Vanja / Kansallisteatteri

 Ostin lipun Kansallisteatterin Vanjaan viime marraskuussa heti ensimmäisenä mahdollisena lippujenmyyntipäivänä. Tätä EN haluaisi missata missään tapauksessa. Vihdoinkin olisi mahdollista nähdä lavalla Ilja Peltonen "kunnolla", ja pitkästä aikaa olisi tilaisuus palata yhden minuun kovimmin kolahtaneista näytelmistä äärelle, kiinnostavalla tavalla toisenlaisessa muodossa tosin. Syksyllä 2014 näin juurikin Kansallisteatterissa Paavo Westerbergin ohjaaman Vanja-enon, joka sai minut erikoiseen hurmostilaan ja teki mieli julistaa teatterin ilosanomaa ympäri kyliä. Teos inspiroi minut myös erikoiseen blogikirjoitukseen, kun innostuin huumassani rustaamaan Vanja-enolle kirjeen. Se oli silloin se, ja marraskuusta alkoi ikuisuudelta tuntuva odotus. Tämä Vanja on siis monologi, jossa Ilja Peltonen näyttelee lavalla kahdeksaa eri hahmoa.

 Esityspäivää edeltävänä yönä näin unta, jossa istuin esityksen jälkeen Kahvila Willensaunassa huoliryppy otsalla ja jotenkin lamaantuneena. Olin juuri poistunut näytöksestä, enkä muistanut siitä yhtään mitään. En yhtä ainutta repliikkiä, en edes sitä missä istuin. Tiedostin kuitenkin olleeni paikalla, muistin kävelleeni portaat alas pää täynnä tyhjää. Miksi minuun iski muistinmenetys juuri nyt, kun pitäisi ja haluaisin muistaa? Itketti ja suretti, ja vähän ahdistikin. Herättyäni olin valtavan helpottunut, kun koko reissu olisi vielä edessäpäin ja olinkin nähnyt vain unta. 

 Nyt Vanja-kokemuksen jälkeisenä päivänä mieli on iloinen ja kupliva. Aurinko paistaa, sydän on jotenkin täysi, ja minä muistan mitä eilen näin ja koin. Kirjettä en nyt lähde tällä kertaa kuitenkaan kirjoittamaan. Taivassali osoitti jälleen muuntautumiskykynsä, ja niin osoitti Ilja Peltonenkin. On vangitsevaa katsottavaa se, miten esitys lähtee hiljalleen muotoutumaan ja eri hahmot esittäytymään puhetyylein, elein, olemuksin. Yksi heittelee kolikkoa, toinen hypistelee poskeaan, kolmas kilistelee avaimia. Kestää tovin päästä kyytiin ja imuun, mutta sitten onkin menoa. Havahduin jossain kohdassa siihen, että katselen pää kallellani tapahtumia. Välillä tuntuu siltä, etten muista edes hengittää ja toisaalta taas siltä, että tässä me katsojat ja lavalla kuka milloinkin hengitämme samaa ilmaa, ja tämä on meidän kaikkien yhteinen hetki. Yhteinen puolitoistatuntinen näyttämötaiteen kuninkuuslajin äärellä. Hiki virtaa, ja kyyneleet myös. Etenkin Sonjan puheet koskettavat aina. Yksipuolinen rakkaus, toimettomuus, toteutumattomaat haaveet ja toiveet. On ne jotka lähtevät ja ne, jotka jäävät. "Maailma on tulessa", ajankohtaisuus. Ovi, josta poistutaan ja tullaan takaisin. Himmenevät valot, hiljaisuus, valtavat suosionosoitukset. Kiitollisuus. 

 Rekvisiitan määrä ja sen siirtely hiukan ihmetytti, vähempikin olisi riittänyt. Kokemustani se ei kuitenkaan himmentänyt, sillä olihan tämä näyttelijäntyön juhlaa, jota tukemassa hienosti musiikki, valot ja toimiva lavastus. Taivassalista on moneksi!

 Tätä kannatti odottaa, ja tämän muistan taas pitkään.

 ps. Ilja Peltosta haastattelin blogiini tammikuussa. Haastatteluun pääset tästä. 

 ~

VANJA / Kansallisteatteri

Suomen kantaesitys 25.3. 2026 Taivassalissa, kesto 1h 30min (ei väliaikaa) 

Näyttämöllä Ilja Peltonen

Teksti Simon Stephens (pohjautuu Anton Tsehovin Vanja-enoon), suomennos Ilja Peltonen ja Eva Buchwald, ohjaus Johanna Freundlich, musiikki Rene Ertomaa, lavastussuunnittelu Katri Rentto, valo- ja videosuunnittelu Eetu Hiltunen, pukusuunnittelu Heli Hynynen ja dramaturgi Eva Buchwald

Esityskuvat (c) Saara Autere