Suomen kantaesitys 3.10. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)
Käsikirjoitus David Lindsay-Abaire
Ohjaus ja suomennos Juha Rosma
Lavastus Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Rooleissa : Lotta Huitti, Turkka Mastomäki, Katariina Kuisma-Syrjä, Maiju-Riina Huttunen ja Antti Tiensuu
Kaninkolo (Rabbit Hole) oli minulle aiemmin tuttu muutaman vuoden takaisena elokuvana. Aihe oli tuoreessa muistissa, mutta muut muistikuvat esimerkiksi leffan yleisestä tunnelmasta olivat sopivasti hälvenneet.
 |
| Lotta Huitti ja Turkka Mastomäki (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri |
Becca (Lotta Huitti) ja Howie (Turkka Mastomäki) ovat ihan tavallinen amerikkalainen aviopari. Heitä on kuitenkin kohdannut suuri suru; suurin mitä vanhemmat voivat koskaan kohdata. Ikävästä onnettomuudesta on kulunut näytelmän alussa kahdeksan kuukautta. Hiljalleen on päästy jälleen jaloilleen ja elämän syrjästä kiinni. Koti on kuitenkin täynnä muistoja - piirroksia seinillä, leluja ja kirjoja pöydillä, Pokemon-julistetta pojan huoneessa. Beccan sisko Izzy (Maiju-Riina Huttunen) tupsahtaa tapojensa mukaan kyläilemään ja tällä kertaa hänellä on uutisiakin, joiden kertomista sisarelleen vähän jännittää. Sisarusten äiti Nat (Katariina Kuisma-Syrjä) hössöttää omia juttujaan Kennedyn ja Onassiksen suvuista, etsii selitystä erinäisille onnettomuuksille.
 |
| Etualalla Katariina Kuisma-Syrjä (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri |
Puhetta riittää asiasta ja asian vierestä, välillä lipsautetaan vahingossa jotain, joka nostaa taas hetkeksi tunteet enemmän pintaan. Avioparilla on hyvin erilaiset tavat surra ja yrittää eteen päin, välillä tiet lähtevät ajatuksen tasolla aivan eri suuntiin - palatakseen sitten samalle radalle. Howie käy vertaistukiryhmässä ja katselee kotivideoita, joissa pellavapäinen pikkupoika kirmailee iloisena. Becca on pessyt kaikki lastenvaatteet ja suunnittelee lahjoittavansa ne muualle, pois silmistä. Yllättävä yhteydenotto tuo erilaisen näkökulman ja ajatuksen, joka miellyttää Beccaa erityisellä tavalla.
Pidin näytelmän tunnelmasta kovasti. Haikeus ja ikävä häivähtivät tämän tästä etenkin avioparin kasvoilla, mutta elo oli silti arkista ja tulevaisuus näytti valoisalta. Erityisen paljon pidin siitä, että eri kohtausten välillä oli selkeä tauko, jonka aikana pystyi hetken makustelemaan juuri kuultua ja nähtyä. Ei siis kiiruhdettu suinpäin heti seuraavaan kohtaukseen, hienosti annettiin tilaa katsojan omillekin ajatuksille. Rytmi pysyi tasaisena läpi koko esityksen. Jännitin ennalta aiheen olevan liian raskas ja kenties ahdistavakin, mutta sehän kääntyikin erilaiseksi surutyöksi. Ketään ei syytetty tapahtuneesta eikä syyllisiä hakemalla haettu vihan ja huutamisen kautta. Se vaihe oli kenties käyty läpi jo aiemmin.
 |
| Antti Tiensuu ja Lotta Huitti (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri |
Hieno, kaunis näytelmä, jonka olisin ehkä mieluummin halunnut nähdä Verstaan puolella. Kaninkolosta on älyttömän, suorastaan törkeän vähän esityksiä! Täällä(kin) kun yleisö tuppaa lähtemään vähän hitaasti liikkeelle, niin pahoin pelkään että moni tajuaa erheensä vasta sitten, kun viimeinen esitys on takanapäin. On toimittava siis nyt eikä marraskuun puolella!
(näin esityksen vapaalipulla)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).