Skavabölen pojat / Tampereen Teatteri

Skavabölen pojat / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 4.9. 2015, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Antti Raivio

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa : Jaakko Ohtonen, Eemu Korpela, Heikki Hela, Mari Turunen, Elina Rintala, Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen, Petri Koskinen, Mari Posti, Ilpo Hakala ja Kirsimarja Järvinen

 Skavabölen pojat vaatii ehdottomasti taas hiukan toisenlaisen blogikirjoituksen, ei niinkään pelkän teatteriarvostelun. Eipähän nämä minun raapusteluni ole varsinaisia kritiikkejä useinkaan olleet, vaan kirjoitelmia siitä, millaisia ajatuksia esitys minussa herätti. Minusta on jotenkin tärkeämpää tuoda niitä puolia esiin kuin sitä, että replikoiko joku näyttelijä riittävän kuuluvasti ja miten loistokas oli valaistus. Bloggarilla on vapaat kädet tekstinsä suhteen, joten saamanne pitää.

 Esitys sai reilut parikymmentä vuotta sitten ensi-iltansa Q-teatterissa ja saikin varsin lämpimän vastaanoton hienona, koskettavana aikalaiskuvauksena. Moni minunkin jututtamani ihminen muistelee sitä yhtenä parhaista näkemistään teatteriesityksistä. On olemassa myös leffaversio, jonka vuokrasin Makuunista taannoin ja aikataulusyistä (tai jostain muusta, en muista enää) jouduin ensimmäisen puolituntisen jälkeen vetämään sen pikakelauksella läpi, jotta ehdin palauttamaan sen ajoissa. Tarina jäi siis kovin etäiseksi minulle.

 Tampereen Teatterin uudesta versiosta olin kuullut lähinnä pelkkää ylistystä ja sitä, että se koskettaa ja vaikuttaa todella syvältä. Ja herättää muistoja. Siitä syystä jotenkin vähän jänskätti mennä katsomaan, olenhan minäkin 70-luvun lapsi. Onneksi oli seuraneiti matkassa, sillä paikkamme sijaitsivat harmillisesti suhteellisen kaukana (12. rivi, kun yleensä istun korkeintaan kutosrivissä nähdäkseni ilmeitä ja yksityiskohtia paremmin) ja mikä pahinta, keskellä nuorisolaisia! Luvassa olisi siis älypuhelinten valojen kajastusta, nauramista sopimattomissa paikoissa ja ylimääräistä supatusta ja levotonta hölinää.

Evert, Pirjo-äiti ja Rupert (c) Harri Hinkka, TT

 Heti esityksen alettua tulee selväksi, että aikalaiskuvaus on todella onnistunut. Kolminkertainen eläköön-huuto siis lavastussuunnittelusta Marjatta Kuivastolle ja pukusuunnittelusta Mari Pajulalle. Vakosamettia, pulisonkeja, teryleeniä, tiukkoja kauluspaitoja, peessin koko upea väriskaala asuissa ja ripulinruskeita huonekaluja. Toimii! Tsiuuuuh, Fazerin Parhaimpien makutestissä aloin välittömästi miettiä, että itse pikkutyttönä halusin aina jääkarhukarkit ja Toscat, kun taas äitini himoitsi Lactaa. Sanonta, että "pikkutytöt tykkää aina kiss-kiss-karamelleistä" ei siis kohdallani pidä paikkaansa. Sitä paitsi taisin enemmänkin popsia kettukarkkeja, ja joululahjaksi tuli aina Verraton-konvehtirasia ja villasukat. Voi kun olisi vieläkin pappa tahi mummu, joka jouluisin aina lahjoittaisi samat jutut. Huoh. Paras joululahjani ikinä oli autorata, jolla kerrostalon pojat kävivät myös ajelemassa. Ja poikanukke, jonka varustuksen tsekkasin heti ensimmäisenä. Mustavalkoiset Tarzan-leffat telkasta, Lauantaitanssit ja Heikki Hietamies ja odotettu discohitti. Voi sitä myötähäpeää kun tanssikansa irrotteli vapautuneesti tv-kameroiden loisteessa. Pinna-mehujää. Kartionmalliset Trip-mehut. Retu-kengät. Fazerin suklaanapit lootassa. Aku Ankka-limpsa. Jippo-lehti. Koululainen. Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin seikkailut, ja Viisikko! Mustikkakiisseliä, johon pudottelin leivänpaloja. Haltin häät ja Salomon Syksyn sävelessä. Syntymäpäivisin parasta ei suinkaan ollut lahjat vaan se, että koulusta päästyäni pappa oli koulun edustalla aina vastassa. Aina. Käsi kädessä käveltiin kotiin se lyhyt matka.

 Olen ainut lapsi, ja aina olen haaveksinut siitä, että voi kunpa minulla olisi isoveli. Pikkuvelikin ehkä, mutta isoveli olisi jotain. Kuka ryhtyisi siihen hommaan nyt? Isoveljeni olisi komea ja tumma, ihaillen olisin hänen meininkiään seurannut ja viisauttaan ihaillut. Luultavimmin hän ulkonäöllisesti olisi varmaankin Ron Jeremyn näköinen nykyään, mutta ihan sama. Isoveli sen olla pittää! Aina tavatessamme hän nappaisi minut turvalliseen kainaloonsa, pörröttäisi hiuksista ja sanoisi "Mitä pikkuinen?" Niin olisi sanonut aina, ja sanoisi aina hamaan loppuun asti. Meillä olisi joku oma juttu, piipattaisi toisiamme nenästä vaikkapa tai tekisimme kainalopieruja. Tai sanoisimme tavatessamme, että moro mitäs pierunaama. Sydän täynnä lämpöä silti. Kateellisena siis seurasin Evertin (Eemu Korpela) ja Rupertin (Jaakko Ohtonen) menoa ja painimista ja länkkärileikkejä. Juuri tuollaista se olisi meilläkin ollut. Olisi kehitelty tarinoita ja esityksiä, joita sitten ylpeille sukulaisille olisi joka tilanteessa esitelty. Ihanaa oli katsella taustalle heijastettuja videoita, joissa tosielämän veljekset Ukko-Ilmari ja Otso Majamaa kirmailivat onnellisina. Minä tykkäsin kirjoitella tarinoita (bravuurini on edelleen tallessa ja Tallella oleva teos "Jaska toimii hyvin", joka seuraa nuoren Jaskan seikkailuja eri paikoissa. Sivuilla seikkailevat myös myyrät, pillerinpyörittäjät, mystinen Marita ja Leena sekä oudot hahmot, kuten mummu jolla on mammuttitauti. Olen piirtänyt kuvat ja selostanut kuvatekstit, ja kirja syntyi äidin ja isän kirjoitustaidon suosiollisella avustuksella.) ja tykkään kirjoitella edelleen, kun oman väyläni näin löysin.

 Helppoa ei ole poikain elo, isä Pekka (Heikki Hela) haiskahtaa viinalle tämän tästä ja käy kirjeenvaihtoa tuoksukirjenaisen kanssa. Pirjo-äidillä (Mari Turunen) mieli heilahtelee puolelta toiselle, kuin vuoristorataa mennään. Sekalainen joukko sukulaisia Hippa-tädistä (Petri Koskinen) Ossi-setään (Esa-Latva Äijö, näin luki käsiohjelmassa Ossin kohdalla...) pitelee Kallion perheen kulisseja omalla tavallaan kasassa.

Isä ja äiti (c) Harri Hinkka 

 Olin täysin pihalla pääkallosta ja etenkin Taikuri Kinnusen hahmosta (Ilpo Hakala). Mies ilmestyi mystisesti milloin mistäkin ja mumisi kaikenlaista, vanhat sotavammat ei meidän rivillemme asti näkyneet. Aluksi en tajunnut sitäkään, miksi iskän paita on veressä. Olin myös sekaisin siitä, missä ajassa nyt mennään. Välillä kaiveltiin ullakolla, välillä suon reunassa. Kerran meinasin nukahtaakin. Isän kännihoureinen seikkailu kuin suoraan Twin Peaksista tai Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa-leffasta. Pienet discoilut ja Gary Glitterin biisi, josta tuli heti käsikirjoittaja Raivio mieleeni mutta ihan muista yhteyksistä. "Mutsis oli". Tuli mieleeni myös oma yökyläilyni perhetuttujen luona, jossa Dannyn näköinen isä rullasi illalla olkkarin maton sivuun ja pistivät discon pystyyn. Siinä menossa kaulukset ja puntit lepattivat ja meitä likkoja hävetti sohvalla, kun aikuiset pelleilee. Harmi, ettei siihen aikaan ollut älypuhelimia. Onni, ettei siihen aikaan ollut älypuhelimia! Pulisongeista ja tyköistuvista housuista tuli välillä mieleeni jokin sketsiohjelma ja sen moninaiset hahmot. Noh, vilkaisu omaan vanhaan albumiini ja hahmogalleria on melkoinen heti ensisilmäyksellä. Voi niitä hius-ja silmälasimalleja ja slipoovereja.

 Mielestäni Mari Turunen tekee parhaan roolityönsä ikinä, ainakin mitä minä olen nähnyt. Hän elää joka solullaan ja menee roolihahmollaan suoraan ihon alle. Veljeksistä etenkin Eemu Korpela vakuutti, ja poikain keskinäisissä kohtauksissa oli juuri oikeanlaista meininkiä. Koettelemuksistaan huolimatta nämä pojat tulevat pärjäämään, ainakin heille toivoo pelkkää hyvää. Eniten ehkä kosketti kaikki se, mitä heille jätettiin kertomatta ja mistä kaikesta he jäivät paitsi. Mutta heillä oli kuitenkin toisensa. Kaikilla ei ole.

 Voin sanoa rehellisesti, että minulla oli onnellinen lapsuus. Siihen mahtuu kuitenkin myös pelkoa ja inhoa, häpeää. Muitakin kuin hyviä muistoja. Tietynväriset huonekalut, pulisongit ja kauluspaidat tuovat mieleeni rappukäytävässä leijuvan vanhan viinan hajun, tupakansavun olohuoneessa, seuraavan viikon mykkäkoulun ja hiljaiset ateriahetket. Mutta selvisin kuitenkin, me kaikki selvittiin!

 Esityksen jälkeisenä aamuna heräsin ja muistan heti, että näin unta serkkupojistani. Osa sukulaisistani muistaa minut kovin itkuherkkänä pillittäjänä ja niin muistan itsekin, olin kyynelissä aika monessa tilanteessa. Uskallan myös väittää, että serkkupoikani J & M muistavat minut ihan muunlaisena. Yhtenä pojista!? Koskaan en tykännyt leikkiä nukeilla, vaan pikkuautoilla ja muilla vempaimilla. En leikkinyt kotia enkä prinsessaleikkejä, vaan Avaruusasema Alfaa ja puissakiipeilyä niin korkealle, etten päässyt enää alas. Perustettiin poikain kanssa bändikin, jonka tuotoksia nauhoitimme c-kasetille. Valokuvassa istun serkkuni vieressä suu mutrulla, koska hänellä on kourassaan enemmän pikkuautoja kuin minulla. Nämä veijarit myös tappelivat ja painivat keskenään koko ajan, ja minä koitin parhaani mukaan viihdyttää heitä esim. laulamalla omakeksimiäni kappaleita. Toimivat siis veljenkorvikkeinani. Onnellista aikaa! Nyt hokasin sen, että miksi minua ei koskaan ole meikkaaminen, shoppailu, kotileikit, vaatteet ja ns. "tyttöjen jutut" kiinnostaneet. OIen viihtynyt ja viihdyn edelleen parhaiten miesseurassa, tulen juttuun paremmin miespuolisten kanssa (toki poikkeuksiakin on) ja niin edelleen. Olen kateellinen siitä, etten pysty kasvattamaan komeita viiksiä ja turvaudun siksi irtoviiksiin! Suunnittelen taas autoradan hankkimista...

 Tämmöinen minusta tuli! Ja tämänkaltaisia muistoja nostatti Skavabölen pojat, joka ei teatteriesityksenä kolahtanut kuitenkaan ihan niin kovaa kuin odotin. Olen kuitenkin iloinen siitä, että näin tämän esityksen.

ps. entäs ne nuorisolaiset ja heidän pelätty teatterikäyttäytymisensä? Pari vilkaisua älypuhelimeen, mutta hienosti olivat nuoret mukana läpi esityksen, nauroivat ihan eri kohdissa kuin muut, hurrasivat aploodeissa ja pyyhkivät silmäkulmiaan ja meikkejään. Mahtavaa! Kyllä sydämessä läikähtää ihan erityisellä tavalla, kun nuoret ovat sankoin joukoin teatterissa ja vielä pitävät näkemästään. Toivoa siis on!

ps2. Ottoisoveliehdokkaita otetaan vastaan, heh.

(näin esityksen pressilipulla)

Putoaminen / Teatteri Jurkka

Putoaminen / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 23.9. 2015, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Lavalla Pekka Laiho

Taiteellinen konsultointi Pasi Lampela

Valosuunnittelu Roy Boswell

 Teatteri Jurkasta on kuin varkain tainnut tulla minun suosikkipaikkani kaikista teattereista (anteeksi vaan kaikki muutkin ihanat teatterit, mutta näin se vaan on). Tunnelma siellä on aina jotenkin niin erityinen ja intiimi monellakin tavalla. Näyttelijöistä voisi käden ojennuksella halutessaan napata takinliepeestä tai helmasta kiinni eturivissä istuessaan, ja siinä onkin lempipaikkani. Itselleni nautinnollisinta on kuitenkin seurata t o d e l l a läheltä ilmeitä, eleitä, silmien paloa. Isommilla estradeilla ei niin hienovaraista ja yksityiskohtaista työskentelyä pysty tarkkailemaan, ja se on Teatteri Jurkan ehdoton valttikortti.

(c) Teatteri Jurkka 

 Albert Camus´n 'Putoamisen' piti alunperin olla Pekka Laihon 50v-taiteilijajuhlaesitys aiemmin tänä keväänä, mutta se nyt sitten siirtyi syksymmälle. Teksti ei ollut minulle millään tavalla tuttu aiemmin. Minulla oli pitkään kuitenkin vahva tunne, että teksti vaatii aivan erityisenlaista otetta ja pohjalle rutkasti elämänkokemusta ja olin varma siitä, että Pekka Laiho jos kuka on omiaan tulkitsemaan ja raottamaan puolustusasianajaja Jean Baptiste Clamencen sielunmaisemaa.

 Lavalla on vain pöytä, tuoli, pullollinen punaviiniä ja lasi. Ollaan varmaankin jossain ranskalaisen ravintolan nurkkapöydässä. Puheensorinan voi aistia taustalta. Herra Asianajaja saapuu pöydän ääreen, esittäytyy ja alkaa kertoa elämästään ja sen moninaisista käänteistä. Jotain ratkaisevaa on tapahtunut, "ja siitä olen pakotettu kertomaan Teille kohta". Mutta sitä ennen jotain aivan muuta, naisista ja asiakkaista ja rakkaudesta (jonka syvin kohde lienee herra itse). Mies istuu tuolilla, ottaa katsekontaktia kuulijoihinsa. Välillä noustaan tuolilta ylös, koska kertomus vaatii suurempaa ilmaisua ja kierretään ehkä tuolin ympäri. Tämän herran seurassa tuntisin itseni ihan maan matoseksi, niin ylivertaiselta hän vaikuttaa ... ja silti miehen charmi ja puhelahjat vievät minutkin mennessään. Ajatuksissani kumarrun penkilläni hieman eteen päin, jotta kuulisin paremmin mitä tuleman pitää. Teksti pitää otteessaan ja mielessään jo pohtii tulevaa käännettä. Mitä miehellä mahtaa olla omallatunnollaan? Miksi itsellenikin tulee pirun syyllinen olo välillä? Poskia alkaa kuumottaa ja tulee paikoitellen jopa vaivaantunut olo. Kiusallisen tarkkoja osumia herra Clamence heittelee. Itsestäänhän hän pääasiassa kertoo, vai onko näin?

 Silti en vaihtaisi paikkaani kenenkään kanssa enkä lähtisi mistään hinnasta pois. Valot vaihtavat välillä sävyään, samalla koko miehen olemus muuttuu. Synkkä hahmo oviaukossa on vangitseva näky. Vähän pelottavakin. Katsomo seuraa tarkasti jokaista liikettä, välillä naureskellaankin vapautuneesti. Itse olen sen verran puulla päähän lyöty, etten aina älyä edes nauraa.

 Loppukumarruksissa tekisi mieleni nousta seisomaan. Jalat ovat kuitenkin kuin sementtiä ja olen jämähtänyt tuoliini aplodeeraamaan. Vähän itkettääkin. Tajuan samalla, että tämähän oli minullekin eräänlainen juhlapäivä. Koska esitysten määrä vuosittain alkaa huidella satasen luokkaa, tuli jälleen yksi mittari täyteen. 500. ja 600. "varma tapaus" esitysmääristä tuli täyteen kahtena aiempana syksynä ja sattumalta kahdessa ison satsauksen musikaalissa. 'Putoaminen' oli minun 700. esitykseni ja onko hienompaa tapaa sitä juhlistaa kuin tämä! Tässä ei kuohuviinilaseja tarvittu, ei massiivisia orkestereita eikä suuria joukkokohtauksia, ei lauluja joita rallatellaan kotimatkalla. Tässä oli minun teatteriani, pientä mutta silti niin suurta, ajatuksia herättävä teksti ja sen loistava tulkitsija, suuresti arvostamani Pekka Laiho. Mies, jolla syttyy silmiin tietynlainen polte lavalla ja se osuu syvälle sieluuni. Aina silloin tällöin jotain-sinne-päin onnistun näkemään, mutta ei mitään täysin samankaltaista.

 Onnistuin näkemään 'Putoamisen' viimeisen esityksen ainakin tällä erää, mutta saattaapi hyvinkin olla, että esitystä nähdään myöhemmin muillakin paikkakunnilla. Toivottavasti! Tiedätte sitten ainakin, mitä kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan.

Sopraanot metsäkedolla / Hämeenlinnan Teatteri

Sopraanot metsäkedolla / vierailu, Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.10. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Kalle Pylvänäinen

Tuotanto Iltama.fi/Otto Kanerva

Kapellimestari Maija Ruuskanen

Lavalla : Tomi Metsäketo, Maria Lund ja Päivi Pylvänäinen

 Musikaalihelmiä ja sketsejä sopivassa suhteessa plus rankan työpäivän jälkeinen ankea maanantai-ilta; ei äkkiseltään kuulosta ihan minun jutultani. Mutta koskapa olen nykyään operettifani ja muutenkin ennakkoluuloton suuri taiteiden ystävä, olihan tätäkin lähdettävä katsomaan! Ja kyllä kannatti!

 Olen vuosien saatossa nähnyt Tomi Metsäketoa niin joulukonsertissa kuin parinkin eri Les Mis-version Mariuksena (mies itse ei vanhentunut tippaakaan Helsingin ja Tampereen versioiden välillä), ja Maria Lundia tanssimassa seireeninä ja Jyväskylässä musikaalissa Shrekin mielitiettynä. Molempien lavasäteily ja äänenkäyttö on hyväksi havaittu. Päivi Pylvänäiseen tutustuin sattumalta kesäteatterin kahvilan talkoolaisena ollessani ja olin kyllä kuullut huhuja hänenkin laulutaidoistaan, mutta silti hän onnistui yllättämään minut täydellisesti.

Kuva napattu Hämeenlinnan Teatterin sivuilta 

 'Sopraanot metsäkedolla' on siis parituntinen, varsin viihdyttävä ja korkeatasoinen musiikillinen matka eri tyyleihin, välisketseillä höystettynä. Sketseissä käydään mm. muskarissa, pariterapiassa, Jorman kuntokartoituksessa, nakuillaan tosi tv-ohjelmassa ja lisäksi nähdään hulvaton mummokaksikko iskuhommissa. Sulaa se sokeri suussa vanhoillakin, ja kovasti ovat mummelit komean Metsäkedon perään. Jotenkin tuntuu, että miehiä pistetään aika lailla halvalla ja naiset ovat koko ajan räpelöimässä puhelimiaan ja suunnittelemassa seuraavaa siirtoaan. Pelkkänä sketsikimarana en olisi esitykselle täysin lämmennyt, mutta se musiikki, ah se musiikki.

 Voin nyt röyhistellä rintaani ja ylpeänä kertoa, että tunnistin sieltä kaikkien kappaleiden joukosta ainakin kaksi musikaalia (West Side Story ja Les Misérables) ja operetin Mustalaisruhtinatar. Olen nyt nähnyt kuukauden sisällä kolmenlaista versiota Sylvan sisääntulosta, ja nauttinut niistä kaikista täysillä (ensimmäisen version vetäisi tietysti Erkki Saarela Ilta Emmin kanssa-jutussa, toisen Angelika Klas Tamara-musikaalissa ja nyt Päivi Pylvänäinen). Ties vaikka tulevaisuudessa löytäisin itseni ihan koko operettiakin katsomasta, ja siinä vaiheessa varmaankin perustan Operettikärpäsen puraisuja-sivublogin. Pitäkää varanne!

 Tomi Metsäketohan on muuten melkoinen koomikko! Hupaisaa oli nähdä mies lähestulkoon kelteisillään uudessa tv-ohjelmassa deittailemassa sekä esittämässä potpurina kaikkia mahdollisia kotimaisia miesartisteja aina Neumannista Matti Nykäseen. Toisaalla taas mies vakavoitui hienosti herkimmissä kappaleissa. Myös Maria Lundista paljastui oivallinen komedienne, ja pidän kovasti hänen jazzahtavasta, hieman kujeilevasta laulutyylistään. Ja minä tietäisin ainakin muutaman tilanteen, johon oitis tilaisin Päivi Pylvänäisen vetäisemään aariaa, jotta voitaisiin keskittyä itse asiaan.

 Menin teatterille vähän laahustaen ja ankeahkoin mielin, mutta kummasti se taas fiilis muuttui parin tunnin aikana. Suosittelen teatteriterapiaa muillekin! Kiitos sopraanoille ja tenorille!

(näin esityksen vapaalipulla)

Tabu / Kansallisteatteri

Tabu - ihmisen ääni / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 4.10. 2015, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Teksti : Timo K. Mukka

Ohjaus ja dramaturgia : Kristian Smeds

Esiintyjät : Seela Sella ja Tero Jartti

Musiikki : Pekka Kuusisto (mukana myös Aino, Ida, Inari, Karina, Lilla, Maia, Saiga, Stella ja Viola Itä-Helsingin musiikkiopistosta)

Valosuunnittelu Teemu Nurmelin
Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Videosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

(c) Kansallisteatteri

 Aurinkoinen, lokakuinen sunnuntai ja pitkästä aikaa sunnuntaimatineanäytös. Ensi-ilta. Olen nähnyt joskus viime vuosituhannella 'Tabu'-elokuvan ja olin varma siitä, että nyt tultaisi näkemään jotain aivan muuta. Itse asiassa en elokuvasta paljoa edes muista, ja hyvä niin. Istun ensimmäistä kertaa parvekkeella, hyvät näkymäthän sieltä on.

 Ohjaaja Smeds pyytää kohteliaasti, että ihmiset sulkisivat matkapuhelimensa ja muut laitteet, eivätkä kaivaisi niitä esiin missään vaiheessa esitystä. Tärkeä tiedoitus muutenkin, mutta juuri tässä esityksessä ne häiritsisivät todella paljon. Pian ymmärsinkin, että miksi.

 Valot sammuvat ihan kokonaan. Istumme pilkkopimeässä todella kauan. On myös hiirenhiljaista. Hiljaisuus ja pimeys kestää todella kauan, kukaan ei uskalla yskäistäkään. Joku supattaa vierustoverilleen takanani. Olisivat nyt hiljaa, kun kerrankin olisi mahdollisuus! Pimeys rikkoutuu, kun Seela Sella sytyttää lavalla jossain kauempana kynttilän palamaan.

Puolitoista tuntia myöhemmin olen niin totaalisen pihalla kuin katsoja voi vain olla! Jo heti alkumetreillä ajattelin, etten ymmärrä tästä spektaakkelista yhtään mitään enkä sitten edes yrittänyt tehdä mitään tulkintoja. Annoin mennä vaan, tulkoon lavalla vastaan ihan mitä vaan.

 Ja siellähän tuli. Appelsiineja, hiomalaikkoja, Joker-kasvoinen Tero Jartti, kynttilöitä, hikistä yläkroppaa, tahmeaa lattiaa (tuntui siltä, että omatkin kengät juuttuu lattiaan kiinni), ristejä, ruumiita, päällevyöryvää musiikkia, pieniä viulisteja, valojen ja varjojen loputonta ja kiehtovaakin leikkiä. Ja yksi ainoa puhuttu repliikki (joka sekin tuli nauhalta). Lopussa taas täysi pimeys, jonka turvin haukottelin muutaman kerran leveästi kenenkään huomaamatta. Hiljalleen katoava musiikki, jonka jälkeen loputtoman tuntuinen hiljaisuus.

 Vähitellen katsomon ja lämpiön välisiä ovia avataan yksi kerrallaan, ja valo täyttää salin pikku hiljaa. Takanani aprikoidaan, että onkos nyt väliaika. Minulla on oudon levollinen olo. Jotenkin alkukantainen, puhdistunut olo. En osaa edes selittää. Katselen hämmentyneenä ympärilleni. Osa katsojista näyttää yhtä hämmentyneeltä, osa kiusaantuneelta, osa pudistelee päätään, osalla silmät kiiluvat jännällä tavalla. Aploodeista huolimatta kukaan ei tule kumartelemaan lavalle. On vain pimeä, tyhjä lava, niin kuin alussakin.

 Jos tämä olisi ollut elämäni ensimmäinen teatterikokemus, olisi se saattanut jäädä myös viimeiseksi. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että tämä tuli eteeni tässä vaiheessa eikä vuosia aiemmin. Kerran elämässään voi jotain tämänkaltaista nähdä ja kokea, vain kerran. Tämä ei ollut teatteriesitys, vaan jotain aivan muuta. En edes tiedä mitä. Tajuan ehkä joskus myöhemmin.

 Bloggaajakollegani Isan kanssa tapasimme ennen esitystä ja esityksen jälkeen, ja vertailimme kokemuksiamme heti tuoreeltaan. Jännä lukea Isan mietteitä myöhemmin. Tabusta ehti ensimmäisenä kirjoittamaan kuitenkin Katri Kekäläinen Huminaa-blogissaan.

Alastomat kundit lavalla / Kulttuuriareena Gloria

Alastomat kundit lavalla - musikaalirevyy / Kulttuuriareena Gloria, Helsinki

Suomen ensi-ilta 1.10. 2015, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Tuotanto Bromance Productions Oy

Käsikirjoitus Stephen Bates, Marie Cain, Perry Hart, Shelly Markham, Jim Morgan, David Pevsner, Rayme, Sciaroni, Mark Savage, Ben Schaecter, Robert Shrock, Trance Thompson, Bruce Vilanch ja Mark Winkler

Ohjaus Jermo Grundström

Koreografia ja suomennos Jyri Numminen

Alastomat kundit : Samuli Kakko, Ville Mustonen, Ilmari Myllynen, Niilo Savolainen, Anssi Valikainen ja Juho Vornanen

Piano Asko Turkia

Minulla ja Kulttuuriareena Glorialla näkyy olevan vähän erilainen suhde ; edellisen kerran olin paikalla muutama vuosi sitten katsomassa "Puppetry of Penis"-spektaakkelia, missä kaksi australialaisheppua vääntelivät vehkeistään penisorigameja. Voi sitä huutonaurun ja myötähäpeän määrää! Lokakuun teatterirypäs polkaistiin sitten käyntiin alastomilla laulavilla kundeilla. Mitähän seuraavaksi Gloriassa?

 "Naked Boys Singing!" on ollut vuosikaudet hitti off-Broadwaylla ja Bromance Productions Oy näyttää heti ensituotannossaan, että täältä pesee. Poikia ei lannistanut sekään, että Alastomien kundien mainos joutui Facebookissa heti kättelyssä sensuurin kouriin ja että harjoitustiloihin oli murtauduttu juuri ratkaisevalla hetkellä.

(c) Sami Lamberg

 Jos odotat jotain Hunks-tyylistä hetkutusta ja öljyttyjä vartaloita, saatat pettyä. Hyvin nopeasti nimittäin unohtuu se, että jätkät ovat lavalla ilkosillaan. Se ei ole tämän jutun pointti. Toki harvemmin samaan hintaan saa katsella kuutta alastonta miesvartaloa koko rahan edestä, se tulee ikään kuin kirsikkana kakun päälle (älkääkä tehkö nyt sellaisia johtopäätöksiä, että useinkin maksaisin vaikkapa yhden miehen näkemisestä...). Alastomuus tarkoittaa paljon muutakin kuin sitä, että ollaan vaatteitta. Ollaan myös avoinna sielua myöten, aseettomana ja vapaana. Ymmärrän tämän jälkeen jotenkin paremmin naturistejakin. Mikä vapaus! Katsokaa! Tämmöinen minä olen! En täydellinen, mutta takuulla omanlaiseni enkä kukaan muu.

 Kundit itsessään ovat niin täynnä vilpittömyyttä ja hyvää energiaa, on helppo saada katsojat puolelleen. Tuntuu koko ajan siltä, että minulla on hymy korvissa saakka. Jyri Nummisen hauskat ja vauhdikkaat koreografiat vielä komppaavat meininkiä, samoin laulujen nokkelat ja osuvat suomennokset. Mieleeni jäi varsinkin "Pornotähti terhakka Tervakoskelta", etenkin kun jostain syystä terhakasta Samuli Kakosta tuli mieleeni koko ajan Janne Kataja ja tämä ajatusleikki teki kappaleesta vieläkin hillittömämmän. Muissa kappaleissa kundeja nähdään lavalla mm. nakusiivoojana, ikkunassa kaihomielisin aatoksin, salilla pumppaamassa, leivontahommissa sekä muistelemassa vanhoja hyviä aikoja ja Tauno Paloa. Piti oikein tsekata, että kuka olikaan alkuperäisversion "taunopalo" ja sehän on tietysti Robert Mitchum. Jäi mietityttämään, että mistäköhän päin se pornotähti sitten mahtoikaan olla?

Tervakoskelta päivää (c) Sami Lamberg

 Esityshän on viihdyttävyyden lisäksi myös perhanan hauska! Vahvoja Monty Python-mielleyhtymiä tuli laulavista Marilyn Monroesta ja Burt Reynoldsista sekä kahvakuulan kanssa heiluvasta David-patsaasta. Monesti minulle on käynyt niin, että esityksen alkupuolisko on silkkaa timanttia ja väliajan jälkeen fiilis jotenkin lässähtää. Nyt ei todellakaan käynyt niin! Kundit vetäisivät musiikkinumeron, jonka aikana huutonauru raikui katsomossa ja vähän meinasi pokka mennä lavallakin. Kundit lauloivat komeasti miehen sukuelimen eri synonyymeistä ja tulihan siellä monenlaista mainittua kaljusta kostajasta yksisilmäiseen kyklooppiin. Jormakin sai oman tähtihetkensä, siitä iso peukku! (Isäni nimi...)

 Alastomat kundit lavalla-enskari päättyi kimallesateeseen ja seisoviin aplodeihin (heh). Ei ihme, nämä pojat ja huima pianisti Asko Turkia (ei alasti) ovat kyllä kaiken hehkutuksensa ansainneet. Salista poistui väkeä suu messingillä. Rohkeudesta ehdottomasti plussaa myös. Kaikilla ei kyllä olisi kanttia heilua lavalla munasillaan. Tämä tuuletti ajatuksia alastomuudesta oikein kunnolla. Kaikenlaisia huvittavaksi tarkoitettuja vilautuksia on lavalla vuosien saatossa nähty, kuin myös nöyryytettynä oloa ilman vaatteiden tuomaa suojaa. Ties vaikka näytöksissä joku katsojakin kokisi tarvetta vapautua kaikesta extrasta...? Väliajalla kuulin jonkun kommentoivan, että alastomat jätkät ovat kyllä hauskoja, mutta entä jos naiset tekisivät saman? Siinäpä pohdittavaa itse kullekin.

 Iloisia ilmeitä ja paljaita pakaroita oli ilo seurata, ja kaikki tekijäthän ovat musiikkiteatterin rautaisia ammattilaisia, joten heitä oli myös ilo kuunnella. Heti tuoreeltaan totesin, että "jos DelMonte-mies sanoo 'KYLLÄ!' laadun merkiksi, niin sanon minäkin!" Päälle vielä Lihakunnan leima...

Niilolla onkin jo leima valmiiksi! (c) Sami Lamberg

 Pikkujouluporukat, polttarikansat, ennakkoluulottomat ja ennakkoluuloiset, piristystä pimeään syksyyn kaipaavat! Kipin kapin lippuostoksille, sillä esityksiä on vain lokakuun 22. päivä asti. Lisäinfoa tämän linkin alta. Itse hehkutin esitystä nuorelle naispuoliselle taksikuskille ja esittelin kotopihassani käsiohjelmaa, joka kätevästi toimii myös ensi vuoden kalenterina. Neito totesi, että vaikuttaapa mielenkiintoiselta ja onpa nättejä pyllyjä.

Saas muuten nähdä, että blokkaako FB tämän kirjoituksen...?

(näin esityksen kutsuvieraana)