Käyttöohje kahdelle / Suomen Komediateatteri

Käyttöohje kahdelle / Suomen Komediateatteri, Club Capital Helsinki

Ensi-ilta 31.3. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäiseltä nimeltään "I love you, you´re perfect. Now change"

Ohjaus Samuel Harjanne
Suomennos Tiina Puumalainen
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografi Jari Saarelainen
Valosuunnittelu ja lavastus Janne Teivainen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino

Lavalla : Riku Nieminen, Kaisa Hela, Heikki Ranta ja Ushma Karnani sekä Risto Kupiainen (piano) ja Lotta-Maria Pitkänen (viulu)

 Maaliskuuni päättyi musikaalimeiningeissä Helsingissä. Edellisiltana oli vietetty mukava ehtoo ystävän kanssa Linnanmäen vampyyrien parissa, vietetty uneton yö hotellissa, tehty kojot eli nukuttu miltei pommiin, tehty yksi haastattelu, haahuiltu silmät puoliummessa Ateneum ympäri, käyty elokuvissa katsomassa Onnenonkija (onneksi tällä blogilla ei muutenkaan tienata muuta kuin henkistä pääomaa ja valtaisaa mainetta) ja lopuksi suuntana samaisen ystävän kanssa Fredalla sijaitseva Club Capital ja siellä 'Käyttöohje kahdelle'-enskari. Yökerhoissa ei näillä kilomeetreillä ole tullut hilluttua vuosikausiin, joten mehän olimme kansainvälisestä tunnelmasta aivan pökerryksissä siellä sohvapaikoillamme. Saattoi olla kyllä silläkin vaikutusta, että yleisön joukossa seikkaili muutamakin siviilipukuinen edellisillan vampyyri... Vesi maistui, ja kuvittelin nauttivani jotain eksoottista drinksua sohvatyynyyn nojaillessani.

 Käyttöohje kahdelle voisi olla yhtä hyvin nimeltään Peliohjeet kahdelle. Taustaprojisoinnissa näkyi pelilauta ja noppaa heitettiin, sen perusteella sitten siirryttiin tilanteesta toiseen. Valtaisia noppia pyöri lavallakin, kun pelataan niin pelataan sitten kunnolla.

Kaisa, Heikki, Ushma ja Riku (c) Matti Rajala 

 Parisuhdekiemuroiden ja erinäisten rakkausasioiden ympärillä pyöritään, ja niitähän maailmassa riittää. Sketsit ja laulut vuorottelevat, se kyllä osoittautui varsin toimivaksi systeemiksi. Tilanteet olivat ehkäpä hiukan kärjistettyjä, mutta samalla myös hyvin tunnistettavia ja osittain omakohtaisiakin. Treffit menee automaattisesti pieleen, kun ajattelee vain ettei kuitenkaan ole tarpeeksi hottis misu vastapuolen silmissä... Entäpä ensitreffit, joilla kallisarvoista aikaa nykymaailman hektisessä menossa säästääkseen mies ja nainen siirtyvät suoraan aikaan, jossa ovat jo eronneet ja tapaavat uudestaan yllättävässä tilanteessa. Tapaamme myös mm. ärsyttäviä itseään täynnä olevia tylsiä sinkkumiehiä, toimintaleffoihin tykästyneen nuorukaisen tyttöystävineen sekä suloisen liikuttavan vanhemman herrasmiehen ja edesmennyttä tätiäni muistuttavan leskirouwan, jotka sattumalta tapaavat ties kenen hautajaisissa. "Ei haittaa, kanssas kestän sen" jäi mieleeni pyörimään. Ihan erikseen täytyy mainita Kaisa Helan vakuuttavasti tulkitsema deittipalveluvideota tekevä eronnut nainen, joka vahingossa lipsautteli asiota, joita nyt ei ihan deittivideolla kannattaisi sanoa. Vai kannattaako sittenkin? Minä ainakin ihastuin naisen rehellisyyteen ja lannistumattomuuteen, ja olisin ollut vaikka heti valmis lähtemään treffeille hänen kanssaan. Vai miesseuraako oli vailla, ei väliä, olisin lähtenyt silti.

Riku ja Ushma (c) Matti Rajala 

 Olin erityisen mielissäni siitä, miten ihan kaikkia oli ilo katsella ja kuunnella, muusikoita myöten. Samuel Harjanne on tehnyt jälleen loistavaa duunia työryhmänsä kanssa, ja näin meikäläisestäkin alkaa kuoriutua musikaalifani. Ei nyt ihan fanaatikko, mutta alan viihtyä enemmän ja enemmän tämänkaltaisissa esityksissä. Vilpitön nauru tekee aina hyvää, ja hienosta toimivasta kokonaisuudesta on helppo nauttia ilman sen kummempia analyysejä tai pohdintoja.

 Monelle katsojalle saattaa tulla yllärinä se, että Riku Nieminen on niin paljon muutakin kuin "se teeveestä tuttu hauskuuttaja". Minä olen riemukseni nähnyt Rikun lavalla aiemminkin pari kertaa ja hyvin vakuuttunut miehen kyvyistä. Kaisa Hela ja Ushma Karnani on myös nähty useampaan otteeseen ja kyllä, mielestäni näissä Naisissa on oikeanlaista asennetta ja "munaa". Heikki Ranta oli minulle sen sijaan täysin uusi tuttavuus, mutta erittäin miellyttävä sellainen. Jatkossakin kannattaa seurata hänen tekemisiään ehdottomasti.

Heikki ja Kaisa leffatreffeillä (c) Matti Rajala 

 Hauska kuriositeetti oli lopussa kuultu sikermä, jossa kuultiin mm. ohimennen laulettua 'pomppufiilistä' sekä sitä, että joku jo etsii muijaa seuraavaa...

 Kyllä minulta jyrän alle jäänyt olo tämän myötä katosi ja tilalle tuli hyvä mieli ja mukava fiilis. Rakkaus. Se ilmenee niin monessa muodossa eikä koskaan katoa mihinkään, kohdetta vain saattaa vaihtaa. Rakas ystävä, rakas harrastus, muutama niin mies-kuin naispuolinenkin salarakas katsomossa, oma rakas mielessä ja oi niin rakas elämä!

 Pari päivää ensi-illan jälkeen olin jälleen Helsingissä (jotenkin ne reissut tuppaa ajoittumaan aina samalle viikolle!) ja Fredrikinkadun toisessa päässä. Kadulla pyöri selvästi eksyksissä oleva nelihenkinen joukkio, ja ohittaessani heidät kuulin vain numeron '51'. Oli pakko palata takaisin ja kysyä, voisinko jotenkin auttaa. Kas, etsivät osoitetta Fredrikinkatu 51 ja siellä Club Capital! Mikä yhteensattuma! Oli helppo neuvoa pariskunnat toiseen suuntaan, ja olivat niin tyytyväisiä.

Näin meitä kaikkia tarvitaan.

 Hedelmäkorista annan tertun mehukkaita viinirypäleitä!

(Näin esityksen kutsuvieraana.)

Esittelyssä Täpäräteatteri

Kevättuulet lennättävät Teatterikärpäsen tulevana perjantaina Lahteen katsomaan Täpäräteatterin improvisaatioesitystä. Heräsi sitten kysymys jos toinenkin itse kohteesta, eli mikä ihmeen Täpäräteatteri!? Tiedonjanoa sammuttamaan yhytettiin ryhmän perustajajäseniin kuuluva Miiko Toiviainen, joka intoontui vastailemaan varsin kattavasti ryhmän vaiheista. (Heikkis-Jamoa lainatakseni, 'näin käy kun ammattilaiset inspiroi'...)

 No niin Miiko. Mikä ihme on Täpäräteatteri, mistä se sai alkunsa ja niin edelleen? "Täpärä sai alkunsa kolme vuotta sitten Lahdesta, Mutelta eli AMK:n musiikkiteatterilinjalta. Halusin tehdä opinnäytetyöni draamallisesta teatteri-improvisaatiosta ja tutkia sitä, täytyykö impron ylipäänsä olla hauskaa (ja millä tavalla?). Me oltiin usein improttu porukalla koulun jälkeen, mutta opinnäytetyötä ja improviosituja musikaaleja lähti tutkimaan tietty ydinjengi, jolla oli antaa aiheelle aikaa ja intohimoa. Opparin valmistuttua päätettiin jatkaa treenaamista ja esiintymistä, ja ensimmäiseksi pidettiin tietty nimiriihi. Täpäräteatteri sai brainstormauksen jälkeen niin vahvan kannatuksen, etten enää edes muista mitä muita vaihtoehtoja pyöriteltiin."

 Ja siitä se idea sitten lähti... Entä mistä idea improvisoituihin musikaaleihin? "Kaikki lähti tosiaan opinnäytetyöstä, jossa tutkittiin improvisoitujen musikaalien kautta sitoutunutta näyttelijäntyötä ja improa, jonka ensisijainen pyrkimys ei ole hauskuuttaminen (vaikka nauraminen ei missään nimessä ole epäsuotavaa tai harvinaista meilläkään, päinvastoin). Tämänkaltainen tekeminen kiinnosti meitä kaikkia ja jäätiin auttamattomasti koukkuun!"

Vas. Petteri, Elina, Sami, Katariina, Miiko ja Ville (c) Petri Knuuttila 

 Onko ryhmän jäsenistö pysynyt alusta asti samana? "Kutakuinkin kyllä, vaikkakin muutama on muiden kiireiden takia joutunut tiputtautumaan porukasta pois, välillä joku on jättäytynyt vanhemmuuslomalle ja nyt vuoden sisään ollaan otettu remmiin kaksi uutta näyttelijää ja yksi uusi muusikko."

 Minkälaista oppia olette mahdollisesti saaneet improiluun? "Käytämme keikkavaroja mielellämme koulutuksiin. Marc Gassot kävi opettamassa meille mimiikkaa, Jussi Tuurnalta tilattiin musaworkshop, ja osa jengistä kävi Göteborgin kansainvälisillä improfestareilla työpajoissa (oman esiintymisemme ohella). Suunnitelmissa on vielä vaikka mitä, Suomessa on paljon huippuosaajia ja näissä koulutuksissa on mahdollista keskittyä spesifisti johonkin tiettyyn impron osa-alueeseen. Kaikki me olemme myös kouluttautuneita näyttelijöitä, eli perusta improilulle on kahmittu Muten ja Teakin opettajilta, kuten esim. Jouni Leikkoselta ja Tiina Pirhoselta."

 Oletteko Suomessa ainoa porukka, joka tekee tämänkaltaista improa, ja kuinkahan yleistä lienee maailmanlaajuisesti? "Tietääkseni olemme ainoa improvisoituihin musikaaleihin keskittyvä ammattilaisryhmä. Improa tosin tehdään Suomessa niin hirveästi, että epäilen onko tuokaan totta! Musaimproa tekevät kyllä muutkin, ja maailmanlaajuisesti musikaalejakin tehdään. Ensimmäisenä mieleen tulee "Showstoppers", joka esiintyy Lontoon West Endillä ja improvisoi musikaaleja elannokseen."

 Missä olette esiintyneet ja kuinka usein? "Kaikki ryhmän jäsenet opiskelevat alaa ja/tai työskentelevät musiikkiteatterin parissa. Esiintymisiä on aika vaikea järjestää jo ihan aikataulusyistäkin ja siksi keikkatiheyskin vaihtelee. Itse olemme järkänneet keikkoja varsinkin Lahden Pikkuteatterille, joka on ottanut meidät aina avosylin vastaan. Se onkin tavallaan kotiteatterimme. Helsingissä olemme pyörähtäneet muutamaan otteeseen, tälle keväälle buukattiin kaksi improiltaa Lahden Kaupunginteatterille ja toukokuussa on edessä Turku Impro Festival. Yksityistilaisuuksiinkin mennään kun pyydetään, niihin tehdään aina räätälöity paketti. Harvoille synttäreille sopii tunnin mittainen musikaali, joten setti on silloin viihteellisempi ja kevyempi."

 Kerro joku erikoinen esiintymistilanne. "No, Göteborgissa esiinnyimme englanniksi viime syksynä. Meitä ennen esiintyi hyvinkin moderni yhtye, jonka jäsenet olivat kyhänneet itse soittimensa esimerkiksi paketoimalla viulun kettinkiin ja puhkomalla rumpuun reikiä. Yleisö kuunteli sitä "teosta" hyvin hiljaisissa ja hämmentyneissä tunnelmissa pienen ikuisuuden, ja juttu valui vielä yliajalle niin ettei meidän osuutta ennen ehditty pitää minkäänlaista taukoa. Tuon jälkeen oli aika jäätävä fiilis hypätä lavalle. "And now for something completely different..." "

Vas. Miiko, Katariina, Ville ja Elina (c) Petri Knuuttila 

 Millaista palautetta olette yleisöltä saaneet? "Meidän saamassa palautteessa ihmetellään usein varsinkin musiikkia ja koko porukan laulutaitoa. Eräs kommentoi, että ajatteli olevansa muusikko kunnes näki meidän esityksen. Se oli todella imartelevaa. Moni tulee kysymään, että miten paljon ollaan sovittu etukäteen, ja ollaan kuultu sellaisiakin epäilyjä, että koko musikaali oli varmasti valmiiksi harjoiteltu ja sävelletty! Onneksi ehditään oppia ulkoa niinkin modernit lyriikat, mitä näihin musikaaleihin tuppaa usein syntymään..."

 Minkä nimisiä musikaaleja olette esittäneet, muistatko vielä? "Edellisen nimi oli 'Olenko minä perhonen vai ihminen?' 'Poltetut sillat' tehtiin treeneissä viimeksi, 'Pohjoisen porarit' joskus baarikeikalla. (toim.huom. Jälkimmäinen kuulostaa erityisen mielenkiintoiselta musikaalin aiheelta!) Yleisöltä ollaan usein pyydetty pelkät aloituspaikat yhteen tai kahteen ensimmäiseen kohtaukseen, tai jokin sana jonka pohjalta lähteä assosioimaan. Paljon on siis itse asiassa esitetty nimettömiä musikaaleja."

 Miten homma käytännössä siis toimii? Yleisökö päättää nimen ja tyylilajin, vai miten? "Lahdessa yleisö päättää musikaalin nimen ja valitsee myös aloituskohtauksen kolmesta eri vaihtoehdosta, jotka ensimmäisellä puoliajalla nähdään. Tyylilajeilla kikkailu on oma lukunsa, joka olisi kyllä hauska ottaa haltuun. Toistaiseksi ollaan menty määrittelemättömässä genressä, jossa keskiössä on näyttelijäntyö ja moniääniset laulut. Hauskaa on aina, se on ihana sivutuote impron spontaanisuudesta, ja meidän ryhmä pelaa paljon tilannekomiikalla."

 Mukana on siis myös muusikko, eikö näin? "Kyllä vaan, Sami Hult ja Jukka Nylund ovat pianistimme, ja Mikael Saarenkin kanssa on tehty keikkaa. Kaikki kolme ovat paitsi huippumuusikkoja, myös näyttelijöitä ja laulajia, ja esiintyvät itse musikaaleissa eri puolilla Suomea. On mieletön lahja ryhmälle, kun muusikko pystyy näkemään kaiken myös näyttelijän näkökulmasta ja tekemään tarjouksia sen mukaisesti."

 Ketä ydinporukkaan kuuluu tällä hetkellä? "Näyttelijät Petteri Hautala, Anni Kajos, Sipriina Kauranen, Petri Knuuttila, Katariina Lantto, Inka Maijala, Ville Mäkinen, Elina Ruti ja Miiko Toiviainen eli minä, sekä muusikot Sami Hult ja Jukka Nylund."

 Missä muualla täpäräläisiä voi bongailla esiintymästä? "Huh huh, nyt tulee pitkä lista... Anni on kesällä Lahden Uuden Kesäteatterin 'Mökkinaapureissa' ja syksyllä Lahden Kaupunginteatterin 'Housut pois'-musikaalissa. Sipriina vierailee 'Vetten vilinää'-esityksellään Super teatterissa Lahdessa toukokuussa, Petri taas on nyt keväällä mukana Super teatterin 'Don Quijotessa'. Katariina esittää itse kirjoittamansa musiikkiteatteriesityksen 'Ainon vuoro' Kapsäkissä 14.-15.5. , syksyllä on vuorossa Svenska Teaternin 'Skattkammarön'. Elinalla on musikaalikonsertti 16.4. Lahden konserttitalon Felix Krohn-salissa. Sami toimii 'Spring Awakeningin' kapellimestarina kesällä Porvoossa ja syksyllä hän esiintyy Tampereen Työväen Teatterin 'Cabaret'-musikaalissa. Ville ja minä olemme molemmat Turun kesäteatterissa Vartiovuorella, missä tehdään 'Vaahteranmäen Eemeli'. Syksyllä Villen voi nähdä Heikki Sarmannon oratoriossa sekä Tampereen Teatterin 'Sugarissa', ja minulla on tänä keväänä vielä jäljellä reilut kymmenen 'Vampyyrien tanssia' Helsingin Kaupunginteatterissa. Varmaan jotain unohtuikin mainita. Ollaan näemmä aika hyvin pesiydytty eri teattereihin..."

 Perjantaina Lahdessa, missä seuraavaksi? "Turku Impro Festival! Esiinnymme huipputyyppien kanssa torstaina 5.5. iltaesityksessä, josta meille on varattu puolen tunnin slotti. Lippuja sinne voi jo varailla tästä linkistä."

 Onko teillä omia nettisivuja tai vastaavia, ja voiko teidät tilata esiintymään juhliin tms.? "Kyllä meidät voi tilata, taparateatteri (at) gmail.com vastaa kyselyihin, ja meillä on myös omat Facebook-sivut."

 Mitä vielä haluaisit sanoa, terveisiä tai muuta? "Tulkaa katsomaan meitä! Minusta improvisaatioteatterissa on ihaninta ja maagisinta se, että esiintyjät ja yleisö ovat ikään kuin samalla viivalla - kukaan ei tiedä miten käy ja kaikkia jännittää tarinan kehittyminen yhtä paljon. Siksi impro tuntuu heräävän henkiin vasta yleisön kanssa , kun on ikään kuin pelikentän molemmat päädyt mukana. Vastaavaan ei pääse käsiksi missään valmiiksi kirjoitetussa teatterissa."

Hymypoika Miiko :) 

Suurkiitos Miikolle! Perjantaina siis Lahteen, Teatterikärpänen raportoi myöhemmin, miten kävi. Lisäinfoa lipuista  tästä linkistä.

Ruokahissi / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Ruokahissi / Jyväskylän Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Ensi-ilta 21.1. 2016, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Teksti Harold Pinter
Suomennos Lauri Sipari
Ohjaus Sini Moila
Apulaisohjaaja Jussi Moila
Lavastus ja puvut Karmo Mende
Valot Asko Konttinen
Äänisuunnittelu Tuukka Toijanniemi
Maskeeraus ja kampaukset Minttu Minkkinen

Rooleissa : Henri Halkola ja Sauli Suonpää

 Ruokahissi oli itselleni ehkäpä se kevään odotetuin näytelmä. Olen nähnyt tämän Pinterin absurdin jännärin vuosia sitten hämeenlinnalaisen, nyt jo edesmenneen Teatteri Figuurin esittämänä ja koin mielettömän valaistumisen juuri sen näytelmän aikana. Olen tässä viime aikoina hullaantunut muutamiin musikaaliproduktioihin, näyttäviin lavastuksiin, pukuihin, lauluihin ja suureen ensembleen. Syvällä sisimmässäni olen kuitenkin enemmän pienten, intiimien esitysten ystävä. #MunTeatteri on ennenkaikkea koukuttavaa tekstiä, näyttelijöiden välistä saumatonta yhteispeliä sekä luottamusta ja sitä, että tunnelma vie mennessään niin, että unohtaa hengittää.

 Voi kunpa kanssakatsojatkin hiljalleen ymmärtäisivät sen (niiden riivatut puhelimien sulkemisten lisäksi!), että esitys alkaa jo siitä kun valot himmenevät, ei siitä milloin ensimmäinen repliikki lausutaan. Itse olin jo hiljalleen matkalla esityksen tunnelmaan, kun jossain takanani vielä käytiin kovaäänistä pulinaa ja eturivissähän tietysti pamahti puhelinkin soimaan hiukan myöhemmin ja sitä suljettiin armottoman höpinän siivittämänä. Niin raivostuttavaa, etenkin Ruokahissin kaltaisessa näytelmässä, jossa hiljaisuus ja tiivis tunnelma on suuri osa näytelmän rakenteesta.

Ben (Henri Halkola) ja Gus (Sauli Suonpää) 

 Minulle teatteri on paljon  muutakin kuin edellämainituista (lavastus, puvustus, laulut, musiikki) ja lausutuista repliikeistä muotoutuvaa kokonaisuutta. Se on myös odotusta, taukoja, eleitä, katseita, hiljaisuudessa tiivistyvää tunnelmaa, joka minulla tuntuu välillä sydämen sykkeenä kaulalla niin, että tuntee kuristuvansa ja mieli tekisi höllätä itsekin paidankaulusta, jos se olisi mahdollista. Se saa kädet vapisemaan tai menemään vaistomaisesti nyrkkiin, se saa silmäkulmat kostumaan ja näkymättömän käden puristumaan sydämen ympärille. Jännittää, pelottaa, välillä huvittaa, liikuttaa. Eikä siihen tarvita yhtään repliikkiä. Tarvitaan ensinnäkin teksti, ohjaaja joka luottaa näyttelijöiden kykyyn luoda se tunnelma omalla läsnäolollaan ja tässä tapauksessa kaksi näyttelijää Henri Halkoja ja Sauli Suonpää, joista molemmista näkee että tässä ollaan ajatuksen kanssa mukana. Ei vain pönötetä lausumassa jonkun toisen kirjoittamaa tekstiä. Molemmat tietävät, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, mutta he osaavat pitää salaisuuden loppuun asti ja sen ylikin. Katsojan tehtävänä on virittää aistinsa äärimmilleen ja ainakin minulla lähti mielikuvitus laukkaamaan, vaikka olin nähnyt näytelmän jo aiemmin. Tulkintoja on yhtä monta kuin on katsojia. Miksi-kysymys heräsi moneen otteeseen. Miksi juuri nämä miehet juuri tuossa huoneessa, miksi tulitikut ja omituiset ruokahissin tuomat lappuset, miksi Ben pysähtyi risteykseen matkalla paikanpäälle. Miksi. Miksei. Siksi-vastausta ei koskaan tule, ja esitys jättää rattaat pyörimään ja huolenrypyn otsalle.

 Näytelmässä siis kaksi miestä Ben (Henri Halkola) ja Gus (Sauli Suonpää) odottavat huoneessa toimeksiantajansa jatkokäskyä. Se voi tulla milloin vain ja mahdollinen uhri voi saapua ovesta sisään aivan millä hetkellä hyvänsä. Miehet ovat tehneet pitkään töitä yhdessä ja he ovat yksi linkki tapahtumaketjussa, jossa toiset hoitavat suunnittelun ja toiset sotkujen siivouksen. Ben ja Gus hoitavat tekemisen. Ben on miehistä kylmähermoisempi, vanhempi ja vahvempi niin fyysisesti kuin henkisestikin. Gus on puolestaan levoton, hermostunut kyselijä ja jankkaaja, selvästi herkempi, hiukan koominenkin hahmo. Minulle Gus oli kuitenkin kaikkea muuta kuin koominen, vaikka tietynlainen kohkaaminen kyllä suupielet ylöspäin vetikin. Gus sai minulla palan nousemaan kurkkuun ja koko ajan yritin olla kyynelehtimättä. Tunnelman tiivistyessä Benistäkin paljastuu, ettei hän niin rauhallinen luonne olekaan, mitä alkuun saattaisi luulla. Laatutyötä molemmilta.

 Jotkut näyttelijät ajautuvat tahtomattaan (tai tahtoen) tietyntyyppisiin rooleihin. "Sinä olet hyvä näissä, laitetaanpas sinut taas tämmöiseen rooliin!" Henri Halkolaa olen Jyväskylässä nähnyt vuosien saatossa onneksi monenlaisissa rooleissa, mutta Sauli Suonpäätä siellä sun täällä lähinnä farsseissa ja koomisena temppuilijatyypinä, joka varastaa kohtauksen kuin kohtauksen välillä pelkällä läsnäolollaan. Minulla on kuitenkin aina ollut vahva luottamus siihen, että hän on sellainen kameleontti, että oikean hetken koittaessa nauru hyytyy kurkkuun. Nyt se hetki koitti, kiitos Ruokahissin. Sauli vetäisi sellaisen kokonaisvaltaisen roolityön, että sillä mentiin kirkkaasti kärkeen tämänvuotisessa "Vuoden Roolityö"-skabassa (jos sitä nyt edes kilpailuksi voi sanoa, eihän tämä laji mikään paremmuuskisa ole)  ja taisi mennä Top 10-osastoon ihan kaikista näkemistäni. Kyllä. Kylmä hiki otsalla veti mies vahvalla energialla alusta loppuun, loppukumarrustenkin yli. Lopun musiikki ei yhtään helpottanut surumielistä oloani salista poistuttaessa. Kiitollinen olo oli kuitenkin, ja on edelleen vielä päiviä tämän näkemisen jälkeen.

 Nöyrä kiitos Jyväskylän Kaupunginteatterille siitä, että otitte Ruokahissin ohjelmistoon. Tämänkaltaista teatteria toivoisin näkeväni paljon enemmän, paljon paljon enemmän. Pidän siitä, että katsoja haastetaan käyttämään omiakin hoksottimiaan, vaikka aprikoinnit metsään menisivätkin. Mitään ei kanneta eteen valmiilla tarjottimella, vaan kaikki jujut pitää itse sieltä poimia. Mitään suuren yleisön kassamagneettejahan nämä eivät ole, kun toimivat parhaiten pienissä, intiimeissä tiloissa. Voi miten palkitsevaa katsojalle kuitenkin, ja taatusti näyttelijöillekin.

 Sellaista hedelmää ei olekaan, joka Ruokahissiin sopisi. Tämä menee yli kaikkien luokitusten, joten jätetään hedelmät koriin tällä kertaa.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

Elämänmeno / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Elämänmeno / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 30.1. 2016, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Ohjaus Kaisa Korhonen
Pirkko Saision romaanin pohjalta dramatisoinut Heini Junkkaala
Dramaturgi Elina Snicker
Lavastussuunnittelu Kari Junnikkala
Pukusuunnittelu Merja Levo (alkusoiton pukusuunnittelu Tuovi Räisänen)
Valosuunnittelu Japo Granlund
Äänisuunnittelu Mika Filpus
Musiikin suunnittelu ja sovittaminen Lasse Hirvi
Kampaukset ja maskeeraus Minttu Minkkinen, Suvi Taipale ja Niina Mattola

Rooleissa : Anneli Karppinen, Anne-Mari Alaspää, Hannu Lintukoski (jota paikkasi näkemässäni esityksessä Antti Niskanen), Saara Jokiaho, Jukka-Pekka Mikkonen, Hanna Liinoja, Jouni Innilä. Taina Reponen, Hannu Hiltunen, Miikka Tuominen, Piia Mannisenmäki, Jouni Salo, Maija Andersson, Maritta Viitamäki, Joni Leponiemi, Jorma Böök, Matti Ekman ja Roosa Karhunen

 Muistan nähneeni pariinkin otteeseen Pirkko Saision romaanista tehdyn kolmiosaisen tv-sarjan, jonka ohjasi Åke Lindman. Sarjan ensiesitys oli vuonna 1978 ja uusintana se on viimeksi nähty kymmenen vuotta sitten. Hyvin jäi mieleeni tavallisen työläisperheen elo sodanjälkeisessä Suomessa ja varsinkin vahvat naisroolit (Ritva Oksanen, Seela Sella ja Susanna Haavisto). Näillä pohjatiedoilla sitten suuntasin kohti Jyväskylän Kaupunginteatteria talvilomani loppumetreillä.

Eila ja Marja ottavat yhteen 

 Lavastus muodostuu lukuisista ikkunoista, joista jokaisen takana olisi oma tarinansa kerrottavana. Hiljaisia ja vakavia miehiä palaa rintamalta päät painuksissa, sodan kauhut eivät jätä nukkuessakaan rauhaan. Arjen on kuitenkin pyörittävä ja elämän jatkuttava. Lapset kirmailevat kerrostalojen sisäpihoilla, talkkari huolehtii jonkinlaisesta järjestyksestä pihamailla ja naiset, äidit pitävät jöötä seinien sisäpuolella. Kuri on kova ja Eila Nieminen (Anneli Karppinen) topakka, verevä nainen, joka hoitaa varmoin, ronskein ottein niin kodin, kolme lasta kuin hiukan tossukan miehensä Alponkin (Antti Niskanen). Ei mikään pullantuoksuinen äitihahmo todellakaan. Eilassa henkilöityy tietynlainen lannistumattomuus, ylpeys ja kovuus - pinnan alla kuitenkin herkkyyttä ja kaipuuta uskomaton määrä. Vahvan äitihahmon varjossa kasvaa sitten nuori Marja (Anne-Mari Alaspää) ja yrittää löytää omaa paikkaansa tämän auringon alla.

 Kasvutarinan keskeltä minulle nousi esiin myös se yhteisöllisyys, josta on enää vain rippeet jäljellä. Katsottiin pihan muidenkin lapsien perään ja autettiin tarvittaessa (ja turhia kyselemättä, pelkkä katse riitti osoittamaan ymmärrystä) niin lastenkaitsemishommissa kuin rahallisestikin. Opettajalla oli jonkinsortin auktoriteettiä, leppoisan talkkarin käskyjä noudatettiin ilman mitään haistatteluita. Katsomo oli täynnä juuri tämän aikakauden ihmisiä, jotka varmasti peilasivat omia kokemuksiaan ja muistojaan tähän tulkintaan. Itsekin 70-luvulla lapsuuteni työläisperheessä viettäneenä muistan hyvin sen, miten me kerrostalon lapset kirmailimme pitkin pihoja ja metsiä, äidit huutelivat ikkunoista "Syömään!", isät tulivat töistä ja ensimmäiseksi istahtivat hengähtämään lehden ääreen ja omaan rauhaan. Kaikkia haluamiaan leluja ja muita kotkotuksia ei saanut ja jouluun mennessä isoimmat toiveet olivat jo unohtuneet. Siitä huolimatta tuntui siltä, ettei ollut puutetta mistään.

Lempi ja Marja 

 Hienon aikalaiskuvauksen lisäksi tämä Elämänmeno tarjosi myös paljon sälää, josta en niin perustanut. Pitääkö joka paikkaan ympätä musiikkia ja lauluja mukaan? Lauluyhtye Ekmans ja Huulipunatytöt Linnanmäen tansseissa oli virkistävä veto kylläkin. Lisäksi oli popliinitakkisia neitoja, painijoita, Pelastusarmeijaa, vähän omituisia koomisia heittoja. Näillä eväillä syntyi melkoinen sillisalaatti, ja se vei kokonaisuudelta pisteitä ainakin tämän katsojan silmissä. Oltaisi reilusti keskitytty olennaiseen eikä ripoteltu extraa sinne tänne. Kestostakin olisi saatu napattua ylimääräiset pois. Elämän koko kirjo on toki pitkäkestoinen projekti, mutta kolme tuntia alkaa olla meikäläisellä kipuraja katsomossa skarppina pysymiseen.

 Anneli Karppisen ja Anne-Mari Alaspään huikeiden roolisuoritusten (ja turhan sälän) lisäksi mieleeni jäi onneksi myös muutama erityisen hieno kohtaus. Marjan saama kirje isältään, yhteiset hetket kummitäti Lempin (Hanna Liinoja) kanssa, äidin ja tyttären sovintohetki keittiön pöydän ääressä ja miten kevätjuhlanäytelmän pieni toukasta muuttunut perhonen sai Marjankin silmät aukeamaan ja levittelemään omia siipiään. Levoton Tapparikin (Miikka Tuominen) rauhoittui ja löysi oman paikkansa, ensirakkaus ja lapsuudenystävä Raikkakin (Joni Leponiemi) oli sitten perheellinen mies. Näin se elämä kulkee ja kantaa.

Tytär ja äiti

 Yksi pointti kirjaimellisesti piirtyi kuitenkin parhaiten mieleni sopukoihin. Aluksi me kaikki olemme pelkkiä ääriviivoja ja hahmotelmia, kunnes hiljalleen ajan myötä saamme lisää sävyjä ja varjostumia matkalla omaksi itseksemme. Hetken olemme kokonaisia, jonka jälkeen piirteet vähitellen himmenevät ja haihtuvat, jäljelle jää vain pelkät ääriviivat ja lopulta ei sitäkään. Tyhjä paperi, johon joku toinen sitten voi itsensä hahmotella. Sellaista se on, elämänmeno.

 Lopuksi pitää antaa erityismaininta Antti Niskaselle, joka normihommistaan teatterin kuraattorina oli hypännyt Alpo Niemisen saappaisiin muutaman esityksen ajaksi. Täydestä olisi mennyt ilman etukäteisilmoitustakin, sen verran suvereenisti mies tonttinsa hoiti. Nostan hattua kyllä!

Esityskuvat (c) Kari Junnikkala

(näin esityksen vapaalipulla)

The Grimm Book of Horrors / Riihimäen Teatteri ja Näyttämö 3T

The Grimm Book of Horrors / Riihimäen Teatteri ja Näyttämö 3T

Kantaesitys Riihimäellä 27.2. 2016, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Esityksen suunnittelu, käsikirjoitus ja näyttämöllepano 3T (draama Samuli Reunanen, liike Liisa Risu, musiikki Iiro Ollila)
Lisätekstit Mikko Koivusalo
Lavastus 3T
Pukusuunnittelu Henna Saarela ja 3T
Valo-ja projisointisuunnittelu Sami Rauhala ja 3T
Kampaus-ja maskeeraussuunnittelu Jenny Vehkakoski
Äänitekninen suunnittelu Petri Kuha

Esiintyjät : Diana Tenkorang, Mikko Nuopponen, Ninu Lindfors ja Katja Peacock
Muusikot : Hannu Risku ja Topi Korhonen
Kuoro : Aino Arkko, Janita Juvonen, Aino Karlstedt, Annika Lohilahti, Leona Pälvimäki, Julia Tanhula ja Janna Vastela

Punahilkka saa kyytiä

 "The Grimm Book of Horrors - Iltasatu kuolevaisille" oli mukana alkuvuodesta julkaisemallani kevään 2016 tärppilistallani, koskapa kauhumusikaali. Siksi. Odottavaisin mielin astelin katsomoon, kunhan savun ja usvan keskeltä nyt ensin satuin paikkani löytämään. Edellisenä päivänä minua oli säikytelty huolella London Dungeonissa, joten antaa palaa, ei tunnu missään. I´m ready.

Paha äitipuoli (Katja Peacock) 

Alkuperäiset Grimmin veljesten (Jacob ja Wilhelm) sadut olivat hyvin raakoja ja väkivaltaisia, ja niitä edeltävät kansantarut vielä kovempaa hc-kamaa. Eipä käy kateeksi niitä pilttejä, joille on hyvien yöunien toivossa (tai rangaistukseksi niskoittelusta) luettu Grimmin satuja illansuussa. Pää tyynyyn vaan ja kauniita unia. Meikäläinen vilkkaan mielikuvituksensa kera ei olisi nukkunut silmänräpäystäkään, jos minulle olisi luettu tarina pikkuveljestä, jonka ohimennen irronnut pää oli sidottu vaivihkaa liinalla ja jos erehtyi ottamaan omenan pojan kädestä, pää olisi vierinyt jalkoihin. Jihuu. Tähän versioon oli mukaan valittu saduista Punahilkka, Kuoleman sanansaattajat, Satu omenapuusta, Uppiniskainen lapsi, Kampela sekä Seitsemän korppia.

 Seuraavan puolitoistatuntisen aikana meni kylmät väreet moneen kertaan. Tunnelma lavalla oli usein unenomainen, painajaismainen, yllättävä. Valoilla, väreillä, savulla ja varjoilla saa ihmeitä aikaan. Kaikkea kun ei näytetä ja siellä missä on pelkkää pimeyttä, siellä lähtee mielikuvitus laukkaamaan. Lavan reunalla muusikot Hannu Risku ja Topi Korhonen loihtivat jos jonkinmoisia säveliä soitinarsenaalistaan, varsin monipuolista oli meininki sen suhteen kyllä. Kuoron tyttöjen äänet soivat kirkkaina ja heleinä, vaikka laulujen sanat (suurelta osin englanniksi) eivät sieltä kauneimmasta päästä olleetkaan. "It was my mother who murdered me" ja niin edelleen. Varsin ilmeikäskasvoinen Punahilkka (Diana Tenkorang) rullaili pyörätuolillaan pitkin lavaa ja muljautteli välillä pahaenteisesti silmiään, Katja Peacockin Paha äitipuoli oli hyytävä, Prinsessa Ruusunen (Ninu Lindfors) esitti tanssin muodossa kehonhallintaansa ja meikäläinen ei voinut kuin ihmetellä sitä liikkeiden sulavuutta, johon itse en kykene edes unissani. Tähän päälle sitten vielä upeaääninen (ja nahkahousuinen, tämä on tärkeä huomio) prinssi (Mikko Nuopponen)! Parhaiten verkkokalvoilleni jäi kuitenkin nahkahousujen sijaan joukko mustatukkaisia, mustamekkoisia tyttöjä kuin suoraan Kauna-elokuvasta tai The Ringistä. Jos Riihimäellä olisi käytetty London Dungeonissa koettua säikyttelykikkaa (valot sammuvat kokonaan ja kun ne syttyvät uudelleen, suoraan kasvojeni edessä olisi seissyt yksi niistä tyttösistä mustien kutrien lomasta tuijottamassa), olisin takuulla huutanut niin kovaa, että olisi se takanani istunut omituisissa kohdissa yksinään hekotellut nuorimieskin mennyt hiljaiseksi. Mustan keiton syömiskohtauksesta puuttui enää, että pöydän päässä olisi istunut itse Pale Man! Hui olkoon!

Mikko Nuopponen

Ninu Lindfors 

 Rehellisyyden nimissä sanon, että kokonaisuutena tämä ei ollut kuitenkaan ihan minun juttuni. Odotin kaiketi vieläkin synkempää menoa ja sellaista jälkitilaa, jolloin olisi pelottanut lähteä ovesta ulos pimeään iltaan. Hattua nostan ja kumarran kuitenkin rohkeudesta ja erikoisuudesta, tämä ei todellakaan ollut ihan perinteistä meininkiä. Turhaan ei Grimmin sadut myöskään tärppilistallani ollut, ja siksi myös suosittelen tätä vahvasti. Etenkin alussa nähty synkassa hienosti toiminut kohtaus Punahilkan kimpussa oli upea, samoin lopun vallaton tanssi-ja lauluiloittelu, jos näin voi sanoa.

 Jos parkkipaikalla olisi hiippaillut kumarassa mustatukkainen nainen, olisi kalsarit menneet takuulla vaihtoon. Kyllä! Annan hedelmäksi tälle yhden päältä mehukkaan omenan, jonka sisältä paljastuu matoisa ylläri.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Aki Loponen, Lomagraphics Oy

Diana Tenkorang