. On niitä paljon muitakin, mutta tässä muutama esimerkki.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kellariteatterissa, TeaKissa, Lahden Kansanopistossa, vieraillut Kuopion Kaupunginteatterissa ja Kemissä ja Turussa ja Lappeenrannassa, Helsingin Kaupunginteatterissa… Sitten oli se ”Käyttöohje kahdelle” Club Capitalissa, Suomen Komediateatterin juttu. Nythän se kiertää myös, mutta en ole tällä kertaa mukana porukassa Kirkan takia.”

Entäs se Saimaan teatteri? ”Tietysti Saimaan Teatteri, hyvä kun oot tehnyt taustatyötä! Mua ehkä vähän jännittää kun unohtelen… Oon ollut Saimaan Teatterin toiminnassa mukana kolmena kesänä ja kierretty pienten paikkakuntien seurojentalojen lavoja ympäri Saimaata. Toi on ollut kyllä niin mahtava juttu ja meille ihan ”business and pleasure”-tyylinen homma, on asuttu siinä laivassa ja kaikki puitteet on ollut kunnossa. Ruokaa ja juomaa, aurinkokansi, musavehkeet, puulämmitteiset saunat. Saimaan aalloilla on seilattu kolme viikkoa ja iltaisin täydelle tuvalle esitys. Ihanaa maalaisromantiikkaa ilmassa, entisaikojen iltamameininkiä. Ihmiset on tulleet laittautuneina paikalle ja kertovat, että ”muistan kun 30v sitten täällä tanssittiin häitäni” ja vastaavaa. Oon saanut keskustella paljon ihmisten kanssa ja saanut tavata niin paljon leppoisia, ihania ihmisiä. Kokemuksena ollut ihan mahtava, enkä osaa edes luokitella sitä työksi, vaikka leipämme on siitä ansaittu. Työryhmäkin on ollut tosi tiivis, aina muutamahan siitä on vaihtunut vuosien varrella, mutta ydinporukka on pysynyt samana. Tosin viime vuonna Johannes Holopainen ei ollut mukana, kun hän oli Tuntemattoman kuvauksissa. Ensi kesänä mä en ole mukana, aion pitää kunnon loman pitkästä pitkästä aikaa.”

"Tämä kuva on näytelmästä Sankarit Saimaalla (2015) , jossa näyttelin mm. Putinia. Tässä Putin romanttisella kuutamouinnilla yhdessä Janna Räsäsen esittämän hahmon kanssa." (c) Saimaan Teatterin työryhmä 

 Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis vuosien varrelta. ”Muistijälkiä jos lähdetään seurailemaan, niin Kirka on kyllä tässä lähimpänä nyt ja merkittävin ja samalla hienoin juttu, mitä oon päässyt tekemään, ja voisin luetella miljoona asiaa tähän liittyen. Oon tykännyt Kirkasta aina ja oon joutunut laittamaan oman näyttelijäntyöni kunnon testiin. Miten vaikea paikka onkaan ollut hypätä Kirkan kaltaisen legendan saappaisiin! ”Käyttöohje kahdelle” on sitten toinen juttu, ja Samuel Harjanne ohjasi sen. Samuel löysi mut rooliin koulun rokkiproggiksesta, jossa lauloin vähän sinne päin Bonnie Tylerin ”Holding Out For A Hero”-biisiä ja Samuel oli tykännyt mun energiastani. Hän tarjosi mulle paikkaa tulla musikaaliproggiksen auditioniin ja olin ihan ihmeissäni. Miten joku voi haluta mut laulamaan johonkin, että mitähän helvettiä nyt? En meinannut aluksi edes mennä sinne erinäisistä syistä. Lopulta päädyin sinne kuitenkin ja sain roolin. Sain siitä uskoa itseeni ja jatkoakin varten, ja bonuksena sain näytellä hienojen näyttelijöiden kanssa. Se oli hieno proggis ja osoitti mulle sen, että kyllä tätä ammattia pystyy tekemään, ettei tarvitse lähteä maitojunalla takaisin pohjoiseen. Elokuvassa ”Elokuu” oon tehnyt pienen roolin, Oskari Sipolan ohjauksessa ja olin just silloin tullut Helsinkiin. Olin ihan huuli pyöreänä, että mitä täällä oikein tapahtuu. Rooli oli pieni, mutta rooli kuitenkin ja se riitti mulle silloin mainiosti. Hieno kokemus sekin ja ensipuraisu elokuvantekoon. Toivottavasti vastaavia mahdollisuuksia tulisi vielä lisääkin. Niin ja Sorjosessa olin mukana myös muutamassa jaksossa. Mulla oli kolme kuvauspäivää ja joka kerta lensin erikseen Liettuaan kuvauksiin, tuntui oikein suuren maailman meiningiltä. Yhtenä iltana olin setissä odottamassa omaa kuvausvuoroani. Järjestäjä oli liettualainen kaveri, joka tuli kysymään 5h odottelun jälkeen, että haluanko lukea hänen kirjaansa. Sanoin haluavani keskittyä tulevaan kuvaukseen. Hän katsoi minua pitkään ja sanoi: ”mutta sähän olet kuollut tossa kohtauksessa”. Silloin tunsin olevani urani huipulla! Haha!"

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Musta on ihana seurata Meryl Streepin näyttelijäntyötä ja hänestä huokuvaa lämpöä. Kaikista kivointa olisi näytellä hänen kanssaan joku äiti-poika -juttu. Hän on mulle myös iso esikuva.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja minkä kappaleen laulaisit? ”Haluaisin, että nuorena kuollut Jeff Buckley olisi elossa ja laulaisi mun kanssani kappaleen ”Lover, You Should´ve Come Over” ja soittaisi alkuun haitaria, koska mä en osaa soittaa sitä. Mä ihailen häntä suuresti ja mua surettaa ihan päivittäin melkein se tosiasia, että hän kuoli niin nuorena. Hänellä olisi ollut vielä niin paljon annettavaa.”

Miten sinä määrittelisit ”teatterin taian”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Se on jokaisen omakohtainen kokemus ja lähentelee jotenkin flow-tilaa. Näin mä sen käsitän, enkä pysty puhumaan kenenkään muun kuin oman pääni sisällä tapahtuvista asioista. Mulle se tapahtuu niin, että koen jollain tavalla olevani tilanteen päällä ja koen, että yleisön kanssa olemme sitä mieltä, että se mitä lavalla juuri nyt tapahtuu on jotain ainutlaatuista, jota ei voi tallentaa. Se on tunne, jonka yhdessä vastanäyttelijöiden ja yleisön kanssa koemme, ja siitäkin huolimatta se tunne on vain mun pääni sisällä. Kukaan muu ei sitä välttämättä koe. Mulla se kyllä tuntuu ja antaa jotain hyvänolonhormoneja koko kehooni, ja saan siitä niin euforisen olon, että! Voin kokea saman tunteen myös katsojana.”

Tästä sitten lähtikin melkoinen keskustelu, jossa minä kerroin omat ajatukseni teatterin taikaan liittyen.

”Tuli mieleen vielä yksi tarina! Tehtiin TeaKissa sitä ”Kärpäset ja herrat”-juttua ja Sonja Salminen tekee hienoa monologia, ja ykskaks kärpänen pörrää siinä hänen ympärillään ensin ja laskeutuu Sonjan kädelle. Seurattiin ihan hievahtamatta, että mistä toi kärpänen tuohon nyt tuli, ja yleisö seurasi myös. Siskoni oli katsomassa ja epäili, että se oli jotenkin projisointina tehty, ettei voinut olla oikea. Kyllä se vaan oli, ja siinä oli kyllä teatterin taikaa parhaimmillaan myös!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Kateus on varmaankin mulle yksi eteenpäintyöntävä voima, jos tälleen humoristisesti vastaan. On siinä kyllä totuudenrippeitäkin mukana. Kun näkee kollegoiden laittavan itsensä likoon jatkuvasti ja tekevän töitä oman kehittymisensä eteen, niin kyllähän se ajaa myös mua entistä kovemmin tekemään töitä. Hienot esitykset inspiroivat myös. Kritiikin ja positiivisen palautteen sopiva balanssi inspiroi. Jos tulee liikaa ylistyssanoja, mä alan vastustamaan sitä ja sama homma kritisoinnin kanssa, se syö energiaa. Kun oma suhtautuminen itseeni vastaa muiden suhtautumista, se auttaa ja jaksaa taas tehdä paljon töitä.”

(c) Jonne Heinonen 

 Podetko ramppikuumetta tai jotenkin erikoisempaa esiintymisjännitystä? ”Enää mulla ei ole ramppikuumetta, aiemmin olin tosi kova jännittäjä. Kyllä mä toki vieläkin jännitän, mutta enää en pelkää seurauksia. Kirkan alussa mä seison verhoissa yksin mikki kädessä ja mietin, että tuolla on 900 ihmistä, jotka on tulleet katsomaan Kirkaa ja tässä mä oon ja mitähän tästäkin nyt tulee. Hyvä asia on se, että on olemassa selkeä raja – nyt oon esiripun takana ja nyt edessä. On tehtävä päätös ja mentävä vaan! Jos hengitykseni on vähän kiihdyksissä, huomaan että en tähän kuitenkaan kuole. Joskus jännitys oli mulle ihan lamaannuttava juttu, en saanut itsestäni irti niitä asioita, joita halusin ihmisille jakaa ja tekemisestä tuli välillä puristeista ja aggressiivistakin. Mä elän siinä uskossa, että oon päässyt sen vaiheen yli.”

Onko sinulla niin, että jos illalla on esitys, asia on sinulla heti aamulla herättyäsi mielessä? ”Ei enää. Joskus oon saattanut olla ihan hermorauniona monta päivää sen takia. Kirkan ensi-ilta mua jännitti ja vähän pelottikin monta päivää. Onneksi Teemalta tuli Kirkan haastattelu ja muita dokumentteja pari päivää ennen ensi-iltaa, ja hänen sanojensa kautta sain rauhoitettua itseni yöunille.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai hassujakin rituaaleja, joita teet esitystä edeltävinä hetkinä? ”Niitäkin mulla oli tosi paljon joskus. Piti syödä aamupala tiettyyn aikaan, piti tehdä valmistelevat äänenavausjutut ja liikkeet tiettyyn aikaan. Mulla oli oikein Kansanopistossa tehty lista, jonka mukaan tein kaikki jutut. ”Näin valmistaudut esitykseen”. Tein niitä TeaKissa ja joka paikassa, ja pyrin tavallaan ”kävelemään” esityksen läpi ennalta. Helan Kaisa sanoi sitten ”Käyttöohje kahdelle”-jutussa, että hänkin teki vastaavaa ennen, mutta jos tekee kuutta eri näytelmää pitkin viikkoa eri näyttämöillä, ei siitä yksinkertaisesti tule enää mitään ja mikä valtava määrä aikaa ja energiaa kuluu moiseen. Tajusin sitten, että täytyy keksiä joku uusi tapa lähestyä tulevaa. Että mennäänkö kahden tunnin yöunilla ilman ihmeempiä valmistautumisia ja suoraan lavalle, vaiko teet kaikki rituaalit ja sitten vasta lavalle. Jossain vaiheessa huomaa , ettei sillä itse asiassa olekaan kovin suurta merkitystä, jos vaan on itse tilanteessa tietysti läsnä. Tietenkin ääni ja kroppa pitää avata, mutta en halua altistaa itseäni joutaviin taikauskoisiin rutiineihin, jotka kahlitsevat olemistani. Ei muutako silmät kiinni ja sinne päin!”

Kerro joku legendaarinen kommellus… ”Ai kauheeta, en tiedä saisinko tätä edes kertoa… Kerron nyt kuitenkin! Monta monta vuotta sitten tehtiin Kellariteatterissa esitystä, meillä taisi olla menossa viimeinen läpimeno ennen ennakkonäytöksiä. Mä istun tuolilla keskellä lavaa, ja nimeltämainitsemattoman kanssanäyttelijäni on tarkoitus tulla istumaan mun syliini. Häntä ei kuitenkaan kuulu eikä näy, joten aloin huudella ”Tule nyt sieltä nimeltämainitsematon kanssanäyttelijäni, tule tänne nyt! Täällä jo odottelen!” Ääni kuului kuiskaten ovelta ”Mä en pysty, mulla tuli paskat housuun.” Olin siinä sitten vaan, että ei kai siinä sitten mitään juu. Ei se vaan tule sieltä. Jossain vaiheessa oli pakko sitten pistää peli poikki, ei pystytty jatkamaan ja siinä vaiheessa kaikki oli nauraneet vartin verran. Tuollainen voisi sattua kenelle tahansa, eli siinä mielessä ei mikään hauska juttu, mutta nauratti silloin kuitenkin. Se kuiskaus tuli niin sydämen pohjasta. Tämmöinen tapaus!”

Kerro joku hyvä muisto. Vaikkapa lapsuusmuisto tms.? ” Muistan kun ekaluokkalaisena lähdin ulkoiluttamaan koiraamme. Koiran pissatessa alkoi minuakin pissattaa. Vetaisin housut nilkkoihin ja siinä me saman puun juureen pissattiin. Jossain vaiheessa koira oli valmis ennen minua ja lähti juoksemaan niin että kaaduin selälleni ja pissasin itseni päälle. Suutuin ihan helvetisti koirallemme ja revin sen kotiin. Ovella huusin itkien äidilleni, että tule katsomaan mitä Reku minulle teki."

Tulevia rooleja tai muita töitäsi, joita voit paljastaa? ”En voi tarkemmin kertoa, mutta verkot on vesillä niin sanotusti. Syksylle on tuloillaan kenties jotakin”, Heikki vastaa salaperäisesti.

Onko sinulla mottoa? ”Ajattele ennen kuin puhut, on kriittisyyden motto. Puhu ennen kuin ajattelet, on luovuuden.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti itsestäsi kertoa? ”Voin kertoa sen, että oon henkeen ja vereen Oulun Kärppien fani ollut vuodesta 1998 lähtien. Jääkiekon seuraaminen on ollut mulle tärkeä tapa paeta arkea, se on ollut mulle henkireikä ja sen kautta oon jaksanut monta vaikeaa päivää kun oon tiennyt, että illalla mä pääsen taas katsomaan lätkää. Mutta entäs nyt! Oon valmistautunut tähän vuosien saatossa hiljalleen, eli tuleva ammattini tulee täydellisesti tuhoamaan mun jääkiekkoharrastukseni! Siinä mielessä hyväkin, koska sehän tarkoittaisi sitä että mulla on töitä. Oon koittanut nyt kehitellä jotain korvaavaa toimintaa, eli iltaisin oon lukenut kirjoja ja pyrkinyt sitä kautta pääsemään eroon stressistä. Mun täytyy jotenkin nyt vierottaa itseni tästä lätkästä...”

Heikki nappasi Heikistä ja Tallesta kuvan ulkosalla

 Osaatko imitoida ketään? ”No kyllä mä vähän Kirkaa osaan… ja Juhan Ulfsakia, virolaista näyttelijä-ohjaajaa, joka ohjasi sen Kärpäset ja herrat.”

Mikä sarjakuvahahmo tai joku muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Haluaisin olla Family Guyn Stewie, se on niin ihanan hukassa itsensä kanssa ja siinä hahmossa täyttyy hienosti kaikki mulle toimivan komiikan piirteet. Sillä on mahtava brittiaksentti myös.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja nimesi? ”Mä olisin Teleporttimies, joka teleporttaisi itsensä aina sinne missä tarvitaan apua. Tää kertoo jotain mun luonteestani myös. Oon vähän kontrollifriikki sen suhteen, että pitäisi olla aina huolehtimassa siskoni pojista tai en välttämättä huolehtimassa fyysisesti, mutta huoli on melkoinen. Silloinkin kun olin Australiassa reissaamassa, mua ahdisti eniten tunne siitä, että en pysty täältäkäsin tsekkaamaan, että kaikilla on varmasti asiat kunnossa. Pelkäsin koko ajan puhelimen soivan ja että olisi sattunut jotain. Kontrollinmenettämisen pelko siitä, että koko ajan ei pysty vahtimaan lähimmäisiään.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä kirjoittaisin ylös kaiken mitä mun päässäni juoksee, luultavasti tulisin tarvitsemaan sitä tietoa jatkossakin. En mä toisaalta haluaisi muuttaa omia toimintatapoja sen kummemmin. Istumapissalla mä käyn jo nyt, niin siihenkään ei tarvitse tehdä muutosta.”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Punaviiniä ottaisin vähän, se loppuisi tosin varmaan heti joten ihan sama otanko vai enkö. Kirjoja ottaisin, vaikken niitä edes hirveästi lue. En mä mitään tv-viritelmiä sinne jaksaisi kehitellä. Päiväkirjan mä ottaisin, voisin sinne kirjoitella ajatuksiani. Ja kynän tietysti. Kirjat voisi jättää pois, kirjoittaisin itse kirjani. Oon etsinyt sellaista tilaa, missä pääsisi eroon kaikista ärsykkeistä. Voisi tehdä mulle ihan hyvää oleskella sellaisessa luolassa ja herätä virkistäytyneenä. Ihana ajatella, että saisi nukkua oikein kunnon talviunet! Oon nukkunut viime aikoina tosi huonosti ja tuohan olisi mainiota. Saisi nukkua monta kuukautta putkeen, herätä ja kirjoitella unia ja ajatuksia vihkoon, ja taas jatkaa unia. Ja ottaisi vähän punkkua kynttilänvalossa. Jos siellä nyt olisi kynttilöitä. Niin juu, itsehän sain valita mitä sinne otan, ehdin jo unohtaa. Ruuaksi muuten ottaisin kauhean läjän tortilloja!”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Se maja vaatisi ensinnäkin ison vaahterapuun, joita Suomesta ei löydy. Mutta jos leikitään, että olisi niin rakentaisin sellaisen ison majan, johon tullaan pohjasta. Sellaisen kuin Bart Simpsonilla. Ottaisin sinne ritsan, jolla voisin ammuskella kaikkia ilkeitä ihmisiä. Haluaisin, että mulla olisi kaverina apina siellä. Meillä olisi kaksikerroksinen talo ja majan ja talon välillä olisi köysirata. Tää juontanee juurensa piirretyistä ja Yksin kotona-elokuvista.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, mutta et muuttaa historian kulkua, minne menisit? ”Tää tuntuu vähän sadistiselta, mutta haluaisin mennä seuraamaan vierestä Titanicin uppoamista. Olin noin 12-vuotias kun se leffa tuli ja mua kosketti se tosi paljon, ja haluaisin nähdä omin silmin miten se tapahtui. Hitlerin bunkkeriin menisin myös, vaikka kuinka sairaalta tuntuisikin. Katselisin kärpäsenä katossa, että miten mieli toimii sellaisessa tilanteessa. Kivikaudelle menisin luolamiesaikaan ja katsoisin, että pitääkö muka paikkansa, että ne teki ainoastaan kolme tuntia päivässä töitä oman ravintonsa eteen ja muun ajan lepäili. Jostain kuulin tämän ja jäi vähän epäilyttämään. Kun kaikki piti tehdä alusta alkaen itse primitiivisin keinoin. Mitään ei saanut valmiina. Voisi olla ihan opettavainen reissu se. Less is more.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin jonkinlainen teatteriesitys, millainen esitys se olisi ja kuka tekisi sinun roolisi? ”Esityspaikkana olisi intiimi pieni tila, kestäisi maksimissaan tunnin koska itsekin pidän semmoisista ja esitys olisi fragmentaarinen tykitys, jossa ei olisi kuljetusta paikasta A paikkaan B. Mua näyttelisi kaverini Hemmo Huhta, hän asuu Oulussa ja on mun mielestäni maailman hauskin mies. Hän osaa pistää itsensä naurunalaiseksi ja siitä tulisi kyllä aika hienoa jälkeä, kun Hemmo näyttelisi mua! Haluaisin antaa hänelle näyttelijäntöitä, joten ehkä tää olisi mun tapani työllistää hänet.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mä yks päivä tässä mietin, että miten sä oot noin aktiivinen ja jaksat käydä esityksiä katsomassa noin paljon ja tapaat ihmisiä ja reissaat? Mikä sua siinä kiehtoo niin kovasti? Taisteletko säkin tylsyyttä vastaan vai mikä vetää? Etkö sä koskaan turru tähän hommaan, että hyi helvetti nyt loppui tämä teatterinkatselu ja meneminen?” Tästähän se lähtikin sitten niin laaja ja kiintoisa keskustelu, jota on mahdotonta laittaa tähän luettavaksi…

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen syömään ja mulla on ystäväni kanssa tapaaminen, suunnitellaan vähän tulevaa. Pitkässä kaavassa mä lähden Kirkan jälkeen Jenkkeihin kolmeksi viikoksi ajamaan itärannikolta länsirannikolle, kavereiden kanssa autolla. Odotan tosi paljon tuota reissua! Parhaiden kavereiden kanssa lähdetään, monta monta vuotta oltiin oikein ydinporukka ja nyt on sitten perheen perustamiset ja muut monella käsillä. Tää on meidän joutsenlaulu, me aikuistutaan hiljalleen ja on aika jättää kicksien tavoittelu vähemmälle. Tehdään tuo reissu nyt kimpassa ja nautitaan, ja sen jälkeen saavat mennä naimisiin ja mä en enää kritisoi toisten valintoja. Siihen asti saavat ja joutuvat vielä leikkimään mun kanssani.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Kaipuu
Mistä sanasta pidät vähiten? - Kyrpä
Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus
Mikä sammuttaa intohimosi? - Ilkeys
Suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä ääntä rakastat? - Jouluaattona Lumiukko-piirretyn tunnusmusiikki (vähän ujostutti tämä sanoa)
Mitä ääntä inhoat? - Itkevän lapsen ääni
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ensihoitaja ambulanssissa (lapsuuteni haaveammatti, ei tästä tulisi varmaan mitään koska oon ihan liian herkkä)
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Mitäs minä sanoin!

Loppukliimaksina Helsingin Kaupunginteatterin Leijat-video, olkaapa hyvät!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).