Soitellen soteen! / UIT

Soitellen soteen! / UIT, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 17.5. 2016, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre
Kapellimestari Timo Kärkkäinen
Käsikirjoitus Yasir Gaily, Katariina Havukainen, Atte Järvinen, Timo Kärkkäinen, Petja Lähde, Melli Maikkula, Kari Puumalainen, Juha Suihko ja Simo Talasranta
Pukusuunnittelu Sari Suominen
Lavastussuunnittelu Teemu Loikas
Valosuunnittelu Pekka Hänninen
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski
Maskeeraus-ja kampaussuunnittelu Tiitta Stoor
Tarpeiston valmistus ja suunnittelu Jenny Villikka

Lavalla : Sari Siikander, Riitta Havukainen, Jussi Lampi, Mikael Saari, Paavo Kinnunen, Anna Victoria Eriksson, Antton Laine, Minttu Sinkkonen, Kiira Korpi ja Kalle Lähde

Orkesteri Jean S.

 Tieni on vienyt kuluneena keväänä Linnanmäelle useampaan otteeseen ja vielä kerran mäelle oli noustava ennen varsinaisen kevätkauteni päättymistä. Edelliskerrasta oli kolmisen viikkoa, ja tässä välissä puut ja nurmet olivat alkaneet viheriöidä, huvipuistokin oli auennut ja pop corn tuoksui. Hiukan haikea mieli tuli, kun poissa oli jättikokoinen Vampyyrien tanssi-juliste ulkoseinästä ja sisälläkin sai napata itsestään selfien (tai otsien) valtaisan Shrek-kuvan edessä. Syvän huokauksen jälkeen totesin, että näin se menee, ja elämä jatkuu. Show must go on!

 UIT:n ensi-iltahan on jo käsite sinänsä. Paikalla oli julkkiksia joka lähtöön ja silmänkantamattomiin, ja sitten meitä taviksia. Siellä sitä kuitenkin sulassa sovussa istuttiin jälleen kerran, Lenita Airistokin melkein vieressäni. Onneksi ei edessäni, olisinkohan nähnyt kampauksen takaa yhtikäs mitään?

 'Soitellen soteen!' on homman nimi tällä kertaa, ja en edes ehtinyt palapelimäistä lavastusta kauheasti ihmetellä, kun jo hanuria reviteltiin ilmasta käsin moneen suuntaan, kirjaimellisestikin. Perinteisellä alkulaululla jatkettiin, ja jo siinä vaiheessa ihastelin varsinkin Antton Laineen, Minttu Sinkkosen ja Kalle Lähteen sulavia tanssiliikkeitä (vielä en tiennyt, että hiukan myöhemmin tulisin näkemään ohjelmanumeron, joka kaikenlaisessa sulavuudessa ja aploodien määrässä peittosi ammattitanssijat mennen tullen...). Alussa oli myös hupaisa kontrasti, kun pieni ja pippurinen Minttu Sinkkonen tanssi järkälemäisen Jussi Lampin (käytetään nyt tätä taivutusmuotoa) edessä.

Deittikaveri someseuraajineen 

 Jo alussa pisti kyllä korvaan se, että laulunsanoista ei tahtonut saada selvää sitten millään! Oliko syynä istumapaikkamme (9.rivi keskellä) vai joku muu, mene ja tiedä. Vähän harmitti, sillä laulupuoli oli yhtä sekametelisoppaa ja tulikin sitten keskityttyä seuraamaan yleistä meininkiä ja tanssia, ja sitä onneksi piisasi.

 Sketsipuolella pyörittiin sote-uudistuksen, somen, hallitusleikkausten, yt-neuvotteluiden ja tosi-tv:n maailmassa. Skypen kautta hoidettiin umpisuolileikkaus ihan itse, nettitreffikumppanilla oli mukana kaikki somen seuraajat Kiira Korpea myöten, "Rakas, sinusta on tullut suvakki"-ohjelmassa persunal trainer Teuvo treenasi liian suvaitsevaiseksi ryhtyneen puolison uuteen kuosiin, tulevaisuuden koulu ei kauhean hyvältä näyttänyt. Selvisi ainakin se, että Suomenkin historiassa on ollut niinku tooosi paljon eri vuosilukuja, ja tämä riitti tarpeelliseksi tiedoksi menneistä ajoista. Jotenkin sketsiosastoa tällä kertaa vaivasi se, että niitä oli pitkitetty aivan liikaa. Liika kesto vie parhaan terän, sillä jos ei ole enää mitään uutta tarjolla, koko homma lässähtää ja alkaa haukotuttaa katsomossa. Ainakin minua. Eniten nauruhermooni osui ja upposi sketsi siitä, miten hoidettiin palaute, mielipidekirjoittelu ja viestittely ennen vanhaan. "Ps. Liitän mukaan kuvan alastomasta vaimostasi, kunhan saan sen ensin kehitettyä". Kattava otos Suomen suurmiehistä lähetteli viestejä kuriirin välityksellä ja siinä haukuttiin niin vaimot, taistelevat metsot, ravintolaruuat kuin seitsemän veljestäkin ihan paskaksi ja mukana oli myös yksi känniläppä, jota ei olisi pitänyt ottaa niin tosissaan. Vaan myöhäistä...

 Muutama viikko sitten kävin katsomassa TeaKissa impronäytelmää, ja siellä katseeni kiinnittyi Paavo Kinnuseen, joka varasti muutaman kohtauksen täysin. Nytpä olikin hauska nähdä Paavoa taas lavalla ja kyllä, kannattaa seurata nuorukaista jatkossakin. Jotenkin sympaattisella tavalla koominen perusvire-ja olemus hänestä huokuu ja vetää suupielet ihan väkisin hymyyn. Tokihan siellä nyt "parhaat päivänsä nähnyt" Lampin Jussikin sai tähtihetkensä, etenkin kun laulaa matalalta ja osaa Crash Test Dummiesin Mmmm mmmm mmmm-kappaleen kertsin sujuvasti ulkoa.

Paavo ja Jussi firman yt-keskustelussa 

 Mukavaa oli nähdä myös Anna Victoria Eriksson muuallakin kuin kylpyammeessa. Vampyyrit hiipivät mieleeni tosin pariin kertaan, kun portaita pyöriteltiin ja ei oltukaan kryptassa seuraavaksi, ja sanapari 'tieto + kirja' nosti päähäni erään harmaatukkaisen herran. Pieni nostalgiavaroitus siis lienee paikallaan, jos vampyyrifanit paikalle sattuvat.

 Vähän odotetustikin illan parhaasta ja kaikki ylisanat vievästä laulunumerosta vastasi sitten Mikael Saari. Tiktakin vanhasta 'Heilutaan'-hitistä oli sovitettu varsin mikaelsaarimaisen jylhänkaunis versio, jota kansa seurasi lähestulkoon hengittämättä. Kiira Korpi liihotti rullaluistimilla siinä Mikaelin ympärillä vielä ja oli se upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Menisin uudestaan katsomaan ihan vain tämän kappaleen takia.

Huikeat Mikael Saari ja Kiira Korpi 

 Tai sitten Jean S.-mieswoimisteluryhmän takia. Nauhojen kera voimistelu nousi nyt tämän myötä uudelle tasolle, ja ihan oikeasti näyttävä show!. Jean S. yllättää ihan joka kerta näköjään. Mitähän ne seuraavaksi keksivät. Äijäbalettia on jo ollut, ja räppiä muistaakseni.

 Puolitoistatuntinen pläjäys ilman väliaikaa oli kompakti, viihdyttävä paketti, jossa vanhemmat konkarit ja uudet kyvyt näyttivät sopivassa suhteessa osaamistaan. Mielelläni olisin kyllä kuunnellut laulujen sanojakin joukkokohtauksissa, ja olisikin kiintoisaa tietää, kuuluiko muualle paremmin vai sattuiko minulle vain kehno tuuri istuinpaikan suhteen.

 Esityskuvat (c) Mirkku Merimaa

(näin esityksen kutsuvieraana)

Kurjat / Kaarina-teatteri

Kurjat / Kaarina-Teatteri

Ensi-ilta 11.3. 2016, kesto noin 3h 15min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Victor Hugo

Näytelmädramaturgia ja ohjaus Minna-Stiina Saaristo-Vellinki
Lavastus Niina Suvitie
Pukusuunnittelu Anniina Kuula
Maskeeraus, peruukit ja kampaukset Marika Torvinen
Musiikin sävellys ja sovitus Jouni Oksala
Äänentoisto Martti Lappi ja Jouni Oksala
Valosuunnittelu Taina Möysä ja Ville Salminen

Rooleissa : Pentti Kallio, Hannu Pajunen, Merita Seppälä, Pinja Vellinki, Lilja Vellinki, Johanna Suokas, Leevi Flinkman, Vili Hokkanen, Jarmo Kujala, Irja Tiikkainen, Jarmo Selin, Jarmo Suokas, Kari Päiviö, Tuula Walden, Helena Virtanen, Petri Aulin, Jarno Huhtala, Risto Nurmio, Tom Flinkman, Niina Laine, Ronja Raittio, Alma Pajunen, Kari Rantanen, Erica Selin, Tuula Tyry, Minna Huhtala, Johanna Suokas, Mari Backman, Kristiina Koljonen, Irja Tiikkainen, Auri Leino, Kristiina Raittio, Nelli Hautala ja Fiona Syrén

 Teatterireissuni ovat yleensä hyvin koordinoituja tyyliin paikasta A paikkaan B ja samaa reittiä kotiin, junalla tai bussilla. Silloin kun on auto ja kuski käytössä, saattaa matkaan tulla pari muuttujaakin. Torstain olimme viettäneet Turussa, ja perjantaina kolunneet jalat puhki museoita pitkin Aurajoen vartta. Iltapäivällä olimme jo valmista kamaa kotiin, mutta kun olisi vielä varaus Kaarina-teatteriin ja ei käynyt kyllä mielessäkään, että jättäisimme sen väliin ja ajaisimme suorinta tietä kotiin. Emme keksineet mitään ajantappokonstejakaan enää (kun ostereitakin tuli maisteltua Kauppahallissa), joten ajelimme navigaattorin avulla Kaarina-teatteriin, ja perille päästyämme tuli huomattua, että olemme ajelleet mökkireissulla useampaankin otteeseen kyseisen paikan ohi... Kello oli vasta viisi iltapäivällä, joten minä otin reilun tunnin torkut autossa, ja isäntä teki ties mitä sillä aikaa. Kuuden jälkeen nousi kyllä hetkeksi kylmä hiki otsalle, kun huomasin pihalla mainostettavan vain Homo!-musikaalia... Olimmeko nyt sitten kuitenkin tulleet paikalle vääränä päivänä? No, alkujärkytyksen jälkeen tajusin, että Kurjat esitetään Kaarina-teatterissa (niin kuin pitikin) ja Homo nähdään samaan aikaan viereisessä talossa, Kaarinan Nuorisoteatterissa! Kaikenlaista sitä oppii... (kuten myös sitten sen, että paluumatka kaatosateessa oli myös varsin mielenkiintoinen, kun navigaattori meinasi lähteä ohjaamaan meitä kotiin Naantalin kautta).

 Kun mainitaan Victor Hugon Kurjat (Les Misérables, ilmestynyt 1862), käsi ylös kenellä lähtee välittömästi soimaan jokin kuuluisan ja suositun musikaalin kappaleista? Täällä sitä kirjoitetaan yhdellä kädellä, toinen käsi ilmassa ja jostain syystä nyrkissä, koska barrikadeille pitää päästä. Kaarina-teatterin versio lienee ainutlaatuinen maailmassakin, sillä kyseessä on puhedraama, ja vaikka musikaaliversiostakin kovasti pidän, juuri tämä näytelmäaspekti nosti minun mielenkiintoni korkealle ja sai minut varaamaan liput sopivaan ajankohtaan.

Barrikadeilla 

 Perusjuoni lyhykäisesti : Muinoin vaivaisen leipäpalan varastanut ja sen vuoksi vankilaan joutunut "erittäin vaarallinen vanki" Jean Valjean (Pentti Kallio) vapautuu, kohtaa hyväsydämisen piispan (Kari Päiviö) ja virkaintoisen poliisikomisario Javertin (Hannu Pajunen), jonka kanssa alkaa melkoinen kissa ja hiiri -leikki, joka monelle on tarinasta Se Juttu. Jean Valjean aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä ja kohoaa arvostettuun asemaan toisen henkilöllisyyden turvin. Myöhemmin herttainen Fantine (Merita Seppälä) joutuu vaikeiden ratkaisujen eteen ja neidon syöksykierre alkaa. Fantinen pieni suloinen tytär Cosette (aluksi Pinja Vellinki) on kapakoitsijapariskunta Thénardierin (Niina Laine ja Kari Rantanen) kaikkea muuta kuin hellässä hoivassa, ja Fantine lähettää ahneelle pariskunnalle rahaa tyttöä varten. Mikään ei riitä ja ahneudella ei ole rajoja. Jean Valjean on osasyyllinen Fantinen ahdinkoon, ja sairasvuoteella mies lupautuu huolehtimaan Cosettesta kuin omasta lapsestaan. Näin tapahtuukin, hän hakee Cosetten pois. Aika kuluu, Cosettesta on kasvanut kaunis nuori nainen. Pariisissa opiskelijoiden kapinahenki alkaa hiljalleen kohota ja pian joukkoja kootaan ja barrikadeille noustaan. Marius (Vili Hokkanen) ja Cosette (Johanna Suokas) kohtaavat torivilinässä, ja se on rakkautta ensisilmäyksellä (tässä vielä korostetun överiyden ja glittersateen siivittämänä). Kaiken keskellä ammattiylpeydestään viimeiseen asti tiukasti kiinnipitävä Javert yrittää saada Jean Valjeanin käsiinsä, ja tämä taas kuulee, että toisaalla on vuosikausia pakoillut Jean Valjean viimeinkin saatu kiinni ja väärää miestä ollaan tuomitsemassa. Tieto on oikealle Jean Valjeanille liikaa, on aika lopettaa pakoilu, tunnustaa kaikki ja saada vihdoin rauha. Miten käy barrikadeilla? Saavatko Marius ja Cosette toisensa? Mitä tekee Javert?

Jean Valjean (Pentti Kallio) ja Javert (Hannu Pajunen) 

 Minä en ole mikään Les Mis-tietäjä, vaikkakin olen nähnyt pari leffaversiota (normi-ja musikaali) ja parikin eri teatteriversiota musikaalista (Helsingin Kaupunginteatteri sekä tuoreimpana Tampereen Teatteri, joista jälkimmäinen pariin otteeseen). Olen selvillä peruskuviosta tyyliin kuka, mitä, missä ja miksi, mutta sen syvempiä tulkintoja en ole lähtenyt hahmoista tai tapahtumista kehittelemään. Sanoisin, että asteikolla perusteatterikatsojan jatko-opinnot suoritettu tästä aiheesta, ja tästä lähinnä kiitos valveutuneemmille bloggaajakollegoilleni. Kurjat-kirjaa en myöskään ole lukenut. Koin sitten äärimmäisen suurta tyydytystä siitä, että nimenomaan tämä versio tarjosi mielenkiintoista lisätietoa eri hahmojen ja tapahtumien taustoihin liittyen. Lavalla nähtiin mm. kohtaus, missä raskaana ollut Fantine tulee häikäilettömällä tavalla jätetyksi ja miten hän päätyy viemään Cosetten Thénardierien ihastuttavalta perheidylliltä näyttävään huomaan. Selvisi myös, kuka oli Mariuksen isä ja kasvatti-isä, ja miten ukko Thénardier häneen liittyy. Kenen poika on Gavroche? Mitä puuhaavat Grantaire, Enjolras ja Courfeyrac silloin, kun eivät ole barrikadeilla? Sydämestä otti, kun Jean Valjean esitti haastavia kysymyksiä nunnalle. Mitä tapahtui miehelle, jonka JV pelasti kaatuneiden vankkureiden alta? Miksi Éponine niin kovasti Mariuksen perässä juoksi, ja oliko Mariuksen ja Cosetten rakkaus pelkkää silmiintuijottelua ja sydämenkuvien singahtelua ilmassa? Ei, se oli paljon muutakin.

Akka Thénardier (Niina Laine) ja Cosette (Pinja Vellinki) 

 Reilu kolmituntinen vierähti todella nopeasti ja täytyy todeta, että hyvin hyvin harvoin olen nauttinut näin paljon ihan jokaisesta pienestäkin hetkestä, mitä katsomosta koin. Olisin ollut valmis katsomaan koko spektaakkelin vaikka heti uudestaan. Odotukseni olivat korkealla, ja ne kyllä ylitettiin potenssiin kymmenen. Heti alussa kun Jean Valjean astuu ovesta vapautumisensa jälkeen, seisoo selkä suorana ja katse vakaana ja esittelee itsensä, olin myyty. Siinä on kunnian mies, esikuva. Ottakaamme hänestä mallia, ja tämän miehen ei totisesti tarvitse laulaa yhtään mitään.

 Vaikuttunein mielin muistelen mm. pitkää kohtausta, jossa Mariuksen kasvatti-isä herra Gillenormand (Jarmo Kujala) istuu tuolissaan ja odottaa ja odottaa. Kuolemaisillaan oleva Fantine kohoaa vielä innoissaan sängyllä, kun taustalla kuulee Cosetten äänen sanovan "äiti", vaikka sanat lausuttiin pakon edessä häijylle akka Thénardierille. Kaikki kohtaukset, jossa ahneuden ja pahuuden perikuva ukko Thénardier on lavalla. Tuonkaltainen tyyppi tulisi helposti painajaisiin! Mikä laskelmoitu kylmyys miehestä huokuikaan, huh sentään. Luostarissa tapahtuva kohtaus, jossa Jean Valjean kyselee sisar Simpliceltä (Minna Huhtala) neuvoja vaikean paikan edessä ja sisaren vastaus tähän. JV pieni Cosette sylissään pakenemassa niin ukko Thénardieriä kuin Javertia joukkoineen. Mies oli aina askeleen edellä, mutta parin ollessa vielä lavalla kuului kaukaa jo askelia ja Javertin hatun valtava varjo ilmestyi seinään. Sydämeni oli pysähtyä ja teki mieli huutaa "Voi juoskaa, he ovat jo lähellä!" Humalaisen ärsyttävän Grantairen (Jarmo Suokas) heiluminen ja uhoaminen, ja sitten silmät kyynelissä tärkeän lauseen sanominen barrikadeilla oleville naisille. Laukausten äänet, osumat, henkilöiden kääntyminen ja polvilleen notkahtaminen yksi kerrallaan. Javertin viimeinen katse, ja poistuminen ovesta!? Niin täydellisen hienoa, että vaikea pistää tunnelmiani sanoiksi! Olin koko ajan suuren teatterielämyksen äärellä.

Ukko Thénardier (Kari Rantanen) 

 Kiittäisin ihan jokaista yksitellen jos voisin, mutta kyllä minuun kolahti varsinaisista roolisuorituksista eniten sankarinviitan harteiltaan riisunut Jean Valjean (Pentti Kallio), hyytävä ukko Thénardier (Kari Rantanen), josta kaikenlainen hupi oli todella kaukana, liikuttavan suloinen pikku-Cosette (Pinja Vellinki), anttilitjamaisesti artikuloiva tiukkapipoinen Javert (Hannu Pajunen) sekä yllättäen Courfeyrac (Petri Aulin), josta tuli jotenkin mieleeni suuri suosikkinäyttelijäni Sauli Suonpää, ja tätä mielikuvaa en saanut päästäni sitten millään. Katse siis seurasi häntä koko ajan, missä sitten liikkuikin. Yksi oli kuitenkin vielä ylitse muiden, ja hän on Fantinen riipaisevassa roolissa nähty Merita Seppälä. Kerrassaan huikea roolisuoritus ja miten ilmeikkäät, herkät kasvot!

Fantine (Merita Seppälä) 

 Pidinkö siis tästä Kurjat-näytelmästä? Voi, pidin! Vaikutuin ja liikutuin kyyneliin asti useamman kerran. Lavastus, puvustus, musiikki, valot, äänet, ohjaus - kaikki aivan nappiin! Esitys meni että heilahti tämän kevään Top 5:n joukkoon, ja olen sentään nähnyt jo liki 60 eri esitystä. Ehdottomasti kevätkauteni positiivisin yllätys, täydellinen musta hevonen ja kulttuuriteko!

Esityskuvat (c) Mika Nurmi Photography

ps. missään ei mainittu, mikä onkaan Jean Valjeanin vankinumero...

(näin esityksen kutsuvieraana, kiitos kutsusta Kaarina-teatterille ja harmi, että ehdin vasta esityskaaren loppukaarteessa paikalle)

Portto, Grantaire, Marius, Enjolras ja Courfeyrac

Neljäntienristeys / Turun Kaupunginteatteri

Neljäntienristeys / Turun Kaupunginteatterin Logomo-näyttämö

Kantaesitys 29. ja 30.1. 2016, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Tommi Kinnunen
Dramatisointi Paula Salminen
Ohjaus Susanna Airaksinen
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu ja sävellykset Johanna Puuperä
Valo-ja pyrotekniikan suunnittelu Tero Aalto
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Riitta Salminen, Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen, Joonas Saartamo, Kimmo Rasila, Mika Kujala, Stefan Karlsson, Kari Hiltunen, Jan Merilä, Ilkka Stolt, Gunnar Sirkel

Lasten rooleissa vuorottelevat : Elmeri Karlsson, Toivo Kouki, Aamu Ahola, Sofie Cancara, Lilian Salmi, Ella Cancara ja Kelly Draffan

(c) Otto-Ville Väätäinen

 Ehdin katsomaan toiseksiviimeistä näytöstä Neljäntienristeyksestä. Onneksi edes silloin. Poistuessamme Logomolta pääsin kiittämään ääni väristen Joonas Saartamoa ja menin siinä mainitsemaan, että taidan kirjoittaa kokemuksestani runon. Lupaukset on pidettävä, joten saamanne pitää. Toivottavasti, Joonas, näet tämän...

N e l j ä n t i e n r i s t e y s

Ovia sulkien
ikäviä asioita pois kantaen
anteeksi antamatta
et rauhaa saa

Uutta rakentamalla
ovia avaamalla
silmiin katsomalla
löydät totuuden

ehkä

Virkistä, puhdista minut, vesi
Polta menneisyys tuhkaksi, tuli
Sulata lämmöllä sydämeni kylmyys

Kosketa minua
kuin mies naista
kuin mies miestä
anna minun tuntea
olemassaoloni

Sata vuotta
sukupolvesta toiseen
sama kaipaus

Avaa ovi
anna mahdollisuus
anna anteeksi
hyväksy minut

Ole ihminen ihmiselle
ennen ja jälkeen

(c) Otto-Ville Väätäinen

(näin esityksen kutsuvieraana)

Turvassa? ja Jee! Sukset! / Arx-stage

Turvassa? ja Jee! Sukset! / Arx-stage, Hämeenlinna

Ensi-ilta 11.5. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

 Antti Kemppaisen ja Henna-Maija Alitalon ohjaamat nuorten teatteriryhmät esittivät jälleen pari hyvin elämänmakuista näytelmää. Ensi-iltaan en ehtinyt, mutta seuraavan aamun klo 10 "koululaisnäytökseen" kylläkin. Paikalla ei tosin koululaisia ollut, vaan isohko ryhmä suomenkielen opiskelijoita opettajansa kera. Väliajan jälkeen sitten tosin katosivat mystisesti, mutta se on sitten taas ihan toinen juttu...

 Aamun ensimmäinen näytelmä kantoi nimeä "Turvassa?". Näytelmän oli ohjannut Henna-Maija Alitalo ja käsikirjoituksesta vastasivat nuoret itse. Tapahtumat sijoittuivat perhekotiin, jossa aluksi joukko nuoria pistää pystyyn luvattomat pirskeet. (Heräsi kyllä kysymys, minkä perhekodin keittiössä on vastaava määrä viinipulloja jemmassa? Taitaa väellä olla vähän enemmänkin luurankoja kaapissaan.) Porukassa on myös uusin tulokas Jake (Jimi Koski), joka vaikuttaa aika äkkipikaiselta ja aggressiiviseltakin. Pullonpyöritystäkin pelataan, ja 'totuus ja tehtävä'-leikissä paljastuu vähän arkaluonteisiakin asioita. Jokainen nuori on muutenkin oma persoonansa, ja jokaisella taisi olla oma salaisuutensa. Suurinta salaisuutta yritti varjella kuitenkin perhekodin ohjaaja Marjatta (Titta Toivanen), jonka oma tytär Roosa (Taru Lahtinen) oli samassa talossa lukkojen takana ollut ties kuinka kauan. Kodin pitäisi olla turvapaikka, mutta tämä oli kyllä kaikkea muuta etenkin Roosalle, ja muillekin nuorille se oma koti oli täysin mahdoton paikka. Maailma on kuitenkin mahdollisuuksia täynnä, jos vapaus koittaa, ja se koittikin vähän kyseenalaisella tavalla. Hienosti nuoret kyllä jälleen olivat saaneet tarinankerronnan toimimaan ja olivat kaikki varsin luontevia lavalla. Miniteatterin Wenla Männistönä hurmanneen Taru Lahtisen väkevä roolityö jäi kyllä parhaiten mieleeni, toki kaikissa muissakin on ainesta vaikka mihin, ja hienoa on ollut nähdä näitä samoja nuoria aikaisempinakin vuosina. Lavalla nähtiin Anni Vuorinen, Elena Partanen, Amelia Santamäki, Luukas Sihvonen, Taru Lahtinen, Meri Haavikko, Jenna Liiti, Jimi Koski, Titta Toivanen ja Petra Toivonen. Valoista vastasi Erno Liukkonen ja äänistä Miika Heinonen.

(c) Antti Kemppainen ja Titta Toivanen

 Väliajan jälkeen jatkettiin sitten uusin porukoin, ja yleisöstä oli tosiaan yli puolet teillä tietymättömillä. Sitäkin suuremmalla innolla sitten kehiin! Toisen näytelmän oli käsikirjoittanut ja ohjannut Antti Kemppainen, ja näytelmän nimi oli "Jee! Sukset!". Aluksi tutustuimme Aleksiin ja Siskoon, jotka ovat sisaruksia. Aleksi tuntui ajautuneen huonoihin porukoihin, ja huumeriippuvuuden ja velkojen takia ajautui tahtomattaan pikkurikolliseksi keikkahommiin. Melkoisia näkyjäkin poika joutui houreissaan katselemaan. "Mä taidan olla tosi sekaisin!" Sisko taas kärsi mielenterveysongelmista, mutta ei sitä veljelleen ollut tunnustanut missään vaiheessa. Mystisesti piti helteelläkin pitkähihaisia paitoja. Sisko ajautui vanhan koulukaverinsa kautta omituisen "mietolaislahkon" kokoukseen, jossa kuljettiin vanhanaikaisissa verkkareissa ja hiihtohaalareissa sekä vannottiin Juha Miedon ja mämmin nimeen. Pääsiäisen ihme oli jotain aivan muuta, mihin olemme tottuneet. Näytelmän nimi juontaa juurensa tämän uskonlahkon huutoon. Melkoisen karismaattinen saarnaaja oli kyllä tämä lahkon johtaja Igor Kaakko (Teo Nurminen) ja touhu ja uho nauratti niin, että miehenikin meinasi pudota tuolilta. Mietolaisuus vaikutti aika vängältä toiminnalta, täytyy kyllä myöntää... No, sisarukset taisivat löytää ratkaisun ahdinkoonsa. Hyvin tämäkin porukka veti, hitusen koomisempaa menoa oli kuin ensimmäisessä jutussa. Rooleissa olivat Leija Reilin, Veikka Nieminen, Aino Ruotsalainen, Teo Nurminen, Iida Salminen, Roni Poussu, Veera Kärki ja Jenna Seppälä. Ideointi oli nuorten, lavastus Arxin ja Erno Liukkosen käsialaa. Luotsin pukuvuokraamosta oli löytynyt koko ihana urheilupukuloisto.

 Hyvä Arx-stage, ensi vuonna taas uudestaan!

Nälänhätä / Teatteri Takomo

Nälänhätä / Teatteri Takomo

Ensi-ilta 11.5. 2016, kesto noin 1h 45min (ei väliaikaa)

Yhteistuotanto Teatteri Takomo & Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu / dramaturgian koulutusohjelma & Aalto ARTS

Näytelmä : Marie Kajava (Dma, tait.opinnäyte, TeM)
Ohjaus : Henri Tuulasjärvi (Oma)
Valosuunnittelu : Riikka Karjalainen (Vma)
Lavastus ja puvustus : Jenni Nylander (Aalto ARTS)

Lavalla : Joanna Haartti (Takomo), Laura Halonen (Näty5), Ella Lahdenmäki (Nma) ja Joonas Snellman (Nma, tait.opinnäyte, TeM)

 Ovi saliin aukeaa vihdoin ja yleisö päästetään katsomoon. Istun takarivissä. Yleensä esityksen alettua valot hiukan himmenevät, mutta ei tällä kertaa. Esiintyjät saapuvat tuolien kera näyttämölle, esittelevät roolihahmonsa, asettavat tuolit paikoilleen - ja sitten valot sammuvat täysin. Istumme kaikki täydellisessä pimeydessä. Haastattelija (Laura Halonen) esittää kysymyksen vuorotellen kaikille. "Mitä sinä näet?" Minä en näe mitään, minä vain kuulen. Minä vain kuuntelen. Se, mitä minä näen, tulee tulevan vajaan parituntisen aikana muodostumaan hyvin pitkälti sen pohjalta, mitä pimeydessä puhuvat ihmiset kertovat. Miten he sen näkevät. Muodostan päässäni oman kuvani ja ajatukseni.

(c) Mitro Härkönen

 Näyttämölle saapui neljä henkilöä, mutta todellisuudessa niitä on paljon enemmän. On ainakin pieni lapsi, meteorologi, Etelä-Sudanissa syntynyt, lintubiologi, vanha nainen, valokuvaaja. Ja haastattelija, joka kysyy samaa kysymystä toistaen. Mitä sinä näet. Hiljalleen selviää karu totuus siitä, mitä tässä katselemme. Valokuva on kyseessä. Vai onko se totuus? Se, mitä katselemme, on vain yhden ihmisen muodostama osanen isommasta kokonaisuudesta. Se, mihin valokuvaaja on kuvansa rajannut. Kuvan ulkopuolella on jotain aivan muuta, mutta mitä. Pala palalta mielikuva muodostuu jokaisen päässä. Kuvassa on pieni, sudanilainen tyttölapsi ikään kuin rukoukseen polvistuneena, kuihtuneena, nälissään. Helmet kaulallaan. Elossa, kenties. Ehkä. Tytön takana tilannetta katselee korppikotka (tarkemmin sanottuna huppukorppikotka, tämän tietää biologi kertoa ja saamme pikaluennon eri korppikotkalajien elintavoista ja korppikotkista noin yleiselläkin tasolla). Myöhemmin saamme kuulla sen, miten sade syntyy ja mitä on nälkä.

(c) Mitro Härkönen

 Kysymyksiin saadaan vastauksia, jokaisella on oma näkökulmansa ja niitä perustellaan asiallisesti, vaikka toinen olisi aivan eri mieltä asioista. Keskustelu virtaa eteen päin. Valon määrä huoneessa lisääntyy hiljalleen. Kestää hetken, ennen kuin silmät palautuvat pimeästä. On vähän räpyteltäväkin. Valojen lisääntyessä keskustelu laajenee ohi valokuvan ja koskettaa lopulta jokaista meistä, tavalla tai toisella. Niin, mitä sinä näet. Miten sinä näet. Kiitos, Teatteri Takomo ja koko työryhmä.

(Kevin Carter oli eteläafrikkalainen valokuvaaja, joka otti vuonna 1993 Etelä-Sudanissa valokuvan nälkiintyneestä tytöstä ja korppikotkasta. Vuotta myöhemmin hän voitti kuvallaan Pulitzer-palkinnon, ja tästä muutaman kuukauden kuluttua teki itsemurhan.)

(näin esityksen kutsuvieraana)