Vampyyrien tanssi, eli miten Teatterikärpäseltä lähti homma pahasti käsistä.
Reilu viikko on kulunut HKT:n Vampyyrien tanssin viimeisestä näytöksestä, työryhmäläisillä on takuulla aatokset jo kesälaitumilla tai seuraavissa proggiksissa mutta meillä "hurahtaneilla" on vielä
paljonkin hampaankolossa kirjaimellisesti. Twitterissä keskustelut jatkuvat, ei yhtä kiivaina kuin hurjimpaan aikaan ja monella pyörii yhtä jos toista aatoksissa tanssiaisiin liittyen. Teen nyt pienen summauksen varsin erikoisesta keväästäni...ja kirjoitan samasta aiheesta neljättä kertaa. Kiitos ja anteeksi! Tekstikin jostain syystä pomppii miten sattuu!
Minullahan oli alunperin varaus vain ensi-iltaan. Kevään tärpeissäni juhlallisesti mainostin aikovani mennä katsomaan Vampyyrien tanssia "jossain vaiheessa" ja nimenomaan tähtäimessäni Jonas Saari kreivin roolissa ja Miiko Toiviainen Alfredina. Miksikö juuri nämä? Porukassa oli toki paljon muitakin hyväksihavaittuja tyyppejä, joita olin kuitenkin onnistunut näkemään useaankin otteeseen vuosien varrella eri produktioissa, mutta herrat Saaren ja Toiviaisen olin nähnyt aiemmin vain kertaalleen ja kyseessä olisi siis ns. harvinaista herkkua. Pidin peukkuja, että tämä kombo olisi samassa esityksessä isommissa rooleissa, "ettei sitten tarvitse jatkuvasti Helsingissä rampata".
Toisin kävi. Ensi-illassa kreivin roolin vetäisi Mikko Vihma ja Alfredina oli Petrus Kähkönen. Aatokset olivat enskarin jälkeen "ihan okei", tosin silloin suurimman vaikutuksen yllättäen teki Magdan roolissa nähty upea Laura Alajääski. Istuin suhteellisen kaukana jo kovasti koitin tiirailla ensemblen joukosta Jonasta ja Miikoa huonohkolla menestyksellä. Huvittaa myös se, että enskarin jälkeen olin sitä mieltä, jotta Antti Timosen proffa oli minun makuuni vähän turhan koominen hahmo. Hah hah!
Koskapa HKT:n sivuilta löytyi vuorottelulista, menin sitten sen perusteella varaamaan liput pariin muuhunkin näytökseen, koska Jonas ja Miiko. Ihan huhtikuulle varasin, kuun alkuun ja toiseksiviimeiseen näytökseen. Kolmella esityskerralla siis selvittäisiin tästä, ja sekin olisi paljon se. Enskarin jälkeen sain nukuttua yöni mainiosti ja Twitterin puolella kirjoittelin maltillisesti enemmänkin aiheesta kuin aiheen vierestä. Toki aloimme kehittelemään vampyyriaiheisia elokuvia ja kirjallisuuttakin, suosikkinani tästä kotimainen klassikko "Aatamin puvussa - ja vähän vampyyrinkin" sekä kuuluisa aikalaiskuvaus "Täällä vampyyrin alla I ja II", kirjoittanut Väinö Linna.
Jokin sammumaton polte alkoi sitten hiljalleen kytemään ja löysin itseni helmikuun puolivälistä Peacockista, ja nyt lykästäisi sillä lavalla tositoimissa niin Jonas kuin Miikokin. Siinä samalla hokasin, että Tuukka Leppänen on proffana vielä hullumpi ja yllättäen alkoikin koomisuus maistumaan makealta. Olin järkännyt pienehkön tapaamishetken itselleni herrojen kanssa esityksen päätteeksi ja jännitti koko esityksen ajan jo niin paljon, etten pystynyt kunnolla keskittymään katsomiseenkaan. Olin sen verran alhaalla katsomossa, että onnistuin katselemaan "sillä silmällä" ensemblen touhujakin ja pasmat sekoitti myös Wolverine-vampyyrin ja Rastatukan kohtalainen kuumuusaste. Treffeillä kädet tärisi ja puhuin ihan höpöjä, normaalia höpömpiäkin vielä.
Saskia ikuisti nämä sangen iloluontoiset treffit |
Mitä sitten tapahtui, en enää muista itsekään. Joka tapauksessa olin Peacockissa taas parin viikon päästä ja tuli bongattua vihdoinkin eräs Valkosipulinnuolija, joka löytyy kyläläisten joukosta silloin kun Miiko ei ole Alfredin roolissa... Twitterissä oli hyvän aikaa ollut käynnissä ns. "kenen joukoissa seisot"-tyylinen keskustelu, eli jos pitäisi valita tiimi, kenen joukkoihin liittyisit. Hyvin nopeasti löytyi muutaman hengen #TeamGustav (valkosipulinnuolijan nimi), jota sitten mainostettiin jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. Sekin homma lähti vähän käsistä sitten...
Koko homman lopputuloksena oli kauhea univelka, luottokorttivelka ja lukuisa määrä kaupantädin aamuvuoroja, joissa tuijotin seiniä lasittunein katsein ja pistin makkaroita hyllyyn liukuhihnamaisella otteella. Koneet kävi kyllä, mutta ohjaimissa ei ollut ketään. Kaikenkaikkiaan sain ruhoni raahattua Peacockiin yhdeksän kertaa, joka on omassa teatterikäyntien historiassani ennätys. Edellinen oli seitsemän kertaa samaa näytelmää, ja sekin parin vuoden sisällä, tämä siis käytännössä parissa kuukaudessa. Sain myös paljon uusia tuttavuuksia katsomon puolelta, "kyllä koira koiran tuntee" jne. Minähän en muuten myös viihdy eturivissä, mutta kummasti sieltäkin itseni muutaman kerran löysin. Hupsista!
(c) HKTn Instagram |
Sukkahahmotkin tuli teetettyä isän vanhoista sukista... äiti väsäsi! |
Toiseksiviimeisessä esityksessä vietettiin myös toistamiseen Vampyyrien iltaa (aiempaan en muiden kiireitteni vuoksi ehtinyt), ja yleisö sai pukeutua vampyyrivermeisiin haluamallaan tavalla. Meikäläinen hankki huokean maskin eli tekoverta ja mustaa luomiväriä, vampyyripiilarit oli hankittu jo aiemmin ja irtohampaat, joiden kiinnityksessä oli suuria ongelmia. Varmuudeksi hankin vielä tekohammaskiinniketahnaa, jotta hammasosasto pysyisi tositoimissa kunnolla. Harjoittelin lookkia kotona pariin otteeseen ja onnistuin pelästyttämään niin putkiremonttia evakossa olleen äitini, isäni ja aviomieheni, joka totesi rakastavasti "Hyi saatana!" kun näki minut maski naamassa ensimmäisen kerran. Kuudessa minuutissa sain meikit naamaani ja jouduin vetämään kaiken lennossa Peacockin vessassa ennen tokavikan esityksen alkua. Hampaat putosivat kertaalleen, mutta lisäsin liimaa ja johan pysyivät.
Esityshän huipentui siihen, että vampyyrivermeiset saivat mennä lopputanssiin mukaan lavalle ja siellä minäkin heiluin otsatukka hiessä heti tuossa kreivin takana. Katsokaa vaikka tästä. Lopuksi sitten napsittiin vähän yhteiskuvia...
Raili Raitala ja minä |
Petrus, minä ja Laura |
Sami Paasila ja minä |
Mikko Vihma ja minä |
Unto Nuora ja minä (hieno pari!) |
Proffa Leppänen ja minä |
Maskit jynssäsin kotimatkalla junan vessassa ja neljän tunnin unilla töihin ja siitä viimeiseen näytökseen, jossa minulla oli haikeansekavaniloiset tunnelmat. Toisaalta olin helpottunut siitä, että tämä hullutus loppuu tähän ja saa taas muuta ajateltavaa, toisaalta suretti se, ettei tätä porukkaa ja näitä hahmoja tulla näkemään enää koskaan. Iloinenkin olin, ja se pirteys tulee esiin etenkin näissä kuvissa.
Kreivi Vihma iski bloggaajat (c) Jaakko Virtanen |
Vampyyriphotobomb by Kirsi, Petrus-Alfred ja minä (c) J. Virtanen |
Team Gustav Forever !! (c) Meri Tuuli |
Superiloinen Miiko (c) Katri Leikola |
Kiitos kaikille asianosaisille, jotka teitte tästä keväästä sangen erityislaatuisen! Sain houkuteltua myös mukaani ensikertalaisia uhreja, joista yksi hurahti äitinsä kanssa pahemman kerran, toinenkin neljä kertaa ja oma äitinikin oli viimeisessä näytöksessä mukana. Erityiskiitos vielä Unto Nuoralle, joka toi minulle viimeisen esityksen päätteeksi Von Krolock Brüder-julisteen, joka sai kunniapaikan makuuhuoneen seinältä...
Kiitos, Teatterikärpänen puraaisustasi: oli ilo lukea ja muistoista tuli jotenkin haikea olo minullekin!
VastaaPoistaOma ilonsa tämän produktion muun huikeuden lisäksi on ollut se, miten monilla muilla ihmisillä minun lisäkseni on lähtenyt oikein kunnolla käsistä, ja millainen innokas faniyhteisö ympärille muodostui. On myös kivaa, että teatterikin on ollut mukana tämän faniyhteisöhomman kanssa ja mm. järjestänyt näitä Vampyyrien iltoja ja huomioinut ilmiötä somessa jne.
VastaaPoista