Ensi-ilta 11.5. 2016, kesto noin 1h 45min (ei väliaikaa)
Yhteistuotanto Teatteri Takomo & Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu / dramaturgian koulutusohjelma & Aalto ARTS
Näytelmä : Marie Kajava (Dma, tait.opinnäyte, TeM)
Ohjaus : Henri Tuulasjärvi (Oma)
Valosuunnittelu : Riikka Karjalainen (Vma)
Lavastus ja puvustus : Jenni Nylander (Aalto ARTS)
Lavalla : Joanna Haartti (Takomo), Laura Halonen (Näty5), Ella Lahdenmäki (Nma) ja Joonas Snellman (Nma, tait.opinnäyte, TeM)
Ovi saliin aukeaa vihdoin ja yleisö päästetään katsomoon. Istun takarivissä. Yleensä esityksen alettua valot hiukan himmenevät, mutta ei tällä kertaa. Esiintyjät saapuvat tuolien kera näyttämölle, esittelevät roolihahmonsa, asettavat tuolit paikoilleen - ja sitten valot sammuvat täysin. Istumme kaikki täydellisessä pimeydessä. Haastattelija (Laura Halonen) esittää kysymyksen vuorotellen kaikille. "Mitä sinä näet?" Minä en näe mitään, minä vain kuulen. Minä vain kuuntelen. Se, mitä minä näen, tulee tulevan vajaan parituntisen aikana muodostumaan hyvin pitkälti sen pohjalta, mitä pimeydessä puhuvat ihmiset kertovat. Miten he sen näkevät. Muodostan päässäni oman kuvani ja ajatukseni.
(c) Mitro Härkönen |
Näyttämölle saapui neljä henkilöä, mutta todellisuudessa niitä on paljon enemmän. On ainakin pieni lapsi, meteorologi, Etelä-Sudanissa syntynyt, lintubiologi, vanha nainen, valokuvaaja. Ja haastattelija, joka kysyy samaa kysymystä toistaen. Mitä sinä näet. Hiljalleen selviää karu totuus siitä, mitä tässä katselemme. Valokuva on kyseessä. Vai onko se totuus? Se, mitä katselemme, on vain yhden ihmisen muodostama osanen isommasta kokonaisuudesta. Se, mihin valokuvaaja on kuvansa rajannut. Kuvan ulkopuolella on jotain aivan muuta, mutta mitä. Pala palalta mielikuva muodostuu jokaisen päässä. Kuvassa on pieni, sudanilainen tyttölapsi ikään kuin rukoukseen polvistuneena, kuihtuneena, nälissään. Helmet kaulallaan. Elossa, kenties. Ehkä. Tytön takana tilannetta katselee korppikotka (tarkemmin sanottuna huppukorppikotka, tämän tietää biologi kertoa ja saamme pikaluennon eri korppikotkalajien elintavoista ja korppikotkista noin yleiselläkin tasolla). Myöhemmin saamme kuulla sen, miten sade syntyy ja mitä on nälkä.
(c) Mitro Härkönen |
Kysymyksiin saadaan vastauksia, jokaisella on oma näkökulmansa ja niitä perustellaan asiallisesti, vaikka toinen olisi aivan eri mieltä asioista. Keskustelu virtaa eteen päin. Valon määrä huoneessa lisääntyy hiljalleen. Kestää hetken, ennen kuin silmät palautuvat pimeästä. On vähän räpyteltäväkin. Valojen lisääntyessä keskustelu laajenee ohi valokuvan ja koskettaa lopulta jokaista meistä, tavalla tai toisella. Niin, mitä sinä näet. Miten sinä näet. Kiitos, Teatteri Takomo ja koko työryhmä.
(Kevin Carter oli eteläafrikkalainen valokuvaaja, joka otti vuonna 1993 Etelä-Sudanissa valokuvan nälkiintyneestä tytöstä ja korppikotkasta. Vuotta myöhemmin hän voitti kuvallaan Pulitzer-palkinnon, ja tästä muutaman kuukauden kuluttua teki itsemurhan.)
(näin esityksen kutsuvieraana)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).