Tuntematon sotilas / Porin Teatteri

Tuntematon sotilas / Porin Teatteri, Vanha Oluttehdas

Ensi-ilta 28.1. 2017, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Ohjaus ja dramatisointi Christian Lindroos
Lavastus Teemu Loikas
Puvustus Eila Santanen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Jyrki Heloaho, Pontus Keto ja Toni Randell
Musiikki Sofia Finnilä

Rooleissa : Hannu Müller, Vesa Haltsonen, Marko Honkanen, Teemu Niemelä, Oskari Penttilä, Ilkka Aro, Peter-Sebastian Lehtonen, Janne Turkki, Pekka Hänninen, Turkka Mastomäki, Matti Mäntylä, Samu Loijas, Jarkko Tiainen, Thomas Dellinger, Piritta Huhta, Jarno Malinen, Jeremias-Petteri Nieminen, Joonas-Petteri Nieminen, Veikko Pukkila, Vinsentti Koivula, Juha Kulmala, Lauri Lehtimäki, Antti Tuominen ja Kimmo Tihveräinen

Muusikot : Aino Juutilainen (sello) ja Eliina Mäkiranta (piano)

 Suomi 100 -juhlien kunniaksi pitää ehdottomasti jossain päin armasta kotomaatamme käydä katsomassa joko Täällä Pohjantähden alla tai Tuntematon sotilas, ja mieluummin molemmat. Niin kuluneelta ohjelmistovalinnalta kuin molemmat tuntuvatkin, sitä suuremmalla syyllä niitä pitää uusienkin sukupolvien käydä katsomassa, juuri tänä vuonna ja tulevaisuudessakin. Ihme kyllä, olen Tuntemattomasta sotilaasta nähnyt aiemmin vain yhden teatteriversion (Ryhmäteatteri Suomenlinnassa 2007), ja sen vaikutus riitti pitkälle - eikä vähiten siksi, että voin sanoa kaikille uuden Tuntematon-leffan näyttelijävalintoja mussuttaneille nähneeni Ryhmiksen versiossa Hietasen roolissa eräänkin nuoren teatterikoululaisen nimeltään Aku Hirviniemi... Voi pojat, olipahan melkoinen roolisuoritus se. Samaisessa versiossa Koskelan roolissa oli muuten Turkka Mastomäki, joka Porissa olisi Rokan roolissa. Mielenkiintoista!

 Aina silloin tällöin tarjoutuu tilaisuus päästä kurkistamaan lavasteiden sekaan ja kulissien taakse, joskus olen jopa kieltäytynyt kunniasta, sillä liikaa näkeminen veisi jotain olennaista pois teatterin taiasta. Sen verran kuitenkin kiinnosti jo ennalta, että miten vanha oluttehdas on valjastettu teatterin käyttöön ja koskapa työryhmän ei-näkyvällä (mutta erittäin tärkeällä) puolella työskentelee vanha koulutoverini, en ehtinyt paljoa vastaan sanoa kun jo ihmettelin lavasteita näyttämön takana. Näin siis ennen esitystä, ja muuten aikaa tuli tapettua valtaisassa yleisölämpiössä. Kahvilan antimet jäivät "tietystä syystä" väliin, sillä tilipäivä oli vasta muutaman päivän kuluttua. Isäntä tosin oli tyytyväinen, kun olutpullo maksoi vähemmän kuin riisipiirakka.

 Vihdoin päästiin katsomon puolellekin. Erityisen innoissani olen aina siitä, että varsinaisen teatteritalon ollessa remontissa ei jäädä peukaloita pyörittelemään, vaan otetaan ronskilla otteella väistötilat haltuun ja pistetään ranttaliksi. Näyttämö levittäytyikin sivuille ja taakse, ja eritasoisten liikuteltavien teräslevyjen käyttö mahdollisti hienon syvyysvaikutelman ja juoksuhaudatkin. Rakennelma lunasti paikkansa moneen otteeseen, kun oikein vauhtiin päästiin myöhemmin. Tuntui luissa ja ytimissä asti.

 Teoksessa seurataan tietyn konekiväärikomppanian edesottamuksia jatkosodassa vuosina 1941-1944. Ne, joille Tuntemattoman sotilaan seuraaminen kuuluu oleellisena osana itsenäisyyspäivään, odottavat takuulla tuttuja hahmoja ja lausahduksia, joita minäkin osaan ulkoa melkoisen litanian. Elokuva on siis nähty useampaankin otteeseen täälläkin, ja minulle se ei ole ollut enää aikoihin mikään sotaelokuva, vaan elokuva ihmisistä ja siitä, miten kukakin yksilö käyttäytyy toisenlaisessa tilanteessa. Olisikin muuten mielenkiintoista nähdä joskus sellainen teos, jossa nämä konekiväärikomppanian miehet nähtäisiin siviilissä, ennen sotaa.

 Hahmoja on helppo rakastaa tässäkin, ja helppo vihata. Hietanen (Pekka Hänninen) ruikuttamassa kiljubileiden jälkeen sitä yhtä silakkaa. "An´ ny!" Honkajoki (Ilkka Aro) esitelmöimässä jousipyssyistään ja iltarukouksen äärellä. Hauhia (Antti Tuominen) kirjoittamassa kotiväelleen tervehdystä. Rokka (Turkka Mastomäki) pullikoimassa Lammiota (Teemu Niemelä) vastaan. Lehto (Jarkko Tiainen) ja kumppanit seisomassa kovennettua. Kariluoto (Peter-Sebastian Lehtonen) häilymässä jossain kuilun reunalla kaiken uskonsa menettäneenä. Erilaisia yksilöitä yhteisen asian äärellä.

Lammio (Teemu Niemelä) 

Kariluoto (Peter-Sebastian Lehtonen) 

 Ja kun rytisee, sitten rytisee kunnolla. Teemu Loikaksen nerokas lavastus mahdollistaa kaikenlaisten pamausten ja pyrojen käytön, ja tanner pöllyää. Tekee mieli huutaa, että "Älkää pojat menkö sinne, kohta pamahtaa!" Tähän päälle vielä Kalle Ropposen valot, jotka välillä saavat auringon kauniisti siivilöitymään jostain takaa, ja hetken kuluttua savun ja paukkeen keskeltä paljastuukin jotain aivan muuta. Tulin alkupuolella muuten vedetyksi 100-0, en tajunnut minne lautakehikko takaa katosi ja kun yllättäen paljastui vinoseinämä, jota pitkin väki rynnistää ylös ja alas, teki mieli kirota ääneen. Tulin huijatuksi, ja parhautta on se!

 Toisella tavalla minua vietiin sitten useampaankin otteeseen. Hehkutin mielessäni mahtavia tulenlieskoja ja pommeja ja kunnon rytinää, joka melkein munaskuissa tuntui. Sitten kaunis musiikki alkaa soimaan ja haavoittuneita ja menehtyneitä kannetaan paareilla pois silmistä. Tässä minä jumalauta istun tyytyväisenä ja turvassa katsomossa nauttimassa äreästä meiningistä, ja jossain päin maailmaa ihmiset pakenevat kodeistaan samanlaisen ryminän alta pois ja joku menettää ainoan poikansa, isänsä, vaimonsa, kotinsa. Alkoi itkettää ihan valtavasti, enkä meinannut saada skarpattua sitten millään. Kyynelsilmin katselin esitystä todella pitkään, ja aina kun musiikki alkoi taas soimaan, alkoi melkein tärisyttämään. Älytöntä. Sodassa ei ole koskaan mitään hienoa! Rokkakin ampuu vihollisen ja hetken kuluttua hiljaa toteaa "voi sinua". Oi Suomi katso. Suomi-neito seuraa surullisena, kun poikiansa kannetaan pois.

 Anteeksi voimasanojen käyttö, mutta helvetin vaikuttavaahan tämä on, ei voi muuta sanoa. Panssarivaunun ilmestyminen tyhjästä, sairaankuljetusauton syttyminen palamaan, joka puolella leijuva savu ja miesten kasvot, joista osa vanheni silmissä eikä askel ollut enää niin kevyt kuin aluksi. Isäntä sanoi, että joitakin tuttuja kohtauksia oli yhdistetty ja samaa havaitsin minäkin. Tämä ratkaisu toimi kuitenkin oikein hyvin eikä jäänyt sen enempiä mietityttämään.

 Roolisuorituksista en nyt lähtisi ketään nostamaan ylitse muiden, koko porukka pelasi hienosti yhteen ja jokaisella oli ne omat hetkensä loistaa. Jotenkin se Hietanen (Pekka Hänninen) kuitenkin sieltä taas kerran onnistui luikertelemaan mieleeni parhaiten...

 Ottakaas Porin Teatteri tämä väistötila myöhemminkin haltuun ja tehkää samaan halliin kunnon Taru Sormusten Herrasta -spektaakkeli. Näen jo silmissäni miten Klonkku vilistää pitkin rakennelmien välissä kulkevaa kujaa ja Sauronin silmä hehkuu taustalla...

 Kiitos Porin Teatteri kun teitte tämän juuri näin!

 Esityskuvat (c) Janne Alhonpää

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Porin Teatteri!)

"Mis sie tarvitset oikein hyvvää miestä..." (c) Teatterikärpänen

Sven Tuuva / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Sven Tuuva - musikaali / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 16.2. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden pohjalta E. Teittinen ja Tiina Brännare
Ohjaus Tiina Brännare
Musiikin sovitus ja äänitys Altti Uhlenius
Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kuronen
Pukusuunnittelu Sanni Tamminen
Äänisuunnittelu Jesse Soini
Koreografia Tiina Brännare
Päähineet ja barokkiperuukit Anita Valo
Maskeeraus ja kampaukset Heidi Tourunen

Rooleissa : Jesse Kaikuranta, Antero Toivonen, Henna Valkeamäki, Sonja Halla-aho, Pekka Louhimo, Jarno Huuhtanen, Marko Itkonen/Lauri Heinonen, Kalle Niemi, Katja Sillanpää, Saija Nygård, Najibullah Ahmadi ja Veera Tamminen/Milla Valkeamäki

Sven ja mielitiettynsä Eva 

 Vietin viime viikolla talvilomaa, joka oli kyllä kaikkea muuta kuin lomailua, mutta tulipahan ainakin oltua töistä pois viikon verran. Lomanviettoni koostui seitsemästä esityksestä (Helsingissä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Porissa ja viimeisenä etappina Valkeakoskella), yhdestä haastattelusta ja yhdestä Peteliuksen sketsihahmoshowsta, josta lähdin väliajalla pois koska Sami Hedberg, tuo myrkylä joka aiheutti pelkkää puistatusta liiallisella lava-ajallaan. Suhteellisen uuvahtanein mielin lähdimme kauheassa räntäsateessa ajelemaan sunnuntaiaamuna Porista Valkeakoskea kohti ja matkanvarrella viihdytin kuskia rallattamalla "Ievan polkkaa". Olimme teatterilla sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme tutkailemaan kahvilan seinille levittäytynyttä Tuija Piepposen taulujen näyttelyä, jossa inspiraationa on toiminut Tuijan moninaiset roolihahmot menneilta vuosilta. Kannattaa tutustua, varsin värikästä on Tuijan jälki - niin kuin itse persoonakin!

 Suhtauduin aluksi hyvin skeptisesti koko Sven Tuuva -musikaaliin, koska olin jo aiemmin saanut mittani vähän täyteen esityksistä, joissa vetonaulana olisi joku julkisuudesta esim. laulajana tai missinä paremmintunnettu tyyppi. Esimerkkinä tästä Matti Esko laulamassa Rekkamiestä keskellä kesäteatteriesitystä aivan pökkelönä, koska täytyyhän hitti nyt kuulla, sopi se esitykseen tai ei. Jesse Kaikuranta Sven Tuuvan roolissa ei siis kauheasti kiinnostustani herättänyt, pikemminkin päinvastoin, vaikka mies sinällään ei mihinkään inhokkilistalleni kuulukaan. Uskokaa pois, sellainenkin minulla on, inhokki-eli myrkylälista.

 Oikeastaan kaksi syytä sai minut sitten kuitenkin innostumaan Valkeakosken reissusta, ja ne ovat Sonja Halla-aho sekä Pekka Louhimo, joiden menoa olen seuraillut tarkemmalla silmällä jo muutaman vuoden ajan.

 Vänrikki Stoolin tarinat ja Sven Tuuva ei ole kuulunut meikäläisen lukemistoon koskaan, jotenkin oli mielessä tarina yksinkertaisena pidetystä ja syrjitystä hahmosta, josta sitten yllättäen tuleekin sankari. Tältä pohjalta sitten katsomoon istumaan. Seuralaiseni valitti kovaa päänsärkyä jo valmiiksi. Ei ollut ilmeisen innostunut siitä, että piti vielä koukata kotimatkalla Valkeakosken kautta. Tuolissa oli onneksi mukava istua. Ennen esityksen alkua laskeskelin katossa roikkuvien isojen lamppujen määrää ja huomasin yhden lampun palaneen. Mietiskelin, mitenköhän tuokin vaihdetaan - ja sitten esirippu jo avautuikin.

 Yllätys oli melkoinen, kun ensimmäisenä kappaleena tärähti ilmoille juurikin tuo "Ievan polkka" ! Hehee mikä sattuma. Vieressämme istunut vanhempi herra rummutteli sormillaan polveaan rytmikkäästi koko kappaleen ajan ja kyllä siinä itselläkin jalkani pohjaa kutkutti. Vauhdikasta menoa oli tosiaan heti alkuunsa. Vähän kyllä mietitytti, että mitenköhän tämä ralli liittyy Sven Tuuvaan...

 Voimakasta murretta vääntävä ukko Tuuva (Antero Toivonen) valitteli sitä, että kovin on raskasta yhdeksää lasta kaitsea yksistään, kun rakas vaimo otti ja menehtyi. Hevonen putosi ojaan ja lehmä upposi suohon, mutta muuten pärjätään ihan hyvin joten eipä tässä apuja tarvita, tattista vuan. Lapset kirmailivat ja kiljuivat ympärillä minkä ehtivät, heihin ei näemmä murre tartu laisinkaan vaan kirjakieltä puhuvat. No, vanhempi polvi tuppaa viäntämään... Tuli heti havaituksi, että Sven (Jesse Kaikuranta) on jatkuvan pilkan ja kiusaamisen kohde sisartensa puolelta. Välittömästi tunsin voimakasta sympatiaa ja empatiaa Sveniä kohtaan. Eipä kenenkään itsetuntoa hivele tuommoinen kohtelu, mutta Sveniä ei moinen lannista. Pystypäin kohti omia unelmia ja haaveita, sotasankariksi tahtoo hän isänsä lailla. Ja sitten onkin jo aika vähän laulaa Täällä Pohjantähden alla. Enkelihahmoinen äiti (Henna Valkeamäki) seurailee poikansa eloa jostain korkeuksista ja puustakin, vähän yliampuvaa oli ehkä tämä minun makuuni.

 Mutta se laulu! Katsomo kuunteli hiirenhiljaa ja hartaasti kuin kirkossa, takanani istuneet naisetkin malttoivat olla höpisemättä ja kukaan ei missään edes yrittänyt yskiä. Voi jestas se laulu! En tiedä oliko kappaleet valittu Jesse Kaikurannan ääntä ja tulkintaa ajatellen, mutta komeasti soi, voi että miten komeasti soi. Tunsin liikuttuvani, laululla on ihmeellinen voima. Oli kyllä osattu valikoida kaikki mahdolliset liikutusta aiheuttavat kappaleet (Irwinin Maailma on kaunista myöten) tähän mukaan ja tietenkin kotimaista sen olla pitää.

 Eva (Sonja Halla-aho) pääsi höynäyttämään Sveniä pahemman kerran, häilyväinen on naisen mieli kun tarjolla oli salskeaa vänrikkiä (Pekka Louhimo). Olin onnellinen siitä, että tämä kaksikko sai minut houkuteltua katsomoon. Ei nimittäin tarvinnut pettyä tälläkään kertaa. Sonja Halla-aho on jotenkin ihan toisesta maailmasta koko neito, kuin sekoitus keijukaista/haltiaa/vanhan Suomi-filmin eteeristä kaunotarta ja päälle vielä laulaa kuin enkeli. Pekka Louhimo on taas sen sortin miehiä, että väkisinkin katse hänet isommastakin porukasta löytää, ja onnekseni spottivalon loisteessakin pääsi muutamaan kertaan loksauttamaan leuat auki lauluvoimallaan. Molempien lavaolemus on sitä luokkaa, että pitkää uraa teatterin ja musiikkiteatterin parissa suo molemmille.

 Koreografiat olivat mainioita, siinä helmat paukkuivat ja saapikkaat narisivat sopivassa suhteessa. Värikylläinen puvustus oli ilo silmälle. Hieno oli myös alkupuolella nähty sotilaiden hidastettu eteenpäinmarssiminen. Seuralaiseni virkistyi kummasti Mari-laulun aikana, kun naiskolmikko pisti parille sotilaalle jauhot suuhun. Ja meikäläinen oli tippa linssissä aina kun Sven jotain yksinään lauleli. Jotenkin pisti ajatuttamaan se lausahdus, että puista ja kukista tietää jo etukäteen, että millainen ja minkänäköinen sieltä kasvaa. Ihmisistä ei. Tarkemmin kun lähtee pohtimaan, ollaan äkkiä aika syvissä mietteissä. Sven-rehveli kelpasi muille vasta siinä vaiheessa, kun urhoollisesti rynnisti kohti vihollista. Siinä vasta mies ja sankari. Saman kunnioituksen ja arvostuksen kun saisi jo eläessään, tulisi huomioiduksi ja pidetyksi ihan omana itsenään kaikkine puutteineenkin, ilman mitään hienoja statuksia tai sankarinviittaa.

Pekka Louhimo oikealla

 Kaikelle en kuitenkaan lämmennyt. Ihmetytti kolkko lavastus, jonka keskellä tönkkö kuivahtanut puu. Videokuva Evan ja salarakkaansa kähminnöistä ei oikein osunut, ei myöskään loppupuolen kuvien ja maalausten projisoinnit. Kautta koko esityksen siellä täällä oli myös kiusallisen pitkiä taukoja ja hiljaisia hetkiä, väkisin lähti miettimään, että noinko kohta kuiskaaja sanoo jotain vai mitä siinä nyt oikein mietitään. Lopun Maamme-laulu oli ehkä hitusen alleviivaavaa, mutta saivatpa mummelit pyyhkiä silmäkulmiaan ainakin tässä näytöksessä.

 Ihan erikseen haluan pyytää anteeksi Jesse Kaikurannalta sitä, että suhtauduin alunperin erittäin erittäin ennakkoluuloisesti hänen pääroolisuoritukseensa. On ilo viskata välillä luulot pois ja tunnustaa olleensa väärässä. Suoritus ei ollut näyttelemisen suhteen sieltä parhaimmasta päästä, mutta eipä tosiaan sieltä surkeimmastakaan. Vilpitön, rehellinen ja innostunut on Jesse Sven Tuuvana, ja hienosti löysi oman paikkansa tästä musikaalista. Laulunsa sai minut liikuttumaan ja se ei ole väärin se, vaikka muut sanoisivat mitä.

 Tiedän ihmisiä, jotka tulevat karttamaan tätä esitystä viimeiseen asti, mutta tiedän myös monta, jotka kovasti pitäisivät näkemästään. Siinä välissä on sitten paljon porukkaa, jotka voisivat iloisesti yllättyä. Me emme ole samasta muotista, onneksi. Minä viihdyin epäilyksistäni huolimatta. "Näin minä vihellän matkallani" oli muuten sellaista tykitystä, että! Tuli vahvoja Les Mis-henkisiä aatoksia kun väki laulaa kovaa ja korkealta ruoto pystyssä rintamasuunta eteen päin. Huh.

 Esityskuvat (c) Janne Kulosaari

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Valkeakosken Kaupunginteatteri sitkeästä infoamisesta!)

Mari-laulua viritellään

Kulkurit / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri

Kulkurit / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri, Arx-talo

Ensi-ilta 18.2. 2017, kesto noin 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Hannu Räisä
Ohjaus Antti Kemppainen
Nuket Hannu Räisä
Verstastyöryhmä Teija Haatainen, Hannu Lipponen ja Harri Neuvonen
Musiikki Jarmo Julkunen

Lavalla : Hannu Räisä ja Jarmo Julkunen

 Hämeenlinnan Arx-talossa vietettiin lauantaina taas kokoperheen Arxantaita ja perinteiseen tapaan mukana oli myös nukketeatteriesitys, joka tällä kertaa sattui olemaan myös ensi-ilta. Pitihän sitä päästä katsomaan, ja katsomo täyttyikin mukavasti heti aamupäivällä. Samana päivänä oli vielä toinenkin esitys Kulkureista.

 Esittelylehtisessä lukee, että "Kulkurit on aikamatka kera kitaroiden ja marionettien" ja jossa  tutustutaan eurooppalaiseen nukketeatterihistoriaan ja erilaisiin kielisoittimiin. Jarmo Julkunen ja Hannu Räisä saapuivat estradille kera kärryjen, joiden päällä oli vino pino puisia laatikoita. Aika nopeasti minä unohdin istuvani Arx-talossa. Kuvittelin olevani jossain kaukana torilla ihmisvilinän ja hälinän keskellä, ja sitten paikalle saapuu pari kiintoisaa herraa. Ilmeisesti jokin esitys olisi alkamassa. Pitääkin pysähtyä tähän ja jäädä oikein seuraamaan!

Hannu Räisä, Oskari ja Jarmo Julkunen

 Herrat esittelivät itsensä Herra Makkaraksi (Hannu Räisä) ja Herra Potaatiksi (Jarmo Julkunen), ja mukana oli vielä ottopoika Oskari, jonka kanssa lähdettiin sitten etsiskelemään sukulaisia aina keskiajalta asti. Herra Potaatti tarttui tämän tästä erilaisiin kielisoittimiin (mm. ukulele ja mandoliini), kertoi niiden historiasta lyhyesti ja soitteli taustalle erityylisiä sävelmiä.

 Tulipa opittua paljon uutta! En ollut aiemmin tiennytkään, mistä sana "marionetti" on peräisin ja voi miten mainiosti oli toteutettu Kasper-tiedoitus koko Euroopan alueelle. Samantyylinen nukke kun on seikkaillut pitkin ja poikin eri maissa eri nimillä. Englannissa on Mr Punch, Saksassa Hans Wurst ja niin edelleen. Meillä täällä Suomessa hahmo kulkee Kasperin nimellä, ja se onkin monelle etenkin vanhemmalle ikäpolvelle varsin tuttu. Kasper-teatteri esitti aika hillittömän pätkän, jossa nukke paini krokotiilin kanssa. Tämä kun napsi Kasperin potut ja makkarat tuosta noin. Lapsilla oli hauskaa ja meillä lapsenmielisillä myös. Oli varsin hupaisaa nähdä Kasper ja krokotiili teutaroimassa, ja makkaratkin lensivät kaaressa lavasteisiin roikkumaan.

Kasper-kartta Euroopan alueelle 

 Näimme myös mallia menuetin tanssimisesta, vaikka pikkuruisista tanssivista nukeista ei yksikään osannut oikeita kuvioita. Ihme touhua! Samalla tuli nähtyä vähän tekniikkaakin, eli mistä nousee jalka ja mistä narusta vetämällä käsi, mutta pelkkää kaaosta olisin itse saanut aikaiseksi jos olisin saanut nuket käsiini. Kyllä nukkien käsittely vaatii oman ammattitaitonsa, ja sitä kyllä Hannu Räisällä piisaa. Oli jälleen ihailtava taitavaa käsityötäkin - nukkien liikkuvat nivelet, Pinokkion kasvava nenä, Oskarin sydän pamppailemassa... Teatterin taikaa parhaimmillaan!

 Vauhdikasta menoa oli myös sirkuksessa, josta veikeä apina karkasi temppuilemaan ja nopsa tiikeri jahtasi Polli-papukaijaa. Norsu teki melkoisia temppuja ja sirkustirehtöörin vaimo taipuili asentoihin, jotka saivat kansan hämmästelemään. Olipas ennennäkemätöntä notkeutta kyllä havaittavissa, täytyy myöntää.

Herra Makkara ja Herra Potaatti 

 Voi että oli mainio esitys tämä Kulkurit! Hyvin informatiivinen ja samalla lennokas ja viihdyttävä, ja sopivan mittainen. Porukan pienimmätkin jaksoivat seurata paikoillaan kiitettävän hyvin. Taattua Hämeen Kuninkaallisen Nukketeatterin laatua. Fanitan!

 "Tänään täällä, huomenna jossain muualla!" Kannattaa mennä katsomaan, jos kohdalle sattuu.

Ylin kuva (c) Hämeen Kuninkaallisen Nukketeatterin Arkisto, muut kuvat Antti Kemppainen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri!)

Suomi sataa ja tuulee / Hämeenlinnan Teatteri

Suomi sataa ja tuulee / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 16.2. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Henna-Maija Alitalo ja Kirsi-Kaisa Sinisalo
Ohjaus Ari Numminen ja Kirsi-Kaisa Sinisalo
Koreografi Ari Numminen
Tekstit Lea Karmala
Musiikin sävellys Petri Tiainen
Laulujen sanat Jarkko Martikainen
Sovitus ja taustanauhat Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Naamiointi Liisa Sormunen

Rooleissa : Pekka Heikkinen, Henna-Maija Alitalo, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Matti Leino, Anneli Ranta, Otto Rantanen ja Mikko Töyssy

Bändi : Antti Paranko, Lauri Malin ja William Suvanne/Roope Löflund

 Kotomaamme satavuotisjuhliin on teattereissa valittu ohjelmistoon niin Tuntematonta sotilasta kuin Niskavuortakin, Täällä Pohjantähden alla tietysti, Mielensäpahoittajaa ja Tom of Finlandiakin noin niin kuin esimerkeiksi. Hämeenlinnan Teatterin "Suomi sataa ja tuulee" -kantaesitys erottuu kyllä joukosta, etenkin jos huomaa musiikkipuolen takaa löytyvät YUP-bänditoverukset Jarkko Martikaisen ja Petri Tiaisen. Hämeenlinnan Teatteri on tällä esityksellä myös mukana Teatterimuseon kanssa järjestetyssä Teatterin ABC-pilottihankkeessa, jossa alueemme koululaisia opastetaan liki kädestä pitäen teatterin ihmemaailmaan. Ties vaikka siellä uusi sukupolvi teatterikärpäsen puraisemia jo olisi kasvamassa...

 Itseäni jännittää erityisellä tavalla aina nämä kantaesitykset, kun yhtään ei tiedä mitä sieltä tuleman pitää, mikä on toisaalta hyväkin. Eihän sitä muutenkaan tiedä, vaikka teksti olisi kuinka tuttu. Lopputulos on aina yllätys ja monen asian summa. Niin tälläkin kertaa.

 Jaahas, Sibelius-monumentti näemmä revitty auki ja lätkäisty eri puolille lavaa... vähän liian helppo ratkaisu. Aluksi Pekka Heikkinen rullasi kevyesti estradille ja esitteli itsensä kaikkien sotien veteraaniksi ja kertojahahmoksi. Tykästyin Pekan hahmoon ja läsnäoloon välittömästi, hänestä huokui tietynlainen rauha hyvin voimakkaasti. Esitys käynnistyi varsin vakuuttavasti ja railakkaasti Kalevalan alkutekstillä, lauluvoima toi mieleeni Värttinän ja tanssiaskelien poljento oli varsin messevää. Kiinnitin huomioni taidokkaisiin asuihin, joissa oli viitteitä kansallispuvuista ja "vanhoista ajoista" with a little twist. Jatkossa pääsimme sitten seuraamaan poliittista vääntöä pitkän pöydän ääressä ja Kalevala-tekstit jatkuivat Lemminkäisen äidin muodossa. Myönnettävä on että hitusen tylsistyin pitkien puheiden ääressä, tiivistämisen varaa kun olisi ollut reilusti. Minulla tuppaa ote herpaantumaan, jos tuntuu että olennaisin asia on jo mainittu ja tietty piste kun ylitetään, en jaksa keskittyä kuuntelemaan kunnolla vaan alan miettiä ihan muita juttuja. Toki niitäkin pitkähköjä monologeja on nähty, jossa intensiteetti on pitänyt otteessaan ihan loppuun asti ja saanut janoamaan lisääkin. Aina ei kuitenkaan osu ihan kohdalleen. Väliaika tulikin kiitolliseen paikkaan.

Maahanmuuttajien ilakointia 

 Toinen puolisko nousikin sitten ihan uusiin sfääreihin ja biiseinä kuultiin sellaisia helmiä, että morjens. Matti Leinon monityöläisen tilittämä "Camelia en osta" oli hemmetin osuva ja entäs sitten ihan oikeasta uutispätkästä napattu suljetun paperitehtaan pääluottamusmiehen rehellinen "Monet kovat kännit", josta Mikko Töyssy sai jälleen ansaitusti illan komeimmat aplodit. Taustalla vielä eteeriset naiset tanssimassa. Suomalaista naista ja suomalaista miestä ruodittiin molempia vielä erikseen. Ai että, Matti Leinon letkeitä lanteita oli ilo seurata ja muutenkin pidän kovasti hänen tavastaan liikkua ja ylipäätään olla lavalla. "Ennen oltiin vaan" pisti miettimään omaakin ruuduntuijotteluaikaansa, ja tulevaisuuden vanhainkodin näkymät olivat täysosuma. Lopun kruunasi tulevaisuuden mies vuodelta 2037 (Otto Rantanen), joka lakaisi varmoin ottein edelliset sotkut pois silmistä. Eihän tässä oikeastaan ole mitään hätää!

 Esityksen aikana tuli huomattua se, että jotenkin naisten äänet soivat yksittäisinä liian kovina ja "metallisina" minun korviini, mutta kun nelikko lauloi yhdessä, kuulosti se upealta. Välillä tuli jopa Lapualaisooppera mieleeni, sen verran tymäkkää tavaraa korviini kantautui.

 Ihan erikseen täytyy jälleen mainita se asia, että Hämeenlinnan Teatterissa on eittämättä Suomen tyylikkäin bändi. Näyttivät mokomat pirun hyviltä jälleen ja soitto kulki kuin juna Hämeenlinnan ohi. Tätä bändiä ei totisesti piilotella mihinkään, vaan koko ajan olivat näkyvillä ja musisointi oli varsin monipuolista ja yllättävääkin. Tältä porukalta kaikki tyylilajit hoituvat, ja katsomossa voikin istua luottavaisin mielin. Antti Paranko-Lauri Malin-William Suvanne on laadun tae, aina.

Bändi ja Pekka 

 Olisin kaivannut ehkä enemmän huomioita siitä, mitä suomalaisuus tänä päivänä on. Lauluissa tuli monenlaista tarinaa kyllä. Käsiohjelma oli mukavaa luettavaa, oli kiintoisaa lukea työryhmän ajatuksia Suomen juhlavuoteen liittyen. Mieleeni jäi etenkin porukan juniorin Otto Rantasen hieno mietelmä "Itsenäinen, satavuotias Suomi merkitsee minulle kotia. ... Se merkitsee asenteita ja niiden muuttumista toivottavasti parempaan. Olemme vasta nuori kansakunta ja meillä suomalaisilla on paljon opittavaa. Opittavaa on muilta, mutta myös itseltämme ja omista virheistämme."

Siitäpä ohjenuoraa itse kullekin. Opiskelun lomassa voi vaikkapa riipaista kovat kännit tästä.

Erityiskiitos siitä, että mukana oli Yrjö Jylhän hieno "Kaivo"-runo.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Kauheat lapset / Teatteri Takomo

Kauheat lapset / Teatteri Takomo

Ensi-ilta 15.2. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Anna Viitala
Lavastus ja valosuunnittelu Ada Halonen
Äänisuunnittelu Markus Lindén

Rooleissa : Laura Malmivaara, Jarkko Niemi, Armi Toivanen ja Sohvi Roininen

 Yksi uudenvuodenlupauksistani oli se, että aion radikaalisti vähentää teatterissakäyntiä ja saisi olla vain yksi teatterireissu per viikko. Puolivälissä talvilomaviikkoani, kun istun kolmatta kertaa saman viikon aikana katsomossa ja edessä olisi vielä neljä reissua, voi todeta että pieleen meni lupaukset jo tässä vaiheessa. Aiemmin päivällä olin nauttinut panimoravintolassa kaksi inkivääriolutta ja se oli kyllä melkoinen virhe se. Minua nimittäin väsytti sitten tooodella paljon illalla, ja se ei ole hyvä merkki, kun pitäisi istua skarppina teatterin ensi-illassa.

 Kauheat lapset pohtii sitä, missä kohtaa lapsuus loppuu ja aikuisuus alkaa. Näkemäni perusteella voisi sanoa, että ei missään. Lapsuus muuttaa muotoaan kyllä, mutta jatkuu samankaltaisena tilana ellei tapahdu jotakin maailmanmullistavaa käännettä, joka vähän tönäisisi uusille urille. Työkaverukset piirtelevät panopuita (puu, jonka jokainen oksa on muinainen pano ja siitä lisähaaroja, you know) tylsyyden tappamiseksi, toinen ei pysty juomaan mitään muiden nähden ja niin edelleen. Äiti askartelee leikekirjan parissa ja poika ratkoo ristikoita vieressä. Pizzalähetti keskeyttää ikävällä tavalla äidin ja pojan yhteiset vähäiset hetket. Yhdet väijyskelevät taskulamppujen kanssa ja leikkivät pysäyttävänsä muun maailman junia myöten pelkällä kädenheilautuksella.

 Kuten jo mainitsin, minulla oli alkupuolella suuria vaikeuksia pitää silmiäni auki ja työparin yllä punaisena vilkkuva valo vielä tehosti silmieni lupsumista. Piristyin kuitenkin. Valitettavasti mietin kuitenkin koko ajan esityksen aikana, että en saa kyllä mitään syvällisempää irti tästä. Mukavaa ja "helppoa" katsottavaa, viihdyttävääkin, ja luontevat näyttelijät, mutta jotenkin ei vaan lähtenyt. Aika ristiriitainen olo tosiaan siinä mielessä, kun kuitenkin pidin kovasti siitä mitä näin.

Poika ja äiti 

 Mieleeni jäi piirretyt seinät, Jarkko Niemen pizzalähetille äidin pyynnöstä laulama erikoisen hieno versio tutusta kappaleesta "You´re the one that I want", ylioppilaslakkipäinen tyttö, savut, äänimaailma, joulukonvehdit, shottitarjotin, ristikontäyttelysanasto, vihkoihin kirjoitetut tarinat, junan lähestyminen.

Esityskuvat (c) Noora Isoeskeli

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Teatteri Takomo!)