Everstinna / Teatteri Avoimet Ovet

 Muutama vuosi sitten Helsingin Kaupunginteatterissa pyöri kiitelty Heidi Heralan tulkitsema Everstinna-monologi ja jostain mystisestä syystä se jäi minulta silloin tyystin näkemättä. Rosa Liksomin alkuperäisteoskin on minulta vielä lukematta ja täytenä yllätyksenä tuli sekin, että Everstinnan tosielämän inspiraationa on toiminut kirjailija Annikki Kariniemi. Luulin tämän olevan täyttä fiktiota päähenkilöiden osalta. Siitä huolimatta Teatteri Avoimien Ovien versio keikkui minulla pitkään kevään pakko nähdä -listalla mutta alkoi vaikuttaa siltä, etten ehtisi näkemään sitä kuin vasta syksymmällä Lahdessa. Vaan kuinkas kävikään, kalenteristani löytyi kuin löytyikin yksi sopiva päivä - ja sehän riittää.

 Kansallisteatterin entisessä Omapohja-tilassa majailee nykyään Teatteri Avoimet Ovet, kerrassaan mainio uusi sijainti. Minulla oli jotenkin kutkuttavan jännittynyt olo katsomoon astellessani, kun en yhtään tiennyt mitä tuleman pitää, alkuperäisteos kun ei ollut mitenkään tuttu. Johan olikin sitten menoa ja olin seuraavat tunnit täysin vietävissä ja vieteltävissä. Minua vei niin runollisen kaunis ja paikoin rumakin meänkielinen teksti, pitelemättömällä vimmalla ja ajoittain suorastaan kiimalla vedetyt tilanteet ja elämänvaiheet sekä ehkä hiukan överiksikin vedetyt tietyt roolihenkilöt. Mummo, V.A. Koskenniemi, Kosola, Marski ja Hitler nyt etunenässä...

Matti Pajulahti ja Netta Salonsaari kanoottiretkellä

 Nuori ja kirkasotsainen Annikki (Minja Koski) katselee elämäänsä uteliain lapsen silmin, yllytyshulluna siskonsa vokottelemana menee niin suolle kuin isän kiehtovan ystävän, lähistöllä asuvan Annikkia huomattavasti vanhemman karismaattisen Everstin talolle nuuskimaan. Johan tuleekin Eversti (Matti Pajulahti) ovesta tyylillä, vetäisen teatterisavua siihen malliin nauruni keskellä, että alkaa olla vaikeuksia kun kurkussa kutittaa. Vähän oottelin, että ryhdikäs Eversti olisi eturivinkin tytöille jaellut kompiaisia vaan ilman jäätiin.

 Voi miten kauniilla tavalla Annikin näyttelijä vaihtuu, kun seuraava elämänvaihe myöhemmin alkaa. Tulitikku syttyy, palaa, sammuu. Menneessä elämässä parasta on se, ettei se koskaan enää palaa. Menneen elämän ilo. Annikki ei ole enää nuori tyttönen vaan aikuinen nainen, ja Netta Salonsaari Annikkina punaisine pitkine hiuksineen kuin jokin täysin pitelemätön luonnonvoima, elosalama, virvatuli. Ei ihme, että Eversti hänestä huumaantuu ja hän Everstistä. Miehen kosiomenoja muuten seurailin samalla huvittunein ja kauhunsekaisin tuntein, hetkeä aiemmin kun olin katsellut "Vihtori Kosolaa" puhetta pitämässä ja miettinyt, että miksi en käännä katsettani pois vaan tuijotan hämmentyneenä. Hyvän maun rajamailla pysyttiin rimaa hipoen. Näky kyllä jäi verkkokalvoilleni... Nyt pelkäsin Everstin riisuutuvan kelteisilleen silmieni edessä. 

Minja Koski

 Paikoin karnevalistinen ja natsiaatetta ihannoiva meininki tuo välillä mieleeni Jukon Tuntemattoman sotilaan, jossa Mannerheimin synttäreillä lähti soimaan Valkeaa unelmaa ja meinasin pudota penkiltä ja tikahtua nauruun. (Mukana silloinkin Minja Koski ja tämän esityksen ohjaaja Esa-Matti Smolander.) Nytkin välillä mietin, että onko tälle soveliasta nauraa, kun vakavista, hirvittävistäkin asioista kyse. Matkailu avartaa ja kaikkeen tottuu, myös hirtettyihin juutalaisiin ja tuhkaan, joka tahrii ihon kesken vauhdikkaan lentomatkan Euroopan yllä. Vihkivalan vannomisen jälkeen Eversti näyttää todelliset kasvonsa ja siitä onkin sitten huumori kaukana. Maria Nissi astuu Annikin rooliin ja koko näytelmä saa vakavempia sävyjä herkistävää loppua kohti vääjäämättömästi siirryttäessä. 

Etualalla iäkäs Everstinna (Maria Nissi) ja nuori Tuomas (Minja Koski)

 Tekstini tuntuu varmasti kovin sekavalta, mutta niin on päänikin aika sekaisin tällä hetkellä, keskellä yötä kotiinpaluun jälkeen tätä kirjoittaessani. Tämä jätti samankaltaisen olon kuin Teatteri Jurkassa ja Työviksessäkin näkemäni Ella Mettäsen upea monologi Väylä, Liksomin tekstiä sekin. Herkkä, paikoin runollisen kaunis ja toisaalta äärettömän raju nuoren naisen kasvutarina omaksi itsekseen. Historiamme, maailman nykytilakin, luonnon kauneus, ihmisluonto hyvässä ja pahassa. Tässä vielä mukana äärimmäisen kauniita lauluja, ja voi että minä aina herkistyn Minja Kosken laulua kuullessani. Täysin uniikki, aivan kuin jostain toisesta ulottuvuudesta. Hitlerilläkin oli muuten yllättävän heleä lauluääni! Kekseliäitä oivalluksia kuten vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarjoileva kanoottiretki sekä hekumallinen kiire väliajalle ja takaisin katsomoon hoputtamalla, sillä kohta päästäisiin tositoimiin ja vihdoinkin sotimaan kunnolla.

Marski (Maria Nissi) ja Hitler (Minja Koski)

 Hymyilin ja nauroin paljon, vakavoiduin usein, ihailin ja ihmettelin taidokasta näyttelijäntyötä ja monia uusia tuttavuuksia, vaikutuin äänimaailmasta ja valoista, ja mitä kaikkea saadaankaan aikaan erilaisilla tehosteilla. Mielikuvitus hoitaa loput. Suon lumoava houkuttelevuus tuli ihan iholle. Esityksen jälkeen kuulin naulakoiden luona muutamia soraääniä härskeihin puheisiin liittyen. Minua eivät ronskit puheet haitanneet, asiat pitää sanoa joskus niin kuin ne on sen kummemmin kiertelemättä. Minulle tämä oli täydellinen teatterikokemus ja jälleen erinomainen esimerkki siitä, miten pidetään katsojan mielenkiintoa yllä. Sain paljon enemmän kuin mitä lähdin hakemaan. Tunnetilasta toiseen mentiin niin näyttämöllä kuin katsomossakin. Rakastin murresanoilla leikittelyä ja sanoja ylipäätään (pörrö, pirskahtelu, kompiainen), nuorukaisen nykivää silmää, tarinankerrontaa, katseita, kosketuksia, kuplivaa iloa, rauhoittumista. Rauhaa. Mielenrauhaa. Paikkaa, jossa ruumis ja sielu lepää.

 Kaikkea näyttämöllä tapahtunutta en kerro. Menkää itse katsomaan.

(On lisättävä vielä seuraavana päivänä, että keskellä yötä kirjoittaminen kostautui ja unessani minulla oli meänkielinen selostus! Se oli kyllä pelkästään hauska ja positiivinen asia.)

Esityksiä Helsingissä vielä 9.5. 2026 asti, syksyllä ensi-illassa Lahdessa Teatteri Vanhassa Jukossa ja keväällä 2027 Lappeenrannan Kaupunginteatterissa.  

~

EVERSTINNA / Teatteri Avoimet Ovet

Ensi-ilta 3.3. 2026, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Näyttämöllä : Minja Koski, Maria Nissi, Netta Salonsaari ja Matti Pajulahti

Alkuperäisromaani Rosa Liksom, sovitus ja ohjaus Esa-Matti Smolander, lavastus ja puvustus Ia Ensterä, sävellys Minja Koski, valosuunnittelu Antti Helminen ja äänisuunnittelu Janna Hyrynkangas 

Tuotanto : Teatteri Avoimet Ovet, Teatteri Vanha Juko ja Lappeenrannan Kaupunginteatteri

Esityskuvat (c) Antti Sepponen

(Näin esityksen ilmaisella lehdistölipulla, kiitos Teatteri Avoimet Ovet!)