Haastattelussa Pihla Pohjolainen

Pihla Pohjolaisen tapasin kesäkuun puolivälissä 2017 Suomenlinnan Panimoravintolan terassilla ennen illan Seitsemän veljestä-näytöstä. Haastattelun aluksi kävi erikoinen tapaus, jota minulle ei ole koskaan aiemmin sattunut. Kolmen kysymyksen jälkeen huomasin nauhurin pattereiden loppuneen ja nauhalle ei ollut tallentunut yhtikäs mitään! Oli aloitettava sitten alusta koko homma, uusin patterein…

Vuonna 1993 syntynyt Pihla on horoskoopiltaan vaaka. ”Oon kotoisin Helsingistä ja käynyt kouluni täällä. Olin Ressun peruskoulussa ala-ja yläasteen, ja lukion kävin Sibelius-lukiossa tanssilinjalla. Harrastin tanssia 8-vuotiaasta todella intohimoisesti ja ajattelinkin pitkään, että musta tulee ammattitanssija. Mulle oli tosi kova paikka aikoinaan tajuta, että haluan haluta tanssijaksi enemmän kuin varsinaisesti haluan tanssia. Olin hetken hukassa, kun en tiennyt mitä haluaisin tehdä. Onneksi sitten löysin teatterin ja näyttelemisen! Lukion jälkeen olin vuoden Lahden Kansanopistossa, siellä on ihan mahtava teatterilinja ja Timo Raita oli vetäjänä meillä. Lahden jälkeen pääsin Nätylle, ja nyt oon asunut taas Helsingissä. Tein kandin taiteellisen osion TeaKissa ja nyt kesän vietän täällä Suokissa, ja syksyllä mulla alkaa työharjoittelu Helsingin Kaupunginteatterissa. Itse produktiosta en voi vielä kertoa mitään tässä vaiheessa, mutta yksi unelmani käy nyt kyllä toteen, kun tuonne pääsin. Unelmapaikka!” Pihla riemuitsee.

(c) Veera Hongisto 

Mitä harrastat? ”Harrastan liikuntaa, ja pyrin liikkumaan vähintään kolme kertaa viikossa. Harjoituskaudella se kyllä on vähän jäänyt, koska produktion tekeminen itsessään on niin intensiivistä tuolla saaressa. Mä käyn kuntosalilla ja lenkillä – lenkkeily on mun mielestäni hirveän meditatiivista. Mä harrastan myös hot joogaa jonkun verran ja varsinkin kesäisin vesijuoksua, ja lisäksi pyrin pyöräilemään kaikkialle. Ystävät on mulle hirmu tärkeitä myös ja mulla on tosi laaja ystäväpiiri. Mä rakastan myös kokkaamista. Mikähän olis mun bravuurini? Mielestäni mä osaan tehdä erinomaista munakoisocurrya ja sienirisottoa, ja kaikenlaisia pastoja. Ruoka on mulle kyllä iso intohimon aihe. Keväällä olin täällä TeaKin lisäksi Ravintola Kuurnassa tarjoilijana ja kävin siellä viinikoulutuksen. Pääsin tutustumaan viinien maailmaan ja niiden yhdistämiseen ruoan kanssa. Musta se on hirveän viehättävää, ja voisin helposti nähdä itseni töissä ravintola-alalla, jos musta ei olisi tullut näyttelijää.”

”Sithän mä käyn laulutunneilla, ja lasken sen myös harrastukseksi. Oon nyt rampannut enemmän tai vähemmän kahden kaupungin väliä kolmen viime vuoden aikana, joten mulle ei ole tullut yhtä tiettyä kiinteää laulunopettajaa. Keväällä oon käynyt Petra Karjalaisella ja Riitta Keräsellä, upeita naisia molemmat. Irina Milanilla oon tosin käyny tulkinta- ja fraseeraustunneilla 16-vuotiaasta saakka. Irina on elävä nero ja luonut ihan oman tekniikan siihen, miten tekstiä tulkitaan kappaleissa. Se on ollut todella opettavaista sekä laulullisesti että näyttelijäntyöllisesti. ”

Osaatko soittaa mitään soitinta? ”Oon tänä keväänä alkanut käydä pianotunneilla Joel Mäkisellä, hän on näyttelijä ja muusikko. Oon nyt alkutaipaleella tämän asian kanssa, mutta ehdottomasti haluan ja aion opetella soittamaan pianoa paremmin. Joel on onneksi hurmaava opettaja. Nyt on pidetty kesä vähän breikkiä kummankin työkiireiden vuoksi. Jopi oli katsomassa viime viikolla meidän Seitsemän veljeksen ensi-iltaa ja silloin oli puhetta, että syksyllä taas jatketaan opintoja.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Kyllä mä koen vahvuuteni olevan ehdottomasti se, että oon musiikillisesti ja tanssillisesti lahjakas. Ääninäyttelijänäkin oon saanut nyt tehdä aika paljon duunia, mulle on mielekästä ääni ja tekstin tulkitseminen. Semmosen omaäänisyyden löytäminen. Musta tuntuu, että rooliakin lähden usein rakentamaan fyysisten elementtien ja äänen kautta. Kyllä mä koen myös, että mun vahvuuteni näyttelijänä on se, että mä oon ihan helvetin sinnikäs. Jos mä jotain päätän, sen eteen tehdään töitä ja mennään tarvittaessa vaikka läpi harmaan kiven. Sellainen luonteenpiirre on tässä ammatissa tosi tärkeää, ja varsinkin nuorella iällä. Juuri juttelin ”teatterikummini” Anna-MaijaTuokon kanssa tästä aiheesta. Mulla kun ei ikäni ja kokemukseni puolesta ole vielä paljon työnäyttöä, joten tärkeää on se, että teen kaikki duunini sikahyvin ja saan niistä palautetta, koska se edistää mua. Ja onhan olemassa vielä suuri intohimo tätä alaa kohtaan, tämä on valtavan suuri osa koko identiteettiäni ja mulla on hirveä palo ja motivaatio päällä koko ajan. Lisäisin vielä, että mulla on hyvä näyttämöllinen rytmitaju – pystyn hahmottamaan hyvin, missä fokuspiste näyttämöllä kulloinkin liikkuu. Nyt kouluaikana oon oppinut tuosta vielä lisää ja varsinkin ohjaaja Miika Muraselta oon oppinut paljon. Hänellä on erinomainen taito liikutella fokuspistettä isossa joukkiossa.”

Onko sinulla jotain erityiskikkoja, taikatemppuja tai vastaavia bravuureita? ”Heh, no mun karaokebravuurini on ’Aikuinen nainen’ - ja mä vedän sen loistavasti!”

Veljekset kosimassa Venlaa (c) Tanja Ahola 

Kerrohan vielä, missä olet tehnyt ääninäyttelijän töitä? ”Lastensarjoja oon tehnyt paljon, ja aloin tehdä niitä jo tosi nuorena. Naapurissamme asui mies, joka toimi Ghibli Studion leffojen maahantuojana ja hän bongasi mut dubbaamaan. Tänään olin tekemässä Ryhmä Hau-sarjaa, ja sattumalta Yle Areena oli kuvaamassa ja haastattelemassa mua siellä, kun olin aamulla töissä. (ohessa linkki juttuun ja videonpätkää!) Lasten keskuudessa Ryhmä Hau on kuulemma tosi suosittu sarja. Mun unelmani olisi saada Disney-prinsessan rooli. Se olisi ihanaa! Vielä kun prinsessa olisi tosi cool ja itsenäinen – se olisi kyllä hienointa ikinä!” innostuu Pihla.

Mikä olisi sellainen taito, minkä haluaisit osata? ”Näytteleminenhän on ihanaa siinäkin mielessä, että sen kautta mulle mahdollistuu uusien asioiden oppiminen. Uuden roolin kautta saan esimerkiksi mahdollisuuden oppia uuden murteen tai opetella tekemään voltteja. Jos nyt oikein alan miettiä, niin kyllä pianonsoiton lisäksi mä haluan oppia musiikin teoriaa lisää, koska oon tosi paljon kiinnostunut musiikkiteatterista. Mun täytyy tehdä sen eteen vielä töitä. Ja akrobatia kiinnostaa mua myös, olisi mahtavaa kehittyä siinäkin vielä enemmän. Oon liikkunut aiemmin niin paljon ja uskon, että mulla voisi siihen olla ihan hyvät perusmahdollisuudet. Tässä Seitsemän veljestä-esityksessä ihailen esimerkiksi Miro Lopperin hienoa lentokohtausta, Miro vielä tekee sen niin hienosti.”

Mikä on ollut toistaiseksi isoin ammatillinen haasteesi? ”Kyllä se oli viimekesäinen Vartiovuoren Kesäteatterin Eemeli, siihen liittyi paljon muitakin asioita. Mä en ollut ennen sitä kesää asunut koskaan yksin, ja yhtäkkiä mä muutin yksin asumaan uuteen kaupunkiin, mistä en tuntenut ketään. Toki Työviksen ’Mestaritontun seikkailut’ oli iso ammattiteatteriproduktio, mutta se tehtiin yhteistyönä mm. meidän koulun kanssa ja ohjaajana oli meidän koulun lehtori. Eemelissä olin tavallaan ensimmäistä kertaa ammattilaisidentiteetillä tekemässä, ja se oli todella jännittävää. Pääsin tekemään isoa roolia ja olin lähes koko ajan näyttämöllä, kakkosvuosikurssilaisena. Olin nähnyt Miika Murasen ohjauksia aiemminkin, ja itse asiassa soitin hänelle ja kysyin, miten pääsisin mukaan ja haluaisin tehdä hänen kanssaan töitä. Aukkareiden kautta pääsin sitten mukaan.”

Pikku-Iida Pöperö-Maijan ja Eemelin keskellä (c) Pirita Linden 

”Toisenkin jutun haluaisin mainita. Mulla on muusikko Jiri Kurosen kanssa Kaj Chydenius-lauluilta, ja sen kanssa oltiin keikalla Tampereen Teatterikesässä pari vuotta sitten. Se oli kyllä hieno ilta! Esiinnyttiin vielä Hotelli Tammerissa ja sali oli tupaten täynnä. Meitä jännitti ihan kauheasti, että tuleeko ketään katsomaan, kun Teatterikesä on niiiin täynnä hienoja esityksiä ja itse herra Chydenius oli ollut edellisenä iltana esiintymässä Ohjelmateltassa Antti Holman kanssa. Ajateltiin, että mahtaako ketään tulla ja jos ei, lohduttauduttiin sillä, että ollaan ihan alussa vielä juttumme kanssa ja saamme kuitenkin hyvää kokemusta. Isäni tuli bäkkärille sanomaan viisi minuuttia ennen alkua, että tupa on ihan täynnä ja kaikki halukkaat eivät mahtuneet edes sisälle. Se oli mun ensimmäinen ’muusikkoidentiteetin’ juttuni, tai tavallaan muusikkouden ja näyttelijyyden yhdistäminen. Hieno muisto! Se oli vielä ensimmäinen juttu, mitä oli alusta loppuun itse luomassa. Minun ja Jirin yhteinen juttu, joka tuntuuhenkilökohtaisesti hirveän tärkeältä.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Isäni on Savonlinnan Oopperajuhlien tuotantopäällikkö, hän oli myös Kansallisoopperassa pitkään töissä. Itse asiassa mun ensimmäinen kokemukseni näyttämölläolemisesta on Savonlinnasta, olin avustajana alle kouluikäisenä. Esitin orjalasta Aida-oopperassa… Muistan kun seisoin harjoituksissa näyttämöllä ja ymmärsin olevani osa jotain isoa ja merkittävää. Tuo kokemus on yksi iso osatekijä sille, mikä motivoi mut tähän ammattiin. Lapsena pörräsin paljon isän työpaikalla, ja oon nähnyt ensimmäisen oopperani ollessani 3-vuotias. Treenejä seurasin lapsena myös paljon. Joku siinä muodossa mua viehätti ja kiehtoi jo silloin”, Pihla muistelee.

Vähän jo näköjään vastasitkin sitten tähän seuraavaan kysymykseen, eli milloin kiinnostuit teatterista ja mikä kiinnostuksen herätti? ”Tuo oli kyllä ensimmäisen konkreettinen muisto. Lapsena tosin jo tein omia esityksiä ja pakotin kaikki katsomaan niitä. Kesken juhlien, tai sitten mainoskatkon aikaan ei suinkaan katseltu tv-mainoksia, vaan katseltiin mun mainoksia. Tai katsoin ensin, miten näyttelijä tekee telkassa ja tein sitten saman uusiksi… Vähän raskasta, heh. Sithän mä harrastin tanssia pitkään ja ala-asteella olin myös teatterikerhossa. Se harrastus loppui esitykseen, jossa halusin olla prinsessa, mutta mut pistettiinkin esittämään kalkkunaa, joka herää eloon ja alkaa tanssia. Se oli mulle niin iso trauma, että lopetin siinä teatteriryhmässä! Tanssi jatkui kuitenkin, ja merkittävimmäksi tanssikouluksi sanoisin Tamara Rasmussen Opiston, sieltä sain paljon tärkeää oppia. Lopetettuani siellä mulla oli pieni etsikkoaika, jonka jälkeen menin Skene Musiikkiteatterikouluun ja siellä huomasin, että aiemmin harrastamani tanssi ja laulu ovat olleet väylä vielä johonkin muuhun, ja siellä löysin näyttelemisen. Sitten kolahti ja tajusin, että tätä mä haluan tehdä.”

”Skenen jälkeen mä kirjoitin ylioppilaaksi, jonka jälkeen olin vuoden ajan mukana Ilves-Teatterissa täällä Käpylässä. Sen jälkeen hain Lahden Kansanopistoon ja olin siellä vuoden, ja sieltä pääsin Nätylle. Vappuaattona 2014. Mun pitäisi valmistua 2019, ainakin se on suunnitelmanani. Tänä keväänä valmistuin teatteritaiteen kandidaatiksi.”

(c) Heidi Bergström 

Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? Ravintola-alako vai jokin muu suunnitelma? ”Mä pääsin kolmannella yrittämällä kouluun enkä oikeasti missään vaiheessa ole ehtinyt miettimään, että mitäpä jos en koskaan pääsekään sisälle. Näin hyvin mahdollisena sellaisenkin vaihtoehdon, että olisin hakenut Lontooseen opiskelemaan musiikkiteatteria – samaa alaa sekin, ja pidän edelleen mahdollisuutena lähteä sinne maisterivuosina vaihtoon erikoistumaan musateatteriin. No, koen myös niin, että tämä ammatti valitsi minut eikä toisinpäin. En osaa sanoa muuta.”

Miksi sitten juuri teatteri? ”Siinä on jotain niin maagista! Mä olin lukioaikoinani monta vuotta töissä Kansallisoopperan narikassa ja oikeasti rakastin sitä työtä. Yksi syy oli se, että mä rakastan sitä tunnelmaa, joka on kun mennään teatterisaliin, ennen kuin esitys alkaa. Oli ihanaa olla kokemassa se joka ilta. Jotenkin teatterintekeminen on mulle ns. suuri rakkaus, yleisön ja näyttelijöiden kohtaaminen juuri siinä hetkessä on mielettömän viehättävää mun mielestäni. Teatterityön yhteisöllisyys on todella merkittävää mulle myös. Mulla on hirveän suuri tarve koko ajan olla osa jotain yhteisöä, ja teatterissahan se täydentyy kyllä. Tässä kohtaa ihmisiä ihan eri tavalla, päästää toiset ihmiset lähemmäs, ja niiden ihmisten kanssa edistämme jotain nimenomaan yhdessä. Teatteri on hirvittävän hieno tapa kohdata ihminen!”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Mulla on ollut välillä vähän vaikeuksia sinnikkyyden kanssa, se ei aina ole mikään maailman helpoin piirre. Tietynlaisen armon antamisen kanssa itselleni mulla on ollut välillä vaikeuksia. Puheen lehtorini Tiina Syrjä sanoi mulle ensimmäisenä vuonna, että ”Pihla, kyllä maailma kannattelee sua ilman että sä koko ajan aktiivisesti yrität tai puristat!” Maailma kyllä kantaa silti. Mun mielestäni se on äärimmäisen lohduttava ajatus.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet ihaillut kauemmin? ”Onhan niitä. Ehdottomasti nostaisin sieltä teatterikummini Anna-Maija Tuokon, ihailen valtavasti hänen uraansa ja hänen suhdettaan työntekemiseen. Näin hänet ensimmäisen kerran näyttämöllä Wicked-musikaalissa, olin itse silloin 16-vuotias ja Wicked oli muutenkin mulle tosi pysäyttävä kokemus. En tiennyt musikaalista ennalta yhtään mitään, katselin vaan suu auki että mitä täällä oikein tapahtuu! Väliajalla olin jo sitä mieltä, että mun on PAKKO päästä teatterikouluun ja PAKKO pyytää Anna-Maijaa teatterikummikseni. Selkeesti mun ihailuni kohdistuu vahvoihin naisiin. Koulun professoria Pauliina Hulkkoa mä ihailen, hän on äärimmäisen viisas ihminen ja johtaa todella hienolla kädellä Nätyä. Anna Paavilaista mä ihailen, haastattelin häntä kandintyötäni varten. Ihailen hänen rohkeuttaan avata suunsa ja tehdä esityksiä asioista, jotka ovat aiemmin olleet ehkä tietyllä tavalla vaiettuja.”

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Mun pitää varmaan ensin lojaalisti vastata kurssikaverini Mikko Kauppila, koska oon pakottanut Mikon vastaamaan tässä kysymyksessa aikoinaan minut hahah. Lähtökohtaisesti haluan ajatella, että ihan kuka tahansa on mun unelmieni vastanäyttelijä. Seela Sellan kanssa olisi ihan mieletöntä päästä näyttelemään! Anna-Maijan kanssa olisi hienoa päästä näyttelemään myös, koska ollaan kouluvuosien aikana keskusteltu näyttelemisestä, olisi mielenkiintoista päästä kokemaan se käytännössä. Ja Maria Ylipään! Mennään taas vahvojen naisten linjalla.”

Entäs duetto? ”Hmmm… Oon kiertänyt muutaman kesän (lukioikäisenä taas) Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani -bändin kanssa lastenhoitajana niiden keikoilla, ja ne on mulle kyllä sellaisia ’musiikillisia coacheja’ ja ottaneet mut todella hienosti vastaan, Tuure ja koko bändi. Ja Jiri Kuronenhan, jonka kanssa teen sitä Chydenius-lauluiltaa, soittaa Tuuren bändissä. Musta olisi ihan mahtavaa päästä vetämään duettoa Tuuren kanssa. Itse asiassa muuten kerran oon ollut lavalla fiittaamassa Savonlinnan keikalla, Yona ei ollut silloin paikalla joten minä lauloin ’Tahtoisin, tahtoisin’ -kappaleessa Yonan osuudet.” (Tässä videonpätkää siitä!)

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oon näytellyt Nätyn Teatterimontussa Tampereella, TeaKissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Vartiovuoren kesäteatterissa Turussa ja nyt täällä Ryhmäteatterissa Suomenlinnassa. Pikku Prinssi-esityksen kanssa kierrettiin mm. Tampereen Teatterikesän off-ohjelmistossa, ja aiemmin olin Lahden kansanopistossa, Ilves-Teatterissa ja Skenessä, jonka esitykset olivat Aleksanterin teatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Vartiovuoren Eemelin jo mainitsinkin, se oli mun eka ammattiproggis. Jokaisessa esityksessä on kyllä ollut aina jotain merkittävää. ’Mestaritontun seikkailuissa’ oli ihanaa päästä tekemään töitä Hanna Brotheruksen kanssa, hän toimi siinä koreografina ja yhdessä luotiin mun hahmoani. Kakkoskurssin keväällä meillä oli Pekka Heikkisen vetämä monologikurssi, TeaKin dramaturgiopiskelijat kirjoittivat meille siihen monologeja. Mä en oo varmaan ikinä jännittänyt mitään esiintymistä niin paljon kuin silloin, siinä oppi ihan eri tavalla siitä, miten esitystilannetta kannatellaan yksin. Täällä Ryhmäteatterissa veljeksethän on pääfokuksessa, joten nyt on harjoiteltu sitäkin, että ammattitaitoa on myös se, että antaa tilaa muille.”

Mestaritontun seikkailuista, Pihla keskellä (c) TTT

Miten sinä selittäisit sanonnan ’teatterin taika’, vai pystyykö sitä edes selittämään? ”Kyllä se on ihmisten kohtaamisessa, sekä vastanäyttelijöiden että katsojien. Loppupeleissä koen aina olevani paljaana ja rehellinen, vaikka näyttelenkin roolia. Taika liittyy myös selittämättömään intohimoon ja tunteeseen, että mun vaan täytyy tehdä tätä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi ihminen, joka tekee paljon töitä unelmiensa eteen.
On se mitä vaan. Motivaatio ja palava halu tehdä jotain – että on löytänyt jonkun hirveän tärkeän asian. Lisäksi mua inspiroi matkustelu ja pyrin sijoittamaan siihen niin paljon kuin vain voin, jotta pääsen käymään matkoilla. Viime vuonna olin Venäjällä, Siperiassa. Oltiin luokan kanssa tekemässä siellä vieraalla kielellä näyttelemisen kurssi, mikä on sitten ihan oma tarinansa se. Sitten olin Lontoossa, Espanjassa, Berliinissä ja Islannissa. Ulkomailla asiat saa ihan toisenlaisen perspektiivin, kun pystyy tarkastelemaan niitä etäältä.”

Tässä vaiheessa ilma viileni yllättäen ja siirryimme sisätiloihin. Hetken kuluttua kauhea ukonilma ja kaatosade sai muutkin tungeksimaan Panimoravintolan terassilta sisälle. Hyvin ennakoitu!

Podetko ramppikuumetta? ”Juuri kehuskelin Eino Heiskaselle, että en todellakaan pode ramppikuumetta ja kun tuli ensi-ilta niin huh huh. Menin ja heiluttelin käsiäni ympäriinsä ja sanoin Einolle, että kyllä taidan sittenkin vähän potea. En koskaan koe sitä lamauttavana tai siten, että mulle tulisi huono olo. Mä vaan alan ’pöpöttää’ ihan sikana, eli jännitys kääntyy mulla ylienergisyydeksi.”

Onko sinulle ehtinyt muodostua mitään omia rutiineja tai ’rituaaleja’, joita toistat ennen esitystä? ”Ei ole, mä yritän vältellä kaikkea tuollaista. Se menisi helposti siihen, että alkaisin ajatella, että esitys on lähtökohtaisesti pilalla jo valmiiksi ennen alkua, jos en saa suoritettua kaikkia rituaalejani.”

Kerro joku kommellus. ”Vartiovuorellahan on katsomo katettu, mutta näyttämö ei todellakaan. Oli pari sellaista näytöstä, jossa satoi kuin saavista kaataen. Yhdessä näytöksessä näki jo kaukaa, että tuolta muuten on tulossa aikamoinen sade. Ennen väliaikaa laulettiin ”kesä on tullut taas, aurinko maan sulattaa, kukkaset alkaa kukkimaan” ja tanssin Valtteri Lehtisen kanssa, joka oli Eemelin roolissa. Valtteri oli niin märkä vedestä, että silmäripsistään tippui vettä. Siinä oli kyllä pokassa pitämistä myös kun satoi niin kovaa, että katsomo ei kuullut repliikeistä eikä lauluista mitään, kun sade rummutti katsomon kattoon. Huomasi, että yleisössä kyllä sympattiin meitä. Maija Koivisto totesi vaan, että ”rakkaudesta lajiin”.”

Eemelistä (c) Pirita Linden 

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Vappuaattona 2014 Nätyn viimeisen kokeen viimeinen päivä oli ohi ja meitä oli enää 20 hakijaa jäljellä. 12 otettaisiin sisään ja mietti, että nyt on suurempi mahdollisuus päästä sisään kuin tippua. Kokoonnuimme yhteen ja meille sanottiin, että seuraavaksi luetellaan sisäänpäässeiden nimet ja jos kuulet nimesi, voit siirtyä Teatterimonttuun. Ja sitten kuulin oman nimeni. Mua edelleenkin liikuttaa ajatus siitä kun nousin ylös ja tajusin, että musta tulee näyttelijä! Kävelin portaat alas ja siellä oli jo valmiiksi väkeä joista tiesin, että heidän kanssaan tulen olemaan ’naimisissa’ seuraavat viisi vuotta elämästäni. Osan tunsin, osan en. Ja sitten rakas rakas ystäväni Elina Saarela saapuu myös portaita alas. Itkettiin ja halattiin. Kyllä tuo on yksi mun elämäni hienoimmista päivistä”, Pihla myhäilee.

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Syksyllä alkaa nyt tosiaankin työharjoittelu Helsingin Kaupunginteatterissa, ja valitettavasti produktiosta en pysty kertomaan yhtään mitään, koska sitä ei ole vielä julkistettu. Elokuussa alkaa pyöriä Ryhmä Hau, jossa oon mukana dubbaamassa, ja lisäksi muitakin dubbauksia on tulossa. Tällä hetkellä väännetään tiukasti Suomenlinnan Seitsemää veljestä, näytöksiä on elokuun loppupuolelle asti.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Mä haluaisin olla Pikku Myy, koska sillä on niin magee asenne!”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi ja nimesi? ”Virtasen Mikko on antanut mulle lempinimen Pixie, joten ehkä mä olisin SuperPixie, maailman tehokkain!”

SuperPixie nappasi itsestään kuvan 

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Tää on mulle vähän haastava kysymys, kurssillani on paljon vahvoja femmareita ja me ollaan pohdittu yhdessä naisen asemaa ja rooleja teatterikentällä ja ylipäätänsä maailmassa. Tuija Liikanen piti meille mielenkiintoisen kurssin sukupuolen representaatiosta näyttämöllä, jossa itseasiassa juuri tutkittiin kyseistä asiaa. Onko meidän käytös sidoksissa meidän sukupuoleen? Millä tavalla, miksi? Mä koen, että mun ei tarvitse muuttaa sukupuoltani toimiakseni ihmisenä jollain tavalla.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin sinne mukaani kirjan, jota parhaillaan oon lukemassa eli Koko Hubaran ”Ruskeat tytöt”, Twin Peaksin uusimman kauden, jotain ihanaa pastaa ja kuohuviiniä. Itse haluaisin kokata siellä.”

Tässä välissä puhuttiin sitten tovi Twin Peaksista…

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Haluaisin sellaisen hienon majan, mikä Tarzan-elokuvassakin on, eli se olisi korkealla puussa ja sinne mentäisiin tikapuita pitkin. Se olisi sellainen taikamaja. Haluaisin sinne hienot valot ja ottaisin samoja asioita mukaan mitä majaankin ja lisäksi ystävän, jotta voitaisiin jakaa kuohuviini ja hyvä keskustelu.”

Jos saisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä mua kiinnostaisi hirveästi nähdä Marie Antoinetten ajan elämää – tuntuu, että elämä oli silloin niin paljon sukupuolisidonnaisempaa ja roolitetumpaa kuin oma elämä. Se voisi olla myös aika järkyttävä, pysäyttävä kokemus.”

Toinenkin selfie 

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Voi vitsi! Kyllä se olisi musikaali, kiva elämänmakuinen musikaali. Mun roolissani voisi olla joku, joka tuntee mut oikein hyvin. Mua voisi esittää yksi parhaista ystävistäni Hilma Kotkaniemi, joka menee nyt TeaKissa kakkosvuosikurssille. Tai sitten rikotaan sukupuolirajoja ja roolissa voisi olla Aapo Puusti!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Huora
- Mikä sytyttää sinut? - Itsevarmuus
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Sovinismi
- Suosikkikirosanasi? - Vittu
- Mitä ääntä rakastat? - Hiljaista puheensorinaa, johon nukahtaa
- Mitä ääntä inhoat? - Uhkaavaa huutamista
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Viinitilan omistaja
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Huora
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Sä tulit juuri oikeaan aikaan!

Badding / Valkeakosken Kesäteatteri

Badding / Valkeakosken Kesäteatteri Apianniemessä

Ensi-ilta 9.6. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Otto Kanerva
Koreografia Sami Vartiainen
Äänisuunnittelu Harri "Hii" Savolainen
Puvustus Elina Vättö
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino
Lavastus Oskari Löytönen
Tuotanto Onnellinen mies Oy/Otto Kanerva/iltama.fi

Rooleissa : Ilari Hämäläinen, Nina Tapio/Katja Aakkula, Ilkka Koivula, Emmi Kaislakari, Ville Keskilä ja Mikko Huoviala

Bändi : Antti Vauramo, Jaakko Rossi/Olli Siikanen, Lari Lius ja Jussi Koskinen/Jussi Seppälä

Badding (c) Matti Rajala 

 Tuossa muutama viikko sitten tuli vietettyä vahingossa Heiskas-viikkoa, koskapa parin päivän sisällä näin niin Kari Heiskasen, Ilkka Heiskasen kuin Eino Heiskasenkin. Viime viikon loppupuoli kääntyi Kanerva-painotteiseksi vähän sattumalta myös, kun kahtena päivänä peräkkäin tuli nähtyä kaksi Otto Kanervan käsikirjoittamaa ja ohjaamaa juttua, joista toisessa Otto vielä lavallakin. Ehkä olisin koordinoinut aikatauluni paremmin, ehkä en. Joskus tekis toisinaan sitten taas ei.

 Jotenkin tässä alkaa mennä nämä teattereiden nimetkin sekaisin. On Suomen Kesäteatteria, Suomen Komediateatteria ja Suomen Musiikkiteatteriakin. Näistä ensimmäinen on pitänyt majaansa Valkeakoskella aiempina vuosina ja tänä kesänä olikin tuotantotauon paikka Paavilaisen porukalla. Vaan eipä hätää, Apianniemen hieno alue ei tyhjäksi jäänyt, sillä tänä kesänä paikalle nousi upouusi Valkeakosken Kesäteatteri.

 Heikki Paavilaisen käsikirjoittamissa jutuissa olen vuosien saatossa tottunut siihen, että ensin henkilö x syntyy, sitten rakastuu, sitten lauletaan, sitten tapahtuu jotain traagista, sitten uusi nousu, joku yllätysmomentti ja sitten äkillinen menehtyminen ja yhteislaulun paikka. Kaikissa väleissä tietysti lauletaan. Kummasti siihen meininkiin ehti jo tottumaan eikä mitään isompia yllätyksiä osannut odottaakaan (tosin viime vuonna Frederik yllätti hikinauhoineen). No, Kanervan käsikirjoituksessa yllätti etenkin se, että aloitettiin syntymän sijaan kuolemalla! Rauli (Ilari Hämäläinen) roudattiin lavalle avonaisessa ruumisarkussa, ja siitä hän yllättäen ponkaisikin pystyyn. Rauli elää! Ollaan Paratiisissa, jossa kaikki menneiden aikojen rakkaat elelevät auvoisesti ja voivat näennäisen hyvin. Äiti (Katja Aakkula) ja iskäkin (Ilkka Koivula), ja kaikki Raulin kaverit (Ville Keskilä).

Rafe, Rauli ja Gunnar-iskä (c) Tommi Käppi

 Ensimmäisessä osiossa minua ilahdutti 'Bensaa suonissa', jossa samalla huristeltiin keppihevostyylisesti erinäisillä kulkupeleillä. Raulin kaikkia naisia esittänyt Emmi Kaislakari ilahduttaa ilman poikkeuksia aina ja kaikkialla. Komiasti soi myös 'Ja rokki soi' (lapsena luulin, että siinä lauletaan 'slibarokki soi, koko illan soiiii') ja letkeästi venkoili Ilari Hämäläisen lanteet musiikin tahdissa. Oli muuten varmasti vuoden tuulisin päivä, ja luonto tarjosi tällä kertaa tuulikone-elementin kaupantekijäisiksi. Kutrit siis heiluivat hienosti rokin tahdissa, vähän myös lahkeetkin. Hauskaa oli myös bongata katsomorakenteen katolle lennähtänyt isohko lokki, joka leyhytteli siipiään ja näytti siltä kuin lintu olisi seisoskellut pressun päällä ylösalaisin, kun alhaaltapäin sitä tiiraili.

 'Ja rokki soi'-kipaleesta minulla on myös hauska muisto. Tulin silloisen poikaystäväni (nykyisen aviomieheni) kanssa baarista vuonna luu ja nahka kotiini keskellä yötä, ja jostain syystä jannu sai päähänsä esittää minulle Badding-imitaatiota. Lienikö syynä päällään ollut muutamaa numeroa liian pieni liekkikuvioinen paita, joka seksikkäästi paljasti orastavan vatsakummun? No, joka tapauksessa hän kiemurteli badding-tyylillä ympäri olohuonetta tätä biisiä laulaen, taisi olla koirani talutushihna mikrofoninjohtona. En muista, performanssista suurin osa jäi näkemättä koska kierin naurusta pitkin eteisen mattoa. Mainittava on myös eräs edesmennyt ystäväni herra Z, joka puhui aina Rauli "Pudding" Somerjoesta.

 Performanssista puheenollen, tässäkin esityksessä nähtiin Harro Koskisen (Mikko Huoviala) pienimuotoinen show valtavan kalan kanssa. Odotin koko ajan, että milloin Huoviala ilmaantuu lavalle M.A. Nummisena yllärinä ja kertoo nähneensä Helga-neidin kylvyssä, mutta tätä ei ikäväkseni tapahtunut missään vaiheessa.

 Väliajalla sain herkkuja sormiin, ne pyyhin makkarapaperiin...

 Loppupuoliskolla ei Raulia laulaminen kauheasti aina kiinnostanut, yleisön eteen meneminen oli yhtä tuskaa. Saatiin sitten onneksi Tammilehdon Pekka (Ilkka Koivula) paikkaamaan siinä tapauksessa, että Somerjoki jämähtäisi rypemään takahuoneen puolelle mieluummin viinaputelin kanssa. Pekka, joka myöhemmin tunnettiin Topi Sorsakoskena, vetäisi kohtalaisen irtonaisen ja kokonaisvaltaisen Sulamith-version. Tunsin kinesteettistä empatiaa ja melkein irtosi leuka itseltänikin moista esitystä katsoessa. Varsin vakuuttava oli Ilkka Koivula Topin roolissa samassa paikassa muutama vuosi sitten, 'On kesäyö'-musiikkinäytelmä nähtiin myös Vaasan Kaupunginteatterissa ja sieltä Ilkka oli näemmä saanut vielä lisää matskua tulkintaansa. Oli aika jäätävä veto, ja kirjaimellisesti loksautti leuat.

Koko porukka, paitsi Harro puuttuu (c) Tommi Käppi 

 Luulin jo esityksen päättyvän 'Kauas pilvet karkaavat'-kappaleeseen, mutta ei. Vielä pistettiin kioski pystyyn ja luikautettiin muutama biisi. Tuli vähän hoopo olo.

 Eipä tämä nyt mitään ihmeitä kyllä tarjonnut, Ilari Hämäläis-ja Ilkka Koivula-faneille kyllä herkkua muuallekin kuin sormiin. Koreografioista en tykännyt sitten yhtään, Sami Vartiaiselta kun olen nähnyt vähän tyylikkäämpiäkin kuvioita. Kotimatkalla mietin, että miksi vuodesta toiseen löydän itseni esityksistä, joissa varsinaista sisältöä ei ole nimeksikään. On toki hauskoja hahmoja ja/tai hyviä biisejä ja lauluja, mutta ... Kesällä kevyemmin kaiketi, ettei tarvitse viikkotolkulla miettiä reissun jälkeen esityksen teemoja ja saada jälkikäteen ahaa-elämyksiä. Täältäkin toki poistuttiin hymy huulilla ja tuulesta huolimatta viihdyttiin, eli kai se on asenteestakin kiinni.

 Loppukaneettiina voisi nätisti todeta, että ammattilainen fiilaa ja höylää kyllä vähän tylsemmilläkin vehkeillä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Valkeakosken Kesäteatteri!)

Suklaasydän / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Suklaasydän / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Ensi-ilta 29.6. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Osku Valve ja Otto Kanerva
Ohjaus Otto Kanerva
Apulaisohjaaja Osku Valve
Musiikin ohjaus ja sovitukset Antti Vauramo
Lavastus Oskari Löytönen
Äänitekniikka Harri "Hii" Savolainen
Puvustus Elina Vättö
Kampaus-ja maskeeraussuunnittelu Pirjo Leino
Tuotanto Onnellinen mies Oy/Otto Kanerva/iltama.fi

Rooleissa : Juhani Laitala, Otto Kanerva, Anna Hanski, Sani ja Annika Eklund

Bändi : Kalle Penttilä (esityskapellimestari ja koskettimet), Peter Engberg/Jussi Turunen/Marko Karhu (kitara), Jukka "Frogley" Mänty-Sorvari/Aku Nyyssönen (rummut) ja Henri Savolainen (basso)

 Heti kärkeen rehellinen tunnustus : en ollut ennakkoon lainkaan innostunut HUK:n tämänkesäisestä ohjelmistovalinnasta. Eräs nimeltämainitsematon tuttuni esitti minulle lyhyen koosteen tulevasta esityksestä jo kuukausia sitten laulamalla "bumtsi-bum bumtsi-bum-bum" ja esittämällä hienon koreografian. Että jos jostain syystä itse esitys jäisi näkemättä kokonaan, voisin palata muistoissani tähän koosteeseen ja se olisi siinä. Aluksi näytti siltä, että pääsisin esitystä katsomaan vasta heinäkuun puolivälin jälkeen (kiitos iltapainotteisten työaikojeni), mutta sitten yllättäen ensi-iltapäivän työvuoroni vaihtui ja niin minä löysin kuin löysinkin itseni enskariyleisön joukosta, kaikesta huolimatta. Miten siis selvitä reilusta parituntisesta 60-luvun nostalgia-aallosta kunnialla, kun moista aaltoa en nyt tähän väliin olisi kaivannut? Koskapa olen vähän diplomaattihenkinen ja toivon tietysti kotikaupunkini uudelle kesäteatterille kaikkea hyvää ja pitkää ikää, ajattelin istua katsomoon avoimin mielin ja tarkistaa jälkikäteen vasta, että kannattiko. Periaatteessahan olen aina ollut itse sitä mieltä, että ennakkoluulot hiiteen ja rohkeasti katsomaan sellaistakin, mikä ei ihan heti ensimmäisenä eikä toisenakaan ajatuksena nappaa. Miksi sitten sorruin itsekin tähän samaan ansaan lankeamaan? Sitä sopii pohtia.

 Jotenkin oli outoa ajella Kaupunginpuistoon tällä kertaa. Muutama kesä tuli vietettyä puistossa talkoolaisena hyvin tiiviisti ja niinä kesinä ei juuri muualla kesäteattereissa käytykään. Sain kesäteatteriannokseni täyteen siitä, että myin kaljaa ja kahvia ennen esitystä ja väliajalla, ja siinä sivussa näin ja kuulin kahviostakäsin silloisen esityksen ties kuinka moneen kertaan. Kolmatta vuotta peräkkäin olin tulossa "vain katsomaan". Oli vähän haikea ja surumielinenkin olo. Perillepäästyäni fiilis kuitenkin muuttui. Iloisia ihmisiä odottamassa esityksen alkua, puheensorinaa, halauksia, jälleennäkemisen riemua, paljon tuttuja, aurinkoa, naurua. Tunsin taas olevani "kotona"!

 Katsomossa koin eräänsortin tähtihetkiä, kun legendat Anja Pohjola ja Maija Karhi istuutuivat samalle penkkiriville. Kotoisa olo tuli sitten siitä, että näyttämömestari Veikko Pulli toivotti väen tervetulleeksi ja tietysti kilkutteli rytmikkäästi, jotta mattimyöhäisetkin älyäisivät hiljalleen siirtyä katsomon puolelle. Pitänee myös muistuttaa, että iltanäytökset alkavat nykyään klo 18 eikä suinkaan tuntia myöhemmin.

 Ja mistäkös Suklaasydän sitten kertoo? Tapahtumat sijoittuvat 60-luvulle Tanssiravintola Herttuan tiloihin. Paikan omistajalla Tapanilla (Juhani Laitala) on massit varsin vähissä ja vaikuttaisi siltä, että koko paikka jouduttaisiin sulkemaan, ellei ihmeitä tapahtuisi. Ulosottomies Jouko Raiskio (Otto Kanerva) piinaa visiiteillään, ja pirullistahan se on kun ei ole mistä maksaa. Tapanin täytyy turvautua jopa äärimmäisiin keinoihin ja laulaa "Vippaa mulle viitonen" ja samalla tuijottaa eturivin miestä lähietäisyydeltä silmiin. Mies jo melkein alkoi kaivaa kuvettaan! Lisäksi selviää, että koko puutalokortteli on purku-uhan alla ja siinä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että olisin vastaavajuonista menoa nähnyt aiemminkin. Jostain tarttis pätäkkää kaivella. Tarvittaisiin ihme!

Tapani ja Jouko 

 Ei elo kuitenkaan näin ankeaa ole. Onneksi Herttuassa on töissä kolme simpsakkaa neitosta kellohameineen, nimittäin Leena (Anna Hanski, jonka kerroin väliajalla olevan Anja Pohjolan mummo. Lisäksi kerroin taksin numeron olevan 112 täällä, joten ei mennyt väliaikapuheet ihan putkeen.), Helena (Sani) ja Ulla (Annika Eklund). Aina on oivallinen tilaisuus luikauttaa kaunis laulu menneiltä ajoilta, ja näitä lauluja kyllä sitten kuullaankin tämän tästä, sopi kohtaukseen tai ei. Jäi vähän epäselväksi, että mitä tytöt ravintolassa työkseen tekivät. Tarjoilijoitako?

 Bloggaajaguru Siiri kehitteli alkukesästä hienon kesäteatteribingon, jonka voi tästä napata itselleenkin ja täytellä. Itse olen unohtanut täyttelyn kokonaan, mutta heittämällä tässä Suklaasydämessä olisi saanut rukseja vedellä ainakin kahdeksaan kohtaan, vaan ei tullut bingoa ei.

 Pelkkää laulamista ja rahapulassa kieriskelyä ei esitys ole. Romantiikkaa ja runoratsun laukkaa on myös ilmassa, kun Jouko iskee silmänsä saapikkaisiin ja kauniisiin sääriin, muuttaa samoille huudeille asumaan ja runoilemaan. Jos minulta kysytään, olisin mieluummin katsellut Joukoa ulosottomiehen hommissa, sillä hänen pestinsä saa rouwa Martta Isaksson ja täytyy todeta, että en eilisillan jälkeen pysty enää varmaankaan kuuntelemaan Oopperan kummitusta ilman, että sieluni silmin samalla näkisin erään hahmon valtavine ahtereineen kuin suoraan painajaisista. Kiitos tästä! Toki mukana on myös vitsihuumoria viljelevä Kössi-jannu prätkineen, ja pakostikin hymyilytti vaikka kuinka koitin olla coolina tyyliin "minuun ei tämänkaltainen huumori oikein iske".

 Bändihän on loistava, se on selvä. Itse asiassa koskaan aiemminkaan ei bändistä ole moitteen sanaa herunut missään proggiksessa, sen suhteen on ollut aina laadukasta menoa ja mannaa korville. Nyt bändiläiset pääsivät esittämään myös maankuulua Spitfires-orkesteria, jolla tuntui ohjelmistossa olevan ainakin Beatles-covereita. Etenkin kappaleessa "Sulle silmäni annan" oli varsin vangitsevaa kitaran ja basson yhteispeliä.

 Ja kyllähän ne laulutkin saavat jalan tahtia hytkyttämään, ja melkein kaikki sanatkin osasin. Meikä ei ole 60-lukua nähnytkään, mutta silti! Näin se vaan menee. Nostalgia on ihmeellinen juttu. Etenkin kesäisin nämä kappaleet tuntuvat vievän aikaan, jolloin ei Netflixiä tuijoteltu tai someteltu, ei otettu lähikontaktia Tinderistä vaan daamia vyötäisiltä kiinni ja tiukkaan tangopyöritykseen. Helmat vaan heilahtavat somasti. Oikein harmittaa, ettei minusta ole mekkoihmiseksi eikä toisaalta myöskään nyörisaapikkaisiin sonnustautumaan. Toki voin tehdä samoin kuin Sani, eli laulella "oi jos oisit kultaseni sokerpalanen" ja samalla nyppiä pelakuusta tai muusta ruukkukasvista kuivahtaneita lehtiä pois.

 Vielä pitänee mainita väliajan huumaava makkarantuoksu, Hillman, Jack Nicholsonia muistuttava Juhani Laitala (samanlaiset viekkaat silmät ainakin), namikioski ja Viulunsoittaja katolla. Kyllä vaan. Kaikista kipaleista yllättäen "Rikas mies jos oisin" jäi korvamadokseni ja laulelin sitä vielä kotonakin (tosin Turo´s Hevi Geen sanoilla).

 Tuliko muuten sitä koreografiaa, jonka tuttuni aiemmin viritteli? Ei tullut! Ja kannattiko mennä katsomaan? Kyllä kannatti. Olen edelleenkin sitä mieltä, että tämä esitys ei ollut ihan minun juttuni noin yleensä, mutta se ei silti estänyt minua viihtymästä ja poistumasta paikalta hymy huulillani. Sehän on tärkeintä. Ennakkoluulot siis hiiteen ja niiden tilalle avoin ja vastaanottavainen mieli. Se, ettei esitys nyt loppupeleissäkään ollut ihan täysin minun makuuni on vain ja ainostaan minun ongelmani, ei kenenkään muun. Olen satavarma siitä, että tämä esitys on ns. suuren yleisön ja nostalgiannälkäisten makuun jos mikä.

 Toitotan edelleen sitä, että etenkin hämeenlinnalaiset (ja TIETYSTI muutkin) nyt sankoin joukoin Kaupunginpuistoon. Meillä on toimiva ja pätevissä käsissä oleva kesäteatteri! Kyllä sen verran pitää omiensa puolta pitää. Kerätkää kiva porukka ja lähtekää joukolla viettämään mukavaa päivää tahi iltaa Suklaasydämen parissa. Elokuun puolivälissä on turha sitten taas ihmetellä, että jokos ne esitykset nyt loppuivat. "Kun piti mennä mutta..." Lisätietoa ja esitysaikataulua tästä näin.

Esityskuvat (c) Hanna Kanerva

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HUK!)

Haastattelussa Elina Aalto

Elina Aallon tapasin Public Corner -baarissa Helsingissä huhtikuun alussa 2017.

Vuonna 1982 syntynyt Elina on horoskooppimerkiltään oinas. ”Mä oon kotoisin Espoosta. Koulujani oon käynyt monessa paikassa, ekan ja tokan luokan kävin Espoossa, kolmannelle luokalle menin Helsingin Saksalaiseen Kouluun. Sitten kävin Tapiolan Musiikkilukion ja sieltä pääsin ylioppilaaksi. Oon asunut myös Turussa, ensin kiinnityksellä Turun Kaupunginteatterissa vuoden ja sen jälkeen freelancerina vielä toisen vuoden."

Mitä harrastat? ”En oikein tiedä, että onko mulla harrastuksia - mä oon tehnyt kaikista harrastuksistani ammatin. Oon harrastanut teatteria, oon harrastanut laulamista, oon harrastanut pianonsoittoa… nyt kaikki tuo kuuluu duuniini, mikä on kyllä itse asiassa ihanaa. Kaikenlaista harrastusta kyllä aina virittelen. Mä aloittelin viulunsoittoa 1,5v sitten, olin pitkään haaveillut siitä ja menin ostamaan itselleni viulun. En mä sitten käynyt tunneilla kuin puoli vuotta. No, nyt mulla on viulu. Sitten mä sain kaverilta vanhan järkkärin ja päätin aloittaa valokuvaamisen. Se innostus kesti kolme kuukautta. Mä oon tämmöinen, vaihtelen koko ajan sitä mitä vapaa-ajallani teen. Liikuntaa voin sanoa ihan oikeasti harrastavani jatkuvasti – rakastan kävelemistä, juoksen, käyn salilla, uin, joogaan. Jossain vaiheessa harrastin runokirjojen keräilyä ja lukemista. Mulla on niitä hirveät kasat, mutta nyt en ole enää moneen vuoteen lukenut niitä. Mielenkiinnon kohteet vaihtelee, en taida olla noissa asioissa kauhean pitkäjänteinen”, naurahtaa Elina ja kertoo vielä, että joskus on kokeillut ratsastamistakin, mutta hevosta ei sentään tullut hankittua.

Elina Aalto (c) Annika Miettinen Photography

Osaatko soittaa muita soittimia kuin pianoa (ja vähän viulua)? ”Pianoa oon soittanut nelivuotiaasta asti. Totta kai mulla on myös kitara, mutta en mä osaa soittaa sitä hahah! Pianonsoiton aloitin yksityisellä ja myöhemmin pääsin Espoon Musiikkiopistoon, 15 vuotta soitin tosi aktiivisesti. Jossain vaiheessa soitettavat kappaleet alkoivat olla massiivisia ja niitä olisi pitänyt harjoitella todella paljon. Ajattelin etten jaksa enää, kun mikään ei tule valmiiksi ellen harjoittele kolmea tuntia päivässä. Tajusin, ettei musta tule pianistia ja lopetin soittamisen. Kyllä mä vieläkin osaan pianoa soittaa, se taito ei ole ruostunut tässä vuosien saatossa. Lavaklubilla oli alkuvuodesta ”Ystävä”-niminen juttu ja siinä mä soitin vähän rumpuja, se oli ihan mahtavaa!”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi? ”Tarkoitatko ihmisenä vai näyttelijänä? Mä oon rehellinen ja luotettava. Olen myös hyvin innostuva – mä innostun ihmisistä ja asioista ja lähden mielelläni mukaan kaikenlaisiin kiinnostaviin juttuihin.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä se viulunsoitto, ihan oikeesti, on sellainen. Oon haaveillut viulusta varmasti kymmenvuotiaasta asti. Lapsena aloitin viulutunnit, mutta mulla kävi vähän huono tuuri opettajan suhteen ja se ei ollut kauhean motivoivaa. Lopetin soittamisen vuoden kuluttua. Siitä lähtien mulla on silti ollut vahva tunne, että se olisi just mun soittimeni. Olinkin vähän pettynyt kun viulun hankittuani soittohommat ei sujuneetkaan suunnitelmieni mukaan, mulla oli samaan aikaan pari proggista meneillään ja ei vaan ollut tarpeeksi aikaa harjoitella. Haluaisin oppia soittamaan niin hyvin, että voisin soittaa näyttämölläkin viulua, edes jotain yksinkertaista. Siihen on toki vielä paljolti matkaa, mutta hiljaa hyvä tulee!”

”Lisäksi mä haluaisin olla ihan äärettömän hyvä laulaja. Varmasti ikuisuusprojekti, kaikki laulajat haluavat kehittyä ja tulla paremmiksi. On tässä pitkä matka jo kuljettukin! Teininä mun äänenkäyttöni oli niin surkeata, että jouduin jatkuvasti puheterapiaan ja mulla lähti ääni. Tein ihan älyttömästi töitä, selätin ongelmat ja nykyään puhun ja laulan ammatikseni!

Mikä on ollut isoin ammatillinen haasteesi toistaiseksi? ”Ehdottomasti Sylvian rooli Helsingin Kaupunginteatterissa. Mä sain Sylvian tekstin luettavakseni, enkä tiennyt jutusta etukäteen muuta, kuin että se on romanttinen komedia. Ekat kaksikymmentä sivua luettuani olin todella ihmeissäni - tietyt jutut vaikuttivat todella omituisilta. Sitten vasta tajusin, että Sylvia on koira! Otin roolin riemuissani vastaan, mutta samalla mietin, että eihän mulla ole mitään kokemusta koirista kun itse oon vielä kissaihminen. Pahinta olisi olla epäuskottava koira ja koko hommasta tulisi hirveä floppi, jos en saisi kehonkieltä haltuun. Mä tein tosi paljon töitä, jotta ymmärtäisin ”koiruutta”. Luin hirveän kasan kirjoja, katsoin leffoja ja koirankoulutusvideoita, ulkoilutin kavereiden koiria – upotin itseni koiratietoon. Pari kuukautta konttailin kotonakin pitkin lattioita ja kissani katseli ihmeissään, että mitä tuo oikein touhuaa. Mä pistin kaiken aikani Sylvian rooliin ja oli se kyllä todella palkitsevaakin. Parasta palautetta mulle oli se, kun katsojat tulivat sanomaan ”ihan kuin meidän koira!” Kyllä kannatti tutkailla koiranelämää tarkemmin.”

Sylvia (c) Tapio Vanhatalo 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ketään, joka ihan ammatikseen olisi tehnyt. Isoisäni soitti haitaria, enoni taas soittaa haitaria, kitaraa ja laulaa. Hän on eläkkeellä ruvennut aktiivisesti keikkailemaan - vetänyt yhteislaulutilaisuuksia ja käynyt tanssiorkestereiden kanssa esiintymässä.”

Mikä sinut sitten sai kiinnostumaan teatterista/ esiintymisestä/ näyttelemisestä? ”Ollessani Espoon Musiikkiopistossa äitini bongasi opiston seinältä ilmoituksen Musiikkiteatteri Mutterin pääsykokeista ja kysyi, kiinnostaisiko mua. Olin silloin 9-vuotias. Hain mukaan ja pääsin, ja paras kaverinikin pääsi. Siellä sitä tehtiin sitten musiikkiteatteria monta vuotta, meitä oli tiivis kymmenisen hengen porukka. Ajattelin sitä siinä vaiheessa hyväksi harrastukseksi, samaan aikaan harrastin myös judoa ja koripalloa, olin tosi liikunnallinen. 17-vuotiaana sain pääroolin tv-sarjasta ”Siamin tytöt”, joka oli nuorille suunnattu kuusiosainen draamasarja live-roolipelaamisesta. Puoli vuotta kuvattiin ja oli jännittävää tajuta, että tätähän voisi tehdä työkseenkin. Mukana oli paljon porukkaa, josta on tullut myöhemmin ammattinäyttelijöitä mm. Elsa Saisio, Teemu Palosaari, Marja Salo, Arttu Kapulainen ja Mervi Takatalo. "

”Mulla oli myös lääkärinura haaveena pitkään, suvussani on paljon terveydenhoitoalan ihmisiä. Kipuilin sen kanssa, että tuleeko musta näyttelijä vaiko lääkäri. Lukiossa luin kaikki pitkät kurssit luonnontieteitä. Hain TeaKiin enkä päässyt, mutta sain roolin toisesta tv-sarjasta. Pari vuotta mietin että lääkäri-näyttelijä-lääkäri-näyttelijä, enkä osannut päättää kumpaa haluan enemmän. Päätin hakea molempiin. Olin hakemassa kolmatta kertaa TeaKiin ja ensimmäistä kertaa lääkikseen. Pääsin TeaKiin (lääkikseen en) ja vielä juuri ennen koulun alkua tuumin, että jos mä en tykkääkään tästä, mä haen seuraavana vuonna lääkikseen. Tykkäsin TeaKista ihan älyttömästi ja jäin sinne, se oli lopulta itsestäänselvyys jäädä sinne. Pääsin TeaKiin vuonna 2004 ja valmistuin 2009.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Neiti E ja äänenkäyttö”, sain erikoisluvan tehdä pidemmän lopputyön ja siitä tuli liki 160-sivuinen järkäle. Mua kiinnosti äänenkäyttöasiat todella paljon ja samana keväänä mä löysin Estill-mallin. Olin tutkinut asioita ja äänenkäytön anatomiaa jo aiemmin. Mä kirjoitin fiktiivisen tarinan Neiti E:stä, joka kävi teatterikoulua ja jolla oli ääniongelmia. Se oli vähän sellainen fantasiatyyppinen tarina, mukana oli kaikenlaisia hahmoja opettajista lähtien ja Neiti E oli tietenkin minä itse. Liitteenä oli 20-sivuinen teoriaosuus, johon yksi piirtäjäkaverini piirsi mm. lihaksiston ja kaikenlaisia kaavioita. Se oli sellainen tieteellis-taiteellinen kokonaisuus.”

Miksi olet näyttelijä? ”Jos mä olisin vuonna 2004 päässyt molempiin kouluihin, en tiedä kumman olisin valinnut. Ehkä olisin valinnut teatterin, koska TeaKiin olisi myöhemmin ollut varmaan ihan turha hakea uudestaan, jos olisi kerran kieltäytynyt paikasta. Näin jälkikäteen kun miettii, en haluaisi enää olla lääkäri, koska näyttelijänä mä saan toteuttaa itseäni. Luulen, että lääkärin duuni olisi ollut mulle liian kovaa. Teatterissa saa olla sellainen kuin on, herkkä ja tunteva ihminen. Kun mä menen aamulla teatterille töihin, mun ei pidä mennä sinne vaan mä saan mennä sinne. Se on parasta. Teatteri on mulle toinen koti."

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/ keneltä se on tullut? ”Mä vastaan muutamankin jutun. Yksi, minkä teatterissa oon oppinut, on täsmällisyys. Ollaan treeneissä ajoissa, ei tehdä puolittaisesti vaan kunnolla ja tosissaan. Harva tulee laiskottelemaan näihin töihin. Täsmällisyys toimii mulla muutenkin elämässä ja myös muissa duuneissani. Tarzan-musikaalissa opin Eero Saariselta ihan älyttömästi, hän näytteli siinä isääni. Eero on tehnyt paljon improa niin kuin minäkin ja meillä synkkasi hyvin ihan siitäkin syystä. Oon näyttelijänä improvisaatioteatteri Riskiryhmässä, joka perustettiin 2008. Mun vuosikurssini on koulutettu näyttelijöiksi aika pitkälti improvisaation oppien pohjalta, kurssivastaavana oli Tiina Pirhonen ja näyttelijäntyön lehtorina oli Kari-Pekka Toivonen. Me improttiin koko kouluaika ja mä perustan oman näyttelijäntyöni aika pitkälti juurikin impron oppeihin. Tiinan kanssa jutellessa on avautunut se, että improvisaation ohjenuoria voi käyttää myös ihan omassakin elämässä, se antaa tietynlaisen flown ja vapauden elämään. Sitä mä oon pyrkinyt hyödyntämään paljon niin näyttämöllä kuin siviilissäkin."

”Sitten vielä Andriy Zholdakin ohjaama Anna Karenina Turun Kaupunginteatterissa. Mä olin juuri puoli vuotta aiemmin valmistunut TeaKista ja kun oli kolme kuukautta harjoiteltu Anna Kareninaa, musta tuntui kuin olisi käynyt teatterikoulun uudestaan - proggis opetti mulle tosi paljon, enkä osaa sanoa mitään yhtä tiettyä asiaa."

Onko sinulla omia ns. ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mä ihailen tosi montaa kollegaa, tosi montaa näyttelijää ja mä näen lähtökohtaisesti kaikki näyttelijät hirveän ihanina. Sitten on muutamia, jotka vaan on niin pirun hyviä. Silloin kun pääsin TeaKiin, Tiina Lymi ja Eero Aho ja olivat mulle tosi iso juttu. En mä osaa nimetä muita yksittäisiä. Mä oon valmis vaikuttumaan ihan kenestä tahansa hienon roolityön edessä, ja usein vaikutunkin. Mä uskon, että sopivan hetken tullen kaikki näyttelijät pystyvät yllättämään”, sanoo Elina.

Missä eri teattereissa olet näytellyt? "Helsingin Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Samppalinnan Kesäteatterissa, Turun Kesäteatterissa Vartiovuorella, Linnateatterissa, Kouvolan Teatterissa, Teatteri Jurkassa, Kruununpuiston Kesäteatterissa Imatralla ja syksyllä Teatteri Imatrassa. Olen vieraillut myös mm. Rakastajat-teatterissa Porissa, Tampereen Teatterikesässä ja Hämeenlinnan Teatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Olin TeaKin tokalla vuosikurssilla ja silloin tein Samppalinnan Kesäteatterissa Viulunsoittaja katolla-musikaalissa Tzeitelin roolin, se oli mun ensimmäinen ammattiteatterijuttuni ja ihan jo pelkästään siksikin mulle hirvittävän rakas ja tärkeä työ. Anna Karenina on mainittava ehdottomasti. Helsingin Kaupunginteatterin Tarzan-musikaali ja siinä Janen rooli oli mulle yhden unelman täyttymys - olin 15-vuotiaasta asti haaveillut HKT:n suuren näyttämön naispääroolista. Ekassa soolobiisissäni istahdin etunäyttämölle ja lauloin ensimmäiset säkeet: ”Tää hetki täyttää kaikki toiveet, kauan odottaa mä sain”. Ah, niin totta! Tarzanin jälkeen mieleenpainuvimmat proggikset ovat olleet Kouvolan Teatterin Love Story -musikaali ja HKT:n Sylvia", sanoo Elina.

Tarzan (Saska Pulkkinen) ja Jane (c) Mirka Kleemola 

Kuka olisi unelmiesi vasta- tai kanssanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Riippuu kyllä hirveästi siitä, millainen proggis olisi kyseessä… Mun mielestäni mä oon saanut jo tehdä unelmieni vastanäyttelijöiden kanssa töitä! Nylundin Jukan kanssa oli ihan käsittämättömän hyvä näytellä Love Storyssa - meillä jotenkin vaan loksahti kaikki hienosti yhteen. Jukan kanssa näyttelisin milloin tahansa uudestaan tosi mielelläni. Saarisen Eeron kanssa oli erityisen helppoa, hauskaa ja myös opettavaista näytellä. En osaa vastata unelmieni vastanäyttelijäksi ketään sellaista, kenen kanssa en olisi jo näytellyt. En voi tietää, miten meidän vuorovaikutuksemme oikeasti toimisi siinä tilanteessa.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Oi mä haluaisin laulaa Laura Alajääsken kanssa vielä. Teatterikouluaikoina lauloimme Jekyll and Hyde -musikaalin duettoa ”In His Eyes” kaikki päivät, me oltiin Lauran kanssa koulussa kuin paita ja peppu. Me oltiin eri vuosikursseilla, mutta se ei menoa haitannut. Ihana ystävä, mukavat muistot, hyvä kappale – ja Laurahan on hemmetin hyvä laulaja! Tai ehkä mä vaan kuuntelisin kun Laura laulaa”, Elina nauraa.

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Mulle teatterin taika on sitä, että kun mä menen teatteriin (oli tuuleni sitten millainen tahansa), niin asiat rauhoittuu. Ei välttämättä ratkea, mutta siinä hetkessä ei ole huolia eikä murheita. Teatterissa yksi mun lempiasioistani on maata tyhjällä näyttämöllä ja katsella lamppuja. Näyttämö on rauhoittava paikka. Katsojana teatterin taika on mulle läsnä silloin, jos esitys vetää mut mukaansa. Joskus mä oon turhankin analyyttinen katsomossa ja silloin taika jää saavuttamatta. Viime lauantaina kävin katsomassa Tom of Finland -musikaalin Turussa ja se oli kyllä yhtä juhlaa alusta loppuun. Olin suu messingillä koko esityksen ajan!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Toiset ihmiset ja musiikki. Mulla on nyt pari kuukautta ollut sellainen kausi päällä, että mun on ollut ihan pakko kuunnella Apulantaa koko ajan. En tiedä miksi. Mulla voi mennä niin, että voin kuunnella yhtä ja samaa artistia puoli vuotta putkeen. Musiikki antaa mulle voimaa! Mua inspiroi myös kaikenlaiset positiiviset lausahdukset, välillä etsin niitä netistä ja kirjoitan paperille ylös."

Podetko ramppikuumetta/ esiintymisjännitystä? ”Joskus kyllä, mutta ihan normaalissa mittakaavassa. Mä valmennan esiintymistaitoa ja olen luennoinut esiintymisjännityksestä. Oon kuullut paljon ihmisten tarinoita jännittämisestä, ja oon antanut heille neuvoja ja kertonut mitä itse teen vastaavassa tilanteessa. Jos mua jännittää, mulle tulee energiapiikki. Ennen Sylvian näytöksiä mä tanssin ja lauloin kulisseissa, ja lavalle mennessäni olin jo valmiiksi energiatilassa. Toisethan on sellaisia, että menevät rauhoittumaan yksinään jonnekin. Mä en pysty ollenkaan sellaiseen, sitten mua vasta alkaisikin jännittää! Mun on pakko purkaa jännitys sosiaaliseen kanssakäymiseen tai tanssimiseen tai laulamiseen. Mähän oon myös aikamoinen valmistautuja, ehkä se on myös mun tapani käsitellä jännitystä. Käyn esityspäivinä aina tekstit ja biisit läpi, vaikka osaisinkin ne aivan varmasti."

Love Storyssa kera Jukka Nylundin (c) Marja Seppälä

Onko sinulla mitään omia rutiineja tai rituaaleja esityksiin liittyen? ”Riippuu paljon esityksestä. Sylvian näytöksiin mä aina kävelin, siihen meni vajaa tunti. Teatteri Jurkan Snap! -esityksissä taas kaikki lämmittelimme kimpassa ennen esitystä, improtessa lämmitellään aina yhdessä. Jokaiseen proggikseen muodostuu oma rutiininsa, josta sitten yleensä pidän kiinni. Yksi juttu mulla on, jonka teen aina ennen esitystä kuin esitystä – käyn lavalla ja käyn tärkeät paikat läpi.”

Kerrohan tähän väliin lisää yritystoiminnastasi! ”Joo, mielelläni! Mä aloitin valmentamisen 12 vuotta sitten vuonna 2005. Yksi tuttuni pyysi mua valmentamaan esiintymistaitoa opiskelijoille silloiselle TKK:lle. En ollut koskaan tehnyt vastaavaa, mutta otin haasteen vastaan. Vedin yhden kurssin ja siitä tykättiin paljon, ja siitä tuli sitten vuosittainen juttu. Sain hyvää palautetta ja sana alkoi levitä, ja opiskelijoita tuli enemmän ja enemmän. Vedin sitten enemmän kursseja useampana päivänä ja ne pidentyivätkin kestoltaan. Opetin myös äänenkäyttöä mm. Turun Taideakatemiassa ja laulutuntejakin pidin. Kuusi vuotta sitten mun opiskelijani silloisessa Aalto-yliopistossa olivat sitä mieltä, että mun pitäisi perustaa oma yritys. Vuoden mä mietin ja totesin, että miks ei! Kävin pari yrityskurssia ja pistin toiminimen pystyyn. Yritykseni on nimeltään Capella Training. Ekat vuodet tein valmennuksia säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta nyt viimeisen parin vuoden aikana kysyntä on kasvanut ihan hurjasti ja valmentamisesta on tullut mulle toinen ammatti. Teatterissa musta on ihanaa olla fokuksessa, mutta tykkään myös, että fokus siirtyy välillä johonkin toiseen ihmiseen. Silloin kun mä valmennan, fokus on valmennettavissa. Valmennusten kautta oon myös itse oppinut esiintymisestä ja ihmisestä ihan äärettömän paljon.

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Kolme vuotta sitten tehtiin Verkossa-näytelmää Studio Pasilaan. Näytelmähän käsitteli Wikileaksia. Jari Pehkonen näytteli siinä rikostutkijaa, mä näyttelin toista niistä ruotsalaisnaisista, jotka liittyivät Julian Assangen seksiskandaaliin. Kohtauksessa oli todistusaineistona käytetty kortsu, ja meitä oli useampi ihminen lavalla. Pehkiksellä oli kynän päällä se kortsu roikkumassa, ja puhutaan asiasta. Yhtäkkiä se kortsu tippuu kynän päältä lavan alle pienestä rakosesta. Pehkiksen seuraava repliikki meni vielä ”Mutta se kondomi! Missä se on?” ja sitä ei sitten oikeasti ollutkaan missään. Kaikki näyttämöllä revettiin nauramaan ja yleisö myös. Piti todella koota itsensä, että pystyi pokkana jatkamaan. Käsittämätöntä, että se katosi rakosesta jota ei pitänyt edes olla!”

Kerro joku hyvä muisto. ”Tämä ei oo nyt mikään yksittäinen muisto. Lapsuudessani meillä ei ollut omaa kesämökkiä, mutta vanhemmillani oli tapana aina vuokrata viikoksi Ahvenanmaalta kesämökki. Mulla on sellainen olo, että olisin viettänyt kaikki lapsuuteni kesät Ahvenanmaalla, vaikken ole. Oon viettänyt siellä viikon kerrallaan. Yhtenä kesänä kohtasin siellä ihanan ruotsalaisen pojan…olin 13-vuotias silloin. Kadotin pojan osoitteen harmillisesti!”

Tulevia roolejasi? ”Imatralle tulee lokakuun lopussa ensi-iltaan musikaali ”Pop! 60-luvun kultaiset kimulit” (engl. Shout! The Mod Musical).”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi? ”Hassu kysymys! Mulle tuli ekana mieleen sarjakuva ”Kamala luonto” ja siinä se ylivilkas kettu, se on huikee!”

Elina ja Talle Kansallisteatterin edessä 

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi hahmosi nimi ja supervoimasi? ”Mä olisin ajatustenlukija. Mä lukisin ihmisten ajatuksia ja ratkoisin kaikki asiat, koska tietäisin sitten ihmisten todelliset motiivit. Mun nimi olisi Meedio-Elina eli lyhyesti Melina. DJ Melina!”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä juoksisin puolimaratonin ja kattoisin pääsisinkö kovempaa kuin yleensä!"

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin Netflixin, suklaata, salmiakkia ja kissani. Rooibos-teetä, ja kissalle ruokaa. Voileipiä! Ja vichyä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Rakentaisin sen aika matalalle, ekaan puunhaaraan niin, että sieltä voisi hypätä alas. Majassa olisi ainakin kahvinkeitin, joten siellä olisi sähköt. Siellä pitäisi olla kaikenlaista pehmeää, eli sen pitäisi olla sellainen paikka, missä voisi loikoilla ja kahvitella. Ensin kahvittelisi ja sitten ottaisi päikkärit, ja sitten sama uudestaan. Paljon erivärisiä tyynyjä ja iso, peltinen keksilaatikko!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, mutta et voisi muuttaa historian kulkua, minne menisit? ”60-luvulle mä haluaisin mennä ihan kauniiden vaatteiden takia, mutta kyllä mua tosi paljon kiinnostaisi myös mennä katsomaan vuotta 0, palata ajanlaskun alkuun ja nähdä mitä kaikkea oikeasti tapahtui. Tietysti haluiaisin katsoa myös siitä eteenpäin, miten tarinat muokkaantuvat vuosien varrella. Mikä on totta ja mikä tarua.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisi teatteriesitys, millainen esitys se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se voisi olla komedia, ja mua voisi esittää ihana Alina Tomnikov. Esityksessä olisi paljon yllättäviä käänteitä, koko ajan sattuisi ja tapahtuisi, ja kukaan ei osaisi arvata, miten siinä lopulta käy. Sen kantaesitys voisi olla vaikkapa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Miten ihminen jaksaa käydä noin paljon teatterissa?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen opettamaan Musiikkiopisto Juvenalian musiikkiteatterilinjalle näyttelijäntyötä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Joutsen

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Ripuli

- Mikä sytyttää sinut? - Läheisyys

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämättömyys

- Mikä on suosikkikirosanasi? - Saatana

- Mitä ääntä rakastat? - Tummaa miehen ääntä

- Mitä ääntä inhoat? - Moottoripyörän ääntä

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lääkäri

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Puhelinmyyjä

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kahvia?

Elinan nettisivut löytyvät osoitteesta www.elinaaalto.fi , käy tutustumassa!

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinnan Hyvän Omantunnon Linnake

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen
Lavastaja Janne Siltavuori
Pukusuunnittelija Tiina Kaukanen
Valosuunnittelija Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen
Koreografi Kirsi Karlenius
Rekvisiitan suunnittelija ja toteuttaja Mimosa Kuusimäki
Ohjaajan assistentti Hanna Espo
Laulunopettaja Jussi Tuurna

Veljekset : Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeoni), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero)

Muissa rooleissa : Mikko Hänninen, Jari Nissinen, Konsta Mäkelä, Pihla Pohjolainen, Jane Kääriäinen, Katariina Lantto, Alvari Stenbäck, Julius Martikainen, Peter Nyberg, Arto Muukka ja Lasse Viitamäki

Tästä mallia Suomi100-juhlintaan!

 Suomen 100v-juhlinnat ja ns. klassikot. Toistaiseksi on nähty niin Tuntematon sotilas kuin Niskavuoren nuori emäntäkin, tiettävästi olisi meikälikalla vielä luvassa toinenkin tuntematon sotilas (Nightwishin musiikilla ryyditettynä!) sekä Täällä Pohjantähden alla. Silmiini on osunut ainakin neljät eri veljeskatraat ja kaikki omalla tavallaan pirun kiinnostavia - kolme niistä olisi nähtävissä vain kesällä ja niin lyhyen ajan sisällä en minäkään kykene sentään katsomaan samaa tekstiä useampana versiona. Pientä karsintaa oli siis suoritettava, ja logistiikkasyistä ikäväkseni jouduin tässä vaiheessa jo sanomaan ei Ypäjän Musiikkiteatterin veljeksille.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, olen ehtinyt jo vähän haukottelemaankin ohjelmistovalintojen edessä. Seitsemän veljestä, taas! Eikö nyt mitään muuta... Tarkempi muistelo olikin paikallaan, sillä en minä nyt sitten niin montaa kertaa ole loppujenlopuksi veljeksiä nähnytkään (kolme kertaa) - tuoreimpana Naantalissa kesällä 2010 nähty versio, joka toteutettiin neljän näyttelijän voimin. Toisaalta, tietyt teokset ovat syystäkin klassikkomaineensa veroisia ja mielestäni kestävät kyllä tulla tämän tästä uudelleenpäivitetyiksi, vaikka ennakkoon tuntuisikin siltä, että saisi silmät täyteen pölyä. Samalla voi juhlistaa jotain muutakin merkkipaalua, kuten Ryhmäteatterin tapauksessa 50v-synttäreitä.

 Olen useasti manannut sitä, etten vuonna 2002 älynnyt mennä Lahden Kaupunginteatterin Seitsemää veljestä katsomaan. Mahdollisuus olisi ollut, mutta ei. Tyhmä mikä tyhmä. Kari Heiskasen ohjaus ja liuta näyttelijöitä, joista 1/7 oli minulle ennestään tuttu ja hänkin vain nimensä puolesta. "Enhän mä edes tiedä keitä noi loput jätkät on!" Voi Talle, Talle... ei näin! Nyt, 15 vuotta myöhemmin, minulle tarjoutui tilaisuus korjata edellisen elämäni virheet ja ottaa avosylin vastaan uusi sukupolvi veljeksiä. Kari Heiskasen ohjaus, peräti 4/7 "tuttua" veljestä ja lavalla muutama muukin hyväksihavaittu tapaus.

 Pari viikkoa sitten istuin muutaman tunnin seuraamassa Suomenlinnan veljesten harjoituksia ja vaikka näkeminen pintaraapaisuksi jäikin, olin erittäin vakuuttunut siitä, että tulossa on melkoista herkkua. Myöhemmin olisi enää kyse siitä, miten paljon lopulta kokonaisuuteen tykästyisin (veljesten edessä kun olin jo lähes polvillani). Mikä porukka! Harjoituksissa olin viikkoa ennen ensi-iltaa, esityksessä viikko ensi-illan jälkeen, ennen pienoista juhannustaukoa. Menimme Suomenlinnaan hyvissä ajoin aiemmin päivällä, ja samaa toki suosittelen muillekin. Kävimme tutustumassa hurmaavaan Lelumuseoon sekä istuimme tovin Panimoravintolassa lammasmakkaroista ja lohikeitosta nauttien.

 Itse linnakkeen sisällähän on kylmänkosteaa, joten kannattaa varata mukaan lämmintä vaatetta. Katsomon penkeillä oli valmiiksi vilttejä, joita aseteltiin sitten ylle ja alle. Esityksen alkuun oli alle 10min, ja kyllä tuntui aika matelevan! Oli varsin malttamaton olo, sellainen "aijai kohta mennään"-tyylinen, jonka lomassa vielä hierotaan käsiä innokkaasti yhteen. Se kävi myös alkulämmittelystä. Itse esitys pyörähti käyntiin siten, että Timo (Mikko Virtanen) marssi lavalle ja näytti, miten kävisi puhelimelle, jos sellainen pärähtäisi jossain soimaan... Eipä muuten soineet puhelimet katsomossa tämän vedon jälkeen!

 Ja sitten tosiaankin mentiin! Reilu kolmituntinen vierähti kuin varkain, ja tarjosi juuri sopivassa suhteessa päivitetyn klassikon. Sain enemmän mitä uskalsin toivoa. Tässä muutamia huomioitani...

 Ensimmäistä kertaa kiinnitin kunnolla huomiota Kiven kauniiseen kieleen ja moninaisiin tapoihin lausua sitä. Mannaa korvilleni tarjosi etenkin Juhani, sillä mielestäni Santtu Karvosella on hyvin persoonallinen tapa "makustella" sanoilla, en osaa edes selittää tätä. Se pitää itse kokea. Mieleeni olivat myös kujeileva Eero (Elias Keränen) sekä "järjen ääni", vakuuttava Aapo (Eino Heiskanen). Vakuuttavuus tosin petti siinä vaiheessa, kun piti toimia puhemiehenä Venlan (Pihla Pohjolainen) kosinta-asiassa useammankin velipojan ja myös itsensä puolesta. Pakit tuli niin että heilahti. Kiven tekstin joukkoon oli ujutettu sinne tänne pientä extraa, joka ei häirinnyt ainakaan minua lainkaan. Tokihan Toukolan pojat voivat laulaa Dire Straitsia (ruotsiksi!), toki Eero voi napakasti todeta lukemisen olevan "vittu miten helppoa" ja myös slangia voi sama heppu vääntää reteästi kaupunkireissusta palatessa, vaikka Helsingin sijaan olisi käyty Hämeenlinnassa. Takuulla tekstin seassa oli muitakin jippoja, joista osa meni suloisesti ohi.

Ei ole Aapolla helppoa puhemiehenä...

 Vaalea lavastus itsessään ei mitään ihmeitä tarjonnut, mutta eri tilanteiden myötä se kyllä osoitti toimivuutensa ja porukan vauhdikkaassa käsittelyssä ( + ripaus mielikuvitusta ja teatterin taikaa) muuntui nopsasti niin saunaksi, Impivaaraksi, Jukolaksi, metsäksi kuin juhlapaikaksikin. Harjoituksissa havaitsin ohjaaja Heiskasen painottavan liikettä ja dynaamisuutta ja sitä kyllä nähtiin yllinkyllin, hyvänä esimerkkinä vaikkapa joulunviettokohtaus, jossa meinasi tulla katsojallekin hiki.

Suomenlinnan kesäteatteri tarjoaa harvinaista herkkua siinäkin mielessä, että vastapuolen katsomo on koko ajan nähtävissä, ja minusta on useinkin mielenkiintoista seurailla muiden katsojien ilmeitä ja reaktioita, jos se suinkin vain on mahdollista. Toki katseeni pysyi suurimmaksi osaksi lavan tapahtumissa, mutta silloin tällöin vilkuilin muuallekin. Kyllä sielläkin silmäkulmia pyyhittiin milloin mistäkin syystä ja ilmeet vaihtelivat hämmästyksestä ihastukseen.

 Musiikkipitoisestakin kokonaisuudesta pidin äärettömän paljon, ja aina joukosta nousee esiin muutama suosikkikohtaus. Tällä kertaa sisimpäni ripsi värähteli ja resonoi eniten siinä, kun nuorimmainen Eero sai hoitaakseen aapiskirjan opettamisen muille. Voi jestas mitä ilmeitä ja pidäteltyä kiukkua etenkin Juhanilla, kun "Ö muuttuu välillä A:ksi ja on täten ensimmäinen". Kevyttä kuittailua. Ja voi mitä iloa ja riemua, kun kirjaimet muuttuvat lauseiksi. Melkein jo luulin, että koko katsomo räjähtää ilmaan, kun Juhani viimein oppi lukemaan. Eihän siinä kunnolla uskaltanut edes hengittää, tunnelma oli samansorttinen kuin "Kuninkaan puhetta" katsoessa. Jännitti niin paljon toisen puolesta, että tuleeko tuosta nyt yhtikäs mitään - ja tulihan siitä! Enää puuttui, että yleisössäkin olisimme kaivaneet oluthaarikat esiin ja järjestäneet lukutaidon kunniaksi kunnon peijaiset painiotteluineen kaikkineen. Toinen lempparikohtaukseni oli nerokkaasti toteutettu Viertolan härkien piiritys, johon liittyen Laurikin (Miro Lopperi) avasi viimein sanaisen arkkunsa ja nousi sanoineen kirjaimellisesti ilmaan.

Karhujahdissa, Lauri etunenässä 

 Veljeksethän olivat yhdessä ja erikseen omanlaisiaan hahmoja, niin kuin pitääkin. Kuten aiemmin mainitsin, oli 4/7 minulle aiemmilta vuosilta tuttuja (Santtu, Eino, Mikko ja Tommi) ja pirun kiintoisaa ja mieluisaa oli nähdä heitäkin taas vähän toisenlaisessa roolissa. 3/7 (Elias, Miro ja Eero) näin lavalla ensimmäistä kertaa, ja totisesti toivon näkeväni kaikkia kolmea jatkossakin tositoimissa. Tämän kolmikon joukosta nousi koko veljespoppoon lempparihahmokseni kaikensorttisilla uhkakuvilla maalaillut ilmeikäs Simeoni (Eero Ojala), jolla pysyi hyvin kädessä tarvittaessa niin kampa, viinaputeli kuin taikinakin. (Kävi myös mielessä, että jos jossain vaiheessa Suomenlinnassa nähtäisiin uusi tuleminen Taru Sormusten Herrasta-spektaakkelista - jonka senkin 80-luvulla missasin - haluaisin ehdottomasti nähdä Elias Keräsen Frodona!)

 Vakuuttavasti hoitui niin lukkarit (Jari Nissinen), nimismiehet (Mikko Hänninen), Taula-Matit (Konsta Mäkelä) kuin Rajamäen rykmentitkin (Mäkelä ja Katariina Lantto) ja lisäksi Viertolan väki härkineen, Toukolan pojat sekä hameväki. Ja karhu! Laulu-ja tanssipuoli oli hyvin hallussa tällä porukalla, ja toki veljeksetkin pääsivät ajautumaan tanssin pyörteisiin ja balettiaskeleitakin otettiin.

Juhani ottaa haltuun Aapista 

 Aiemmin minulle on Seitsemästä veljeksestä tullut ensimmäisenä mieleeni pellavaiset asut, jatkuva mölinä, painiminen ja uhoaminen, lauma sonneja (monessakin mielessä), saunanpoltto ja kurranpeluu. Tämän veljeskaartin nähtyäni päällimmäisenä mielessäni on se, että kaiken hässäköinnin jälkeen on mahdollista kasvaa ihan kelpo kansalaisiksi ja rauhoittua. Mahdollisuus kasvuun kumpuaa sitkeydestä ja yhteisön hyväksynnästä. Linnakkeen uumenissa kauniin moniäänisenä kaikuva loppulaulu herkisti mieleni totaalisesti ja kruunasi illan. Olipa upea lopetus! Yllättäen teki mieli vetää vilttiä korviin ja uinahtaa niille sijoilleen, rauhoittunein mielin. Vaan paluulautta ei liiemmin odottele, joten se siitä.

 Pitkästä aikaa minulla heräsi hinku nähdä tämä uudestaan, näytelmien kohdalla niin ei ole usein tapahtunut. Hinku jos herää sielläkin suunnassa, tsekkaa esityspäivät vaikkapa tästä. Anteeksi vielä kiroilu, mutta olihan tämä nyt helvetin kova! Ryhmiksen keväinen Peer Gynt oli silkkaa herkkua kaltaiselleni teatterihörhölle, ja tämä jatkoi samaa linjaa.

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

ps. Samalla reissulla jutusteluhaaviini tarttui Pihla Pohjolainen, jonka kiintoisa haastattelu luvassa lähiaikoina!