Pinokkio / Lahden Kaupunginteatteri

Pinokkio / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Ensi-ilta 12.11. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Carlo Collodi
Sovitus ja ohjaus Juha Kukkonen
Lavastus Janne Siltavuori
Puvustus Niina Pasanen
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu ja musiikki Kai Poutanen
Laulujen sävellys Anni-Maija Koskinen

Rooleissa : Aleksi Holkko, Liisa Loponen, Ritva Sorvali, Sirja Sauros, Jori Halttunen, Jari-Pekka Rautiainen, Timo Välisaari ja Aarre Reijula

 Sanonta "parempi myöhään kuin ei milloinkaan" pätee taas tähänkin näytelmään, sillä katsomaan tätä ehdin vasta viimeisellä esitysviikolla. Siellä sitä istuttiin tiistain aamupäivänäytöksessä bloggaajakollegani Katrin kanssa kera muutamankin koululuokan, keski-ikä oli siinä näytöksessä teini-iän hujakoilla. Ja kerran vain silmiini osui älypuhelimen kajastusta, eli ihme on tapahtunut mitä koululaiskatsojiin tulee! Esitys taisi olla mieluisaa laatua, kun ei edes joudettu tsekkaamaan keskenkaiken viestejä tai paljonko kello mahdollisesti on.

 Carlo Collodin Pinokkio on minulle tarinana varsin tuttu, sillä Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri teki siitä oman versionsa viime syksynä, ja siinä tarinassa nukkehahmot ja "ihmishahmot" kulkivat käsikynkkää hienosti. Odotin tästä Lahden versiosta hiukan erilaista tulkintaa, ja sitä sitten kyllä sainkin täyslaidallisen.

Pinokkio ja Satu Sirkka (c) Johannes Wilenius

 Kertojahahmona toimii tietysti hauskasti sirittävä Satu Sirkka (Sirja Sauros), ja varsinkin tykästyin piskuiseen vaaksanmittaiseen sirkkaseen, joka ilmestyi pöydälle tarinoimaan tämän tästä. Sirkan vuoksi nousi kyyneleetkin silmiin yhdessä kohtauksessa. Sirkkahan toimii Pinokkion (Aleksi Holkko) omatuntona, mutta aina ei pysy käänteissään nopean pojan vauhdissa mukana.

 Työtön puuseppä Gepetto (Jori Halttunen) löytää puupölkyn, josta saisi lämmikettä polttopuun muodossa. Henkistäkin lämmikettä ihminen kaipaa, ja niin yksinäinen mies veistelee pölkystä pojan, jolle antaa nimeksi Pinokkio. Ripaus taikaa, ja puinen kaveri herää eloon, oikoilee hienosti niveliään, kaatuilee ja kävelemään opittuaan karkaa aika nopsaan omille teilleen. Siinä vaiheessa hokasin, että taidetaan liikkua nykyajassa, kun Pinokkio kiipeilee sähköaitojen yli ja ns. parempi väki hyvin halveksuvasti kommentoi kaupungin huonommalta alueelta väärälle tontille eksynyttä poikaa.

 Pinokkiolla on kova hinku olla oikea ja kunnon poika, ja sille tielle Satu Sirkka häntä opastaa. Tarvittaisiin aitoja tunteita, jotta tässä onnistuttaisiin. Hiljalleen eri tunnetiloja alkaakin kertymään, ja opintielle pitäisi vielä lähteä. Gepetto myy takkinsa, jotta poika saisi Aapisen, ja kirja kainalossaan hän innoissaan matkaa kohti koulua. Pahaksi onneksi samalla reissulla vastaan tulee luihu kaksikko, Kissa (Timo Välisaari) ja Kettu (Jari-Pekka Rautiainen), jotka huomaavat naiivissa pojassa hyväksikäytön mahdollisuudet. Tämä kun uskoo kaikista hyvää, ja on näemmä varsin vietävissä. Kouluunmenot jää, ja Pinokkio löytää itsensä Madame Buttinin (Ritva Sorvali) nukketeatterista ensin katsomosta ja sitten myös lavalta. Saamme nähdä nukkeversion Romeon ja Julian tarinasta, ja useinhan käy niin, että lempi leimahtaa näyttämöllä... Niin tässäkin tapauksessa, kun Pulcinella (Liisa Loponen) ja Pinokkio pihkaantuvat.

Kissa, Pinokkio ja Kettu (c) Johannes Wilenius

 Seuraavaksi luvassa lisää Kissan ja Ketun järjestämää vehkeilyä ihmeiden pellon ja rahapuun muodossa, hirttäjäiset, väliaika, uusi alku ja kouluunkin asti päästiin. Siinä vaiheessa putosin vähän kärryiltä, ja meno äityi varsin absurdiksi hetkittäin. Oli "hei maaan"-hokevaa rastatukkaista koulukaveria, joka johdatteli Pinokkion maahan, jossa ei ole suruja ja siellä voi olla täysin vapaa. Kuten arvata saattaa, pieleen meni sekin reissu. Aaseiksi muuttuivat ihan kaikki. En ollut tässä vaiheessa ihan varma, olenko enää kartalla. Tuntui, että liikuttiin täysin toisessa aikatasossa. Välillä nähtiin Pulcinellan tyylinen neito laulamassa Tommy Tabermannin runoon sävellettyä laulua, ja tämä toistui useampaankin kertaan (ehkä hitusen liikaakin mielestäni). Kuvioihin tuli mukaan haltioita sekä upea merihirviö, jonka koko yllätti meidät täysin. Olisipa saanut samaan kohtaukseen pienen sirkan ja tuon hirviön!

Haltia ja Pinokkio (c) Johannes Wilenius

 Varsin opettavainen tarinahan tämä oli, ja esiin nousi monenlaisia teemoja matkan varrella. Loppulaulusta jäi mieleeni päällimmäiseksi se, että kunpa kohtaisi (ja myös itsekin käyttäisi) elämänsä varrella enemmän olkapäitä kuin kyynärpäitä. Erikoinen, värikäs hahmokavalkadi oli myös mieleeni, varsinkin Ritva Sorvalin liikuttuessaan vienosti aivasteleva Madame Buttini oli mainio tapaus. Teatterin taikaakin oli rutkasti ilmassa. Miten kummassa Pinokkion jalat syttyivät tuosta noin tuleen, miten pikkuinen sirkka oikein liikkui, miten Pinokkio toi olla kahdessa paikassa samaan aikaan ja muita kummallisuuksia. Huumoriakin tarjoiltiin välillä oikein isolla kauhalla, koululaisilla ainakin oli hauskaa ja vieressämme istunut poika ei meinannut naurultaan penkillä pysyä.

 Mukavaa, että ehdin tätä katsomaan! Pari esitystä enää jäljellä.

(näin esityksen pressilipulla)

(c) Johannes Wilenius 

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan Kaupunginteatteri

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys 16.4. 2016, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Sovitus Simon Reade
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Tommi Kainulainen
Koreografi Neil Owens
Lavastus Lucie Kuropatová
Puvustus Lucie Kuropatová ja Anne Hannula
Valosuunnittelu ja projisoinnit Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther ja Tommi Leinonen

Rooleissa : Lise Holmberg, Antti Leskinen, Rosanna Kemppi, Mirka Mylläri, Johanna Kuuva, Ida Riikonen, Maija Lintunen, Anne Niilola, Miia Maaranen, Meiju Järvimäki, Toni Harjajärvi, Teemu Koskinen, Jarkko Sarjanen, Ella Mustajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Olle Tepponen ja Jaakko Piirainen

 Kirjoitan tätä samaan aikaan, kun puoli Suomea katsoo MM-lätkää ja toinen puoli vahtaa, onko norppa kivellä. Mitä tekemistä näillä tiedoilla on Ylpeyden ja ennakkoluulon kanssa? Ei niin mitään. Siis asiaan. En ole Jane Austenin tuotantoon perehtynyt ainakaan kirjallisessa muodossa, mutta toki olen nähnyt elokuvaversiot niin tästä kuin Järki ja tunteet-spektaakkelista myös. Jälkimmäisestä näin teatteriversionkin Helsingin Kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten, tykästyin siihen kovasti ja kävin ihan peräti kolme kertaa katsomassakin, koska eversti Brandon... Kotkan Kaupunginteatteri sai nyt kunnian toimia Ylpeys ja ennakkoluulo-näytelmän Suomen kantaesityksen näyttämönä.

 Kumpaakin teosta yhdistää ainakin se, että molemmissa on liuta nuoria neitoja, joiden olisi tärkeää löytää itselleen pätevä ja rikas aviomies. Muuten on ihan pelkkä nolla, ja arvoasteikossa pahnanpohjimmaisena. No, kummassakin teoksessa on sitten myös ainakin muutama tavalla tai toisella hupsu mies ja lisäksi pukuja, tiukkoja käyttäytymissääntöjä, hössöttävä äiti, ryhdikkäitä selkiä, pokkurointia ja mainitsinko jo puvut? Lisäksi paljonpuhuvia katseita, kohteliaisuuksien sekaan piilotettua "lue rivien välistä"-tylytystä, kirjeitä... Tässä Bennetin perheen neitokaisilla on kova hoppu tehdä vaikkapa tanssiaisissa vaikutus johonkuhun komeaan upseeriin, paitsi että yhtä taitaa kiinnostaa kirjallisuus enemmän ja sitten on neiti Elizabeth Bennet (Rosanna Kemppi), joka menisi avioon vain rakkaudesta. On siinä isä ja äiti Bennetillä huolehdittavaa ja murehdittavaa kerrakseen.

 Naapurustossa majailee tyylikäs nuoriherra Bingley kiharine otsasuortuvineen (Teemu Koskinen), ja hänpä iskee silmänsä neiti Janeen (Mirka Mylläri). Bingleyllä on vieraanaan mysteerimies, komea mutta jääkylmä mr Darcy (Colin Firth eipäs kun Toni Harjajärvi) ja selvähän on se, että Ellu ja herra Darcy törmäilevät toisiinsa kohtalokkain seurauksin. Jos katseet voisivat tappaa, syntyisi ensikohtaamisesta heti ruumiita, sen verran tylyä on kohtelu puolin ja toisin.

Iloluontoista tanssia Darcyn ja Elizabethin malliin (c) Tommi Mattila 

 Alkukuvasta pidin kovasti - väki saapuu lavalle vaivihkaa ja näyttäytyy ensin silhuetteina taustaa vasten. Sama toistuu myös näytelmän julistekuvassa sekä käsiohjelman kannessa, molemmissa lisäksi vielä tummia shakkinappuloita. Melkoisella pelikentällähän tässä ollaan, ja tarkkaanharkittuja siirtoja tehdään. Joillakin pelitaktiikka pettää, joillakin ei. Voittoon tarvitaan muutakin kuin vastustajan huonoja siirtoja.

(c) Matti Vahtera 

 Pidin älyttömän paljon myös siitä, miten taulunkehyksiä käytettiin eri tilanteissa. Neidot seisoivat kehyksissä herra Collinsin (Mikkomarkus Ahtiainen) tarkan katseen alaisena ja tarvittaessa pyrkivät katseelta piiloonkin (ihan syystä, minäkin olisin mennyt). Kirjeitä ääneen luettaessa kirjeen lähettäjä saikin raamit kaulaansa ja sieltäkäsin kertoi tervehdyksensä kaikelle kansalle. Raamihomma lähti sitten jossain vaiheessa käsistä ja menetti tehonsa silmissäni, kun niitä alkoi olla vähän joka paikassa. Toki veikeäilmeisen herra Wickhamin (Osku Haavisto) muotokuva sekä upea kokovartalomaalaus istuvasta herra Darcysta vetosi minuun, varsinkin kun viimeksimainittu komeasti astui vielä taulusta ulos. Loistava tehokeino!

 Olihan tässä melkoista vehkeilyä ja verkonkudontaa, mutta kuka loppupeleissä sitten kenenkin ansaan lankesi ja millä konsteilla? Mieleeni jäi etenkin kohtaus, jossa Bingley tulee tapaamaan Janea pitkästä aikaa, ja ryhdikäs olemus menee aivan spagetiksi, kun mies kohtaa rakkaansa katseen. Darcyn ja Elizabethin yhteisissä kohtauksissa oli sopivasti kipinää ja tulisia katseita ja bonuksena kaunista dialogia. Isä Bennet (Antti Leskinen) tarjosi osuvimmat sutkaukset, Lady Catherine de Bourgh (Anne Niilola) jäätävimmän sisääntulon ja olemuksen, Jarkko Sarjasella oli komein peruukki ja herra Collinsin koko hupaisa olemus oli täyttä timanttia, vaikka aluksi se minua ärsyttikin suunnattomasti. Kummasti oudosti hyppelehtivään ja huudahtelevaan miekkoseen sitten tykästyi, mutta naimisiin en olisi hänen kanssaan kyllä mennyt mistään hinnasta. Siinä mielessä kävi vähän sääliksi neiti Charlotte Lucasia (Ella Mustajärvi), joka moiseen ryhtyi. Miehestä ei välitä piirun vertaa, mutta koti on kaunis sentään ja se riittäköön. Hah, sanon minä!

(c) Tommi Mattila 

 Aion myös ottaa sanontarepertuaariini liian vähänkäytetyn ilmaisun siitä, jos aikoo poistua jonnekin. "Minä vetäydyn tästä ruokailuhuoneen puolelle" saa kohta uuden tulemisensa, sanokaa mun sanoneen.

 Liki kolmetuntinen puhedraama on aina haaste minullekin (ja etenkin miehelleni, joka ihme kyllä sinnitteli hereillä koko näytöksen läpi!), mutta kummasti sitä aika vierähti Austenin parissa. Niinhän se on, että tarina ja hahmot veivät mukanaan. Tanssiosuuksia oli myös hauska seurata.

 Itse kävin tämän katsomassa perjantaina ja lauantaina olin menossa katsomaan Pertsaa ja Kilua, kun samaan aikaan bloggaajakollegani Simo oli menossa Ylpeyden ja ennakkoluulon pariin. Bloggaajakollegoiden kanssa harvoin törmäilee muualla kuin Helsingissä tai Tampereella, mutta tällä kertaa siis Kotkassa. Tästä voitte lukea Simon mietteitä esityksen tiimoilta.

 Omalta osaltani ylpeys ja ennakkoluulot karisivat viimeistään esityksen jälkeen, kun suuntasimme Kotkan yöhön paikallisoppaan ohjastamana. Se onkin sitten taas ihan toinen juttu se...

 (näin esityksen vapaalipulla, kiitos lipunmyyjälle sählingin selvittämisestä!)

Pertsa ja Kilu / Kotkan Kaupunginteatteri

Pertsa ja Kilu / Kotkan Kaupunginteatteri, Naapuri-näyttämö

Yhteistyössä Kotkan Kaupunginteatteri ja Kotkan Nuorisoteatteri

Ensi-ilta 27.4. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Dramatisointi Väinö Riikkilän kirjojen mukaan Tommi Auvinen
Ohjaus Pia Lunkka
Valo-ja projisointisuunnittelu Niklas Malinen ja Paula Penttilä
Äänisuunnittelu Juho Roslakka ja Janne Ruuska
Tarpeisto Kotkan Kaupunginteatteri
Lavastus Samuli Holm
Puvustus Sanna Marttinen
Rimatalkoot-koreografia Neil Owens
Kaitafilmin kuvaus Edmund Guttormsen

Rooleissa : Roni Mäkinen, Konsta Lippo, Tuomas Guseff, Esko Junkkari, Pekka Iivonen, Mikko Ahola, Terttu Nordberg, Jyrki Koskimies, Marko Mäkinen, Minna Suomi, Anne Koivunen, Venla Pykäläinen, Hannu Holtari, Ville Vanhala, Jari Lippo, Veera Kemppi, Oona Haapio ja Venla Vitikainen

 Tähän seikkailuun olimmekin varautuneet jo hyvissä ajoin... Parisen vuotta sitten tuli ostettua parilla eurolla cd/dvd, jossa samalla levyllä Pertsa ja Kilu-seikkailuita muutaman jakson verran (nuorempana toki olin katsellut niitä ihan telkastakin). Ne saimme koluttua viime syksynä tietämättä, että keväällä pääsisi katsomaan Pertsaa ja Kilua ihan livenäkin, ja missäs muualla kuin Kotkassa. Kesäloman kunniaksi olimme saapuneet legendaariseen satamakaupunkiin jo edellispäivänä ja kolunneet satamassa ja Merikeskus Vellamossa seikkailumieli taskussa. Tarkoitus oli lauantaiaamunakin vielä jatkaa tutkimuksia, mutta edellisöinen visiittimme Kotkan yöelämään asiantuntevan oppaan kera vei sen verran mehuja matkalaisilta, että tutkimusretket vesiputoukselle ja akvaarioon jäi nyt seuraavaan kertaan. No, Kotka pysyy kyllä paikoillaan ja ehtinee sitä myöhemminkin.

 Ennen esitystä pohdin oikein ääneen, että Pertsan oikea nimi on varmaankin Pertti, mutta entäs Kilu? Tähän pohdintaan saatiin vastaus heti alkuunsa, kun näytelmässä kerrottiin, että Kilun oikea nimi on Kalle. Onneksi Riikkilä nimesi kirjansa Pertsaksi ja Kiluksi, sillä Pertin ja Kallen seikkailut eivät olisi kuulostaneet yhtään niin nasevalta ja jännältä. Hannele ja Pirjo -naiskaksikkokaan ei juuri liiemmin naurattaisi, joten faktaa on se, että nimellä ON väliä.

 Löpinät sikseen. Näytelmässä seikkaillaan 50-luvun Kotkassa, ja yleisörakenteestakin päätellen tässä jos missä on jokaiselle jotakin. Katsomossa oli isovanhempia lapsenlapsineen aika paljonkin, ja se toi minulle mukavan olon jo heti valmiiksi, ennen ensimmäistäkään repliikkiä. Vanhemmille näytelmä on nostalgiatrippi lapsuuden tunnelmiin ja niukkoihinkin oloihin sekä siihen, että kaikilla ei suinkaan ollut muinoin mahdollisuutta viettää kesiään loikoilemalla ja kaveriporukassa hengailemalla. Nuoremmille tämä taas oli parituntinen pikakurssi siitä, että ensin työ ja sitten huvi, ja että vilkkaalla mielikuvituksella ja kekseliäisyydellä päästään aika pitkälle (ja että kaveriporukan saa kasaan myös vislaamalla eikä ankaralla whatsapp-viestittelyllä). Eikä kenelläkään ollut energiajuomatölkkejä käsissään, virkeänä pysyttiin muutenkin ja herättiin kukonlaulun aikaan, kun oli niin jännää tiedossa ettei malttanut nukkua onnensa ohi!

Kilu (Konsta Lippo) ja Pertsa (Roni Mäkinen) (c) Juha Lahtinen

 Pertsa (Roni Mäkinen) ja Kilu (Konsta Lippo) saavat alkajaisiksi poliisilta kunniakirjat ja perinteisen ruskean kirjekuoren kiitokseksi siitä, että avustivat vorojen nappaamisessa. Pojat eivät äitien marmatuksesta huolimatta rahoja säästöön pistä, vaan aikovat hankkia rahoilla kunnon moottoriveneen, jolla pääsisi seilaamaan vaikka kuinka pitkälle ja bisnesvainuakin pojilla tietysti on. Veneellä voisi kuljettaa syksyllä naisväkeä marjaan läheiseen saareen, ja kesällä myydä veneestäkäsin kahvia, pullaa ja sihijuomaa janoisille. Isät ovat heti venehankkeessa mukana, ja voi niitä haikeita katseita, kun pojat ensikertaa venheensä vesille vievät. Tämä taisi olla suosikkikohtaukseni, jossa sukupolvet kohtasivat, ja menneisyys ja nykyisyys kulkivat kauniisti käsikkäin.

 Pelkkää veneilyä ei näytelmä toki ole. Pojat perustavat "Viimeiset kaanit"-ryhmän, joka koostuu tiiviistä poikaporukasta. Mitä nyt välillä nahistellaan siitä, että kumpi ompi parempi housuja kannattelemaan - vyö vaiko henkselit. Hieman mykkäkoulua viettävät Pertsa ja Kilu myös siitä, että kumpi on veneessä kapteeni. Sopu sijaa antaa, eikä mykkis kauaa näillä pojilla kestä. Ihailtavaa kaveruutta. Väkisin tulee mieleen, että miten pitkälle ystävyys kantoi ja mitä mahtaa Pertsalle ja Kilulle tätänykyä kuulua?

 Ja mikäs seikkailunäytelmä se sellainen on, jossa ei myös muutamaa pahista heilu. Tällä(kin) kertaa pahojaan ovat tekemässä Arpinaama (Ville Vanhala) ja Manki "Manki on Manki vaan ei vielä vanki" (Hannu Holtari). Ämmän ja Likan osuus jäi vähän odotettua pienemmäksi tässä, ja jotenkin tuntui vähän turhalta näiden osuus itse näytelmässä. Manki ja Arpinaama sen sijaan tiesivät paikkansa.

Jännät paikat kera Mankin ja Arpinaaman (c) Juha Lahtinen 

 Usein oltiin jännän äärellä, mutta huumoriakin oli mukana mukavasti. Rimoja kanniskeltiin kimpassa hauskalla meiningillä, ja kovasti minua huvitti myös poikien selkeästi "kuumat paikat" poliisiasemalla, kun olivat tunnustamassa kolttosiaan. Kilun isän ja äidin väliset yhteiset hetket olivat hupaisia myös, montakohan sokerpalasta äidillä suuhun meni? Irtonauruja kalasteltiin aika stereotyypisillä kahvitteluasiakkailla...

 Pertsan ja Kilun seurassa viihdyin mainiosti! Mukavaa, että porukassa oli monenikäistä näyttelijää, joilla kaikilla silmät innosta kimmeltelivät. Jotenkin minä kiinnitän huomiotani aina silmiin, etenkin jos istun lähempänä. Silmistä näkee, miten tosissaan lavalla vedetään. Ihanan luontevia energiapakkauksia olivat pojat ja tulin siihen tulokseen, että jos olisin elellyt 50-luvun Kotkassa, olisin ehkä ollut enemmän tai vähemmän pihkassa Pertsaan... Mikä hurmuri! Terveisiä vaan!

 Kaitafilmi vei menneisiin aikoihin, vislaukset olivat sangen kuuluvia, loppuvideossa kivasti yhdistyi tämä päivä. Oli helppoa sanoa kerrankin hyvillä mielin "Mennään kotiin!" isännälle, se kun yleensä lausutaan siinä vaiheessa kun ei ole enää kivaa eikä sopivan jännää.

 (näin esityksen vapaalipulla ja erityiskiitos lipunmyyjälle, joka hoiti pienen sählingin hienosti ja ammattitaidolla!)

Kerran vielä Vampyyrien tanssi

Vampyyrien tanssi, eli miten Teatterikärpäseltä lähti homma pahasti käsistä. 

Reilu viikko on kulunut HKT:n Vampyyrien tanssin viimeisestä näytöksestä, työryhmäläisillä on takuulla aatokset jo kesälaitumilla tai seuraavissa proggiksissa mutta meillä "hurahtaneilla" on vielä

paljonkin hampaankolossa kirjaimellisesti. Twitterissä keskustelut jatkuvat, ei yhtä kiivaina kuin hurjimpaan aikaan ja monella pyörii yhtä jos toista aatoksissa tanssiaisiin liittyen. Teen nyt pienen summauksen varsin erikoisesta keväästäni...ja kirjoitan samasta aiheesta neljättä kertaa. Kiitos ja anteeksi! Tekstikin jostain syystä pomppii miten sattuu!

 Minullahan oli alunperin varaus vain ensi-iltaan. Kevään tärpeissäni juhlallisesti mainostin aikovani mennä katsomaan Vampyyrien tanssia "jossain vaiheessa" ja nimenomaan tähtäimessäni Jonas Saari kreivin roolissa ja Miiko Toiviainen Alfredina. Miksikö juuri nämä? Porukassa oli toki paljon muitakin hyväksihavaittuja tyyppejä, joita olin kuitenkin onnistunut näkemään useaankin otteeseen vuosien varrella eri produktioissa, mutta herrat Saaren ja Toiviaisen olin nähnyt aiemmin vain kertaalleen ja kyseessä olisi siis ns. harvinaista herkkua. Pidin peukkuja, että tämä kombo olisi samassa esityksessä isommissa rooleissa, "ettei sitten tarvitse jatkuvasti Helsingissä rampata".

 Toisin kävi. Ensi-illassa kreivin roolin vetäisi Mikko Vihma ja Alfredina oli Petrus Kähkönen. Aatokset olivat enskarin jälkeen "ihan okei", tosin silloin suurimman vaikutuksen yllättäen teki Magdan roolissa nähty upea Laura Alajääski. Istuin suhteellisen kaukana jo kovasti koitin tiirailla ensemblen joukosta Jonasta ja Miikoa huonohkolla menestyksellä. Huvittaa myös se, että enskarin jälkeen olin sitä mieltä, jotta Antti Timosen proffa oli minun makuuni vähän turhan koominen hahmo. Hah hah!

 Koskapa HKT:n sivuilta löytyi vuorottelulista, menin sitten sen perusteella varaamaan liput pariin muuhunkin näytökseen, koska Jonas ja Miiko. Ihan huhtikuulle varasin, kuun alkuun ja toiseksiviimeiseen näytökseen. Kolmella esityskerralla siis selvittäisiin tästä, ja sekin olisi paljon se. Enskarin jälkeen sain nukuttua yöni mainiosti ja Twitterin puolella kirjoittelin maltillisesti enemmänkin aiheesta kuin aiheen vierestä. Toki aloimme kehittelemään vampyyriaiheisia elokuvia ja kirjallisuuttakin, suosikkinani tästä kotimainen klassikko "Aatamin puvussa - ja vähän vampyyrinkin" sekä kuuluisa aikalaiskuvaus "Täällä vampyyrin alla I ja II", kirjoittanut Väinö Linna.

 Jokin sammumaton polte alkoi sitten hiljalleen kytemään ja löysin itseni helmikuun puolivälistä Peacockista, ja nyt lykästäisi sillä lavalla tositoimissa niin Jonas kuin Miikokin. Siinä samalla hokasin, että Tuukka Leppänen on proffana vielä hullumpi ja yllättäen alkoikin koomisuus maistumaan makealta. Olin järkännyt pienehkön tapaamishetken itselleni herrojen kanssa esityksen päätteeksi ja jännitti koko esityksen ajan jo niin paljon, etten pystynyt kunnolla keskittymään katsomiseenkaan. Olin sen verran alhaalla katsomossa, että onnistuin katselemaan "sillä silmällä" ensemblen touhujakin ja pasmat sekoitti myös Wolverine-vampyyrin ja Rastatukan kohtalainen kuumuusaste. Treffeillä kädet tärisi ja puhuin ihan höpöjä, normaalia höpömpiäkin vielä.

Saskia ikuisti nämä sangen iloluontoiset treffit 

Mitä sitten tapahtui, en enää muista itsekään. Joka tapauksessa olin Peacockissa taas parin viikon päästä ja tuli bongattua vihdoinkin eräs Valkosipulinnuolija, joka löytyy kyläläisten joukosta silloin kun Miiko ei ole Alfredin roolissa... Twitterissä oli hyvän aikaa ollut käynnissä ns. "kenen joukoissa seisot"-tyylinen keskustelu, eli jos pitäisi valita tiimi, kenen joukkoihin liittyisit. Hyvin nopeasti löytyi muutaman hengen #TeamGustav (valkosipulinnuolijan nimi), jota sitten mainostettiin jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. Sekin homma lähti vähän käsistä sitten...

 Koko homman lopputuloksena oli kauhea univelka, luottokorttivelka ja lukuisa määrä kaupantädin aamuvuoroja, joissa tuijotin seiniä lasittunein katsein ja pistin makkaroita hyllyyn liukuhihnamaisella otteella. Koneet kävi kyllä, mutta ohjaimissa ei ollut ketään. Kaikenkaikkiaan sain ruhoni raahattua Peacockiin yhdeksän kertaa, joka on omassa teatterikäyntien historiassani ennätys. Edellinen oli seitsemän kertaa samaa näytelmää, ja sekin parin vuoden sisällä, tämä siis käytännössä parissa kuukaudessa. Sain myös paljon uusia tuttavuuksia katsomon puolelta, "kyllä koira koiran tuntee" jne. Minähän en muuten myös viihdy eturivissä, mutta kummasti sieltäkin itseni muutaman kerran löysin. Hupsista!

 Mikä siinä Vampyyrien tanssissa nyt sitten niin viehätti ja sai minutkin hurahtamaan? Sen kun tietäisi. Hahmogallerialla on kyllä suurin syy, sillä sieltä löytyi kyllä jokaisella jotakin ja meikäkin huumaantui eri kerroilla eri tyypeistä. Kumpikin Sarah oli omalla tavallaan loistava, Mikko Vihman kreivi ylväs ja varsin vaikuttava näky, piskuinen Hanna Mönkäre tanssi ja liiteli keijun lailla ja toisaalta taas oli karmaiseva vampyyri kuin suoraan japanilaisesta kauhuleffasta, Samuel Harjanne ja Herbertin viitanheilautukset, aloin fanittaa Petrus Kähköstä huolella ensimmäistä kertaa ym. ym. Proffat Leppänen ja Timonen hölmöilivät itsensä taidokkaasti kansan sydämiin ja tekivät siinä sivussa melkoisen määrän kummallisiakin kirjalöytöjä kreivin hyllystä. Minulla nousi äidillisen huolehtivaisia tunteita niin Miikon Alfredia kuin punkkarivampyyrihahmoakin kohtaan, olisin mielelläni adoptoinut molemmat. Gustavia en valitettavasti koskaan päässyt kiittämään henk.koht. Toisenlaisia tuntemuksia sen sijaan heräsi niin Lauran Magdaa, Unto Nuoran Rastatukkaa (miten joku voi olla niin hot?) kuin Sami Paasilan Wolverinea kohtaan. Ja suunnaton kummitätimäinen ylpeys Jonaksen kreiviä kohtaan! Ihme touhua... Surua ei sentään kukaan herättänyt, kaikkea muuta kyllä senkin edestä. Ihmekin tapahtui, sillä jostain syystä tykästyin ensi-iltaällötyksen jälkeen Risto Kaskilahden Chagaliin!

(c) HKTn Instagram 

Sukkahahmotkin tuli teetettyä isän vanhoista sukista... äiti väsäsi! 

 Toiseksiviimeisessä esityksessä vietettiin myös toistamiseen Vampyyrien iltaa (aiempaan en muiden kiireitteni vuoksi ehtinyt), ja yleisö sai pukeutua vampyyrivermeisiin haluamallaan tavalla. Meikäläinen hankki huokean maskin eli tekoverta ja mustaa luomiväriä, vampyyripiilarit oli hankittu jo aiemmin ja irtohampaat, joiden kiinnityksessä oli suuria ongelmia. Varmuudeksi hankin vielä tekohammaskiinniketahnaa, jotta hammasosasto pysyisi tositoimissa kunnolla. Harjoittelin lookkia kotona pariin otteeseen ja onnistuin pelästyttämään niin putkiremonttia evakossa olleen äitini, isäni ja aviomieheni, joka totesi rakastavasti "Hyi saatana!" kun näki minut maski naamassa ensimmäisen kerran. Kuudessa minuutissa sain meikit naamaani ja jouduin vetämään kaiken lennossa Peacockin vessassa ennen tokavikan esityksen alkua. Hampaat putosivat kertaalleen, mutta lisäsin liimaa ja johan pysyivät.

 Esityshän huipentui siihen, että vampyyrivermeiset saivat mennä lopputanssiin mukaan lavalle ja siellä minäkin heiluin otsatukka hiessä heti tuossa kreivin takana. Katsokaa vaikka tästä. Lopuksi sitten napsittiin vähän yhteiskuvia...

Raili Raitala ja minä

Petrus, minä ja Laura 

Sami Paasila ja minä

Mikko Vihma ja minä

Unto Nuora ja minä (hieno pari!) 

Proffa Leppänen ja minä

 Maskit jynssäsin kotimatkalla junan vessassa ja neljän tunnin unilla töihin ja siitä viimeiseen näytökseen, jossa minulla oli haikeansekavaniloiset tunnelmat. Toisaalta olin helpottunut siitä, että tämä hullutus loppuu tähän ja saa taas muuta ajateltavaa, toisaalta suretti se, ettei tätä porukkaa ja näitä hahmoja tulla näkemään enää koskaan. Iloinenkin olin, ja se pirteys tulee esiin etenkin näissä kuvissa.

Kreivi Vihma iski bloggaajat (c) Jaakko Virtanen

Vampyyriphotobomb by Kirsi, Petrus-Alfred ja minä (c) J. Virtanen

 #TeamGustav sai aikaan vielä sen, että juhlallisesti ojensimme Miikolle asiaankuuluvan mukin ja kortin. Gustav lienee kuopattu, mutta TeamGustav elää ja voi hyvin.

Team Gustav Forever !! (c) Meri Tuuli

Superiloinen Miiko (c) Katri Leikola 

 Kiitos kaikille asianosaisille, jotka teitte tästä keväästä sangen erityislaatuisen! Sain houkuteltua myös mukaani ensikertalaisia uhreja, joista yksi hurahti äitinsä kanssa pahemman kerran, toinenkin neljä kertaa ja oma äitinikin oli viimeisessä näytöksessä mukana. Erityiskiitos vielä Unto Nuoralle, joka toi minulle viimeisen esityksen päätteeksi Von Krolock Brüder-julisteen, joka sai kunniapaikan makuuhuoneen seinältä...

Beverly Hills 90210 - näytelmä / Teatterikorkeakoulu

Beverly Hills 90210 - näytelmä / Teatterikorkeakoulu, Teatterisali

Ensi-ilta 26.4. 2016, kesto noin 2h 15min (ei väliaikaa)

Yhteistyössä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu / ohjauksen, näyttelijäntaiteen, valo-ja äänisuunnittelun koulutusohjelmat sekä Aalto ARTS

Ohjaus ja käsikirjoitus Piia Peltola
Dramaturginen apu ja tekstitys Hannah Gullichsen
Pukusuunnittelu Susanna Suurla
Lavastus Sari Paljakka
Valosuunnittelu Eero Erkamo
Äänisuunnittelu Eero Auvinen

Näyttämöllä : Eino Heiskanen, Julia Lappalainen, Olli Rahkonen ja Miila Virtanen

 Beverly Hills 90210, tuo ysäriaikojen suosikkisarjani nro 1. Näin jälkikäteen muistellen parhaiten on mieleeni jäänyt koukuttava tunnari ja siinä pari "iskua", Dylanin sänkykamarisilmät, kaikkien kaveri unelmavävy Brandon, Donnan ja Davidin sänkypuuhat eli niiden puute, alku-ja lopputeksteissä vilahtava hassu nimi Aaron Spelling (!?) ja Donnan roolissa nähdyn tytär Tori Spellingin jotenkin kroppaan nähden luonnottoman kokoinen pää. Äitini kutsuikin häntä Isopääksi. Jotenkin sitä jaettiin näiden nuorten huolet ja murheet ja ilonaiheet vuosien ajan, enkä kyllä yhtään muista miten koko sarja edes päättyi (ja pääsikö David ns. kastamaan kärkeä lainkaan Donnan kanssa).

 Kun hokasin, että TeaKissa pyörähtää käyntiin Beverly Hills 90210 - aiheinen näytelmä, olihan sitä lähdettävä katsomaan vaikka kesäloman ensipäivinä heti aikaisin aamusta. Esityksen teksti on koostettu sarjan käsikirjoituksia suomentamalla ja dramatisoimalla leikkaa-liimaa -periaatteella, ja lopputulos on täysin uusi teos eli päällekirjoitus. Uusi sana minulle. Esitys on myös Piia Peltolan taiteellinen opinnäytetyö, samoin kuin näyttelijöistä Heiskasen, Rahkosen ja Virtasen.

 Esityksen jälkeen otan Teatterisalin ovilla Reinoja pois jalastani ja totean salskealle pinkkiminihameiselle miehelle, jotta tuskin osaan kirjoittaa tästä riviäkään. Mutta jospa yritetään kuitenkin, koskapa kyseessä oli ainakin katsomiskokemuksena varsin virkistävä ja halolla päähän-tyylinen kokemus.

(c) Eino Heiskanen

 Palataan siis ajassa 2,5h taaksepäin ja siihen hetkeen, kun astuimme Teatterisalin ovista sisään... Hetkeä aiemmin oli ohjeistettu, että esityksessä ei ole väliaikaa, kengät pitää riisua ja vetäistä jalkaan laarista löytyvät sopivat tossut. Salissa saa vapaasti liikkua koko esityksen ajan ja myös käyttää kahvilaa, vessaa ja tupakkapaikkaa sekä tehdä ostoksia Kellyn avaamassa vaateputiikissa, sitten kun sen aika on. Okei. Mielenkiintoista. Ehkä intoutuisin tupakkapaikalle? Vedin Reinot jalkaani, ovi aukesi ja käsipäivää ovella seisoneelle nuorukaiselle, joka sanoi "Hei, minä olen Brandon Walsh." Heipä hei. Sisällä laukut ja pakaasit säilytykseen, lisää brandoneita parran kera ja ilman, sekä selkeästi erilaisia tiloja, joissa voisi tapahtua jotain. Selässäni käy ensimmäinen vihlaisu, koska pelkkä seisoskelu on pahasta. Mietin, että "mitähän v*ttua" ja tulee pitkä parituntinen. Kukaan ei puhu mitään, touhuilee omiaan. Yleisö haeskelee paikkaansa. Ensimmäinen lähtee kohti pumpputermaria ja kahvikuppeja, ja liuta muita perässä! Massan mukana sitä mennään, paitsi minä. Pitääkö sitä aina tehdä just niin kuin muut? Käyn vaivihkaa hakemassa Kahvila Persikasta yhden kovan namusen suuhuni, paitsi että sitä ennen visiteeraan tupakkapaikalla ja vetäisen teatterisavukkeesta henkoset. Yäk! Olen vähän pihalla siitä, mitä näyttämöllä tapahtuu ja kuka on kuka. Loppujenlopuksi sillä ei ole mitään merkitystä, kuka vetää mitäkin roolia - ja silti sillä on isokin merkitys. Perinteiset roolit heitetään romukoppaan heti alkajaisiksi. Käsittämättömän nerokkaat pimppikalsarit jalkaan (kyllä, luitte oikein!) ja menoksi. Katsojan kannalta on merkitystä sillä, miten lähellä/kaukana tapahtumia katselee. Rohkeana voisi mennä pötköttelemään nurtsille tuttujen nuorten viereen, osallistua pyjamabileisiin ja Halloween-juhlintaan. Välillä katselen hyvinkin kaukaa kokonaisuutta seisoskellen koko paketin takana, välillä taas huomaan istuvani kaiken keskellä siellä missä tapahtuu. Loppuajan istun pyörätuolissa ja rullailen sillä kätevästi pitkin salia, kunnes Kelly minua pyytää kohteliaasti siirtymään tuolista pois, koskapa tarvitsee sitä itse. Hiljakseen huomaan sen, että poissa on se alkuvaiheen puudutus ja aika kuluu kuin siivillä.

 Aluksi tuntui vähän siltä, että "nää leikkis nyt niinku Beverly Hillsiä ja tää olis niinku se Brandon ja nää olis just muuttanu uuteen paikkaan" (tai Daavid tai Steve, lausutaan kuten kirjoitetaan) "ja tää olis Donna ja tää niinku vetäis perässään pahvilootaa joka olis niinku koira". Leikkiin oli helppo lähteä mukaan tyyliin "tää olis niinku katsoja joka olis tosi kiinnostunut tästä kaikesta". Äkkiväkkiä kaikki tuo unohtui, tarina ja henkilöthän veivät mennessään ihan täysin, aivan kuten sarjassakin! Huolet ja murheet olivat yhteisiä jälleen. Hormoonit tosin tuntuivat hyrräävän aika tavalla kaikilla, jännästihän sarjan perusvire oli jotain aivan muuta ja moniakin erilaisia, kipeitäkin asioita, mutta siellä taustalla kolkutti takuulla ihan kaikilla se, että annanko ja milloin annan, ja kenelle annan ja miten, ja saanko koskaan ja leimaudunko huonoksi ihmiseksi/tyttäreksi/hutsuksi/välinpitämättömäksi heti kättelyssä. Ei-toivotut raskaudet, HIV, raiskaus, moraalisaarnat, itsesäälissä kieriskely, suoranainen vimmainen kiima ja oman käden kosketus. Hämmentävää katsella moista menoa ihan vierestä, mutta minkäs teet, itsepähän saliin ihan vapaaehtoisesti astelin. Eikä siinä mitään sen ihmeellisempää kyllä ollut, jokainen on joskus ollut nuori ja epävarma ja kokenut ns. kevään heräämisen. Hitusen absurdi olo vaan oli, kun herrat Heiskanen ja Rahkonen painivat lattialla antaumuksella (toinen oli Kelly, toinen ehkäpä Dylan vaiko peräti Brandon) ja antautuivat viettien ja eri asentojen vietäväksi, ja meikäläinen siinä vieressä vahtaa silmät kiiluen pyörätuolissa istuen!

 Mieleeni jäi myös ruskettunut Valerie (Miila Virtanen) "suitsukkeita" polttelemassa ja heti hameen alle tunkemassa kahden kostutetun sormen kanssa. Paljubileet ja Brandonin raiskaus. Paljasta pintaa. Kelly ja Brandon aistikkaalla, virkistävällä yöuinnilla. Sähkökitara. Kukkahattuinen kiinteistövälittäjä. Salin ovien avaus, pallon heitto ovesta. Rimpuilu ja tempoilu, "en halua lähteä". Kellyn minihame, pitsitoppi ja asenne. Donnan ja Davidin häät, "aasinhäntä-leikki uutena versiona", ujo tanssi yleisön edustajan kanssa, tiivis katsekontakti ja hymy. Minäkin olisin lähtenyt hitaille, ihan kenen kanssa tahansa. Yhtä rakkaiksi nämä hahmot muodostuivat, ja lyhyemmässä ajassa. Ei ole helppoa olla nuori.

 Riisuin Reinot jalastani ja vedin tennarit jalkaan. Olo oli hyvällä tavalla hämmentynyt ja kiitollinen. Matkalla rautatieasemalla kiitin itseäni siitä, että menin tätä katsomaan. Ja samalla soimasin, koska miksi ihmeessä nyt vasta olen aktivoitunut katsomaan TeaKin esityksiä! Näistähän jää pääkoppaan paljon enemmän, aina ei tarvitse kaikkea edes ymmärtää. Riittää, että on paikalla, nauttii ja vaikuttuu. Että noinkin voi tehdä, näinkin voi katsella. Itse pidin kovasti siitä, että ei istua pönötetty selkeässä erillisessä katsomossa, vaan katsomiskokemus ja -kulma vaihtui sen mukaan, mistä katseli. Näitä lisää, kiitos!

ps. huomasin vasta lopussa, että näytöllä pyöri englanninkielinen tekstityskin...

 (näin esityksen TeaKin kausikutsulla)