Kultalampi / Hämeenlinnan Teatteri

Kultalampi / Hämeenlinnan Teatterin ja Riihimäen Teatterin yhteistuotanto

Ensi-ilta 10.2. 2016 Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä

Kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ernest Thompson
Suomennos Arto af Hällström
Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo
Lavastus Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Tiina Joutsen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Kari Paukola

Rooleissa : Johanna Reilin, Ilmari Saarelainen, Mika Piispa, Maija Siljander, Lasse Sandberg ja Otto Rantanen/Preeti Pesä

 "Kultalampi" on monelle tuttu vuonna 1981 valmistuneesta elokuvasta, jonka päärooleissa nähtiin Henry Fonda sekä Katharine Hepburn. Näytelmänä Kultalampi sai ensi-iltansa kuitenkin jo vuonna 1978. Muistan hämärästi koosteen Oscar-gaalasta, jossa nähtiin pätkiä elokuvasta, mutta itse elokuvaa en ole koskaan nähnyt - ja tässä tapauksessa voisi lisätä mukaan sanan onneksi. Tiesin hitusen teemoista, mutta muuten varsin avoimin mielin paikalle.

 Näytelmä sijoittuu Yhdysvaltoihin Mainen osavaltioon, mutta heti alusta alkaen oli helppoa kuvitella kaiken tapahtuvan suomalaisella kesämökillä, järven rannalla. Pikkulinnut livertelevät puissa, ilmapuntari mökin seinällä, valokuvia, kirjoja, nukkevanhus, kirjavilla kankailla päällystetyt rakkaat lepotuolit ja ikkunasta suora näkymä järvelle, jossa kuikkapariskunta uiskentelee. Lavastus vei heti ihan muualle.

 Liki 50 vuotta yhteiseloa on takana Ethel ja Norman Thayerilla (Johanna Reilin ja Ilmari Saarelainen), jotka saapuvat kesäksi Kultalammelle, kuten kymmeniä kertoja aiemminkin. Aktiviteetit ovat mökillä varsin moninaiset - Ethel keräilee polttopuita ja makoisia mansikoita, sillä aikaa Norman on tutkinut paikallislehdestä työpaikkailmoitukset. Sanaillaan välillä varsin pisteliäästi, kaiken takana on kuitenkin pitkä liitto, syvä rakkaus ja luottamus toiseen. Yhdessä on hyvä olla näin, ei ole kiire enää minnekään. Aika kulkee omaa tahtiaan. Välillä taivastellaan iäkkään lesboparin edesottamuksista, välillä syödään voikkoleivät ja nautitaan lasilliset mehua. Itsekeitettyä, olettaisin. Puuhissa ja jutuissa on kuitenkin havaittavissa pientä surumielisyyttä ja kenties luopumistakin. Onko tämä viimeinen kesä Kultalammella?

Ethel ja Norman (c) Aki Loponen, Loma Graphics Oy 2016

 Usein päivää piristämään saapuu nauravainen postiljooni Charlie (Lasse Sandberg), mutta isoimman ilouutisen tuo tytär Chelsea (Maija Siljander), joka ei vanhempiaan turhan usein tunnu käyvän tapaamassa. Tällä kertaa hänellä on kuitenkin mukanaan poikaystävä Bill (Mika Piispa) ja tämän teini-ikäinen poika Billy (ensi-illassa Otto Rantanen/Preeti Pesä), joista etenkin jälkimmäinen tuo uutta virtaa varsinkin Normanin päivärytmiin.

 Täytyy heti alkuun sanoa, että nyt on melkoinen helmi tarjolla, joten onnittelut tälle yhteistuotannolle! Ja onnea teille, jotka olette jo tehneet lippuvarauksen, sillä kevään esitykset niin Hämeenlinnassa kuin Riihimäelläkin myivät loppuun jo kauan ennen ensi-iltaa. (Muutamia hajapaikkoja näkyisi olevan maaliskuussa Hämeenlinnassa, mutta ei kauaa...) Etenkin Ilmari Saarelainen ja Johanna Reilin näyttävät mallia siitä, millaista on pallotella repliikkejä taitavan vastapelurin kanssa. Katsomossa ei voi muuta kuin seurata haltioituneena ja rentoutuneena, "noin se tehdään just niin kuin pitääkin". Ja onhan se Immu nyt suunnattoman ihana, vaikka vaan istuskelisi tuolissaan eikä puhuisi mitään. Hienoa oli myös seurata, miten sukupolvet kohtasivat niin tarinassa kuin tosielämässäkin. Koskaan ei ole liian myöhäistä korjata tulehtuneita välejä, ja miten paljon meillä kaikilla voikaan olla toisillemme annettavaa! Samalla karttuu sanavarastokin, oppii uusia taitoja, löytää kenties uuden harrastuksen. Ennen kaikkea voi löytää sen, jonka luulee jo kertaalleen menettäneen. Suurella ylpeydellä seurasin myös Ilmari Saarelaisen ja Otto Rantasen yhteisiä kohtauksia, Otto kun sattuu olemaan nuorin haastateltavani kolmen vuoden takaa.

Chelsea (Maija Siljander) (c) Aki Loponen

 Kultalampi on lämminhenkinen, syvältä kumpuavaa naurua, liikutusta ja ajatuksia herättävä näytelmä. Tuli lisäksi suunnaton tarve ottaa yhteyttä omiin vanhempiini (vaikka tänään juuri kyselin kuulumiset) ja hankkia välittömästi muheva lepotuoli + rahi. Ja suklaakeksejä ja mehua.

 Minä ja pari muuta bloggaria päätimme ryhtyä jakamaan tähtien sijaan hedelmiä/marjoja yms.  näkemillemme esityksille, joten täältä pesee ensimmäinen : Kultalampi on herkullinen, mehukas ja kypsä luumu!

"Hyvästi, Kultalampi!" "Ei, vaan näkemiin, Kultalampi!"

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Läski / Teatteri Takomo

Läski - Rasvainen monologi lihavuudesta / Teatteri Takomo

Ensi-ilta 8.1. 2016, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Raisa Omaheimo
Dramaturgia ja ohjaus Elina Kilkku
Ääni-ja videosuunnittelu Tomi Flyckt
Valosuunnittelu Jari Piitulainen
Koreografia Mikko Orpana
Skenografia Tomi Flyckt ja työryhmä

Rooleissa Raisa Omaheimo

 Tiesin jo etukäteen, että tämä tulisi olemaan koko teatterissakäyntihistoriastani (mukaanlukien niin menneet kuin tulevatkin esitykset) se kaikkein henkilökohtaisin ja ehkä kipein kokemus. Se varmasti naurattaisi, se takuuvarmasti nostaisi ikäviä asioita mieleen, se itkettäisi. Minulla oli jo ensi-iltaan varaus, mutta samalla viikolla oli ne superpakkaset ja tietokoneenikin hajosi ja oli viikon huollossa, joten en pystynyt ostamaan junalippuja netistä enkä varsinkaan printtaamaan mitään ulos. Tekosyitä kaikki. Suurin syy varaukseni perumiselle oli se, että minut valtasi paniikki. Mitä jos kaikki muut ensi-iltayleisössä mahtuisivat normimittoihin ja minä olisin ainoana paikalla läski katsomassa Läskiä? Että joku naureskelisi ovella, että "tuotako me tultiin katsomaan". Surullista mutta totta.

 Uskaltauduin tekemään uuden varauksen vasta muutaman ylistävän kritiikin ja kommentin luettuani ja siksi, etten muista aikoihin mediassa hehkutettavan mitään näin paljon. Ajankohtaisohjelmat tarttuivat aiheeseen ja Raisa Omaheimo oli haastateltavana yhdessä jos toisessakin kulttuuriohjelmassa. Läski täytti ruudun, jesh! Olin varannut lipun alunperin viimeiseen esitykseen, ja sen jälkeen tulikin vielä lisäesityksiä niin helmikuulle kuin syksyllekin, koska nyt kaikki haluavat nähdä tämän. Sana kiirii ja liput viedään käsistä, mikä on äärimmäisen hienoa.

   "Täällä konsertissa pitäisi olla joku painorajoitus sisäänpääsyvaatimuksena!" sanoi nainen Tavastialla Dingon konsertissa. Vastasin, että eipä tänne ÄO:takaan ole kyselty. 

 Tälläkin kertaa meno Takomolle jännitti jollakin tavalla. Eniten jänskätti se, miten itse esityksen aikana minulle käy. Purskahdanko itkuun, hajoaako tuoli alle (niin ei ole onneksi kertaakaan vielä käynyt), tunnenko suurta yhteenkuuluvaisuuden ja samaistumisen tunnetta ja nyökyttelen jatkuvasti, että noin on minullekin käynyt? Takkini vetoketju hajosi ratikassa menomatkalla ja olisittepa nähneet vastapäätä istuneiden poikien ilmeet, kun yritin epätoivoisesti saada vetskaria takaisin kiinni siinä istuessani. Itse asiassa pojat eivät minuun päin vilkaisseetkaan, vaan keskustelivat intensiivisesti jääkiekosta. Minä vain kuvittelin, että he katsovat minua paheksuvasti ja ivallisesti nauraen.

 "Sä olet tosi kiva, mutta voin alkaa seurusteleen sun kanssas vain jos pudotat muutaman kymmenen kiloa. Kaverit nauraisi mulle kuitenkin", laittoi nettituttavuus viestiä ensimmäiseksi ja viimeiseksi jääneen tapaamisen jälkeen. Vastasin, että kasvata sinä kaljuusi ensin kunnon hiukset. 

 Esityksessä Raisa Omaheimo ottaa mikrofonin kauniiseen käteensä ja antaa palaa. Välillä meno on kuin stand up-esityksessä ja yleisö ulvoo naurusta, minä myös. Kuvitellut tilanteet kyllä naurattavat, mutta entä jos kaikki olisi sattunut myös omalle kohdalle? Naurattaa silti, ja kuitenkin olen kyyneleet silmissä lähes koko ajan. Minäkin olen "feikannut" lentokoneessa turvavyön olevan kiinni. Minäkin olen epätoivoisena etsinyt vähän juhlavampaa vaatetta kaupoista, tuloksetta. Minä olen jättänyt vastaamatta muuten kiinnostavaan kirjeenvaihtoilmoitukseen, koska "rillipäät ja läskit älkööt vaivautuko". Minut on passitettu kiehtovasta huvipuistolaitteesta pois, koska turvakaari ei mennyt riittävän alas. Sattuneesta syystä minä rakastan uimista, mutta minua ei nähdä uimahalleissa eikä kylpylöissä, vaan käyn pulahtamassa vuokramökin rannasta kulahtaneissa uikkareissani polskimaan. Juoksen karkuun lähes joka kerta, kun joku kaivaa kameran esiin. Samasta syystä täällä blogissa minua ei nähdä kuvissa poseeraamassa haastattelemieni tyyppien kyljessä eikä muutenkaan. Kuka sellaisia kuvia haluaisi katsella? En ainakaan minä. Mennään siis teksti edellä ja toivon, että se riittää jos on riittänyt tähänkin asti. Kävikö kenties jo mielessä, että minulla on helvetin huono itsetunto? Ainut asia mihin olen tyytyväinen itsessäni on silmät. Ne ovat kuulemma todella kauniit. Niistä olen kommentteja saanut lähes kyllästymiseen asti. Olen myös aika tyytyväinen näihin teksteihini, useimmiten.

 "Ai, et sä näköjään ollutkaan äitiyslomalla?" totesi asiakas palattuani vuorotteluvapaalta takaisin töihin. En vastannut mitään, poistin naisen FB-kavereistani vähin äänin.

 Raisa kertoo monologissaan, että kymmenen vuotta sitten tämä esitys ei olisi ollut hänelle vielä mahdollista. Ymmärrän hyvin. Itsekseni kuitenkin ajattelin, että voi kunpa tämä esitys olisi tehty jo kaksikymmentä vuotta sitten. Itsetuntoni saattaisi olla toista luokkaa, ja olisin ehkä rohkeampi etenkin omien valintojeni suhteen. Minä kun olen tarttunut ensimmäiseen tarjolla olleeseen työpaikkaan ja jämähtänyt siihen vailla mitään kunnianhimoa (ammattiylpeyttä toki tunnen), koska olen pelännyt (ja pelkään edelleen) sitä, että en saisi enää uutta työpaikkaa. Minä olen myös takertunut epätoivoisesti toivottomiin suhteisiin aikoinani ja pitänyt kynsin hampain kiinni ihan vain siksi, koska pelkäsin jääväni loppuiäkseni yksin ja vaille rakkautta, jos nyt tästä suhteesta lähden. Ei ollut varaa valita monesta tarjolla olevasta sulhasehdokkaasta, vaan oli napattava kiinni ensimmäisestä tyypistä, joka jonkinlaista kiinnostusta osoittaa. Vaikka tietäisi jo valmiiksi, että tässä ei hyvin käy. No, myöhemmin on käynyt ihan hyvinkin ja sen suhteen on onnellinen loppu tällä tarinalla, se pitää mainita ihan erikseen.

 "Oletko Japanista kotoisin, kun näytät ihan sumopainijalta", totesi satunnainen paikallinen mies ulkomaanmatkallani. Nauroin, ja myöhemmin itkin hotellihuoneessa enkä halunnut lähteä uima-altaalle enää. 

 Arvaattekin varmaan, että kursivoidut pätkät ovat lauseita, joita minulle täysin tuntemattomat ihmiset ovat sanoneet päin naamaa. Jostain kumman syystä ne ovat jääneet mieleeni, sanasta sanaan. Pahimpia kommentteja en pystyisi ikinä julki kirjoittamaan, sillä niitä ovat sanoneet joskus ihan ne kaikkein lähimmät ihmiset. Näiden kommenttien vuoksi olen vähän kuin laulun menninkäinen. En viihdy auringossa ja päivänpaisteessa, vaan kuljeskelen hämärän turvin. Siten teen itseni muka näkymättömämmäksi. Toivoa kuitenkin on, tiedän sen jo nyt. Hankin itselleni taannoin kuntosalikortin ja siellä sitä ähelsin laitteissa yhdenkin kerran pelkkien salskeiden miesten ympäröimänä. Kerrankin yksi tuli sanomaan, että "sulla on muuten komea paita" ja toinen sanoi hauista pumpatessaan, että "tule tänne viereen vaan, kyllä tänne sopii". Olen tämän blogini myötä saanut myös kuulla mm. seuraavanlaisia kommentteja ihan kasvokkain "Voi kunpa sinunlaisiasi olisi enemmän", "Olet ihana ihminen", "Sä oot ihan huippu tyyppi!".

 Miinuksen puolella olevaa itsetuntoa ei yksi erinomaisen loistava teatteriesitys korkeuksiin nosta, mutta plussan puolelle mentiin. Istuin eturivissä ja loppukiitoksissa nousin minäkin ylpeänä, kyyneleet silmissäni aplodeeraamaan Raisalle. Poislähteissä katseeni kohtasi sekunnin sadasosaksi vaalean normimittoihin mahtuvan naisen kanssa. Hänelläkin oli kyyneleet silmissään ja hän näytti siltä, että olisi halunnut halata. Olispa halannut, mietin nyt. Katse kuitenkin kertoi jo paljon.

 Kotomatkalla takin vetoketju hajosi taas, mutta siitä vähät välitin. Painelin sateessa takki auki ja maailma tuntui hitusen paremmalta paikalta. Mielessä pyöri se, että "rillipäät ja läskit älkööt vaivautuko. Ei - vaan, kusipäät älkööt vaivautuko!" Maailmaan ja elämääni mahtuu nykyään hyviäkin ihmisiä ja kaikki ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Heistä pidän kiinni enkä välitä muista. Vielä kun saisi toteutumaan sen käsiohjelmassa olleen lauseen : "Täydellisessä maailmassa jokainen voisi katsoa peiliin ja sieltä katsoisi vastaan ihana tyyppi."

 Kiitos Raisa ja Elina, tästä on hyvä jatkaa!

esityskuvat (c) Kari Hakli

 (näin esityksen kutsuvieraana)

"Et säkään muuten varmaan paina niin paljoa kuin miltä sä näytät!" totesi asiakas iloisesti.

Vampyyrien tanssi / Helsingin Kaupunginteatteri

Vampyyrien tanssi / Helsingin Kaupunginteatteri, Peacock-teatteri

Ensi-ilta 3.2. 2016, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Michael Kunze
Sävellys Jim Steinman
Suomennos Marika Hakola
Ohjaus ja koreografia Markku Nenonen
Kapellimestari Eeva Kontu
Lavastus Jani Uljas ja Jari Ijäs
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen
Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen, Henri Karjalainen, Anu Laaksonen, Milja Mensonen ja Jaana Nykänen

Lavalla (osassa rooleista kaksoismiehitys) : Petrus Kähkönen, Miiko Toiviainen, Jonas Saari, Mikko Vihma, Antti Timonen, Tuukka Leppänen, Vuokko Hovatta, Leenamari Unho, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Sanna Majuri, Laura Alajääski, Kari Mattila, Risto Kaskilahti, Samuel Harjanne, Juha Jokela, Hanna Mönkäre, Sofia Hilli, Kirsi Karlenius, Sampo Kerola, Ilkka Kokkonen, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Tiina Peltonen, Peter Pihlström. Tuukka Raitala, Inka Tiitinen ja Kaisa Torkkel

 Kevyttä vampyyrikuumetta/huumaa/kiimaa oli ilmassa jo hyvän aikaa sitten, kun HKT kertoi tämän produktion saapumisesta Peacockiin. Nyt muutaman ennakon ja keskiviikkoisen ensi-illan jälkeen ilma alkaa olla jo tässä vaiheessa kohtalaisen sakeana ylistävistä kommenteista, kritiikeistä ja blogikirjoituksista ja hitaana hämäläisenä minä ehdin kantamaan oman korteni vaarnani kekoon vasta pari päivää ensi-iltahuuman jälkeen.

 Musikaali perustuu Roman Polanskin ohjaamaan kulttimainetta nauttivaan, kieli poskessa tehtyyn kauhuklassikkoon "The Fearless Vampire Killers" vuodelta 1967 (suomeksi Vampyyrintappajat - anteeksi, mutta hampaanne ovat niskassani). Polanski myös ohjasi musikaalin alkuperäisproduktion Wieniin 1997, ehti siis vierähtää 30 vuotta siinä välissä. Suomeen musikaali löysi tiensä lakeuksien kautta, kun 2011 Seinäjoen Kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Dance of the Vampires ja monelle mikään ei ollut enää entisensä. Oli aika ennen Seinäjoen vampyyrejä ja aika sen jälkeen. Itsekin kävin ihan peräti kahdesti katsomassa, heti ensi-illan jälkeen ja Jyri Lahtisen kreivi von Krolockin haikeana hautuumaalla haahuilun ja laulelun jälkeen päätin, että tämä on nähtävä ja koettava uudestaan. Olin sitten myös viimeisessä esityksessä, joka jätti kyllä tietynlaisen kutinan. Tässä sitä taas ollaan ja kutina on jälleen yltynyt!

Kreivi ja Sammumaton polte

 Tarinassahan professori Abronsius (Antti Timonen/Tuukka Leppänen, ensiksimainittu ensi-illassa roolissa) saapuu nuoren assistenttinsa Alfredin (Petrus Kähkönen/Miiko Toiviainen) kanssa läpi tuulen ja tuiskun pieneen transsilvanialaiseen kylään tarkoituksenaan vähän tutkiskella ja etsiä käsiinsä vampyyrejä. Parivaljakko majoittuu majataloon, jossa ei olla kuultukaan moisista verenimijöistä, ja siitä huolimatta riemulaulut kynsilaukasta raikaavat ja valkosipuliletit toimivat kaulakoruina. Alfred rakastuu ensisilmäyksellä majatalon isäntä Chagalin (Risto Kaskilahti/Kari Mattila) kauniiseen Sarah-tyttäreen (Raili Raitala/Anna Victoria Eriksson) ja tunne on molemminpuolinen. Harmi vaan, että viehättävään ja kylvyssä alvariinsa viihtyvään neitokaiseen on iskenyt silmänsä myös salaperäinen kreivi von Krolock (Mikko Vihma/Jonas Saari) , joka saakin vieteltyä houkuttelevilla puheillaan ja punasaapikaslahjoillaan (ja ehkäpä myös nahkahousuillaan ja muilla ulkoisilla avuillaan...) Sarahin linnaansa öisiin tanssiaisiin ja ties mihin muuhunkin. Tämähän ei käy päinsä, ja tyttären perään ensin rientää Chagal - huonolla menestyksellä. Proffa ja Alfred koettavat sitten paremmalla onnella perässä.

Proffa ja Alfred yllättyvät 

 Kokeillaanpas vielä äitimuorini tyyliä juonenkerronnan suhteen : "Höpsähtänyt tukka pystyssä-prohvessori menee sulattelemaan jäätynyttä kroppaansa majataloon kera nättikasvoisen kiharatukkaisen pojan. Lauletaan vähän. Kylvyssä on ilkosillaan Sharon Taten näköinen tyttö ja sen näkee niin kiharatukka kuin komea kreivikin. Ja sitten lauletaan taas ja sitten rohvessori ja poika lähtevät linnaan etsimään pesusientä ja tyttöä eikä siinä sitten hyvin käy. Voi hitsi miten komeita vampyyrejä oli ja upeaa laulantaa! The End."

 Päätin heti, etten lähde vertailemaan Seinäjoen ja Helsingin versioita ainakaan suuremmin näin julkisesti. Aika mahdotonta se olisikin, ja turhaakin. Sen voin todeta, että Seinäjoen vetojen jälkeen mielessäni pyöri repeatina kreivin laulama "Jumala on kuollut" ja ihan pelkästään sen kappaleen takia menin katsomaan musikaalia uudelleen. Tällä kertaa päässäni on kaksi päivää soinut Magda-palvelijan (Laura Alajääski/Sanna Majuri) "Kuolema on kummaa"-soolon melodia ja muutenkin katselin silmät kiiluen tuota uhkeaa upeaäänistä rotunaista! Mitä lie Peacockin hengitysilmaan lisätty, vai johtuiko se kenties siitä, että enskarissa katselin maailmaa vampyyripiilareiden läpi? Laurasta tuli jotenkin mieleeni Sonja Lumme, joka teki aikoinaan UIT:n jutuissa ison vaikutuksen minuun television välityksellä. Ajattelin varmaan, että siinä on Nainen eikä mikään tyttönen.

Magda ja Chagal 

 Raili Raitala oli Sarahina myös Pohjanmaalla ja silloin jo mietiskelin, että tämähän on ihan kansainvälisen tason meininkiä! Että kuka tämä upeaääninen kaunotar oikein on ja missä hän on piileskellyt, musikaaleja kun en kauheasti ollut aiemmin seuraillut. Pidin hirmuisen paljon Sarahin lookista, joka viittasi kunniakkaasti alkuperäiseen elokuvaversioon.

 En ole nähnyt Petrus Kähköstä isossa roolissa kovinkaan usein - tai sitten en ole vain aiemmin juuri kiinnittänyt häneen paljoa huomiota. HKT:n  "Kummitusjunassa" fanituksen siemenet kylvettiin ja nythän ne versot puhkesivat täyteen kukoistukseensa! Minusta tuli siis Petrus-fani, kyllä! "Sarah´lle" sai minutkin huutamaan "waude" ja muutenkin musikaalin myötä koko Alfredin roolihahmo kasvoi hienosti poikasesta mieheksi. Antti Timosen professori oli minun makuuni ehkä hiukan liian koominen ja koheltava, toki minuakin huvitti kastuneet kalsarit, tiedon painotus ja kirjojen hypistely, ja melkoista tekstimäärää oli hänellä kyllä laulettavanaan parissakin kohtaa.

Alfred ja unikohtaus 

 Mikko Vihman aiemmista roolitöistä muistan takuuvarmasti ainoastaan "Kaunotar ja Hirviö"-musikaalin ällönlipevän torttutukkaisen Gastonin, mutta tämä kreivi von Krolock kyllä porautui verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Salskea olemus, komeat piirteet, liehuvat viitat ja upeat takit, hypnoottinen katse, nahkahousut, "Sammumaton polte"... Minä olisin mielelläni nähnyt ne jo poistetut pornahtavat viiksetkin, joista promokuvien julkaisun jälkeen nousi melkoinen kohu. Magda oli saanut sukat pyörimään jaloissa ja pohdinkin, että mikäs nyt kun kreivi ei saa samaa aikaan. Ja tadaa, sitten olikin vuorossa "Carpe Noctem" (näin minä asiantuntevasti osaan nimetä tietyn unikohtauksen) ja paikalle pölähti nahkahousuinen kreivi avonaisine paitoineen ja minä näytin peukkua vierustoverilleni ja pyyhkäisin ohimennen kuolavanan suupielestäni. Toimii!

Kreivi ja proffa jammailevat 

 Erikseen täytyy tietysti mainita myös kreivin hurmaava poika Herbert (Samuel Harjanne), joka teki kaikkienaikojen näyttävimmän ja mieleenpainuvimman pikapyrähdyksen lavalla ensiesiintymisessään. Väliaploodit ja innokkaat huudahdukset kaikuivat katsomosta, ja syystäkin. Varsin viekotteleva näky Herbert oli myös kylpytakissaan kutsuhuutoja laulellessaan, ja siinä Alfredia kyllä vietiin sata-nolla.

Repikääs tästä, tuumii Herbert!

 Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin vampyyrikööri pukuineen ja maskeineen. Mitä enemmän hyytävänihanaa porukkaa lavalla kiemurtelee, sen enemmän meikäläinen nautiskelee. Michael Jacksonin Thriller-videon ensiesitys muistuu aina mieleeni, ja samanlaista vaarallista ja ah niin kiintoisaa on laumassa verenhimoisia, Robert Smithin näköisiä tyyppejä. Ihan sama, onko naisia vai miehiä, kaikki kelpaa minulle.

 Yllättävän hyvin lavastevaihdot toimivat ja kätevästi eteemme avautui niin majatalonäkymät, kreivin linnat portaikkoineen, hautuumaat kuin kryptatkin. Hitusen häiritsi muutamaan kertaa näkyvästi töröttävät pyörät. Toki ilman niitä ei lavasteita äkkiä paljoa pyöritellä, mutta olisi ne kai voinut peittää jollain rotalla tai verihyhmällä? Onneksi edessäni istui aika pitkä mies, joka muutenkin peitti näkyvyyden välillä liiankin hyvin, eli jouduin vähän kurottelemaan. Kaula pitkällä kun kurottelee...lieni siis taka-ajatuksiakin. Josta tulikin mieleeni, että aion viritellä makuuhuoneeseeni paljun tai kylvyn ja lauleskella enemmän, josko joku tulisi parvekkeen kautta vokottelemaan. Kunhan jättää pois sen Lordi-henkisen siipi/viittavirityksen, jonka kera kreivi kylpyhommia laskeutui häiritsemään.

 Muutama rehellinen soraäänikin : en pitänyt Koukolista (Juha Jokela) enkä maneereihinsa uponneesta Risto Kaskilahdesta Chagalina. Kiintiö sitä huumoria tuli jo kerran aiemmin täyteen, jonka jälkeen annoin vielä uuden mahdollisuuden ja hyvin toimikin vähän aikaan. Nyt täyttyi kaskilahtikuppi taas ääriään myöten, ei kauheasti naurattanut.

 Lopputiivistelmä ja kieli pois poskesta toviksi: HKT:n Vampyyrien tanssi on hyytävänihana ja ammattitaitoinen kokonaisuus. Puvuista ja vampyyreistä ja kattokruunuista täydet kympit. Moninkertainen eläköönhuuto Petrus Kähköselle, Raili Raitalalle, Mikko Vihmalle ja Laura Alajääskelle eritoten, ja koko ensemblelle. Vai voiko vampyyreille eläköönhuudella? Mikä olisi vastine? Eläköön ainakin Eeva Kontu ja koko orkesteri!

 Käsiohjelma oli myös hyvä esimerkki siitä, miten tehdään kiintoisaa luettavaa. Herkullisia kuvia, sopivasti historiikkia niin itse musikaalista kuin vampyyreistäkin, biisiluettelo, taustaa työryhmästä. True Blood ainoastaan loisti poissaolollaan, siitä pieni miinus. Eric Northman ja nahkahousut! (meinasin ensin kirjoittaa Eric Forrester, voi apua!)

 Lienikö sitten vampyyripiilareissani syy siihen, että ratikkamatka Helsingin rautatieasemalle vaihtui lennossa kävelymatkaan miesseurassa Pasilan asemalle ja baariin? Löysin asemalta vitosen setelin ja oitis tuhlasin sen karpalolonkeroon, punaista sen olla pittää. Baarimikkonainen ei katsellut silmiini yhtään sen enempiä, oli kai tottunut pistäväkatseisiin asiakkaisiin.

 p.s jos musikaali tehdään vähän kieli poskessa, niin tehdään blogikirjoituskin. Sitä saa mitä tilaa. Rakkaudella tämä oli kirjoitettu, ja onhan se selvää, että olen jo lähtökuopissa katsomaan toistakin miehitystä. Itse asiassa muutamankin kerran. Siitä lisää myöhemmin ja lisää kuvia... Linkittelen tähän asiantuntijalausuntoja, kunhan niitä toisen enskarin jälkeen esim. Lauralta ja Siiriltä ilmestyypi.

esityskuvat (c) Mirka Kleemola, HKT

(näin esityksen kutsuvieraana)

Cats-musikaalikonsertti / Lahden Kaupunginteatteri ja LauKes

Cats - musikaalikonsertti / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Yhteistyössä Lahden Kaupunginteatteri ja LauKes

Ensi-ilta 28.1. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Musiikki Andrew Lloyd Webber
Perustuu T.S. Eliotin kirjaan "Old Possum´s Book of Practical Cats"
Suomennos Mikko Koivusalo
Kapellimestari Markku Luuppala
Ohjaaja Kazimir Kolesnik
Koreografia Kazimir Kolesnik ja työryhmä
Lavastus Sari Paljakka ja Maria Mastola
Pukusuunnittelu Heli Salomaa
Maskeeraus ja kampaus Petra Leino
Tarpeistonvalmistus Johanna Järvinen
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Laulavat kissat : Linda Hämäläinen, Annamaria Karhulahti, Taru Still, Kirsi Ståhlberg, Joel Mäkinen, Peter Nyberg, Juha Pihanen, Mikael Saari, Miikka Wallin, Marika Huomolin, Janna Ilén, Helmi-Maaria Jokinen, Ruut Karhula, Siiri Kononen, Maija Munter, Tuomas Nuotio, Konsta Reuter, Antti Ruti ja Sami Ulmanen

Sirkuskissat : Milla Järvinen, Inka Pehkonen, Karita Tikka, Jukka-Pekka Matero ja Otto Tammivaara

 Cats on yksi maailman tunnetuimmista musikaaleista ja vuosikaudet sitä on esitetty tismalleen samankaltaisena versiona pukuineen, maskeineen ja lavasteineen. Tällä kertaa Andrew Lloyd Webber antoi kuitenkin vapaat kädet tuotannolle, ja tätä herkkua on nyt sitten Lahdessa luvassa vielä muutaman esityskerran verran. Meikäläinen, sangen tunnettu musikaalifriikki (huomatkaa sarkasmi), on nähnyt Catsin livenä aiemmin kerran ja sekin Lahdessa vuosia sitten. Jostain syystä tuosta produktiosta ei jäänyt paljoa jälkipolville muisteltavaa. Istuin erittäin kaukana, silmälasit olivat unohtuneet kotiin ja olin valmiiksi väsynyt. Tuukka Leppäsen Räntäntouho kyllä jäi mieleen, ja se kun kaikki yleisössä odottivat henkeään pidätellen Memoryn kuulemista, joka onkin musikaalin tunnetuin kappale. Sinikka Sokka vetäisi sen kyllä komeasti. Olen myös nähnyt televisiosta englanninkielisen version, siinä minun Cats-historiani.

 Oli sitten korkein aikakin nähdä Cats uusin silmin ja varmistin paikkani viitosrivistä heti lippujen tultua myyntiin. Nyt ei olisi ainakaan kokemuksen laatu siitä kiinni, etten näe kunnolla!

(c) Johannes Wilenius

 Orkesteri oli nostettu ilokseni esiin ja lavastuksessa kiinnitin heti huomioni oveliin kynsiin sekä taustalle heijastettuihin hienoihin piirroksiin, jotka veivät tunnelmasta toiseen. Oikeasti taidan olla hiukan allerginen kissoille, mutta näille naukumaijoille en kyllä! Upeaa liikekieltä, energiaa, loistavaa laulua ja erilaisia kissapersoonia. Koko tarina aukesi minulle ihan uudella tavalla kuten myös se, miksi kissaihmiset ystäväni lällyttelevät lemmikkejään mitä ihmeellisimmillä lempinimillä ja herkuilla.

(c) Johannes Wilenius 

 Itselleni ei Memory ja Grizabella (Kirsi Ståhlberg) noussut mitenkään musikaalikonsertin kohokohdaksi (narikkakommenteista päätellen monelle se oli edelleen Se Juttu), vaan "yllättäen" sydämeni veivät etenkin Teatterikissa Kys (Juha Pihanen) sekä Rautatiekissa Kiikunkinttu (Mikael Saari). Luulen, että Kys antaisi Teatterikärpäsen istahtaa hetkeksi turkkinsa päälle lepuuttelemaan ja tarinoita kuulemaan, ja Kiikunkinttu veisi mukanaan seikkailemaan. (Ja sitten tulisi Räntäntouho (Peter Nyberg) ja söisi koko kärpäsen...) Oman lisämausteensa toivat vielä upeat sirkuskissat, joista etenkin cyr-renkaalla pitkin lavaa pyöriskellyt Plato (Otto Tammivaara) nosti hien otsalle. Kissojen joukossa oli monia aiemmin näkemiäni tuttuja tyyppejä, ja edelleen oli suuri ilo katsella ja kuunnella taidokasta ja monipuolista osaamista. Voi Lahti mitä menetättekään/menetämmekään, kun Musiikki-ja draamainstituutti loppuu...

 Hei, kolme esitystä olisi Catsia vielä edessä! (10.2. , 11.2. ja 18.2.) Vähiin käy ennen kuin loppuu, joten TOIMI HETI! Miau!

Koko porukka yhteiskuvassa (c) Johannes Wilenius

Kake - tiellä tähtiin / Tanssiteatteri Tsuumi

Kake - tiellä tähtiin / Tanssiteatteri Tsuumi, Aleksanterin teatteri

Ensi-ilta Savoy-teatterissa 13.10. 2015, kesto noin 1h (ilman väliaikaa)

Koreografia Matti Paloniemi
Musiikki Jarno Tastula/Finnhits
Pukusuunnittelu Jaana Kurttila
Valosuunnittelu Janne Teivainen

Estradilla Kake-bändi eli Piramisu (Reetta-Kaisa Iles), Raimo von Kake (Jarno Tastula), Kike de Kake (Salla Korja-Paloniemi), Foni-Åke (Janne Teivainen) sekä Marccu (Tuomas Juntunen).

 Ihastuin Tanssiteatteri Tsuumin väkeen muutama vuosi sitten Tampereen Työväen Teatterin "Anna Liisa"-näytelmän myötä ja muistui mieleeni etenkin uusintareissu, kun pääosanesittäjä makasi takahuoneessa kovassa kuumeessa ennen esityksen alkua ja muu porukka vetäisi ex tempore sitten esityksestä pelkät tanssi-ja laulunumerot. Rautatieasemalla tapasimme muutaman tsuumilaisen tähtäämässä samaan junaan, ja kävin ystäväni kanssa juttusilla kiittämässä hiukan erikoisesta vedosta. (Huutakaa tsuumilaiset HEP jos tapaus muistuu mieleen, taisi ainakin yksi Kaken bändiläisistä olla paikalla silloin.)

 Viime vuonna korviini kantautui tämä esitys, jossa kuullaan kattava kavalkadi 80-luvun Finnhitsejä ja muuta herkkua. Peljästyin jo, että menikö tämä minulta nyt ohi, mutta onneksi tuli muutamia lisäesityksiä keväälle ja hankin heti liput. Heräsikö kiinnostus jo tässä vaiheessa? Lisätietoja ja trailereita Tsuumin nettisivuilta.

 Itse esityksessä saamme kunnian seurata Kake-nimisen bändin energistä keikkaa. Koskapa bändi koostuu sekä miehistä että naisista, on sanomattakin selvää, että tiivis yhteiselo on herättänyt ihmisissä monenlaisia tunteita ja haaveita, joita sitten puidaan yleisön edessä. Tunteet käyvät melkoisen kuumina paikoitellen ja tutut kappaleet saavat uudenlaisen merkityksen. Salaisia ihastuksia, kaipuuta, himoa, haikeutta, mustasukkaisuutta. Kaikenlaista löytyy. Keneltäpä ei! Helppo on katsomossakin uppoutua täysillä suomalaiseen melankoliseen mielenmaisemaan rypemään, ja jälleen ponkaista energisesti ilmaan ja aatoksissaan viilettää pitkin lavaa, kun koko maailma syleilee ja ihan kaikki on mahdollista.

 Mieleeni jäi alkupuolella nähty Tapani Kansan R.A.K.A.S. , jossa Marccu oli kahden naisen loukussa ja vietävissä. Lavalla nähtiin melkoisia muuveja ja yleisö nauroi katketakseen. Joku miespuolinen totesi "Ei oo helppoa tuolla, ihan sääliksi käy!" Moisen riepottelun jälkeen Marccu-parasta oli mehut loppu ja jäljelle jäi vain märkä läiskä. Tästä kun selvittiin, lähti dramaattinen kappale soimaan ja tunteet vaihtuivat taas toiseen. Jälkikäteen oli pakko googlettaa, mistä tutusta kappaleesta olikaan kyse ja sehän oli upea "Marseillen poika".

Koko bändi kuvassa (c) Matti Immonen

 Tunnin aikana näimme upeita tanssikoreografioita, fonisooloja, dramaattista laulua ja paljaita pakaroitakin vilahti. Draaman kaari oli käsinkosketeltavissa ja tapaukset samaistuttavia. Kukapa ei olisi karaokessa pikkutunneilla herkistellyt muutaman lasillisen jälkeen. Fantasiaa, Miljoona ruusua ja Kielletyt tunteet, jonka flamencoversio on nerokas ja hengästyttävä. Lisämaustetta toi vyölaukun ja bootsien kera yläkroppa hikisenä teutaroinut Marccu, joka muistutti etäisesti (no, ainakin viitosriville minun huuruisten silmälasieni läpi) pitkätukkaversiota Thure Lindhardtista (se Silta-sarjan kolmoskauden salaperäinen tanskalaispoliisikomistus).

Marccu vauhdissa (c) Matti Immonen

 Säkkijärven polkan soidessa ja Tsuumin väen vetäessä muodostelmassa komeasti pitkin lavaa sain ahaa-elämyksen. Nyt Suomelle äkkiä euroviisuvoitto, jotta ensi vuonna kisat järjestetään Suomessa ja voisimme tehdä riverdancet, eli väliaikanumeroksi Tsuumin väki ja Kake lavalle. Ah, olisi se komeata kun kansa tv-vastaanottimien ääressä kautta Euroopan ja koko maailman katsoisi suu auki, kun Marccu tulisi tekoturkis päällä aina uudelleen ja uudelleen takaoikealta ja lietsoisi bändikavereitaan nostamaan jalkojaan tahdissa vielä ja vielä korkeammalle. Kakesta tulisi valtava ilmiö ja pian lippukauppa kävisi kuumana ja stadionit ja muut jättilavat otettaisiin haltuun Säkkijärven polkalla. Koko Eurooppa tärisisi samassa rytmissä R-A-K-A-S- välirummutusten tahtiin. Kakesta tulisi niin suosittu, että maailmalla kiertäisi kymmenen ryhmää samanaikaisesti viemässä suomalaista mielenmaisemaa ja vyölaukkuja uuteen nousuun.

 Hieno visio. Mitähän muuten esityksestä tuumasi viiden vanhemman venäläisen herrasmiehen joukko? Varsinaisen shown jälkeen yläkerrassa jatkui ilta Finnhits-karaoketanssien merkeissä ja kyllä meikäläistä harmitti, kun jouduin lähtemään junalle ja jäi kokematta se. Ties vaikka herraseurue olisi pistänyt oman shown pystyyn, ja se se vasta olisikin ketuttanut, kun jäi väliin.

 Jos haluat oppia uusia muuveja, kannattaa suunnata Aleksanterin teatteriin vielä 30.3. tai sitä ennen Malmitaloon 19.2. Tsuumilaiset on ihania ja monitaitoisia! Haluan nähdä lisää!

Piramisu ja Fantasiaa (c) Mikko Mäntyniemi