Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus / Tampereen Teatteri

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Kuningaskunnan, maailman ja koko universumin kantaesitys 8.2. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus, laulujen sanat ja sävellys Jukka Leisti
Ohjaus Mikko Viherjuuri
Kapellimestari, laulujen sävellys ja sovitus Ari Kankaanpää
Lavastus-ja pukusuunnittelu Marjatta Kuivasto
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström
Tanssit Pia Hakovirta ja Daniel Paul

Rooleissa : Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Pia Piltz, Risto Korhonen, Ville Majamaa, Mari Posti, Elina Rintala, Markku Thure, Elisa Piispanen ja Kirsimarja Järvinen

Orkesteri : Ari Kankaanpää, Janne Salkolahti, Kari Vehkaluoto, Klaus-Erik Wirzenius ja Tommi Rautiainen

 Itse olen sitä ikäpolvea, että pillahtaisin riemusta itkuun jos teatterissa nähtäisiin Heikko-Peikko -musikaali tai Taikuri Saviseen liittyvää spektaakkelia, mikä jottei Kössi Kengurustakin saisi oivallista materiaalia, tai Piilomaan Pikku Aasista. Tai ainakin mä luulen niin... Tuttiritari karautti Rusinante-hevosensa kanssa esiin ensimmäistä kertaa 90-luvun puolivälissä ja niihin aikoihin minulla ei ollut tapana juuri lastenohjemia seurailla. Ei edelleenkään, mutta siitä huolimatta ja juuri siksi tämä musikaali oli ihan pakko nähdä. Ja ihan yksikseni menin kuulkaa katsomaan, ei siinä tarvittu lapsirekvisiittaa mukaan aveciksi.

Sagu, Tuttiritari ratsuineen ja Suolanen 

 Istahdin paikalleni ensimmäisten joukossa ja ihmettelin mielessäni lavan reunamilla olevia valtavankokoisia sieniä. "Onpas siinä jättikokoisia sieniä!" ehdin ajatella, kun jo oviaukosta saliin tupsahtanut pikkupoika saman huomionsa puki spontaaniksi lauseeksi ja hihkaisi hämmästyksissään "Vittu miten isoja sieniä!" Niin. Hyvä, että joku uskaltaa sanoa ääneen niin kuin asiat totisesti ovat. Melkoista pulinaa ja itkuntuherrustakin yleisön joukosta kantautui ennen h-hetkeä, joku kävi kurkistamassa orkesterimonttuun ja joku parkui sitä, ettei halua nähdä dinosauruksia tässä esityksessä. Niin.

 Kuten kunnon seikkailuhenkiseen musikaaliin kuuluu, on tässäkin mukana aimo annos vehkeilyä ja ilkeämielistä pahista viiksineen, nahkapukuisia susia, ryöstettyjä prinsessoja, lohikäärmeitä eli dragoneita, sammakoita, tasapainolautailevaa haltijakummisetää, piimäpurkkeja, rikkaita ja köyhiä ritareita sekä uljas sankari. Ja marsu! Tietysti järkätään myös Talentti-kilpailu, jossa osallistujina mm. hillitön röyhtäilijä Sergei Samarin, puskista tuleva Rouva Salveqvick sekä bremeniläinen koloratuurisammakko Rouva Liebfraumilch. Ai että. Paljon tsaivaamista ja meneviä rokkänroll-biisejä, jotka saavat rytmijalan vipajamaan lattiaa vasten.

 Taisin istua koko parituntisen suu messingillä. Ihania värikkäitä pukuja ja lavasteita, sukat on sillä makkaralla -kuningas (kas kun Makkarasukka oli nimikin tällä Matti Hakulisen hahmolla), maailmankaikkeuden upein lohikäärme Löhö (Ville Majamaa), kösiömatkalla oleva Sagu Sammak (Risto Korhonen), viiksekkäitä ritareita ja Sakarit Ees ja Taas (Elina Rintala ja Elisa Piispanen) ja jatkuvaa verbaalista ilotulitusta ja tykitystä. Rakastan sanoilla leikittelyä ja kikkailua, ja sitä herkkua tässä kyllä piisasi. Tai ainakin mä luulen niin. Tietysti paikalle liihotti myös supersankareista kovin eli Tutmän apurinsa Robinanten kanssa... Tietysti! Tämän tästä lavan valtasivat laulavat piimäpurkit "Juo kunkun pitkää piimää..." ja olin ihan pähkinöinä. Eihän noissa ole mitään järkeä ja noissa jos missä on! Mahtavia naamiais-ja penkkariasuja myös jatkokäyttöön. Pitääkö tässä mennä vielä kaupan kautta kotiin ja hakea muutama piimäpurkki?

 Väliajalla kysyin vieressäni istuneelta pikkumieheltä (istuin kahden pikkumiehen välissä, jes), että mikä on ollut parasta. Poikaa ujostutti kovin moinen tunkeilu ja kääntyi äitinsä puoleen. Äiti ensin epäili, että parasta olisi ollut röyhtäilijä, mutta pienellä äänellä poika sai supatettua "No se kun ne riiteli piimäpurkeista!" Sanoin, että minustakin piimäpurkit olivat parasta, ja toisella puoliskolla kun purkit tanssahdellen estradille saapuivat, vilkaisimme pojan kanssa aina toisiamme ja nauraa kihersimme. Parhautta oli tämä!

Löhö tsaivaamassa 

 Täytyy kyllä sanoa, että Jukka Leisti on nero. Jos hän ei vielä ole saanut jotain lastenkulttuuripalkintoa, nyt olisi aika. Silkkaa nerokkuutta oli tämä musikaali, ja mikä parasta, se sai ikään katsomatta kaikki hyvälle tuulelle. Tai ainakin mä luulen niin. Hahmot vielä toivottelivat meille hyvää kotimatkaa portaikossa.

"Aina ritareita tarvitaan..."

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Köyhä Ritari, Rikas Ritari ja Ritari Palmolive... 

Kissa kuumalla katolla / Tampereen Työväen Teatteri

Kissa kuumalla katolla / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 31.1. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tennessee Williams
Suomennos Juha Siltanen
Sovitus ja ohjaus Miika Muranen
Lavastussuunnittelu Reija Hirvikoski
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampauksien ja maskien suunnittelu Pepina Granholm
Valosuunnittelu TJ Mäkinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Tuire Salenius, Juha Muje, Tuukka Huttunen, Heidi Kiviharju, Miia Selin, Samuli Muje, Annika Peltola/Isla Kulmala, Elisa Heinänen/Emilia Eerola, Aapo Salonen/Severi Muje, Valtteri Lehtinen, Jari Leppänen ja Matti Pussinen-Eloranta

 Työviksen Kissa kuumalla katolla kuului minun odotetuimpien kevään ensi-iltojeni listalle heti julkistamispäivästään lähtien. Muistan nähneeni näytelmän Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa 80-luvun loppupuolella (Ilona-tietokanta kertoi tarkaksi ajankohdaksi 1988) ja itse näytelmästä en muista muuta kuin myllätyt lakanat aviovuoteessa ja Brickin roolissa olleen Mika Kujalan. Elokuvaa en ole koskaan nähnyt, ja jotenkin koko Kissa jäi kummittelemaan mieleeni vuosikausiksi. Työviksen tapauksessa mielenkiintoni herätti ensinnäkin ohjaaja Miika Muranen ja toisekseen se, että lavalla nähtäisiin kolme sukupolvea Mujeita samalla kertaa (Juha, Samuli ja Severi) - ja tietenkin Brickin roolissa nähtävä Tuukka Huttunen. Tiedättehän sen fiiliksen, kun olette vuosikausia sitten nähneet jonkun näyttelijän loistavan rajuhkossa draamaroolissa ja sen jälkeen pitkään koomisemmissa merkeissä, ja salaa toivotte mielessänne, että osuisipa taas kohdalle kunnon rytinää ja tulkintaa. Kun tietää, että tarvittaessa "täältä pesee". Ja sitten se tapahtuu ja toiveet toteutuvat vihdoinkin.

Tuukka Huttunen ja Heidi Kiviharju 

 Näyttämön keskellä on valtava vuode, joka suorastaan kutsuu peuhaamaan. Tyhjä aviovuode on kuin mörkö. Sen ympärillä kyllä kierrellään ja sen ympärillä tapahtuu kaikenlaista - itse sänky on tabu ja sitä vältellään. Heti alussa tosin nähdään sängynpäätyä vasten onnellisia hymyjä ja paljonpuhuvia katseita, helliä kosketuksia ja suudelmiakin. Brick ja pelikaverinsa Skipper (Valtteri Lehtinen). Tapahtuiko kohtaus oikeasti vai oliko sekin yksi niistä puolitotuuksista, joita pitkin näytelmää viljellään ja joita itsepintaisesti uskotellaan itselleen? Sitä sopii miettiä.

 Se katse, jonka Brick vaimolleen Maggielle (Heidi Kiviharju) suo, on kaikkea muuta kuin hellä. Se katse on tyhjää täynnä, tai ei sittenkään. Sieltä paistaa viha, inho, katkeruus, kylmyys, pettymys, luovuttaminen, surumielisyys, haikeus- kaikki kerralla ja erikseen. Se katse saa vereni kohisemaan ja palan nousemaan kurkkuun. Katse tuntuu tutulta, ja pahinta on se, että se tulee joskus myös peilissä vastaan.

 Maggie on verevä, katseenkestävä pakkaus, jonka viehättävyyden ja aistikkuuden muut miehet ovat kyllä huomioineet. Muut kyllä, mutta ei aviomies. Maggie vertaa itseään peltikatolla olevaan kissaan ja hän kyllä mouruaa ja mankuu rakkauden ja kosketusten perään, turhaan. Brick tarttuu mieluummin pulloon, on tarttunut jo kauan. Lapsia ei tälle pariskunnalle ole siunaantunut ja siinä onkin sopiva aihe, jolla halutessaan voi kuka tahansa satuttaa ihan millä hetkellä hyvänsä. Tuttua sekin. Brickin isoveljellä Gooperilla (Samuli Muje) ja vaimollaan Maella (Miia Selin) on lapsia viisi ja kuudes tulossa. Oikea perheidylli!

Juhlat käynnissä, keskellä Big Daddy (Juha Muje) 

 Näytelmässä vietetään ökyrikkaan Big Daddy Pollittin (Juha Muje) syntymäpäiväjuhlia ja koko suku on koolla. Juhlan aiheena on myös se, että lääkärireissu oli varsin onnistunut. On ilmapalloja, tötteröhattuja, musiikkia ja kuohuvaa. Jee, mahtava meininki! Lapsilauma juoksee paikasta toiseen kiljuen ja maltetaan toki esittää isoisälle ohjelmanumerokin. Big Daddyn ilme ohjelman aikana kertoo paljon, ja taas tuntuu tutulta. Olen nähnyt saman ilmeen monessakin vanhassa valokuvassa, myös itselläni. Kurkkua puristaa. Joskus tuntuu siltä, että minä hakemalla hakeudun teatteriin katsomaan ja kuulemaan tilanteita, joita voi katsomostakäsin turvallisesti seurata. Mitähän nautintoa siitäkin saa? Kun itse ei ole huutamassa tai kuulemassa totuuksia, joita ei haluaisi missään tapauksessa kuulla. Uskallan väittää, että ihan jokaisessa perheessä/suvussa on asioita, joista ei vaan puhuta ja piste. Ja sitten on joku totuudentorvi, joka haluaa totuuden julki, oikein odottaa sopivaa hetkeä milloin painaa liipaisinta ja vetää muutamalla lauseella pohja pois kaikelta. Ilma on sakeana ja raikasta ilmaa ei ole tarjolla ulkonakaan, vaikka kuinka pakenisi. Itseään ja omia ajatuksiaan kun ei pääse pakoon.

 Joskus teatterissa minulle on tärkeintä se, mitä sanotaan. Joskus se, miten sanotaan. Joskus sanat eivät merkitse mitään, vaan huomioni vievät katseet, eleet, ryhti, käsien liikkeet, viiltävä hiljaisuus. Joku pauhaa näyttämön keskellä, ja huomioni vie sivummalla hiljaa seisova hahmo, jonka katse kertoo kaiken. Kyyneleet nousevat silmiini ja kädet alkavat täristä. Itkettää kun tiedän ja tunnen, miltä hiljaisesta hahmosta tuntuu. Itkettää kun olen niin onnellinen siitä, että näen näin hyvää teatteria ja loistavaa näyttelijäntyötä.

 Yksittäisiä tuokiokuvia painui mieleeni : kaskaiden kaikkea muuta kuin rauhoittava siritys, suljetut ovet ja rikotut seinät, Big Daddyn ihananällönlipevä teutarointi/huulien lipominen ja yllättävä hellä vilkutus lapsenlapselle, Gooper käärimässä hihojaan, "isänsä poika", pastorin ja lääkärin juoruakkamainen hihittely nurkissa ja paikalta liukeneminen h-hetkellä, Big Mama (Tuire Salenius) uskottelemassa, että "ei se oikeasti tarkoita sitä mitä sanoo".

Big Mama syleilemässä poikaansa 

 Puolitotuuksien keskellä pystyy kyllä jotenkuten elämään, mutta olisiko silti helpompaa kohdata koko totuus? Olisiko?

 Iso kiitos koko Kissa kuumalla katolla -työryhmälle. Kovat odotukseni täyttyivät je menivät ylikin. En odottanut lainkaan näin henkilökohtaista kokemusta, mutta hyvä niin. Ainakin minun on helpompi hengittää nyt.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Retro / Helsingin Kaupunginteatteri

Retro / Helsingin Kaupunginteatteri, Lilla Teatern

Ensi-ilta 1.2. 2017, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Joakim Groth
Lavastus - ja pukusuunnittelu Markus R. Packalén
Valosuunnittelu Ville Aaltonen
Äänisuunnittelu Antero Mansikka
Maskeeraus ja peruukit Henri Karjalainen

Rooleissa : Kajsa Ek, Iida Kuningas, Matti Raita, Samuel Karlsson, Joachim Wigelius, Sampo Sarkola ja Linda Zilliacus

 Aina silloin tällöin tulee käytyä kielikylvyssä ja ruotsintaitojaan hiomassa, useimmiten paikkana on toiminut Lilla Teatern. Tällä(kin) kertaa riitti, että näytelmässä on mukana Sampo Sarkola, joka ei enempiä selittelyjä kaipaa.

 Eri aiheista huolimatta olen aiempina kertoina pysynyt kohtalaisen hyvin tapahtumista kärryillä, tällä kertaa tekstiä tuli todella paljon ja välillä olin totaalisen pihalla siitä, että mistä nyt oikein puhutaan. Väki ympärilläni nauroi kovasti ja minä vaan hymähtelin, kun en yhtään tiennyt mille pitäisi nauraa. Sen minkä tekstinymmärtämisessä menetin, sen kyllä sain moninverroin takaisin tapahtumien myötä. Kehonkieli kun ei sanoja tarvitse...

Linda ja Sampo 

 Retrossa seurataan muutamien ihmisten elämää 70-luvulta lähtien useamman vuosikymmenen ajan. Tarinan keskiössä ovat nuori kirjailijalupaus Kaide (Sampo Sarkola) sekä näyttelijäopiskelija Kia (Linda Zilliacus), jotka rakastuvat. Alussa tosin näemme heidät varttuneempana parina, ja Kia kärttää Kaidelta syytä, miksi ylipäätään rakastui häneen. Niin. Mikä sai rakastumaan ja rakastamaan? Sitä mysteeriä lähdetään sitten kerimään auki ensitapaamisesta alkaen.

 Kiehtovaahan tätä on seurata, eikä pelkästään Sampo Sarkolan muuttuvien tyylikkäiden hiusmallien myötä. Mikä ihme ajaa ihmiset toistensa imuun vuodesta toiseen, vaikka tiet vievät välillä pitkäksikin aikaa muualle ja perhettä perustetaan ihan muiden ihmisten kanssa? Ympäri käydään ja yhteen tullaan, ja se sohvakin kulkeutuu tilanteesta toiseen.

 Levylautasella pyörii milloin mitäkin Patti Smithistä lähtien (aikamoinen nostalgiatrippi 70-luvulla nuoruutensa eläneille tämä ainakin on, värimaailmaakin myöten), halpaa viiniä juodaan ja keskustellaan päivänpolttavista aiheista. Ystävät kulkevat mukana, ja nähdään lyhykäinen hämmentävä hetki "Kalliolle kukkulalle"-kappaletta laulaen.

80-luvulla taidetaan olla tässä...

 Mukavaa oli nähdä lavalla jälleen Espoon Teatterin Meidän luokka -näytelmässä mukana ollut Samuel Karlsson, vakuuttavaa työtä tälläkin kertaa. Sampo Sarkolan ja Linda Zilliacuksen välisissä kohtauksissa oli jotain varsin maagista. Hienoa yhteispeliä!

 Näkemäni esitys oli muuten varsin erikoinen syystä, että Kajsa Ek oli lääkärin määräyksestä totaalisessa puhekiellossa. Eipä mitään, Kajsa oli silti lavalla, aukoi suutaan ja kuiskaaja dubbasi taidokkaasti eturivistä hänen repliikkinsä! Wau! Täydestä olisi mennyt, jollei olisi tiennyt. Hienoa yhteistyötä sekin ja erityiskiitoksen paikka.

 Näytelmä herätti mieleen paljon "entä jos"-tyylisiä kysymyksiä ja muistoja omista valinnoistaan ja valitsemattajättämisistään. Suosittelen erityisesti kauan yhdessä olleille pareille, joiden yhteiseloon on mahtunut ylä-ja alamäkiä. "Mihin sinä minussa oikein rakastuit?"

Esityskuvat (c) Henrik Schütt

 (Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Haastattelussa Mikko Kauppila

Mikko Kauppilan tapasin Kulttuuriravintola Kivessä marraskuun puolivälissä 2016.

”Kuumottava tuo nauhuri tuossa, se tuijottaa mua”, toteaa Mikko heti alkuun. Vuonna 1995 syntynyt Mikko on horoskoopiltaan vaaka. ”Oon Ylöjärveltä kotoisin. Tamperelaisena pidän itseäni tällä hetkellä, täällä on tullut ja tulee vietettyä niin paljon aikaa nykyään. Oon mä asunut myös Turussa viime kesän, mutta se oli vain muutama kuukausi.”

Mitä harrastat? ”Kaikki harrastukseni taitaa liittyä jollain tavalla näyttelijyyteen ja teatterintekemiseen. Mä käyn Tampereen Balettiopistolla tanssitunneilla aina kun ehdin. Luokkakaverini Oliver Kollberg lanseerasi tämmöisen termin kuin ”funktionaalinen vapaa-aika”, eli miten kaiken vapaa-aikansa voisi käyttää niin, että samalla kehittyisi näyttelijänä. Toisaalta tuo on vähän ahdistavakin ajatus, mutta huomaan kyllä aika usein itsekin toteuttavani tuota samaa mallia. Aikoinaan kävin yli kymmenen vuotta pianotunneilla, soitin klassista pianoa ja abivuonna suoritin siitä tutkinnon, ja sen jälkeen klassisten kappaleiden soitto loppui kuin seinään. Nyt mä aloitin soittamisen kuitenkin uudestaan, itse asiassa tällä viikolla, ja kaivoin tutkintokappaleet uudelleen esiin. Oli hauskaa soittaa pitkästä aikaa muutenkin kuin säestysmielessä, ja tarkoitus olisi soittaa enemmän jatkossakin. Mä haluaisin lukea enemmän, sitä tulee tehtyä ihan liian vähän. Elokuvissakin tulee käytyä, ja Netflix toimii. Orange is the New Black on tämänhetkinen suosikkini, siinä on hienoa näyttelijäntyötä ja upeita hahmoja.”

Osaatko soittaa muita soittimia kuin pianoa? ”Mulla on ukulele, jonka ostin Istanbulin basaarista ja sitä osaan vähän soittaa. Tosin nyt en oo pitkään aikaan sillä soitellut, mutta kyllä mä sillä jotenkin saisin itseäni säestettyä tarvittaessa, ja rokkisoinnut osaan kitaralla.”

(c) Heidi Bergström

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi/erityistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Kouluunpääsyni perustelin itselleni ainakin sillä (sitä en tiedä onko siinä sitten mitään perää), että mulla on tanssitaustaa ja siitä on tosi paljon hyötyä tässä ammatissa. Kehonhallinta ja oman kehon hahmotus luonnistuu- ja musiikkipuoli myös, kun oon paljon soittanut ja laulanut. Tai sit se on vaan mun nenä.”

Onkos sulla sitten mitään ns. bilekikkaa tai vastaavaa? ”Bilekikkaa! Mä oon kyllä bileissä aika tylsä tyyppi enkä ole ehkä ensimmäisenä näyttämässä mitään temppuja. Paitsi tanssilattialla peto on irti. Karaokessa mun bravuurini on Mustasukkaisuutta-tango.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Paljonkin asioita haluaisin oppia. Tällä hetkellä koulussa meillä on meneillään stand up-kurssi (pelkäsin sitä jo kesällä ja koko ajatuskin kuumotti) ja en mielestäni osaa olla hauska! Siinä on harjoiteltavaa ja siinä haluaisin kehittyä. Tiesin kyllä jo ennen koulua, että jossain vaiheessa se eteen tulee, ja nyt se on sitten ajankohtainen. Viikon kuluttua meillä on esitykset luvassa, jokainen vetää oman stand up-soolonsa ja lisäksi on musikaaliduettoja ja -sooloja. Komiikka on tosi haastava laji, ja haluaisin osata myös kirjoittaa paremmin. Tekemällä oppii, eipä siinä kai muukaan auta. Niin, ja lisäksi mä haluaisin osata viestiä paremmin, ilmaista itseäni keskustelemalla ja olla valveutunut asioissa. Oppia ilmaisemaan ja argumentoimaan omia ajatuksiani paremmin, näyttämöllä ja muutenkin”, Mikko pohdiskelee.

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole. Vanhempani ovat ihan muulla alalla töissä, mutta kyllä heillä kiinnostusta on ja ovat kulttuurimyönteisiä molemmat. Paitsi mun äiti on nyt kyllä tän mun uravalinnan myötä alkanut sivutoimena luomaan lupaavaa uraa elokuva-avustajana. Että hän on se tyyppi, joka juo kahvia Eero Ahon takana jokaisessa suomalaisessa elokuvassa. Tai kävelee Eero Ahon ohi ja juo kahvia. Hän on tosi taitava siinä. Äidin puolen suku on myös kova laulamaan karaokea ja tangoja. Tero Pitkämäelle mä olen sukua, kulttuuria se urheilukin on!”

Mikä sinut sai kiinnostumaan teatterista/esiintymisestä/näyttelemisestä? ”Yläasteelta se taisi lähteä, ja on aika monen asian summa. En pysty hahmottamaan jotain tiettyä hetkeä, jolloin olisin päättänyt että ”nyt teatteriin perkele”. Yläasteaikoinani YLE alkoi tekemään Uusi päivä-sarjaa ja siihen haettiin näyttelijöitä. Äitini vihjaisi, että mitäpä jos minäkin hakisin mukaan. Mä en päässy koekuvauksissa pitkälle, siskoni pääsi pitemmälle. Mutta se oli ainakin yks, minkä muistan, milloin mielenkiinto näyttelemistä kohtaan alkoi heräillä. Vähän myöhemmin mä päädyin Nokian nuorisoteatteriin, ja siellä olin reilun vuoden isosiskoni kanssa. Ensimmäinen roolini oli muuten tuulimylly, ei sentään kivi tai puu niin kuin aika monella! Siitä se sitten lähti, heh. Sitten mä hain ilmaisutaidon lukioon TYK:kiin ja siellä tietenkin ahmin teatterikursseja. Lisäksi kävin Musiikkiteatteri Palatsin Musiikkiteatterikoulu Stagea, pari kertaa viikossa kävin siellä. Teatteri oli siis elämässäni vahvasti mukana ja oli selvää, että lukion jälkeen haen opiskelemaan teatteria. Ykköstähtäin lukioaikoinani oli kuitenkin lääkis, luin kaikki pitkät matematiikat ja fysiikat. Abivuonna ei enää lääkis sitten kiinnostanutkaan. Nätyn pääsykokeet oli sitten ensimmäiset, joissa kävin, lisäksi olin yhteishaussa hakenut opiskelemaan tanssia ja musiikkia. Vanhemmilleni lääkärihaaveiden unohtaminen oli aluksi vähän shokki. Tosin olinhan mä lääkärinä viime kesänä, kuten hyvin muistat!” naurahtaa Mikko viitaten edelliskesän Vartiovuoren kesäteatterin Vaahteranmäen Eemelin hiukan erikoiseen lääkärihahmoon.

Iida (Pihla Pohjolainen) ja The Lääkäri yhteiskuvassa 

”Pääsin siis ekalla yrittämällä Nätylle vuonna 2014, ja aluksi se tuntui tosi oudolta. En ollut ikinä aiemmin ollut teatterikoulun pääsykokeissa ja menin sinne vähän ummikkona katsomaan, että mikäs täällä on meininki. Olin kuullut vain huhuja, että millaista siellä saattaisi olla. Tuo oli sitten varmaan hyvä juttu, koska mulla ei ollut mitään paineita. Vaihe vaiheelta pääsin jatkoon ja heräsi jo ajatus, että ”voi vitsit, mitäs jos mä pääsenkin sisään”. Monella kun on ollut se, että on ihan lapsesta asti halunnut näyttelijäksi ja mä taas näin itseni enemmänkin musiikkipuolella. Pääsykokeiden viimeisen vaiheen jälkeen tuli kuitenkin vahva fiilis siitä, että näin tämän pitikin mennä ja tää tuntuu mulle oikealta paikalta. Vaikka sitten myöhemmin päätyisinkin muualle, tämä olisi se paikka, jossa pystyisin kehittämään itseäni ja yhdistämään kaikki intohimoni. Tällä hetkellä oon kolmoskurssilla, eli kandivuosi on alkanut.”

Mikä on tänä päivänä se syy, miksi haluat näyttelijäksi? ”En oo tälläkään hetkellä ihan varma siitä, että mikä se perimmäinen syy on. Aina hetkittäin tulee juttuja, joiden kohdalla ajattelee, että juuri tämän takia mua kiinnostaa teatteri ja tämän takia haluan tätä tehdä. Välillä taas käy mielessä, että mitäköhän mäkin täällä oikein hiihtelen. Hmm, tässähän ajautuu ihan diippeihin… Kyllä mä naiivisti uskon, että pystyn teatterin kautta vaikuttamaan asioihin edes jollakin tasolla. On esimerkiksi tämä Tampere3-hanke, jossa Tampereen yliopisto, Tampereen teknillinen yliopisto ja Tampereen ammattikorkeakoulu yhdistyisivät, ja me järjestettiin muutama viikko sitten performanssi asiaan liittyen, ja se sai paljon huomiota mediassa. Nythän koko hanke sitten lykkääntyy, ja uskon että meidän performanssillakin oli jonkinlainen vaikutus asiaan.”

”Mulle merkityksellistä teatterissa on se, että kun mä katsojana olen kokeva ja elävä ruumis, ja näen lavalla toisen kokevan ja elävän ruumiin, niin se joku neuvottelu mikä esityksen ajan näiden ruumiiden välillä on. Oon oppinut koulussa myös tämmösen hienon termin, jota tykkään viljellä kun en tiedä mistä puhun, tämmönen ”kinesteettinen empatia”. Jotenkin se, että kaikki ei oo rationaalisella tavalla ymmärrettävissä. Teatteri vaikuttaa ja vaikuttuu. Mulle omassa näyttelijäntaiteessani on myös tärkeää se, miten mä esitän ja representoin omaa sukupuoltani. Työviksen ”Mestaritontun seikkailujen” Prinssi Yönsilmän roolissa halusin olla jotain muuta kuin joku överi-maskuliininen ja hallittu prinssi, joita mä oon tottunut näkeen. Prinssi voi olla myös huteloiva epävarma honkkeli, ja se on ihan ookoo! Mulla on valtaa siinä suhteessa, mitä ja miten mä näyttelen lavalla. Feministiset arvot on mulle tärkeitä. Meidän luokalla on vahvoja femmareita, joiden myötä mäkin oon oppinut tavoille. Mä haluan olla tietoinen siitä, millaisia todellisuuksia mä näyttämölle tuon, etten tiedostamattani tuu sortaneeks jotakin ihmisryhmää. En halua omassa työssäni vahvistaa sortavia rakenteita.”

Prinssi Yönsilmä (c) Kari Sunnari, TTT

”Tällä hetkellä mua vähän ärsyttää se, että on tosi paljon esityksiä, jotka kertoo keski-ikäisistä valkoihoisista heteromiehistä ja heidän näkökulmastaan ja heidän äänellään. Mä haluaisin, että annettais enemmän tilaa myös vaihtoehtoisille narratiiveille, että annettaisiin ääni myös niille, joita rakenteellisesti ja järjestelmällisesti sorretaan. Maryan Abdulkarimilla ja Sonya Lindforssilla on tästä paljon asiaa ja ne on ajatuksissaan valovuosia pidemmällä kun mä, kannattaa lukee niitä. Ylipäänsä se on ongelmana, että esimerkiksi huumoria ja viihdettä tehdään vähemmistöjen kustannuksella ja stereotypioihin nojaten, niistä jotka on jo valmiiksi alisteisessa asemassa, vaikka satiirihan nimenomaan olisi tehokkainta kun se kohdistuisi vallanpitäjiin.”

Mikä on ollut toistaiseksi tärkein oppi, jonka olet elämäsi varrella saanut? ”Mulla on ollut vähän taipumusta suorittamiseen ja perfektionismiin, ja koulussa joutuu koko ajan opettelemaan ja sietämään keskeneräisyyttä ja epävarmuuden tunnetta. Mistään ei tule välttämättä valmista, sillä ainahan voi viedä juttuja pidemmälle ja tutkia lisää asioita. Sen myös oon huomannut, että välillä voi suoda itselleen lepohetken ja katsoa vaikka vaan Netflixiä. Pitäisi ymmärtää se, että koulu ei oo pelkästään se, mikä määrittää mua. Koulu vie niin paljon aikaa, ettei ole oikein mahdollisuutta hakeutua vapaa-ajallaan toisenlaisiin sosiaalisiin piireihin. Tekisi ihan hyvää hengailla myös muiden kuin teatteri-ihmisten kanssa.”

Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Joanna Haartti on mielestäni huikea, ja hänellä on mielestäni ihan oma tyylilaji miten näytellä. Ihan vielä en osaa hahmottaa, että miten se sen oikein tekee. Jotain samankaltaista tyyliä haluaisin löytää itsellenikin – leikkisyyttä, keveyttä ja ”outoutta”. Lisäksi ihailen Sonya Lindforsia, hän kävi vetämässä meille keväällä kurssia hip hopista, mustasta kehollisuudesta ja vaikka mistä, ja kurssi antoi todella paljon ajateltavaa. Hienoa on olla vielä koulussa, koska saa viettää aikaa mahtavien tyyppien kanssa, joilta oppii koko ajan jotain. Mun ”kummini” on Petra Karjalainen, ja häntä ihailen myös paljon. Kävin juuri eilen hänen laulutunnillaan.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja tärkeimmät roolityösi? ”Teatteri Hukassa Nokialla, Palatsin Peter Pan-jutussa Särkänniemessä ja Palatsissa, Työviksessä Mestaritontun seikkailuissa ja Turun Vartiovuoren Kesäteatterissa Eemelissä. Mestaritontun Prinssi Yönsilmä oli tosi tärkeä juttu, en ollut aiemmin tehnyt niin isolla lavalla mitään ja vielä musikaalia. Opin paljon siitä, miten suurella näyttämöllä ollaan ja millä skaalalla siellä operoidaan. Tosi kiva proggis. Keväällä koulussa tehtiin pitkä monologi ja mä tein sen Laura Valkaman tekstistä ”Kaikkien lajit”. Se tuntui aluksi tosi isolta kakulta, mutta kun siitä selvisi, jäi tosi hyvä fiilis. Toki kaikista rooleistani oon saanut ja oppinut uutta. Ammatillinen itsetuntoni nousi kesän aikana huomattavasti, Vartsikan Eemeli oli eka ammattiproggis koulun ulkopuolella ja selvisin siitä.”

Pulteri pistää tuulemaan Eemelissä (c) Pirita Lindén 

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Mun käskettiin vastata tähän mun kurssikaverini Pihla Pohjolainen, joten hän siis ainakin. Tietenkin mä haluaisin näytellä myös Karjalaisen Petran kanssa, ja Joanna Haarttin ja Meryl Streepin.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kenties kappale? ”Ella Fitzgeraldin kanssa haluaisin laulaa kappaleen ”The Nearness of You”. Barbra Streisandin kanssa haluaisin laulaa ”Summer Knows”.”

Miten määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Mä koen taianomaiseksi teatterissa sen, että jotenkin uppoaa siihen ruumiilliseen kokemukseen ja myös se, kuinka teatterin lavalla olemisessa on aina mieletön vastuu siitä, mitä siellä näyttää ja millaisia kehoja siellä näyttää, koska se teatterin lava merkityksellistää kaiken.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Selkeästi nää asiat, mistä nyt ollaan puhuttu saa mut innostumaan vähän liikaakin! Perhe ja suku inspiroi mua, niistä olen kirjoittanutkin. Hulluus ja outous inspiroi! Musta on tosi mielenkiintoista tarkkailla ihmisiä. Luonto inspiroi myös.”

Podetko ramppikuumetta? ”Poden, ja mä oon vähän sellainen punastujatyyppi. Mä saan jännittämisestä kyllä tosi paljon energiaa, ja mun on jollain tavalla purettava se ennen lavallemenoa, muuten oon ihan ylivirittynyt. Vaikka jännittäminen on toisaalta epämiellyttävää, on se myös omalla tavallaan nautinnollista.”

Onko sinulle muodostunut jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Ne on kyllä tosi esityskohtaisia. Venyttelyä, kropan ja äänen avausta. Mulla on sellainen ”äänenhuoltopussukka” ja siellä on kyllä kaikki mahdolliset vekottimet vesipiipusta lähtien, ja mä mielelläni luennoin kaikille sen pussukan sisällöstä.”

Kerro joku legendaarinen kommellus, joka on sattunut sinulle tai viereiselle kaverille? ”Turun Eemelin ensi-illassa eräs näyttelijätär unohti tulla lavalle ja siitä tuli aika kiusallinen tilanne, kun porukka yritti sitten kannatella sitä meininkiä siellä. Tätä en olis muuten varmaan saanut sanoo. Hups. Ja olihan se melkoista, kun kesken Peter Pan-esityksen Palatsissa koira pasko lavalle. Laulettiin siinä sitten loppulaulu hymyssä suin.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Keväällä tulee kandintyöt, ja mä meen Helsinkiin Laura Mattilan ohjaukseen suomalaisuutta ja suomalaista identiteettiä käsittelevään esitykseen mukaan. Siitä tulee varmasti mielenkiintoista. Esitys tulee hiihtoputkeen.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti itsestäsi kertoa? ”No nyt mulla tulee vaan mieleen kaikkea outoa, jota en voi kertoa julkisesti!”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla? ”Batmanista mä oon tykännyt aina, se on cool. Vaikka mulla on näköjään Mikki-paita päällä.”

Tarkkaa hommaa... ja Mikki-paita (c) Teatterikärpänen 

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja nimesi? ”Mä olisin joku Sähäkkä-Simo. Se olisi tosi nopea liikkeissään. Mähän lapsena harrastin pikajuoksua ja voitin piirinmestaruudenkin. Noloa kehuskella näillä, mutta johonkin munkin on itsetuntoni perustettava. Oon myös nelinkertainen suomenmestari kilpapyöräilyssä pojat10-sarjassa! Ei ehkä sittenkään mikään Sähäkkä-Simo, vaan ehkä mieluummin joku Sähikäinen. Se vaan sinkoilisi paikasta toiseen nopeasti ja auttaisi itseään pakenemalla kiusallisista tilanteista.”

Jos saisit olla päivän naisena, mitä tekisit? ”Ehkä mä tekisin asioita, joita normaalistikin teen ja havainnoisin sitä, että miten eri tavalla muhun suhtauduttaisiin.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin Spotifyn ja jonkun laitteen tietysti millä kuunnella. Kirjoja… Tai sit ottaisin vaan läppärini, sieltähän löytyy kaikki. Lisäksi ottaisin lakritsia. Ja mun äänipussukkani!”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Se olisi todella korkealla ja kooltaan se olisi sopivan kompakti. Siellä olisi kaikki tarvittava. Hirsirakenteinen ehkä, mukana myös moderneja elementtejä. Kodikas. Hyvä sänky siellä täytyisi olla ja piano, pelejä. Aika kunnianhimonen maja mulla.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Ekana tulee mieleen Hitler, mutta en mä niihin aikoihin haluaisi kyllä mennä. Marie Antoinetten aikoja olisi kiintoisaa seurata, haluisin mennä ”niille huudeille skenettään ja tsiigaileen et mikä meininki”. Antiikki kiinnostaa myös… Olishan se hienoa nähdä myös, kun ihminen laskeutuu ensimmäistä kertaa kuuhun. Stravinskyn Kevätuhrin ensiesitys olisi hauska kokea.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Soitan ystävälleni ja autan häntä esseessä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Pöly

Mikä sytyttää sinut? - Kynttilä

Mikä sammuttaa intohimosi? - Esko Roine (ei apua huono vitsi, vaikkapa ylimielisyys)

Suosikkikirosanasi? - Kyrpä (siinä on kivasti tota ärrää)

Mitä ääntä rakastat? - Tuulen humina

Mitä ääntä inhoat? - Liitu pitkin liitutaulua

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Yhdysvaltojen presidentti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Opettaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Voi Jeesus!

Kirka - Surun pyyhit silmistäni / Helsingin Kaupunginteatteri

Kirka - Surun pyyhit silmistäni / Helsingin Kaupunginteatteri, Peacock-näyttämö

Kantaesitys 2.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Matti Laine
Ohjaus Kari Rentola
Kapellimestari, orkestrointi ja sovitukset Risto Kupiainen
Koreografia Mindy Lindblom
Lavastus Antti Mattila
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Aleksi Saura ja Janne Brelih
Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen, Anu Laaksonen, Jaana Nykänen ja Aino Hyttinen

Rooleissa : Heikki Ranta/Kalle Lindroth, Sami Hokkanen/Juha Lagström, Raili Raitala, Kari Mattila, Marjut Toivanen, Paulus Kähkönen, Saara Kaskilahti, Sami Paasila/Mikko Vihma, Rauno Ahonen, Petrus Kähkönen, Sonja Arffman, Sari Haapamäki, Jon-Jon Geitel, Vappu Nalbantoglu, Rosa Herpiö/Sofia Hilli, Emilia Nyman, Unto Nuora, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen, Kai Lähdesmäki, Ilkka Kokkonen, Nomi Enckell, Jaakko Hellsten, Petteri Lassila, Vera Lillqvist, Taneli Läykki ja Alvari Stenbäck

 Viime syksynä olin hiukan pettynyt kuultuani HKT:n kevään musikaalin keskittyvän kertomaan enimmäkseen Kirkasta, odotin jotain aivan muuta. Olin kesällä käynyt pariin otteeseen katsomassa Valkeakoskella Kirkan musiikkiin ja elämään perustuvaa näytelmää ja pitänyt siitä kovasti. Aioin kuitenkin antaa Helsingin Kaupunginteatterille mahdollisuuden ja mietin, että ehkäpä uusi käsikirjoitus toisi uutta näkökulmaa Kirkan vaiherikkaaseen elämään.

Kirkana Kalle Lindroth

 Paria päivää ennen ensi-iltaa tuli tasan kymmenen vuotta Kirkan yllättävästä poismenosta. Muistan sen, että olin kaupan kassalla töissä sinä aamuna ja eräs asiakas kertoi, että Kirka on kuollut. Äidilleni Kirka ja Kirkan musiikki oli vuosikausia toiminut eräänlaisena lohduttajana ja piristäjänä, ja meninkin heti ensimmäisellä tauollani äidilleni tekstaamaan. Hän ilmoitti olevansa surun murtama ja laittaneensa kynttilän palamaan Kirkan muistolle. Myöhemmin kävimme myös Kirkan haudalla hiljentymässä Hietaniemen hautausmaan ortodoksipuolella, seppeleet olivat vielä hautakummulla silloin. Itse en koskaan varsinaisesti "fanittanut" Kirkaa, mutta musiikkinsa tuli väkisinkin tutuksi ja monet kappaleet osaan ulkoa mennen tullen. Taisin parilla keikallakin joskus käydä. Uran alkuaikojen tuotanto on muodostunut minulle rakkaimmaksi ja mitä enemmän ikää tulee, sitä hienommalta esim. Leijat, Hetki lyö ja Mamy Blue kuulostavat.

 Tältä pohjalta suuntasin sitten odottavaisin ja jännittynein mielin Peacock-teatterin kalseita penkkejä kuluttamaan. Olin onnistunut hankkimaan ensimmäisen ennakon perusteella kantautuneiden vihjeiden perusteella itselleni t-o-d-e-l-l-a sitkeän korvamadon eräästä kappaleesta, joka oli minulle erittäin tärkeä ja jopa rakas lapsuudessani ja jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut, koskapa sitä ei ole kuultu aiemmissa Kirka-aiheisissa proggiksissa eikä radiostakaan. Mikä nostalgiaryöppy minut valtasikaan kun kuulin pelkän kappaleen nimen, ja se soi päässäni aamusta iltaan. Keskellä yötäkin heräsin ja ensimmäinen ajatus oli "kaksi ratsua yli virran käy, raukeina kaksi ratsastajaa, neidon käsi koskettaa, naurahtaa sanaton mies..." Kyllä, kyseessä on Neidonryöstö. Aaaaah ja tähän monta sydäntä. Lapsena jo kappale kutkutteli mielikuvitustani ja näin tapahtumat elokuvamaisena päässäni, ja täytyy tunnustaa, että näin vanhempana sisimpäni ripsi värisee vielä enemmän. Pirun kuumottava kappale! Pelkäsinkin, että herpaantuuko keskittymiseni täysin, kun vain odotan sitä hetkeä kun kappale räjähtää ilmoille.

 Kiitettävän eri tavalla esitys pamahti käyntiin, kun ei lähdettykään ihan Kirill-pojan syntymästä liikkeelle. Juontaja (Mikko Vihma) saapui lavalle esittelemään illan tähtiartistin, ja sieltä hän saapui aina yhtä hurmaavana ja yleisönsä ottavana kuin ennenkin. Täytyypä tunnustaa heti kärkeen, että heti ensisekunneista meikäläistä vietiin, vaikka istuin kymppirivillä asti. Apua miten kauniit silmät on Heikki Rannalla (ensi-illan Kirka)! Nuottiakaan ei oltu vielä laulettu ja minä olin myyty. Sen jälkeen olikin helppo vain istua ja nauttia, sillä tämä Kirka hoitaa kyllä homman kotiin. Tie huomiseen ei ollut ihan herran tuoreimmasta tuotannosta, mutta ainakin tuli täten näytettyä heti alkuunsa yleisölle, että nyt on muuten tekijämies lavalla. Seuraavassa biisissä otettiin heavyvaihde päälle ja saatiin tanssijatkin mukaan meininkiin. Kiinnittäkääpä ihmiset muuten huomionne Taneli Läykin näyttäviin trikkauskikkoihin pitkin koko musikaalia.

Oi nuo silmät... Heikki Ranta Kirkana 

 Olin ilahtunut siitä, miten tässä tuotiin esiin Kirkan ja Sammy-isoveljen (Sami Hokkanen) lämmin suhde.  Isoveli oli saanut jo jalansijaa ja tiesi oikeat tyypit, ja esitteli aran pikkuveljen eräällekin moottoriturpa Remu Aaltoselle (Petrus Kähkönen antoi tulla tarinaa niin että kaislikossa suhisi takuulla), ja siitähän se sitten lähti. Toisaalta Sammyn tulevan kohtalon kun tiesi, oli koko kundin olemuksessa sellaista pientä luopumista ja surumielistä katsetta, ja Kohtalon tangoa veivataan. Itselleni Kirkan ja Sammyn yhteiset kohtaukset ja hetket olivat tämän musikaalin parasta antia. mikä läsnäolo ja aito lämpö heidän välillään olikaan. Ja sitä paitsi Sami Hokkanen on täydellinen Sammyn roolissa, hän se näyttää vetävän roolin kuin roolin mahtavalla asenteella ja taidolla. Daa-da daa-dan soidessa täytyy hieraista silmiään muutamaankin kertaan, että kuka siellä oikein on lavalla!

"Jälleen lähtee laulu soimaan..." 

 Ihan kaikille roolihenkilöille en sitten ihan niin paljoa lämmennyt. Danny (Jon-Jon Geitel) oli aikamoinen ilmestys ja ihmekös kun nuori Muskakin (Raili Raitala) pyörtyi, mutta Iso D:stä tuli mieleeni Barbien Ken-nuken ja Anttilan vanhan vaatekatalogin mallimiehen risteytys, jotenkin muovinen. Ehkä se oli tarkoituskin. Leo-isän (Kari Mattila) pauhaaminen ärsytti, samoin Vexi Salmen (Mattilan Karihan sekin) jatkuva kikkailu ja riimittely. Helppoja nauruja kalasteltiin aika usein. No, toisaalta taas sitten kovasti nauratti esimerkiksi Unto Nuoran ja Mikko Vihman roudarityypit kuin suoraan Woodstockista. Aina ei sanoja tarvita, ja se tuli huomattua myös väliajan jälkeen...

Neidonryöstö alkamaisillaan... 

 Väliajalla nauttimani maukas piirakkainen meinasi juuttua kurkkuun, ja olin muutenkin oudon vaisu. Tiesin, millä kappaleella toinen puolisko käynnistyy ja sydän alkoi hakata lujempaa ja kädet hikoamaan. Kellojen soidessa väliajan päättymisen merkiksi huudahdin "En ole vielä valmis!", mutta eihän siinä muukaan auttanut kuin mennä takaisin paikoilleen ja näpelöidä hermostuksissaan hartiahuiviaan. Valotaulussa luki Sopot ´77, eli Puolassa oltiin. Minä mietin, että "muista nyt hengittää raauhaalliseeestiii". Liuta viulisteja ja tyylikäs juontajakaksikko saapui paikalle, ja kohta jo esiteltiinkin illan kapellimestari Mr Palsternak (Unto Nuora). Kirka seisoi korkealla korokkeella, ja musiikki lähti hiljalleen soimaan. Voi miten ihanaa oli kuulla Neidonryöstö livenä ensimmäistä kertaa ikinä! Täydellisyyttä hipova meininki. Ja sitten kapellimestari intoutui tekemään muutamiakin ylimääräisiä muuveja ja katsomolta laukesi naurusulake. Minä länttäsin kämmeneni keskelle silmälasejani ja jouduin ottamaan lasit päästäni, koska en nähnyt sormenjälkien takaa enää mitään. Nauratti ja itketti niin paljon, tuntui että pää räjähtää ihan justiinsa. Aplodimyrsky oli valtaisa eikä sille meinannut tulla loppua lainkaan. Teki mieli nousta ylös ja huutaa "Uudestaan!"

 Kirkan sossunluukulla käynnit, verosotkut ja naisseikkailut eivät tulleet minulle yllätyksenä, jos vähääkään on miehen elämästä lukenut. Nousua ja laskua oli myös ura.

Hetki lyä, Dannya naurattaa, Jaakko Saloa ei 

 Nuoret tanssijat (ja vähän vanhemmatkin) vetivät kauttaaltaan hyvällä sykkeellä ja energialla, meno oli värikästä mutta ihan kaikkien koreografioiden tarkoitusperiä en hiffannut. Lavastuspuolella oli menty sieltä mistä aita on matalin ja lavan täyttivät kököt pahvikulissit sekä rakennustelineet. Jotenkin tuli mieleen, että musiikki edellä tässä kyllä mennäänkin, ja siinä prameammat lavasteet olisivat vain olleet tiellä. Valot olivat kyllä kauniit, varsinkin Leijat-kappaleessa.

 Hehkutetaan kyllästymiseen asti kuitenkin sitä, mitä haluan etenkin hehkuttaa : James-farkut näyttivät helvetin hyviltä, legendaarinen Jarmo Nikku kitarassa, koko bändi soitti tykisti, Muskan look oli tyrmäävän upea, Palsternak jätti Santtu-Matias Rouvalin eläväisen liikehdinnänkin kakkoseksi, Sami Hokkanen onnistui Sammyn roolissa Bravo!-huutojen arvoisesti ja Heikki Rannan Kirka on hurmaava, sympaattinen, ilo silmille ja korville. Rooli on keväällä valmistuvan Heikin taiteellinen opinnäyte Teatterikärpäsen urhien kasvattamosta eli TeaKista, ja tässä vaiheessa voisin lätkäistä hyväksyvän leiman jo paperiin. Tästä nuorukaisesta kuullaan vielä, se on saletti. Kaikki on mahdollista.

 Loppuun vähän korvamatoa muidenkin riemuksi tämän linkin kautta. Kiitos ja anteeksi. Melkein tekisi mieli mennä uudestaan ja uudestaan katsomaan, jotta pystyisi keskittymään kerrallaan yhteen elementtiin. Voi Palsternak minkä teit. HKT:n sivuilla esityspäiviä ja myös vuorottelulista, johon tosin voi tulla muutoksia.

Jarmo Nikku ja Kirka-Kalle 

Ps. Kiitos myös siitä, että mukana ei ollut Varrella virran (inhoan sitä). Mamy Blueta jäin kaipaamaan.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo, HKT

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Ps. Luehan myös Lukupino-blogin mainio raportti ensi-illasta.