Synnyimme lähtemään / Teatteri Eurooppa Neljä

Synnyimme lähtemään / Teatteri Eurooppa Neljä, Kankaan Tehdasteatteri

Ensi-ilta 27.6. 2014, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Taava Hakala

Rooleissa : Jari Silventoinen, Tiina Iisala, Paavo Honkimäki, Neija Välilä, Sipriina Kauranen, Juha Valkama ja Harri Helin

Avustajat : Melike Basaranoglu, Tiuku Holma, Johannes Hiltunen, Lauri Kalpio, Ella Jäppinen, Mia Räikkönen ja Nina Peränen

Bändi : Toni Lepistö, Aaro Laitinen, Antti Parviainen, Jaakko Peltonen, Ari Laaksonen, Jiri Halttunen, Mika Savolainen ja Sipriina Kauranen

 "Mikä se on joka kesällä tulee ja sytyttää Suomen lavat perässään tuleen" ? Helppo homma, Teatteri Eurooppa Neljähän se ja yksi varma kesän merkki on se, että Teatterikärpänen siippoineen suuntaa kohti Jyväskylää, satoi tai paistoi. Käsiohjelmasta laskeskelin nopeasti, että kahdeksas kerta oli tämä. Kunnioitettava saavutus sekin, etenkin suhata Keski-Suomeen Hämeenlinnasta käsin, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, että E4 on viihdyttänyt väkeä kunnioitettavat 25v ! Hurraa ja eläköön sille! Pientä symboliikkaa siis sisältyy tämän kesän produktion nimeen "Synnyimme lähtemään".

Jari Silventoinen ja Tiina Iisala / (c) Jiri Halttunen

 Kankaan tehdasalue on tällä kertaa muutettu amerikkalaistyyliseksi bensa-asemaksi, ja varsin onnistuneesti. Bensiksen huomionkiinnittäjänä toimii sangen mielenkiintoisesti sisustettu Love Mobileksi ristitty auto, jonka suojissa paikkakunnalle jämähtänyt Alma (Tiina Iisala) kirjaimellisesti jakaa "lovea" kaikille halukkaille. Muusikot ovat ainakin tyytyväisiä. Paikalla häärää myös kiintoisa persoona Silmänkääntäjä (Jari Silventoinen); sokea mies, joka kuitenkin näkee enemmän kuin moni muu. Mies puhuu hienoja Raamatun lausein ja hämmentävää, miten monessa hän onkaan mukana ollut...kuukävelyistä ja Kennedyn murhista lähtien. Paikalle pölähtää vielä pari karannutta neitokaista Amanda ja Telma (Neija Välilä ja Sipriina Kauranen) sekä suomalaiset sukujuuret omaava Jaco (Paavo Honkimäki), joten ei muuta kuin kaasu pohjaan ja menoksi.

 Vauhtia ja meininkiä on heti alussa kiitettävästi, ja biisit ovat sitä luokkaa, että niitä ei ihan joka niemessä ja notkossa kesäisin yleisölle vetäistäkään. Iso kiitos siitä, pelkästään jo biisilista tekisi tästä produktiosta uniikin. Ekstraa on sitten se, että ne biisit osataan myös laulaa asiaankuuluvalla asenteella ja ennen kaikkea mahtavalla meiningillä. Ilo ja tekemisen riemu näkyy ja kuuluu kauas! Pakko ihan erikseen mainita, että joukkokohtauksissa huomioni varasti ihan täysin Neija Välilä. Jestas, mikä mimmi, pilkettä silmässä ja hyvällä asenteella koko ajan. Neijaa saa kiittää myös vauhdikkaista koreografioista.

 Hiukan hämmennyin Vietnam-osiosta, valkohuppuisista (joka olikin huono vitsi), Chaplineista ja Andy Warholeista ja mietin, että mitä ihmettä!? Käsiohjelmaa lukaistuani nyökyttelinkin jo sitten hyväksyvästi. Ohjaajan sanoja lainaten "joskus voi heittäytyä tajunnan virtaan ja antaa sen viedä. Ottaa sellainen asenne, että mitä tahansa voi tapahtua seuraavaksi ja olla rohkea". Miksi pitää ajatella aina, että "miksi?" Olisi paljon jännempää, jos ajattelisi sen sijaan "perhana, miksei!" Näin kaikki on mahdollista ja lavalle voi pölähtää tuosta noin notkealanteinen Elviskin ja vetäisee Suspicious Minds ilman, että kukaan ihmettelee tai kyseenalaistaa yhtikäs mitään.

 Silmänruokaa piisaa sekä miehille että naisille, paljasta pintaa vilkkuu ja ne pakolliset paljaat pakaratkin vilahtavat. Suurena irtoviiksien ystävänä täytyy jo tässä vaiheessa vuotta todeta, että Vuoden Viiksi 2014-palkinto menee eittämättä Harri Helinille. Mahtavat räkäjarrut eikä edes irtoviiksilaarista! Respect! Virkaintoinen poliisikaksikko Starski ja Hatsi (Juha Valkama ja Harri Helin) vastasikin esityksen huumoripuolesta, näyttävällä tanssilla pojat itseään esittelivät kyllä, ja liukkaat lanteet oli tällä kyttäkaksikolla.

Juha Valkama ja Harri Helin / (c) Jiri Halttunen

  Eurooppa Nelosessa kaikki on mahdollista. On mahdollista ympätä samaan esitykseen niin Hiski Salomaat, ZZ Topit kuin Bruce Springsteenitkin ilman, että tulee vaivaannuttava olo. Esityksen vaikuttavimman vedon vetäisee Paavo Honkimäki suomennoksellaan Brucen The River-klassikosta. Väistämättä siinä ajokilometrit vilisee silmissä ja miettii, että paljon on reissattu ja ihmisiä viihdytetty, menty ihmisten luokse. Nyt ollaan tässä paikoillamme, ja ihmiset reissaavat kuka mistäkin meidän luoksemme. Komea veto on myös Jari Silventoisen ja Tiina Iisalan duetto Simon & Garfunkelin The Boxerista.

Paavo Honkimäki, varma kesän merkki / (c) Jiri Halttunen

 Hot dogit loppuivat suuren suosion vuoksi kesken, mutta onneksi makkaraa piisasi ja siten vältyimme muinaiselta "Sappeen katastrofilta"...  "Viiden tähden viihdettä", totesi tyytyväinen siippani. Sisäinen kriitikkoni oli sen verran nyreissään ennen väliaikaa, että itse jämähdän neljään tähteen kokonaisuuden kannalta. Itse Eurooppa Nelonen ja koko työryhmä ansaitsee toki viisi tähteä. Nähdään taas ensi vuonna!

Synnyimme lähtemään, neljä tähteä ****.

Anna Liisa / Hauhon Kesäteatteri

Anna Liisa / Hauhon Kesäteatteri, Lautsia

Ensi-ilta 27.6. 2014, kesto noin 2h 30min

Ohjaus Anneli Heino

Sävellys Marjuska Santala

Sovitus Antti Lehtinen ja Anneli Heino

Laulujen sanat ja runot Eila Kivikk´aho

Rooleissa : Maria Mäki-Uuro, Timi Pitkänen, Jarkko Salmelin, Kristiina Lauttia, Erkki Virtanen, Nora Akselin, Anniina Latvala, Sara Meranta, Arto Salminen, Henri Rantanen, Jirka Messman ja Satu Vekama

Orkesteri : Veikko Muikku, Hanna Ollikainen, Antti Lehtinen, Pekka Verho, Sanni Messman ja Nora Akselin

 Minna Canthin Anna Liisa on ilmestynyt jo 1895. Hauhon versio on tuotu 50-luvulle ja mukana on ajankuvaa ja uudistuksia, joilla oli suurikin merkitys tuon ajan ihmisten elämänmenoon. En tohdi niitä tässä paljastaa, kuten en sitäkään, mikä on se suuri salaisuus jota Anna Liisa mukanaan kantaa. Kaikille tarina ei ole ennestään tuttu, eikä ole minun tehtäväni kertoa siitä. Antaa Hauhon Kesäteatterin kertoa siitä 10v-juhlanäytännössään. (Väliajalla Hämeenlinnan Mieskuoron Seniorit kajauttivat muuten komean laulun.)

Anna Liisa / (c) Jussi Nahkuri

 Alussa ollaan hyvinkin kepeissä tunnelmissa. Anna Liisa (Maria Mäki-Uuro) keinuttelee helmat ilmavirran mukana hulmuten, äiti ja isä viikkaavat lakanoita taustalla. Tanssiksikin pistetään. Joku selvästi painaa tytön mieltä, kepeä tunnelma tuntuu hämäävältä. Johannes (Timi Pitkänen) on jo pitkään katsellut tyttöä, joka ei ole kuin muut, ja rohkaistuu kosimaan mielitiettyään. Häitä tanssittaisiin jo kolmen viikon kuluttua. Lyhyt on riemu, hyinen viima puhaltaa järveltä ja tuo mukanaan Husson (Anniina Latvala). Naisella on uutisia, jotka eivät Anna Liisaa miellytä. Ne suorastaan pelottavat. Hussolla ja Anna Liisalla on yhteinen salaisuus, josta heidän lisäkseen tietää vain Mikko, Husson poika. Talon entinen renki on neljä vuotta sitten lähtenyt maailmalle ja palaa yllättäen takaisin. Mikon (Jarkko Salmelin) ainoana tavoitteena on saada Anna Liisa itselleen ja jatkaa siitä, mihin neljä vuotta sitten on jääty. Anna Liisalle ei juurikaan valinnanvaraa jätetä, ja hän tekeekin omat ratkaisunsa.

 Tämä ei todellakaan ole perinteistä kesäteatteria, sillä aihe on raskas ja täynnä dramaattisia käänteitä. Kesäteatterinäytelmäksi aika rohkea mutta hieno valinta. Irtovitsejä ei kalastella, ei lauleta reippaita ralleja, kukaan ei heilu humalassa lavalla (eikä sen puoleen katsomonkaan puolella). Esityksen suositusikärajakin on 12 vuotta. Perinteiden äärellä ollaan silti ja rohkenen suositella tätä kaikille niille, jotka haluavat tehdä teatterissa muutakin kuin nauraa sydämensä kyllyydestä. Itse istuin kaksi tuntia pala kurkussa ja nautin jokaisesta hetkestä. Erityisesti vaikutuin Eila Kivikk´ahon runoihin tehdyistä sävelistä ja orkesterin soittamista sulosoinnuista. Ne sopivat niin loistavasti mukaan, että tuntuu kuin ne olisi kirjoitettu ihan tätä varten ja suorastaan pakottivat kuuntelemaan tarkemmin ja herkemmällä korvalla koko tarinaa. Napakymppi!

Mikko, Anna Liisa ja Johannes / (c) Jussi Nahkuri

 Lautsian rannan miljöö on aika ainutlaatuinen ja tarjoaa jo itsessään sellaiset puitteet, että muuta lavastusta tai rekvisiittaa ei edes tarvita. Järvenselälle mietteliäänä tuijotetaan ja kaikki katsomossa tietävät, mitä kenelläkin mielessä liikkuu. Järvi myös antaa mahdollisuuden erääseenkin tapahtumaan, joka omissa silmissäni on yksi vaikuttavimmista näkemistäni kohtauksista ikinä missään, ja ihan ilman mitään extraa. Kaikki on siinä ihan silmien alla. Vastaavaa olen toivonut jo kauan ja mielessäni kävikin, että "Vihdoinkin! Juuri näin!"

 Roolitus on varsin onnistunut. Tämä oli vasta toinen kertani Hauhon kesäteatterissa, mutta kontrasti viimekesäiseen iloitteluun on melkoinen. Aikamoisia lahjakkuuksia on mukana tänäkin vuonna ja kukin saa olla ylpeä omasta suorituksestaan. Jokaisella roolihenkilöllä on myös selkeä oma paikkansa ja tehtävänsä tarinan kulussa, ja jokaiselle annetaan mahdollisuus kertoa oma kantansa. Näytelmä ei osoita sormella syyllisiä ja syyttömiä, katsoja saa itse muodostaa omat mielipiteensä siitä, kuka tekee oikein ja kuka ei. Päärooleissa Maria Mäki-Uuro, Timi Pitkänen ja Jarkko Salmelin tekevät kukin omalla tavallaan riipaisevan hienot roolityöt. Osa menee suoraan ihon alle. Erityisesti pidin myös Husson kävelystä laiturilla ja viattoman iloisen Pirkko-siskon (Nora Akselin) liehakoinnista. Myös Anna Liisan ja Reettan (Sara Meranta) kohtaaminen oli hienosti toteutettu.

 Tämä oli niin hieno näytelmä, että veti minutkin jopa hetkeksi ihan sanattomaksi, ja tämä oli ehkäpä koskettavin kesäteatteriesitys, mitä olen ikinä missään nähnyt. Tampereen Teatterin musiikkipitoinen Anna Liisa muutaman vuoden takaa teki minuun valtavan vaikutuksen ja se taisi olla vain alkusoittoa sille, mitä perjantain ensi-illassa koin ja näin. Tyhjänä heiluva keinu. Viimeinen laulu, joka loppuu kesken. Auringonlasku. Elämä jatkuu.

Kiitos. Täydet viisi tähteä Anna Liisalle *****.

ps. jotta ei menisi pelkäksi hehkutukseksi, pieni moitteen sana tähän loppuun : toivottavasti henkilökunta jatkossa muistaisi, että esityksen aikana ei pulista katsomon takana...

Haastattelussa Tiia Ollikainen

 Tiia Ollikaisen tapasin maaliskuun lopussa 2014 jyväskyläläisessä kahvilassa Cafe Vocassa. Illemmalla olin menossa katsomaan Jyväskylän Kaupunginteatteriin Tarpeettomia ihmisiä-näytelmää, jossa Tiiakin oli mukana.

Vuonna 1987 syntynyt Tiia on horoskooppimerkiltään vaaka. ”Kotoisin oon Leppävirralta ja Varkaudesta, siellä olen asunut lapsuuteni. Koen myös olevani kotoisin Kaustiselta, lukioikäisenä muutin sinne ja asuin kolme vuotta, kävin sen musiikkilukion siellä. Tällä hetkellä mä asun Tampereella, muutin sinne aloittaessani opiskelut Nätyllä. Tampereelle mä sit muutin Lahdesta, ja siellä opiskelin Mutella... Sit mä oon asunut Haminassakin vuoden, siellä mä kävin kansanopiston musiikkiteatterilinjan. Kesäteatteriproggisten myötä oon asunut sitten vaikka missä, mutta lyhyempiä ajanjaksoja”, Tiia selittää asumiskuvioitaan.

Mitä harrastat? ”Ne kyllä liittyy osittain työhönkin, eli musiikkia, capoeiraa, tanssia. Luonto myös, tykkään vaeltaa ja samoilla metsässä. Se on tärkeä irtiotto mulle aina. Niin, ja sit mä ratsastan, mutta se on nyt vähän jäänyt. Mulla on ollut oma hevonenkin, jolla olen kilpaillut esteratsastuksessa. Kymmenen vuotta taisin harrastaa sitä tosi aktiivisesti, sit se jäi kun ei vaan ole aikaa eikä myöskään rahaa.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Osaan soittaa pianoa ja kitaraa, ja lisäksi kaikenlaisia ”kilkutinsoittimia”. Cajon-rumpua mä olen soittanut ja capoeirassa mä soitan sellaista hekoheko-soitinta, juu oikeesti on sen niminen soitin, vähän semmoinen pyykkilaudan tyylinen. Mut yleisesti ottaen, mä soitan kaikenlaisia akustisia rumpuja kyllä oikein mielelläni. Innostus taisi lähteä aikanaan siitä, että lukiossa soitin yhdessä soitinyhtyeessä, jossa oli ainoastaan akustisia soittimia. Siinä on semmoista kansanomaista meininkiä”, Tiia intoilee ja elehtii samalla villisti käsillään soittimista puhuttaessa.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Kyllä ne on varmaankin laulu ja musiikki yleensä, ne on kulkeneet mun rinnallani jo ennen teatteria. Sit fyysisyys, eli mä olen tosi liikunnallinen tyyppi. Erikoistaitoja? Heh, mä osaan tehdä semmoisia omituisia akrobaattitemppuja ja osaan myös vähän jonglöörata. Hevosen selässä osaan myös tehdä monenlaisia temppuja”, Tiia kertoilee ja elehtii jälleen.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Saksofonin soitto ehdottomasti, ja lisäksi haluaisin oikeasti osata soittaa kontrabassoa, enkä vaan leikisti. Olen ihan vähän tehnyt rengastrapetsia, eli oon käynyt muutamilla tunneilla sirkuskurssin yhteydessä. Sitä mä haluaisin tehdä lisää ja oppia sen kunnolla. Se olisi kyllä tosi siistiä! Kaikki sirkusjutut kiinnostaa mua, nuorallakävely, tulennielentä, tulitemput muutenkin... En kuitenkaan usko, että musta olisi niihin itse. Niitä on vaan todella hienoa katsella, kun joku tekee sitä. Se on jotenkin maagista.”

Nauravainen Tiia / (c) Teatterikärpänen 

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei taida olla, tosin isäni puolelta mummoni äiti on tainnut joskus olla harrastajanäyttelijänä Tampereella. Mummon isä on sitten nähnyt hänet esiintymässä ja olivat rakastuneet, ja mummon äiti muutti sitten Savoon ja ryhtyi maatilanemännäksi. Siihen karahti orastava näyttelijänura... Isän puolelta löytyy muusikkoja sitten enemmänkin.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä? ”Mulla se menee varmaan niin, että mulla ei ole mitään sellaista selkeetä hetkeä, että ”nyt”. Lukioikäisenä musiikin kautta tuli se, että pääsi soittamaan ja esiintymään. Lukiossa pääsi sitten myös kokeilemaan musiikkiteatteria, tehtiin omia proggiksia aina ja siellä syttyi kipinä teatteria kohtaan. Lukiossa olin kyllä sitä mieltä vielä, että musta tulee isona muusikko. Kansanopistossa alkoi vasta aueta se, että mitä mä oikeasti haluan ja mulle aukeni se, että teatterin kautta pystyisin yhdistämään sekä musiikin että teatterin. Teatteri oli aiemmin ollut mulle ehkä semmoinen ”salainen haave” ja kansanopistossa rupesin sitten oikeasti miettimään, että voisko tää jopa olla mun ammattini joskus ja olisko tää sitä, mitä mä haluaisin tehdä. Sitten siellä Lahden Ammattikorkeakoulussa Mutella, jossa pääsi syventämään opintojaan vielä enemmän, mulle selkeni se, että haluan tehdä tätä.

”Lapsena koulussa oli ala-asteella jotain näytelmiä, joihin mut aina laitettiin esiintymään. Muistan sen, että mä salaisesti nautin siitä, mutta en myöntänyt kenellekään mitään!”

Alan opinnot? ”Kaksi vuotta olin siellä Lahden draamainstituutissa musiikkiteatterilinjalla ja sit pääsin Nätylle vuonna 2009. Yritin sovittaa opinnot niin, että olisin valmistunut Mutelta samaan aikaan, mutta se ei onnistunut ja jouduin katkaisemaan Mute-opintoni, eli en ole sieltä valmistunut lainkaan. Valmistun nyt tänä keväänä Nätyltä.”

Voitko jo paljastaa lopputyösi aiheen? ”Joo, mä olen mukana sellaisessa C-kollektiivi -teatteriryhmässä, joka perustettiin 2011. Se on vapaan kentän teatteriryhmä ja mä kirjoitan siitä ja C-kollektiivin kautta teatterin vapaasta kentästä ja siitä millaisia mahdollisuuksia tuollaisella pienellä ryhmällä on olla Suomen teatterikentällä ja apurahaviidakossa. Pohdin myös teatterin hierarkisuutta ja sitä, että miksi jälleen erilaiset kollektiiviset tavat tehdä ovat taas ”nousussa”. Kollektiivisuudessahan korostuu työryhmän yhteinen työskentely, se että ei arvoteta työryhmän jäseniä esim. heidän ammattinsa mukaan, vaan kaikki työryhmän jäsenet ovat aktiivisesti osana produktion luomisessa. Tuota hierarkisuutta ja auktoriteettien valta-asemaa pohdin enemmänkin, ja sitähän on muuallakin kuin teatterissa, koko yhteiskunta on tulvillaan sellaista. Aika laaja aihe, kyllä! Tuo aihe kiinnostaa mua kovasti ja varsinkin nyt, kun oon valmistumassa.”

”Mun taiteellinen opinnäytteeni oli lauluilta ”Rannaton saari”. Sovitin siihen Ultra Bran biisejä pianolle, kontrabassolle, kellopelille ja cajonille. Lisäksi siinä oli ukulele ja kitara, ja mukana oli myös yksi Jarkko Martikaisen kappale, Anna-Mari Kähärän kappale ja sitten se ”Kaikki ilo”, joka oli Anna-Liisa -musiikkinäytelmässä pari vuotta sitten. Sitä lauluiltaa ja sovituksia oli kyllä ihana tehdä, tein niitä yhdessä Savolaisen Niilon kanssa, ja hienoa oli se, että hän ymmärsi heti mitä halusin niillä kappaleilla sanoa.”

Mikä muu ala sinua mahdollisesti kiinnostaisi, jos et olisi lähtenyt tälle tielle? ”Kyllä mä varmaan olisin ratsastuksenopettaja tai ratsuttaja, jotain tämmöistä hevostilameininkiä mulla olisi. Toinen olisi sit urheilu, sekin on kulkenut lapsesta asti mulla mukana. Ravitsemuspuolikin mua voisi kiinnostaa, olisin vaikkapa joku personal trainer. Voisin olla vuorikiipeilijäkin!” Tiia visioi.

Miksi näyttelijäksi? ”Teatterissa on parasta se, miten se yhdistää ihmiset. Teatterissa käsitellään asioita ja kaikki ollaan saman ajattelun äärellä. Teatterin kautta pystyy välittämään tarinoita, sanomaan jotakin, pystyy tuomaan erilaisille ihmisille ja tarinoille äänen ja nostamaan ne esille. Siksi mä haluan tehdä teatteria.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? ”On ne varmaan kyllä muuttuneet, mutta musta tuntuu, että mulle on tullut enemmänkin sellaista taiteilija-ajatusta. Koen että mun velvollisuuteni on tuoda asioita esille. Eilen olin esimerkiksi mukana yhdessä flash mobissa. Meitä oli viitisenkymmentä osallistujaa, olimme Tampereen rautatieasemalla ja meillä oli kyltit, joissa luki ”Vastustamme rasismia.” Olimme laittaneet kellot soimaan ensin tasan klo 17 ja sitten toisen kerran klo 17.03. Ensin tasalta kaikki hiljennyimme ja nostimme ne kyltit ylös, olimme kolme minuuttia siinä paikoillamme seisten, ja sitten lähdimme pois. Mun mielestä siistiä oli etenkin se, että asema hiljeni yhtäkkiä ihan täysin, kaikki se hälinä ja kiire. Ihmiset hämmentyivät ensin ja sitten alkoivat toivottavasti vähän kelata asioita.”

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? ”En ole koskaan oikeastaan fanittanut ketään sellaisella pitkällä tähtäimellä, mutta on paljon tyyppejä, joita olen ihaillut kovasti. Mä esimerkiksi ihailen Petra Karjalaisen tapaa tehdä rooleja ja teatteria, ja hänen läsnäoloaan ja lauluaan. Olin hiljattain katsomassa Kullervo-näytelmää Telakalla ja siinä Tanjalotta Räikkä teki suuren vaikutuksen, hänellä on intohimoa ja hän on aina niin auki. Sitä on hieno katsoa. Sitten ihailen Minja Koskea, hän on Teatteri Vanhan Jukon porukkaa. Miehistä tietysti Martti Suosalo ja nuoremmista Antti Holma. Tykkäsin siitä Antin Johtaja-jutusta, se on aina hienoa kun näyttelijä on niin läsnä, arvostan sellaista tosi paljon. Laulajista täytyy mainita Ella Fitzgerald, häntä olen kuunnellut ihan lapsesta asti.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Tää on aika paha kyllä! Paitsi että Johnny Deppin kanssa voisin tehdä jonkun merirosvoseikkailun, se voisi olla hauskaa. Jack Nicholsonin kanssa voisin käydä synkkää dialogia.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Ellan kanssa ehdottomasti tai Ray Charlesin, kappale voisi olla ihan mikä tahansa. Se voisi olla sellainen workshop-tyylinen, eli opettaisivat siinä samalla.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oon näytellyt Jyväskylän Kaupunginteatterissa, Seinäjoen Kaupunginteatterissa, Törnävän Kesäteatterissa, Rovaniemellä Konttisen kesäteatterissa ja Karjaalla Billnäsin Ruukissa. Siinäpä ne taitaa ollakin. Sitten tietysti Nätyllä olen ollut monenlaisissa jutuissa, Takomolla C-kollektiivin kanssa ja Tampere-talossa oli se Taikakivet.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis, jossa olet ollut mukana? ”Seinäjoen Kaupunginteatterissa oli sellainen proggis kuin ”Jääkuvia”, tein siinä”mykkä lapsi”-roolin, mutta se koko proggis ja työryhmä oli mulle tärkeä. Tämä Jyväskylän Kaupunginteatterin ”Tarpeettomia ihmisiä” on ollut myös mulle todella tärkeä. Lisäksi haluan mainita vielä Hanno Eskolan ohjaaman ”Rouge Dérangéen”, joka tehtiin Nätyllä ja se kiersi eri kaupungeissa myös. Siinä oli Ranskan vallankumous aiheena.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”No ei oo kyllä mitään tiettyä, mutta haaveilen hyvistä työryhmistä. Niin no Ronja Ryövärintytär olisi kyllä ihana tehdä...”

Määrittele ”teatterin taika”, miten se sinulle konkretisoituu? ”Kun onnistuu tekemään jotain sellaista, joka saa katsojan unohtamaan vaikkapa sen, että pitäisi pestä pyykkiä tai että jäiköhän mulla se liesi päälle. Ihminen keskittyy niin totaalisesti siihen, mitä siellä näyttämöllä tapahtuu. Siinä on mulle teatterin taikaa ja tietää, että on tehnyt jotain oikein, jos niin pääsee käymään.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi yleensäkin se, kun näkee hyvää taidetta. Kaikki maalaukset, musiikki, teatteri. Ihmiset, eläimet, luonto.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Kyl mua aina vähän jännittää, mutta ei mitenkään pahasti. Lukioikäisenä podin enemmänkin, mulla tärisi aina kädet, mutta enää ei niinkään. Se on pikemminkin niin, että jos mua ei jännitä yhtään, niin mä havahdun, että nyt on jotain outoa. Pieni jännitys kuuluu aina asiaan. Se ilmenee mulla niin, että energiaa löytyy ja vatsassa on perhosia. Se riippuu muuten myös vähän siitä, että mitä esittää. Oma lauluiltanihan jännitti ihan älyttömästi...”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja/rutiineja, joita huomaat toistavasi ennen esitystä tai esityspäivänä? ”Sekin riippuu proggiksesta tosi paljon. Yleensä mä lämmitän kehon ja äänen, ne on perusjuttuja. Tosi usein mä pyrin rauhoittamaan itseni jotenkin, eri harjoitteilla vaikkapa. Valmistautumiseen Tarpettomissa ihmisissä kuuluu myös sekin, että Tampereelta lähden tänne Jyväskylään, pakkaan repun, tsekkaan junan ja matkustan sitten tänne. Se on osa tätä proggista.”

Kerro joku kommellus. ”Nätyn Nummisuutarit-oopperan ensi-illassa oli jäänyt montun luukku auki ja minä tietenkin astuin suoraan sinne. Jalka sojotti yhteen suuntaan ja toinen jalka oli roikkui montussa ja refleksinomaisesti pidin kiinni siitä reunasta. Sain toisen jalkani onneksi rappusille, koska muuten olisin kyllä pudonnut sinne lattialle ja olisi sattunut pahastikin. Pääsin sieltä itse ylös ja kaikki katsoo, että mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu. Luukku sitten laitettiin välittömästi kiinni, ettei sama toistu. Kun pääsin näyttämöltä pois, niin itsekin mietin, että mitä ihmettä oikein tapahtui ja verta tuli jalasta. Kaverini oli katsomassa yleisössä ja se sanoi jälkeenpäin, että oli helvetin hienosti tehty se monttujuttu!” Tiia nauraa vedet silmissä.

Kerro joku hyvä muisto. ”Viime kesänä oltiin mökillä, siellä ei ollut mitään nettiyhteyksiä ja vastaavia ja oli ihanaa vaan olla ja rentoutua siellä luonnon keskellä. Samalla reissulla mä oksia polttaessa käräytin nenäni, mutta se ei ollut mitenkään mukava muisto, vaikkakin nyt naurattaa jälkeenpäin.”

Käytkö katsomassa teatteria useinkin? ”Kyllä mä pyrin käymään, niin paljon muin mahdollista. Just näin sen Kullervon ja ensi viikolla olen menossa katsomaan Teatteri Siperiaan Tiimiä. Välillä on kausia, ettei millään ehdi niin paljon kuin haluaisin.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Syksyllä menen Ahaa Teatteriin, mutta tässä vaiheessa en pysty kertomaan siitä vielä enempää.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa käsikirjoittaminen tai ohjaaminen? ”Kyllä mua se ohjaaminen voisi hyvinkin kiinnostaa, mutta sitten vasta tuonnempana kun on tehnyt enemmän.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Elä hättäile, istu mättäälle. Kyllä se pipo vielä löytyy!”

Osaatko imitoida ketään? ”Kyllä mä aina välillä imitoin Rauno Repomiestä. (laulaa)”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”En mä tiedä onko sellaista, mutta mä voisin olla joku länkkärihahmo, jolla on jokin supervoima ja se ratsastaisi tulipunaisella hevosella, tekisi voltteja ja pelastaisi köyhiä. Lassoaisi kaikki pahikset! Sen tyypin nimi voisi olla Super Horse Woman! Sit se laulaisi aina sillai scataten, shubi-dub-dub-dub ja lasso viuhuisi”, Tiia nauraa ja tästä ei meinata päästä eteen päin sitten millään.

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Ajelisin ilman paitaa Ladalla ja tekisin kehoni tutkimusta siinä samalla. Mankassa soisi biisi ”I'm too sexy for this Lada”.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin eväskorin, joka olisi täynnä dallaspullia ja sitten ottaisin jonkun soittimen, jolla voisin viihdyttää itseäni. Ukulele vaikkapa. Keksisin kaikenlaisia tarinoita itseni viihdyttämiseksi, soittelisin ja söisin pullaa.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Sinnekin ottaisin hyvät eväät ja soittimeksi ottaisin berimbaun ja muita kivoja capoeira-soittimia.”

Jos voisit palata aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Haluaisin mennä Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille hetkeksi, se on niin käsittämätöntä mitä siellä tapahtui. Haluaisin katsella edes hetken sitä, jotta voisin kertoa ihmisille näkemästäni ja vähän herätellä, kun monihan vieläkin kiistää kaiken, että sellaista ei ole edes koskaan tapahtunut. Historiaahan ei voi muuttaa, mutta... Toinen minkä haluaisin nähdä on Tampere kansalaissodan aikaan.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Katseeni suuntautuu illan esitykseen, vilkaisen vähän tekstiä, syön jotain ja sitten lähden teatterille.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Perkele

Mikä sytyttää sinut? - Intohimo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kuollut kalkkuna

Suosikkikirosanasi? - Jumalauta!

Mitä ääntä rakastat? - Tuulen ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Kovaa metallista pauketta

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Terapeutti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kuorma-autokuski

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kato Ollikainen, tervetuloa!

Liisa Ihmemaassa - tyttö joka aikaan putosi / Ryhmäteatteri

Liisa Ihmemaassa - tyttö, joka aikaan putosi  / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Ensi-ilta 18.6. 2014, kestoi noin 2h 30min väliaikoineen

Ohjaus ja dramatisointi Juha Kukkonen

Rooleissa : Anna-Riikka Rajanen, Aarni Kivinen, Eino Heiskanen, Mikko Penttilä, Juha Pulli, Sirja Sauros, Juha Suihko, Sanna Warsell, Verneri Lilja ja Sonja Salminen

 Reissuni Suomenlinnaan alkoi lokkien väistelyllä Helsingin Kauppatorilla. Suomenlinnan kesäteatterireissu on aina omanlaisensa kokemus - on lauttamatkaa ja linnaketta, joka suorastaan kutsuu seikkailuun niin nuoret kuin vanhatkin. Tämä on niitä harvoja paikkoja, jossa minunlaisellenikin hukkapätkälle huomautetaan, että "Varo ettet lyö päätäsi!" muurin aukoista sisään kompiessä. Ensi-illassa oli lämmin tunnelma, siellä sitä istuttiin viltteihin kääriytyneenä sulassa sovussa.

Kaalimato ja Alice / (c) Johannes Wilenius

 Liisa Ihmemaassa on monelle tuttu tarina tytöstä, joka uinahtaa hetkeksi lukemansa kirjan ääreen ja seikkailu on valmis. Liisa seuraa kiirehtivää valkoista kania, putoaa kaninkoloon ja sitä kautta outoon maahan, joka on täynnä toinen toistaan kummallisempaa väkeä. Tutut elementit ja hahmot ovat tässäkin versiossa mukana, tosin mukaan on saatu mainintoja hobitteista, Narniasta ja Alice Cooperistakin. Herttakuningatar hallitsee maata pää poikki-tyyliin ja luonnonvarojen tuhlailusta on aiheutunut ilmastonmuutosta ja muita ikävyyksiä. Aika tuntuu vinksahtaneen ja on kuulemma ottanut nokkiinsa jostakin. Vanhan tarinan mukaan Ruskeaa Rusakkoa seurannut tyttö on Wendy, joka tulisi joskus kukistamaan Japperwokki-hirvityksen ja lopettamaan Herttakuningattaren hirmuvallan. Liisa/Alice (Anna-Riikka Rajanen)  lähtee etsimään sisäistä Wendyään ja tulee siinä samalla löytäneeksi jotain vielä tärkeämpää.

 Näytelmän visuaalinen ilme on huikea, puvut ja lavasteet lumoavat. Valtava koneisto pyörittää ajan rattaita, savun ja varjojen lomasta näyttämölle putkahtelee melkoinen hahmogalleria. Alicen putoaminen kaninkoloon saa katsojat haukkomaan henkeään ihmetyksestä, pienimmät katsojat painautuvat vierustoverin kylkeen mörmökin muristessa tai ilkeämielisten kukkien piirittäessä Alicea. Näytelmää ei suositella alle 7-vuotiaille, jännän äärellä ollaan useampaankin otteeseen ja etenkin näytelmän jälkipuolisko sisältää vähän pelottaviakin elementtejä.

Herttajätkä ja lemmikkinsa mörmökki / (c) Johannes Wilenius

 Irvikissa ( Mikko Penttilä) ja Ruskea Rusakko (Juha Pulli) ovat kerrassaan mainio parivaljakko! Varikset ovat nokotelleet osan kissan aivoista ja tällä onkin "konehuone huollossa" omien sanojensakin mukaan. Ohessa kuullaan, miksi rusakot ovat ruskeita. Rusakko etenkin riimittelee puheensa erikoisella tyylillä, joka tuntuu tarttuvan. Väliajalle mennessä kuulen takaani monenlaista loppusointuista lausetta, ja riimittely on innostanut yhden bloggaajankin kirjoittamaan esityksestä lennokkaalla tavalla. Rakastan sanoilla ja lauseenparsilla kikkailua ja makustelua - ilmiannostelua, ouraakkeleita, raakastamista, muistikuvitusta. Niin, ja matkatessa jos on tauon paikka, se on tietenkin menopaussi, mikäs muukaan.

Edessä Norppa, takana Alice, Irvikissa ja Ruskea Rusakko / (c) Johannes Wilenius

 Tittelitom ja Tittelityy (Juha Suihko ja Sanna Warsell) ovat myös melkoinen temppukaksikko. Juha Suihko saa kunnian esittää myös tupruttelevaa Kaalimatoa (toimii myös pikkuruisena piipittävänä matosena) ja hillitöntä norppaa, jonka kilpikonnaliemi-biisi tempaa yleisönkin mukaan laulamaan. Warsell vakuuttaa fyysisyydellään. Goottihenkinen Herttajätkä (Eino Heiskanen) lienee nuorison suuri suosikki ja olisi valmista kamaa rock-idoliksi. Alicessa on potkua. Hän ei luovuta, vaan haluaa sinnikkäästi suorittaa tehtävänsä loppuun ja siinä ohessa laulaakin kauniisti.

 Japperwokin kohtaaminen on teatterin taikaa parhaimmillaan! Kovasti mieleeni oli myös hidastettu taistelukohtaus ja moninaiset yllättävätkin efektit ja äänimaailmat. Perhosia ja ufoja lenteli ilmassa tämän tästä, kriipeistä puhumattakaan. Vähän jäin kaipaamaan hullumpia teekutsuja! Pöpinää piisasi, ehkä vähän liiankin kanssa ja hitusen pitkäksi tuntui esitys venähtävän, mutta muuten Ryhmiksen porukka kaikkineen on loihtinut meille melkoisen maailman, jota suosittelen vinksahtaneisuudessaan ihan kaikille. Samalla voi löytyä se sisäinen Wendykin itse kultakin...

Liisa Ihmemaassa saa vahvat neljä tähteä ****

Ps. Kuinka moneen mahdottomaan asiaan sinä uskot?

Tulilla / Esitystaiteen seura ja Muinaisteatteriyhdistys, Kalasatama

Tulilla / Helsingin Kalasatama

Ensi-ilta 16.6. 2014, kesto noin 1,5 h

Tuotanto Esitystaiteen seura ja Muinaisteatteriyhdistys

Ohjaus ja dramaturgia Atro Kahiluoto

Esiintyjät : Jaap Klevering, Joni Kuokkanen ja Merja Pennanen

"Tulilla" perustuu suomalaisen luontokuvauksen mestarin ja eräkirjallisuuden isän A.E. Järvisen tarinoihin.

(c) Tomi Tulipääsky

 Suomen kesä ja juhannusviikko, aamulla on satanut vettä, lunta, räntää ja rakeita. Kylmässä tuulessa ja viimassa löysin tieni ensin Kalasataman metroasemalle ja sieltä opasteiden avittamana varsinaiselle tapahtumapaikalle. Kontrasti oli melkoinen; asfalttikentän reunassa, kaikenlaisten betonihässäköiden keskellä ja graffitien peittämän seinän edessä oli isohko kota! Olin vähän liian ajoissa paikalla (lähdin hyvissä ajoin liikkeelle, koska olin varma etten löydä helposti perille...), mutta minut toivotettiin jo lämpimästi tervetulleeksi ja pääsin sisälle kodan lämpöön, elävän tulen ääreen lämmittelemään. Ihanaa!

 Esityksen alkua odotellessa oli mukava rauhoittua ja unohtaa täysin, että nyt ollaan urbaanissa ympäristössä eikä luonnon keskellä. Ulkoa kuului liikenteen ääniä ja monenlaista meteliä, jonka alkuperää saattoi vaan arvailla. Vierustoverini haki vertaistukea sille, että meinasi suurentaa "liu´uttamalla" käsiohjelmassa ollutta pikkuruista logoa. Itse meinasin vielä kaivaa kännykkää ja tehdä somepäivitystä siitä, että ollaanpas nyt erikoisessa paikassa. Se idea onneksi unohtui nopeasti, nyt keskitytään ihan muihin asioihin.

 Pian meitä oli kota täynnä porukkaa, ja esitys pääsi alkamaan vihdoinkin. Kuulimme ensin kolme erätarinaa, joissä päähenkilöinä olivat luonnon moninaisuus ja yllättävyys ja ihminen. Tarinoiden välissä kerrottiin itse A.E. Järvisestä ja siitä, miten ristiriitainen henkilö hän olikaan. Vannoutunut luonnonystävä kun oli myös ammatiltaan Metsähallituksen metsänarvioija ja pani täytäntöön Lapin sodanjälkeiset suurhakkuut. Väliajalla nautimme aidot nokipannukahvit, muutamalla oli oma kuksakin mukana. Miten se kahvi maistuikin tässä ympäristössä aivan taivaallisen hyvältä, normaalisti kun en edes mikään kahvinjuoja ole?

(c) Tomi Tulipääsky

 Väliajan jälkeen kuulimme vielä kolme erätarinaa. Näyttelijät eläytyivät kertomuksiinsa melkoisella vimmalla, hiihdettiin hangilla ja ammuttiin riekkoja. Jaap Klevering loihti monenlaista äänimaailmaa, kodassa oli jännä maaginen tunnelma. Isäni harrastaa metsästystä ja olen varsinkin pikkutyttönä kuullut monenlaista tarinaa jahtireissuista vähän kyllästymiseenkin asti, mutta jos ne olisi esitetty näin elävästi, olisin kuunnellut varmasti paljon tarkemmin ja herkemmällä korvalla. Kodan tunnelma oli mielestäni hyvin lämmin, kirjaimellisestikin. Tarinat saivat unohtamaan edes hetkeksi kaiken sen, mikä ulkopuolella odottaa. Kiireen, melun, arjen, mediatulvan.

 Oltiin kaiken alkulähteillä. Ihmiset kertovat tarinoita toisille ihmisille. Kerrankin on aikaa kuulla ja kuunnella. Ihan harmitti, kun joutui lähtemään kodasta ulos ja takaisin tuulen riepoteltavaksi.

 Kiitos koko työryhmälle kokonaisvaltaisesta elämyksestä!

 Tulilla saa täydet viisi tähteä *****.

 Esityksiä Suvilahdessa/Kalasatamassa 25.6. asti ja sen jälkeen kota siirtyy Tervasaareen. Lisätietoja tämän linkin alta.