The Grimm Book of Horrors / Riihimäen Teatteri ja Näyttämö 3T

The Grimm Book of Horrors / Riihimäen Teatteri ja Näyttämö 3T

Kantaesitys Riihimäellä 27.2. 2016, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Esityksen suunnittelu, käsikirjoitus ja näyttämöllepano 3T (draama Samuli Reunanen, liike Liisa Risu, musiikki Iiro Ollila)
Lisätekstit Mikko Koivusalo
Lavastus 3T
Pukusuunnittelu Henna Saarela ja 3T
Valo-ja projisointisuunnittelu Sami Rauhala ja 3T
Kampaus-ja maskeeraussuunnittelu Jenny Vehkakoski
Äänitekninen suunnittelu Petri Kuha

Esiintyjät : Diana Tenkorang, Mikko Nuopponen, Ninu Lindfors ja Katja Peacock
Muusikot : Hannu Risku ja Topi Korhonen
Kuoro : Aino Arkko, Janita Juvonen, Aino Karlstedt, Annika Lohilahti, Leona Pälvimäki, Julia Tanhula ja Janna Vastela

Punahilkka saa kyytiä

 "The Grimm Book of Horrors - Iltasatu kuolevaisille" oli mukana alkuvuodesta julkaisemallani kevään 2016 tärppilistallani, koskapa kauhumusikaali. Siksi. Odottavaisin mielin astelin katsomoon, kunhan savun ja usvan keskeltä nyt ensin satuin paikkani löytämään. Edellisenä päivänä minua oli säikytelty huolella London Dungeonissa, joten antaa palaa, ei tunnu missään. I´m ready.

Paha äitipuoli (Katja Peacock) 

Alkuperäiset Grimmin veljesten (Jacob ja Wilhelm) sadut olivat hyvin raakoja ja väkivaltaisia, ja niitä edeltävät kansantarut vielä kovempaa hc-kamaa. Eipä käy kateeksi niitä pilttejä, joille on hyvien yöunien toivossa (tai rangaistukseksi niskoittelusta) luettu Grimmin satuja illansuussa. Pää tyynyyn vaan ja kauniita unia. Meikäläinen vilkkaan mielikuvituksensa kera ei olisi nukkunut silmänräpäystäkään, jos minulle olisi luettu tarina pikkuveljestä, jonka ohimennen irronnut pää oli sidottu vaivihkaa liinalla ja jos erehtyi ottamaan omenan pojan kädestä, pää olisi vierinyt jalkoihin. Jihuu. Tähän versioon oli mukaan valittu saduista Punahilkka, Kuoleman sanansaattajat, Satu omenapuusta, Uppiniskainen lapsi, Kampela sekä Seitsemän korppia.

 Seuraavan puolitoistatuntisen aikana meni kylmät väreet moneen kertaan. Tunnelma lavalla oli usein unenomainen, painajaismainen, yllättävä. Valoilla, väreillä, savulla ja varjoilla saa ihmeitä aikaan. Kaikkea kun ei näytetä ja siellä missä on pelkkää pimeyttä, siellä lähtee mielikuvitus laukkaamaan. Lavan reunalla muusikot Hannu Risku ja Topi Korhonen loihtivat jos jonkinmoisia säveliä soitinarsenaalistaan, varsin monipuolista oli meininki sen suhteen kyllä. Kuoron tyttöjen äänet soivat kirkkaina ja heleinä, vaikka laulujen sanat (suurelta osin englanniksi) eivät sieltä kauneimmasta päästä olleetkaan. "It was my mother who murdered me" ja niin edelleen. Varsin ilmeikäskasvoinen Punahilkka (Diana Tenkorang) rullaili pyörätuolillaan pitkin lavaa ja muljautteli välillä pahaenteisesti silmiään, Katja Peacockin Paha äitipuoli oli hyytävä, Prinsessa Ruusunen (Ninu Lindfors) esitti tanssin muodossa kehonhallintaansa ja meikäläinen ei voinut kuin ihmetellä sitä liikkeiden sulavuutta, johon itse en kykene edes unissani. Tähän päälle sitten vielä upeaääninen (ja nahkahousuinen, tämä on tärkeä huomio) prinssi (Mikko Nuopponen)! Parhaiten verkkokalvoilleni jäi kuitenkin nahkahousujen sijaan joukko mustatukkaisia, mustamekkoisia tyttöjä kuin suoraan Kauna-elokuvasta tai The Ringistä. Jos Riihimäellä olisi käytetty London Dungeonissa koettua säikyttelykikkaa (valot sammuvat kokonaan ja kun ne syttyvät uudelleen, suoraan kasvojeni edessä olisi seissyt yksi niistä tyttösistä mustien kutrien lomasta tuijottamassa), olisin takuulla huutanut niin kovaa, että olisi se takanani istunut omituisissa kohdissa yksinään hekotellut nuorimieskin mennyt hiljaiseksi. Mustan keiton syömiskohtauksesta puuttui enää, että pöydän päässä olisi istunut itse Pale Man! Hui olkoon!

Mikko Nuopponen

Ninu Lindfors 

 Rehellisyyden nimissä sanon, että kokonaisuutena tämä ei ollut kuitenkaan ihan minun juttuni. Odotin kaiketi vieläkin synkempää menoa ja sellaista jälkitilaa, jolloin olisi pelottanut lähteä ovesta ulos pimeään iltaan. Hattua nostan ja kumarran kuitenkin rohkeudesta ja erikoisuudesta, tämä ei todellakaan ollut ihan perinteistä meininkiä. Turhaan ei Grimmin sadut myöskään tärppilistallani ollut, ja siksi myös suosittelen tätä vahvasti. Etenkin alussa nähty synkassa hienosti toiminut kohtaus Punahilkan kimpussa oli upea, samoin lopun vallaton tanssi-ja lauluiloittelu, jos näin voi sanoa.

 Jos parkkipaikalla olisi hiippaillut kumarassa mustatukkainen nainen, olisi kalsarit menneet takuulla vaihtoon. Kyllä! Annan hedelmäksi tälle yhden päältä mehukkaan omenan, jonka sisältä paljastuu matoisa ylläri.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Aki Loponen, Lomagraphics Oy

Diana Tenkorang