Romeo ja Julia / Tampereen Teatteri

 Blogi tarjoaa jälleen mahdollisuuden toisenlaiseen lähestymistapaan ja tekstiin :

Mun sydämessä on ollu aivan erityinen paikka Paavo Westerbergin ohjauksille, pari niistä (Kansallisteatterissa nähdyt Vanja-eno ja Kolme sisarta) on ollu ihan tajunnanräjäyttäviä kokemuksia, joita en unohda ikinä. Mun maailma ja yöunet meni raiteiltaan hetkeks niiden takia. Näitten vuosikymmenten aikana oon ihme kyllä nähny vaan neljä eri versioo Romeon ja Julian tarinasta, ja tää olis niinku se viides. Tavoistani poiketen mun silmiin oli osunu useampikin arvostelu ennen omaa teatterireissua, ja vähän jo tiesin mitä tuleman pitää. Sen mä kyl sanon heti alkuun et kokonaisuus ei tällä kertaa räjäyttäny mun tajuntaani, mut sainki sit paljon sellasta mitä en osannu etukäteen ees oottaa. Lukekaa loppuun niin tiiätte mitä mä niinku tarkotan.

Romeo ja Julia (c) Heikki Järvinen

 Tyylikeinona nuorison puhetyyli vs kaunis runollinen kieli toimii juuri niin kuin pitääkin. Klassikot on tehty muokattaviksi, siten ne pysyy elossa ja ajassa kiinni. Ilokseni havaitsin katsomosta äänekästä naurua juuri niissä kohdissa kuin odotinkin. Paljon nuoria katsojia, näihin tämä uppoaa. "Mitä v*ttua!" ei särähdä yhtään korvaan, enemmän v-sanan viljely särähti kotimatkalla lähijunassa, kun vaununi oli täynnä humalaisia nuoria (jotka vielä lauloivat puolet matkasta Mäntsälä mielessäin ja polveileva keskustelu liukuvoiteista harmittavasti alkoi juuri lähestyttäessä Hämeenlinnaa, joten loppukliimaksi jäi kuulematta).

 Asiaan. Rakastan elävää tulta, riimejä pudottelevaa notkeanletkeää flirttailevaa viiksekästä Mercutiota (Ville Mikkonen) ja "ai kauheeta tuota poikaa ettäs kehtaakin"-imettäjää (Mari Turunen), surua joka vyöryy valkeina ilmapalloina joka paikkaan eikä suostu tyhjäksipuristamallakaan poistumaan, joukkotappelun kuvaamista yhtenäisenä hakkaavana liikekielenä, veli Lorenzon (Esa Latva-Äijö) kiireetöntä rauhaa ja arvokkuutta. Hänelle uskoutuisin minäkin, kertoisin kaikki salaisuuteni. Herra ja rouva Capulet (Mikko Nousiainen ja Elisa Piispanen) taas tarkoituksellisesti ärsyttävät poseerauksineen ja golfmailoineen, mikä lie tarkoituskin eli toimii. Välinpitämättömyydestä puuttui enää jatkuva kännykkääntuijottaminen ja selfiekeppi. Tyylikästä nuorta Parisia (Arttu Soilumo) kävi vähän sääliksi, ei tule tuosta kosiomatkasta yhtikäs mitään. Yritystä kyllä on.

(c) Heikki Järvinen

 Siitä olen varma, että juuri tämän Romeon ja Julian näkeminen on usealle katsojalle maailmaa mullistava ja tajunnanräjäyttävä kokemus. Voi hyvänen aika sentään sitä nuorta rakkautta, joka vie heti ensikatseesta jalat alta juhlissa, naamioiden takaa salainen kurkistus suoraan sieluun ja ytimeen. Omg mä en siis kestä! Mikä läsnäolo, herkkyys ja kemia Romeolla (Meri Luukkanen) ja Julialla (Anna Böhm)! Kun laskeudutaan katosta toisen luo parvekkeellekipuamisen sijaan ja jämähdetään suutelon voimasta niille sijoilleen. Kun poistutaan ovesta useampaan otteeseen ja palataan aina uudestaan ja uudestaan takaisin. Jokainen rakkauden huumassa hetkenkin elänyt tuntee kipeästi koko kehossaan sen tunteen, jonka aiheuttaa sekunninkin ero rakastetusta. Ihan kateeksi käy nuori lempi. Se, kun joku saa pasmat sekaisin totaalisesti ja niin katoaa yöunet ja ruokahalu ja aivotoiminta. Kun kieriskellään vuoteella alla ja päällä ja limittäin ja lomittain ja toisen kosketus jännittää ja pelottaa ja silti ilmankaan ei pysty olemaan. Kun ei pysty pitämään näppejään ja katsettaan irti toisesta. Tässä Romeossa ja Juliassa on jotain aivan erityisen ihanankutkuttavaa ja vangitsevaa. Melkein toivoo, että juuri tämä versio päättyisi toisin. Viskaisivat myrkkypullot ja tikarit hevon kuuseen. Kirmaisivat käsi kädessä ovesta pihalle ja paskat välittäisivät muiden mielipiteistä koskaan. Kulkisivat käsikynkkää vielä vanhoina ja hauraina, elisivät onnellisina elämänsä loppuun asti. 

Romeojajulia (c) Emil Virtanen

 Mut sit tää ei ois Romeo ja Julia. Näin tän kuuluu mennä. Ei mulla muuta.

 Rautatieassalle liukastellessa mä kelasin, et oispa vielä nuori ja sais kokee ensirakkauden katkeransulosen huuman. Sen, kun maailmaan mahtus vaan me kaks. Vaik tietäskin, et tää ei kestäs pitkään mut silti! 

 ~

ROMEO JA JULIA / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta päänäyttämöllä 29.10. 2025, kesto noin 3h 25min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Meri Luukkanen, Anna Böhm, Mikko Nousiainen, Elisa Piispanen, Mari Turunen, Esa Latva-Äijö, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, Arttu Ratinen ja Elina Rintala

Pohjautuu William Shakespearen näytelmään, sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, valosuunnittelu Raimo Salmi, sävellys Sanna Salmenkallio, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström, läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen ja koreografi Natasha Lommi

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen ja (c) Emil Virtanen

(Näin esityksen ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Tampereen Teatteri!) 

Vain lintuja rakastanut / Valkeakosken Kaupunginteatteri

 Jos ihan rehellisiä ollaan, niin Pentti Linkolasta kertova musiikkinäytelmä ei ihan kärkikahinoissa ollut listatessani syyskauden kiinnostuksen kohteitani mitä teatteriesityksiin tulee. Itse Linkolasta minulle oli vuosien saatossa jäänyt mieleeni vain kuva villapaitaisesta veneessä istuvasta äijästä, joka oli varsin ristiriitaisia tunteita herättänyt persoona ja pelkän juttuotsikon lukeminen riitti. "Ei kiinnosta tämä hippi ajatuksineen minua sitten yhtään." Kuinka väärässä olinkaan. Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi suuntasimme ensilumituiskussa Valkeakosken Kaupunginteatteriin katsomaan näytelmää Vain lintuja rakastanut. Joskus kun on suotavaa mennä epämukavuusalueelleen ja käydä katsomassa myös teoksia, jotka eivät aihepiiriltään ennalta hetkauta suuntaan eikä toiseen. 

 Enpä osannut aavistaa, että liikuttuisin kyyneliin useampaan kertaan Pentin eri elämänvaiheita seuratessani. Silmät sumeina seurasin pienen Pentin (roolissa kaksoismiehitys, meidän esityksessämme roolissa Minttu Kemppi) kirkassilmäistä intoilua autojen rekisterinumeroiden merkitsemiseen ja uteliaisuuteen kaikenlaista lajistoa kohtaan. Mieleeni tuli omat lapsuusmuistoni, kun papan kanssa bongailtiin hippiäisiä ja hömötiaisia ja tutkittiin yhdessä eläinkirjaa, ja olin loputtoman kiinnostunut kaikista luonnon ihmeellisyyksistä. Lapsena rymysin pitkin metsiä ja heinikkoja ja tunnistin monia kasveja. Minne katosi se into ja kiinnostus? Se surettaa. Seuraavaksi liikutuin teini-Pentin (Eemil Sorvari) unenkaltaisesta ihastelusta puiden ja lintujen keskellä (ja kyllä, lavalla nähdään roolihahmoina niin koivuntaimia kuin tiltalttejakin). En myöskään tiennyt tätä ennen, että puuronkeitosta saa taidetta ja kyyneltä silmänurkkaan. Aikuiseksi varttunut Pentti (Timo Tamminen) on puuronkeitto-opissa maatalossa, antaa toisen miehen tanssia häävalssia vastavihityn rouvansa kanssa (toki pyörähtää parketilla perinteisen häävalssin Kaksi vanhaa tukkijätkää tahdissa) ja opettaa soutamisen salat. Minun alkoi tehdä mieli ruispuolukkapuuroa ja soutuhommia! Pala kurkussa seurasin sitten iäkkään Pentin (Mauri Järvinen) hoivakotivisiittiä ja hiusten hellää harjaamista. Näiden kohtausten lisäksi kyynelehdin upeaäänisen Hilkka-äidin (Marika Järvinen) laululle ja sanalle sydänpohjahuoli. Voiko sen kauniimmin ilmaista, äidin jatkuvan huolen lapsestaan, oli hän sitten minkä ikäinen tahansa. Sydänpohjahuoli. 

Eri-ikäiset Pentit yhteiskuvassa

 Riemukasta menoa tarjosi kurkijuhlat, jossa pistettiin jalalla koreasti. Koloistaan kurkisteleva runsas lintulajisto, telttaretkellä heiluvaiset puut ja sadettimen viereen leiriytyminen, Suomen Kuvalehden kolumnista vuorotellen pöyristyvät ja tuhahtelevat naiset. Muutenkin joukkokohtauksissa oli mainio yhteisen tekemisen meininki, josta tulee katsojana aina erityisen hyvälle mielelle. Kun näkee, että tekijät nauttivat lavallaolemisesta. 

 Yllättävää oli se, että ei hän niin erakkoluonne ja askeetikko ollutkaan mitä luulin. Pankissa oli sievoinen pesämuna, jolla 30v sitten perustettiin Luonnonperintösäätiö! Näytelmän eräässä kohtauksessa Linkola menee keskustelemaan tärkeistä asioista kirkkoherra Kari Kauhasen kanssa, ja kirkkoherran roolissa Kauhanen itse. Kiintoisaa ja koskettavaa!

 Pidin kovasti siitä, miten Pentin ikääntyessä reppu siirtyi nuoremmalta vanhemmalle kädestä käteen, kuin viestikapulana. Nyt on sinun vuorosi kantaa tätä ja pakata mukaan sinun tulevat kokemuksesi ja kertynyt tietosi. Loppupuolella taas kaikki rakkaat ja edesmenneet saman padan ääressä, ja oveen kolkutetaan. Näytelmän nimi on siinä mielessä harhaanjohtava, että kyllä rakkautta oli takuulla muillekin tarjolla kuin linnuille (lopun hieno video valaisee lisää sitä, mistä moinen nimi). 

Telttailemassa puiden katveessa

 Itse Linkolasta saa olla kaikensorttista mieltä, olihan hänellä aikamoisia mielipiteitä asioista, jyrkkiäkin. Persoona, se on selvä. Tämän näytelmän perusteella itselleni nousi sellainen mielikuva, että hänenkaltaisensa on hiljalleen katoavaa lajia. Kaiken tämän metelin, informaatiotulvan, kännykkäriippuvuuden ja muun vastaavan keskellä olisi tervetullutta pakata reppuun kiikarit ja lähteä keskelle ei-mitään olemaan itsekseen hiljaa ja kuuntelemaan lintujen laulua. 

 Minulle kävi niin kuin usein kiehtovien teatteriesitysten jälkeen käy - Linkolasta kertova kirja meni jo lukulistalle kirjaston sivuille ja nyt vain odotan kevättä, kun taas pääsee pitkospuita pitkin Hattelmalanjärven lintutornille kahvitermarin, evässämpylöiden ja kiikareiden kera lintuja bongailemaan! Juuri mitään en tunnista, mutta sisäinen penttilinkolani merkkailee pieneen mielikuvitusvihkoon eri lajeja ja intoilee jostain mitä ei ole koskaan aiemmin luonnossa nähnyt.  

~

VAIN LINTUJA RAKASTANUT / Valkeakosken Kaupunginteatteri 

Kantaesitys 18.10. 2025, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Mauri Järvinen, Timo Tamminen, Eemil Sorvari, Minttu Kemppi/Vilppu Eleinen (kaksoismiehitys), Aino Järvinen/Joona Harju (kaksoismiehitys), Vesa Suhonen, Arppa Korkka, Timo Villberg, Pekka Murto, Levi Mikkonen, Kari Kauhanen, Marika Järvinen, Meri Ollila, Johanna Jokinen, Kristiina Laurila, Essi Järvinen, Veera Tamminen, Marja-Terttu Kanerva, Elmiina Rantanen, Tuulia Passila ja Tuija Immonen

Käsikirjoitus Matti Kuusela ja Anni Kytömäki, ohjaus Minna Kangas, ohjaajan assistentti Jesse Sipovaara, musiikki Harri Salminen ja Markku Lepistö, koreografiat Marjo Hämäläinen, lavastussuunnittelu Miia Änäkkälä, valosuunnittelu Markku Tuomala, pukusuunnittelu Sanni Tamminen, laulukoulutus Sari Metsäkylä-Tuominen, laulujen valmennus Johanna Jokinen, maski- ja kampaussuunnittelu Heidi Tourunen, projisoinnit Markku Tuomala, Harri Salminen ja Miia Änäkkälä sekä äänisuunnittelu Juho Oksa

Esityskuvat (c) Harri Salminen / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Kärpästen herra / Keltainen Teatteri

 Enpä tiennyt mitä tuleman pitää, kun marraskuisena lauantaina suuntasin vuosien tauon jälkeen Teatteri Telakalle katsomaan Kärpästen herraa, josta en ihme kyllä näiden vuosien aikana ollut nähnyt kuin yhden teatteriversion, ja senkin syvää hämmennystä aikaansaaneena TeaKissa liki kymmenen vuotta sitten. Nobel-palkitun William Goldingin vuonna 1954 julkaistun klassikon olin toki lukenut ja mustavalkoisen elokuvaversionkin nähnyt kauan sitten. Mielestäni molemmat kuuluvat yleissivistykseen ja toimivat hyytävällä tavalla varoittavana esimerkkinä siitä, mitä vastakkainasettelu ja "me vastaan ne"-ajattelu pahimmillaan saa aikaan. 

 Nyt teokseen on ensimmäisenä produktionaan tarttunut uusi nuorista innokkaista (ja ilmeisen lahjakkaista, mikä tuli todettua) teatterintekijöistä koostuva Keltainen Teatteri. Kärpästen herra sai lokakuun lopussa ensi-iltansa Iisalmessa ja lisäksi esityksiä on ollut Lahdessa. Tampereella ja Hämeenlinnassa oli tiedossa vain yksi esityskerta, ja koska harmittavasti tiesin olevani esityspäivänä muualla kuin kotikaupungissani, oli minun suunnattava Tampereelle. Teatterikärpäspaperi oli siis viritettynä minua varten Telakalle, ja kiinni jäätiin. Voi hyvänen aika että jäätiinkin kiinni! 

 Tarina kertoo joukosta koululaisia (lapsiahan nämä kaikki), jotka lento-onnettomuuden seurauksena joutuvat autiolle saarelle. Mikä hetken ilo, riemu ja vapaus - ei aikuisia lähimaillakaan! Hengissä olisi kuitenkin pysyttävä ja olisi ihan mukavaa, jos joku saaren ohittava alus huomaisi ja pelastaisi takaisin sivistyksen pariin. Nuotio on viritettävä korkealle kallion laelle, mutta ei mene kauaakaan kun kirjaimellisesti yhteen hiileen puhaltaminen on kaukainen muisto vain. Alkaa valtataistelu, kun porukkaan tarvitaan johtaja, joka pitäisi jotenkuten homman hallinnassa. Joukko on erilaisia persoonia ja luonteita täynnä, yhteiskunta mikrokoossa. Mukavanoloinen "kaikkien kaveri" Ralph (Elias Kaukkila) tulee enemmistöllä valituksi johtajaksi, ja lupa puheeseen on sillä, jolla on käsissään "simpukka" (tässä tapauksessa kylläkin mikrofoni). Johtajanpestiä havittelee myös Jack (Aino Kuronen) toisenlaisella, kovemmalla ja kylmemmällä tyylillä ja kerää nopeasti oman kannattajakuntansa ympärilleen. Metsikön siimeksessä on havaittu myös julma peto, josta on päästävä eroon keinolla millä hyvänsä. Jatkosta tietämättömille sen enempiä spoilaamatta voin kertoa, että se hirvittävin peto on lähempänä kuin arvaattekaan. Leikin loppu, kirjaimellisesti. 

 Miten nerokkaan simppelillä tavalla sytytetään ja sammutetaan nuotiota. Kallio, loputon ranta, paahtava aurinko, kaukana siintävä horisontti ja salaisuuksia kantava metsä ... kaikki siinä meidän silmiemme alla. Granaattiomena, huh! Äänimaailma kiehtoo. Lintujen laulu, öinen siritys, vaaniva uhka... Viattoman puhtoiset valkeat asut, väliajan jälkeen täynnä tahroja ja reikiä. Koko sali värjäytyneenä punaiseksi valomereksi. Ja kaikki henkilöhahmot. Tunsin aitoa pelkoa Rogerin (Teemu Kalliokoski) heiluessa keihäs tanassa hullunkiilto silmissään vajaan metrin päässä eturivistä ja minusta, toivoin ettei vaan ottaisi katsekontaktia ja silti oli tuijotettava suoraan silmiin! Olisin varmaan saanut sydärin tai ainakin housut vaihtoon. Mietin Ericin (Aapo Loimalahti) ja Samin (Heikki Hoppania) kohdalla sitä, miten helppoa on lähteä joukkohurmokseen ja lynkkausmeininkiin mukaan - vaikka selkeästi näkee, että oikeasti haluaisi toimia toisin. Viaton pieni Percival (Minea Mantsinen) pehmoeläimineen, lempeä ja ymmärtäväinen Simon (Oona Hynynen). Eniten tunsin sympatioita Possua (Peetu Savolainen) kohtaan. Miten hienovireinen roolityö olikaan! Aina on joukossa joku, joka haluaisi kaiken menevän sääntökirjan mukaan ja joka erottuu olemuksellaan ja käytöksellään muista, niin hyvässä kuin pahassakin. Surullista mutta totta. Kaikkien kohdalla erityisen vaikutuksen tekivät silmät. Niistä kun näkee kaikki tunnetilat. Ilon, pelon, epätoivon, hämmennyksen, surun. Loppu tarjoaa vielä yllätyksen kalastajan (Ville Saastamoinen) saapuessa paikalle ja kertoessa jotain, mikä nostaa suuren palan kurkkuun. "Leikkiä me vaan." Yli 70 vuotta sitten ilmestynyt teos on surullisen ajankohtainen tälläkin hetkellä. Pistää miettimään. 

 Näinä epävarmoina aikoina on mielettömän ihailtavaa ja rohkeaa perustaa uusi teatteri. Ei jäädä odottelemaan vaan tehdään itse. Ihan kaikesta heijastui vahvasti rakkaus lajiin, suoranainen palo ja vimma ja "täältä pesee ja linkoaa"-asenne, joka vetosi täysillä ainakin minuun. Teatteri-intoiluni hiukan hiipui muutamia vuosia sitten, kun huomasin kyynistyneeni ja kadottaneeni suurimman mielenkiintoni katsomossa istumiseen. Se suretti, vaan eipä sureta enää! Kaiketi osansa oli tällä väistämättömällä keski-ikäistymisellänikin ja vaikka askeleeni on hidastunut, on henkinen vauhtini palautunut ennalleen ja sisäinen maailmani intoa täynnä. Kiitos nuorten teatterintekijöiden, sain räjähtävästä energiastanne oman osani ja sen voimin jaksaa tarpoa kauas tulevaan! 

 Tämä esitys on loistava esimerkki myös ns. "mustan hevosen" voimasta. Mitä enemmän jotain odottaa nähtäväksi, sitä enemmän usein pettyy, kun suuret odotukset jäävätkin laimeaksi, kädenlämpöiseksi kokemukseksi. Poikkeuksiakin toki on, mutta vielä alkusyksystä en tiennyt näkeväni koko Kärpästen herraa ja niinhän siinä kävi, että se mennä heilahti kärkeen koko syyskauden kokemuksistani ja koko vuodenkin kärkikahinoissa vahvasti, jos nyt teatteriesityksiä ylipäätään voi ja kannattaa rankata paremmuusjärjestykseen. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan seuraavia produktioita! 

 Kärpästen herra on nähtävissä marraskuussa vielä kahdesti - Hämeenlinnan Miniteatterissa lauantaina 22.11. ja Lahden Pikkuteatterissa perjantaina 28.11. Lisäinfoa ja lippukaupoille tästä linkistä, hopi hopi!

 ~

KÄRPÄSTEN HERRA / Keltainen Teatteri

Ensi-ilta 24.10. 2025 Koljonvirta Teatterissa Iisalmessa

Kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Heikki Hoppania, Oona Hynynen, Teemu Kalliokoski, Elias Kaukkila, Aino Kuronen, Aapo Loimalahti, Minea Mantsinen, Ville Saastamoinen ja Peetu Savolainen 

Pohjautuu William Goldingin romaaniin, dramatisointi Nigel Williams, suomennos Heini Salopelto, ohjaus, sovitus ja valosuunnittelu Tino Karttunen ja Ville Saastamoinen, äänisuunnittelu Heikki Hoppania ja Ville Saastamoinen sekä lavastus- ja pukusuunnittelu Oona Hynynen, Tino Karttunen ja työryhmä 

Esityskuvat (c) Heikki Sarkala

(Näin esityksen kutsuvieraana Teatteri Telakalla 15.11. , kiitos Keltainen Teatteri!)

Lelumestarin talvi / Kuninkaallinen Nukketeatteri

 Hämeenlinnan Taidekasarmilla vietettiin 1.11. perinteisiä avoimia ovia, ja tapahtuman yhteydessä pääsi tutustumaan eri taiteilijoiden tiloihin. Tuttuun tapaan teatterisalissa pääsi katsomaan Kuninkaallisen Nukketeatterin esitystä, ja saliin olikin kokoontunut mukava määrä eri-ikäisiä nukketeatterin ystäviä seuraamaan näytelmää Lelumestarin talvi. 

 Kiinnitin heti alkuun huomioni lavasteiden runsaisiin yksityiskohtiin. Paljon kaikenlaista erikoista ja jännää, leluja ja työkaluja. Kotoisalla tavalla vanhanaikaista. Lelumestari (Hannu Räisä) asustelee syrjässä kaikesta, varsin vaatimattomissa mutta mukavissa oloissa seuranaan kissa ja reistailevia radioita. Ulkona pauhaa sankka lumimyräkkä ja sen seurauksena pihaan ja kinokseen jumittuu miekkonen (Antti Kemppainen), jolla on kova kiire joulunviettoon sukulaisten seuraan vuokramökille. Sähköt katkeilevat tämän tästä ja puukin kaatuu pihalla. Mies joutuu hieman vastentahtoisesti jäämään hiukan mystisen lelumestarin luo suunniteltua pitemmäksi aikaa. 

Hannu ja Antti 

 Maagisia juttuja tapahtuu aina, kun joku poistuu ovesta. Lelut heräilevät henkiin ja myönnettävä on, että kyynelsilmin taas seurasin pienoisjunan puksutusta. Varjoteatteri on varsin veikeästi toteutettu ja tarmokkaasti kävelevät ukkelit sekä moottorisaha irrottivat eri-ikäisestä yleisöstä monet hersyvät naurut. Lämminhenkisellä tarinalla on monta opetusta. Kertakäyttöisen muovikrääsän tilailu ja ostelu ei ole kauhean järkevää, ja olisi tärkeää elää hetkessä ja unohtaa ainainen kiire ja hoppu. Yllättävä ja suunnittelematon kohtaaminen voi tarjota jotain poikkeuksellista ja uutta ajateltavaa maailmanmenoon. Kuka ylipäätään on tämä Lelumestari? Hänellä tuntuisi olevan enemmänkin tarinoita kerrottavanaan menneisyydestään... 

 Kiitos Kuninkaalliselle Nukketeatterille valloittavasta esityksestä jälleen kerran! Näitä on ilo katsoa.

 ~

LELUMESTARIN TALVI / Kuninkaallinen Nukketeatteri

Ensi-ilta joulukuussa 2024, kesto noin 45min (ei väliaikaa) 

Näyttämöllä Hannu Räisä ja Antti Kemppainen

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Kemppainen, lavastus ja nuket Hannu Räisä, musiikin sävellys Antti Polameri ja äänisuunnittelu Harri Neuvonen 

Esityskuvat (c) Antti Kemppainen Photography

Koukussa / Eräs Teatteri

  Ray Cooneyn kirjoittama farssi Koukussa (myös nimellä Linjat kuumina) on Ilona-tietokannan mukaan esitetty Suomessa ainakin 11 kertaa, harrastajateatterit siihen päälle vielä. Ihme kyllä en ollut aiemmin nähnyt juuri tätä näytelmää, farssien perässä kun tulee harvemmin reissattua toiselle paikkakunnalle. Nyt sitten tarjoutui oivallinen tilaisuus, kun 25v-juhliaan viettävä hämeenlinnalainen Eräs Teatteri nappasi tämän syksyn ohjelmistoonsa ja pestasi ohjaajaksi hämeenlinnalaislähtöisen näyttelijä Tatu Siivosen.

 Eräs Teatteriin on aina ihana mennä. Yleisölämpiö oli tälläkin kertaa hyvin tunnelmallinen valaistukseltaan kynttilöineen kaikkineen, mukavan hämärä. Ulkona marraskuinen kolkko pimeys ja kosteus, ja oli mieltälämmittävää astella sisään, saada lämpöinen vastaanotto ja tuntea olonsa tervetulleeksi. 

Jouni, Roosa ja Eeva 

 

Tekstiä on viilattu paikallisoloihin sopivaksi, ja niin taksikuski Jouni Järvellä (Aleksi Rantanen) on vaimo + teini-ikäinen tytär niin Hätilässä kuin Kaurialassakin, ja hyvin on kaksoiselämä sujunut liki parikymmentä vuotta. Tyttäret Roosa ja Katri (Emilia Salmenoja ja Elina Salmenoja, tosielämän siskokset siis) ovat törmänneet toisiinsa netissä ja ihmetelleet sitä, miten molemmilla onkin Jouni Lennart Järvi -niminen isukki, joka on vielä taksikuski ammatiltaan. Tuhansien Järvien Hämeenlinna... Neidot haluavat tietysti tavata toisensa ja Jounin salaisuus uhkaa paljastua. On toimittava kaikin tavoin siten, että tyttäret eivät missään tapauksessa tapaisi. Kuten arvata saattaa, homma lähtee käsistä heti alkumetreillä. Forssan Vesihelmeen iäkkään äitinsä kanssa aikova Jounin toisen perheen alivuokralainen Simo (Matvei Ojansuu) joutuu tahtomattaan soppaan mukaan.

Eeva, Simo, Jouni ja Maarit 

 Näyttämöllä on seitsemän ovea ja on selvää, että niistä tullaan ja mennään sekä sopivalla että sopimattomalla hetkellä, ja niiden taakse myös lukitaan porukkaa. Ainakin Eeva-vaimo (Ansu Laine) joutui useampaan otteeseen lukituksi keittiöön. Vaimo nro 2 Maarit (Anette Siltanen) taas on luuri kourassaan monesti, ja puhelimeen vastataan niin kiinalaisessa keittiössä kuin Soneran vastaajapalvelussa, kas kun toisessa päässä ei läsnäolijoista johtuen voi puhua ihan vapaasti. Meininki on täysin sekavaa jo muutenkin, ja vielä paikalle paukkaa tuohtunut iäkäs äitee (Virpi Peltovuori), kun odotettu kylpyläänlähtö viivästyy ja viivästyy. 

 Tämänkaltaisessa farssissa ajoitus on kaiken a ja o, ja tekstiäkin on aikamoinen määrä suollettavanaan etenkin Jounilla ja Simolla. Hyvin tämä kaksikko urakastaan kuitenkin selviytyy. Rytmin kanssa hienoisia haasteita oli havaittavissa kokonaisuudessa, mutta menköön ensi-iltajännityksen piikkiin ja ai että, toistojen myötä mikään ei tätä porukkaa pidättele! Kaikki tämänvuotiset esitykset varattiin loppuun jo ennen ensi-iltaa (mikä on valtavan hieno juttu), tammikuulla on onneksi lisänäytöksiä. Voin vain kuvitella sen naurunremakan, joka yleisöstä kantautuu pikkujouluporukoiden vallatessa katsomon, kas kun usein on jo pohjiksi nautittu muutakin kuin Ossin Pullan tuotteita. 

Jouni, Katri ja Simo 

 Minullahan usein on käynyt se perinteinen naurusulakkeen kärvähdys, joka tarkoittaa kiristävää tunnetta takaraivossa liiasta nauramisesta. Kyllä, liikaakin voi nauraa ja se tuntuu minulla fyysisenä olomuotona. Nyt kävi niin, että nauru jämähti poskiin ja jäi vähän kestohymy päälle! Ei ollut ainakaan posketonta menoa. Väliajan jälkeen kävi myös niin, että kesken haukotuksen (täytyy todeta, etten haukotellut tylsistymisen vuoksi vaan hapenpuutteen ja yleisen alkuiltaväsymyksen) alkoi naurattaa ja olipa jännä tunne huutonauraa kun oli jo valmiiksi suu auki. Poikain selitykset ovat kyllä aikamoista tykitystä, ja mitä ilmeitä ja eleitä. Etenkin huvitti Karjalaisen Simon tietty käsiliike juuri hetkeä ennen lankapuhelimeen vastaamista sekä Jounin lukuisat naamioitumisyritelmät. Voiko snorkkeli naurattaa näin paljon? Kyllä voi!

Lattialla Jouni, Simo, äitee ja Katri 

 Usein näissä farsseissa minulle käy niin, että jossain puolivälin paikkeilla otteeni herpaantuu, kiinnostukseni hiukan hiipuu ja kierretään vain saman asian ja vitsin ympärillä. No, tässäkin toki se eräs eläinlääkärivitsi toistuu, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan. Juoni junnaa paikoillaan eikä tarjoile enää varsinaisesti uusia ylläreitä. Vaan tässäpä kävi toisin! Yllätyskäänteitä on tarjolla vielä loppupuolellakin, ja mielenkiintoni pysyi hienosti yllä. 

 Kiitos syksyn hersyvimmistä nauruhetkistä Eräs Teatterin verraton väki! Ja ne väliaikatarjoilun pullat, parhaita mitä olen aikoihin missään maistellut. Otin kaksi. 

 Lisäinfoa tästä linkistä. 

~

KOUKUSSA / Eräs Teatteri 

Ensi-ilta 1.11. 2025 Eräs Teatterissa, esityksen kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Rooleissa Ansu Laine, Matvei Ojansuu, Virpi Peltovuori, Aleksi Rantanen, Elina Salmenoja, Emilia Salmenoja ja Anette Siltanen

Teksti Ray Cooney, suomennos Pentti Kotkaniemi, ohjaus Tatu Siivonen, lavastus- ja pukusuunnittelu Anne Laatikainen, valo- ja äänisuunnittelu Kari Salmenoja sekä apulaisohjaaja Harri Laine 

Esityskuvat (c) Heikki Löflund / Hämeenlinnan Raatikuva