Rock of Ages / Turun Kaupunginteatteri

Rock of Ages / Turun Kaupunginteatteri, Domino-teatteri

Suomen ensi-ilta 21.10. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Christopher D´Arienzo
Suomennos Teemu Kaskinen
Ohjaus Mikko Kouki
Musiikin harjoitus Jussi Vahvaselkä
Kapellimestari Ville Vihko
Lavastus Teemu Loikas
Koreografia Reija Wäreen johdolla Kiira Kilpiö, Saara-Elina Partanen, Sofia Arasola ja Reetta Korhonen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen
Videosuunnittelu ja -ajot Sanna Malkavaara

Rooleissa : Mikael Saari, Anna Victoria Eriksson, Aki Louhela, Mika Kujala, Veeti Kallio, Minna Hämäläinen, Tuukka Raitala, Olli Rahkonen, Pauliina Saarinen, Petri Rajala, Sofia Arasola, Saara-Elina Partanen, Reetta Korhonen ja Kiira Kilpiö

Bändi : Ville Vihko, Juha Keskinen, Antti Kajan, Antti Karhumaa ja Hannes Pirilä

Drew (Mikael Saari) tahtoo rokata!

 70-luvulla syntyneenä olen viettänyt teini-ikäni aikaan, jolloin yläasteen luokkakuvissa lähes jokaisella jätkällä oli takatukka ja farkkutakin selkämyksessä Iron Maiden tai W.A.S.P.-selkälippu. Tytöillä taas oli krepatut hiukset ja korvissa järkyttävät pastellisävyiset muovikorvikset. Luokkakaverini painoi kuvaamataidontunnilla itselleen uniikin itsetehdyn t-paidan, jossa oli Samantha Foxin kuva. Kadonneen aarteen metsästäjät oli kovin leffa ikinä (ja on sitä edelleenkin). Michael Jacksonin Thriller-videon ensiesitys loksautti leuat ja oli koulussa kuuma puheenaihe. Suosikista luin ekana Mauri Kunnaksen piirtämän Nyrok City-sarjiksen. Hiis ö gouldvinkkelii, ö män vit ö spaidöös tats. Ystävän kanssa olimme kirjeenvaihdossa ja kirjeet päättyivät sanoihin "ps. mulla on muuten nyt 23 Duran Duranin kuvaa ja 15 Kajagoogoon kuvaa". 8-luokan luokkaretkellä matkasimme bussilla Lappeenrantaan ja koko matkan bussissa soi c-kasetti ja sieltä luukutettiin etenkin Quiet Riotin versiota Sladen biisistä. "Cum on feel the noize" tuli kovin tutuksi tuolla reissulla, myös hiukan hidastettuna versiona koskapa mankasta meni patterit kovan käytön seurauksena. 80-laaja musiikillinen kirjo tuli hyvin tutuksi kiitos Hittimittarin, ja laidasta laitaan tuli kuunneltua kaikenlaista, halusi tai ei. Itse kuuntelin lähinnä Dingoa ja Yötä...

 Nykymusiikista en juuri piittaa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Parhaat biisit on jo tehty, parhaat ilmiöt koettu. Muutama viikko sitten ajelin paikallisbussilla pari pysäkinväliä enemmän, koska radiosta soi Michael Jacksonin Billie Jean enkä malttanut poistua bussista kesken kaiken. Ihan kuin Turussakin olisi tiedetty, mitä illemmalla olisi luvassa, sillä ruokapaikkamme taustamusana tuli koko ajan 80-luvun herkkupaloja sieltä rockimmalta puolelta. Arvuuttelimme, että mitäköhän näistäkin musikaalissa mahtaa tulla! Rock of Ages-musikaali oli olemassa ensin ja siitä sitten tehtiin hiukan erilainen leffaversio, jonka kävin katsomassa kerran eikä jäänyt isompia muistikuvia. Domino-teatteriin saavuttuamme ja käsiohjelmaa selaillessani (sen välissähän on tällä kertaa irrotettava ilmakitara, jos vaan osaa katsoa oikealta aukeamalta!) huomasin biisilistan, seuralainen ei halunnut sitä nähdä vaan pyysi minua peittämään kädelläni sivut, jotta kaikki tulisi yllätyksenä.

 Katsomon tuoli oli mukavan upottava, kuin vastakohta Peacockin koville penkeille. Seuralaisen kera innokkaina tiirailimme lavasteita ja niiden seinillä näkyviä bändijulisteita. Olisi tehnyt mieli mennä tutkailemaan hiukan tarkemmin. Tunnelma alkoi sähköistyä, savukone aktivoitui ja oli sellainen fiilis, että kohta mennään! Taustamusana soi Skid Row´ta. "Ricky was a young boy..." Bändi saapui lavalle ja Lonny Barnett (Aki Louhela) singahti esiin. Tiukat housut, takatukka ja härskit viikset ehtivät tuoda mieleeni jonkun 80-luvun kornin tv-sarjan (tai jopa pornoleffan, kääk) kun sitten lähtikin jo jalka vispaamaan meikäläisellä ja juurikin jo mainitsemani Quiet Riotin biisi räjähti ilmoille. Käsiä ilmaaan! Jeee! Hyvä meininki. Vaihdoimme hyväksyviä katseita seuralaiseni kanssa. Ja sitten lyriikat vaihtuivat lennossa suomenkielisiksi. Ja välillä taas englanniksi? Kysyn vaan, kenen idea oli tämä? Oliko tarkoitus saada kansa innostumaan tyyliin "jeee tuttu biisi, lähdenpä laulamaan mukana kas vaan enpäs lähdekään, kun sanat onkin nyt suomeksi jaa katsos vaan lähdenkin sitten kertsiin mukaan."

Lonnylla (Aki Louhela) on jotain asiaa

 Lonny Barnett pornahtavine viiksineen toimii musikaalin kertojahahmona. Itse tarina on lyhykäisesti tämä : nuori kukkea neitokainen Sherrie (Anna Victoria Eriksson) minimekkoineen ja valtavine kutreineen saapuu maalta kaupunkiin haaveenaan ura näyttelijänä ja heti kättelyssä neidon laukku vohkitaan. Samassa hässäkässä hän törmää Drew-nimiseen siloposkiseen nuorukaiseen (Mikael Saari), jolla on suurimpana haaveena olla rokkikukkona tunkiolla tai miksei muuallakin. Taiteilijanimikin on jo mietittynä valmiiksi. Megatähteyttä odotellessa Drew paiskii hommia ja roskapusseja baarissa, jonka taas omistaa Dennis Dupree (Mika Kujala). Baari on purku-uhan alla, kun pormestari kera omituisen isä-poika-saksalaiskaksikon (Olli Rahkonen ja Tuukka Raitala) aikoo rakennuttaa tilalle muuta. No, sitten on vielä rokkikukko Stacee Jaxx (Veeti Kallio), joka saadaan houkuteltua bändinsä kera jäähyväiskeikalle juurikin Denniksen mestaan ja kaikenlaista härdelliä on luvassa. Joka väliin vedetään tietysti niin voimaballadeja kuin kunnon revittelyäkin (ja tätä jälkimmäistä myös tansseissa ja etenkin Tuukka Raitalan rokkityypin stretchhousuissa). Yleisö lähtee kovin laiskasti mukaan taputtamaan tahdissa. Minä pohdin siinä lomassa, että kenellä repeää housut lavalla ekana ja montako kertaa repäistään paita edestä auki miehekkäästi. Aika monta kertaa.

 Pohdin myös sitä, että Mikael Saarella on niin käsittämättömän ja anteeksi kirosana, mutta helvetin uniikki ääni. Sen osalta Rock of Ages on kyllä melkoista namia, ja Drewn ja Sherrien upeat duetot ovatkin musikaalin parasta antia. Unelmapari, kyllä, ja kaunista katsottavaakin.

Söpöstelyä ystävysten malliin

 Lisäksi pohdin niitä Tuukka Raitalan tiukkoja housuja ja Fransin (hahmo, josta en erikoisemmin muuten pitänyt) yllättäviä muuveja. Jotain kertoo myös se, että kaikkien tykkibiisien jälkeen ensi-illan jälkeisenä yönä ja yhä edelleen päässäni soi vain ja ainostaan "Hit me with your best shot". Tämä valikoitui korvamadoksi.

 Pohdin myös sitä, että käsiohjelmassa mainitaan Olli Rahkonen, mutta lavalla en miestä nähnyt lainkaan! Näin sen sijaan Riku Niemisen kepin kanssa köpöttelevän ukkohahmon 1001 Rikua-sarjasta. Pisteet siis maskeeraus-ja peruukkiosastolle. Maskeeraus 1 - Talle 0. Minua höynäytettiin täysin.

Muutamat biisit ovat täyttä tykitystä alusta loppuun ja toimivat erittäin hyvin. Äskenmainitsemani Pat Benatarin hitin lisäksi mielessäni soi varsinkin "I wanna rock" sekä "Final Countdown". Tidi-dii-tii-ti-di-dittittii! Upea veto viiksi-Lonnylta kera kitaran!

 Veeti Kalliolta ja Stacee Jaxxilta odotin jotain tajunnanräjäyttävää menoa. Kun herra ilmestyi aluksi silhuettina lavalle, sitä ajatteli välittömästi, että kohta lähtee joku loistokas veto tästä näin ja sali räjähtää ilmaan. Toisin kävi. Veetillä on kyllä ääntä ja ulkonäköä (ja lihaksia ja tatuointeja, se tuli taas kerran todettua), mutta se ei nyt tällä kerralla tavoittanut meikäläistä. Ei värähtänyt sisimpäni ripsi, ei.

Muskettisoturit goes rock? 

 Jos Veeti oli isoin pettymys, Suurin Yllättäjä-titteli menee ehdottomasti Aki Louhelalle! Mikä ääni ja lavapreesens! Ja mitä savukoneenkäyttöä! Ja mitä camel toe-aiheisia paitoja, vaikkakin älysin tarkkailla niitä hitusen liian myöhään. Esityksen jälkeen jäimme häiläämään lavan sivustalle ja Europe-julisteen permiksiä tutkimaan, ja maskiosasto sai siinä vaiheessa toisen pisteen kun minä en tunnistanut Louhelan poikaa siviilivetimissään lainkaan...

 Erikoismaininta myös Pauliina Saariselle, waude mikä ääni! Mainitsemisen arvoisia olivat myös vauhdikkaat tanssikuviot tanssijoineen, eräskin Twisted Sister-henkinen peruukki ja vaatetuksen niukkuus useammallakin tyypillä. Muutamasta peruukista tuli mieleeni erään tamperelaisen nimeltämainitsemattoman musiikkiteatterin peruukit, mutta annettakoon se anteeksi.

 Hiukan tulee pyyhkeitä käsiohjelmalle tällä kertaa. Hienot metallinhohtoiset kannet kyllä, mutta muutama kuva ikävästi juuri taitoksen kohdalla. Keskiaukeamalla olisi pitänyt olla vähintään irrotettava Mikael Saari-fanijuliste. Onneksi oli se ilmakitara siellä kuitenkin, kiitos siitä!

 Sitten kun pikkujouluporukat aktivoituvat rokkaamaan, tämä toimii taatusti hyvänä nosteena vauhdikkaalle ja kostealle illalle. Ensi-iltayleisön joukossa oli jotensakin vaisu meininki, varsinkin lopussa kun väkeä piti "kisutella" nousemaan ylös taputtamaan. Innostunut yleisö olisi tehnyt sen spontaanisti ilman eri kehoitusta.

 Haluaisin olla kärpäsenä katossa katsomassa, kun Tuukka Raitala vetää stretchejä jalkaan, ja haluaisin nähdä uudestaan sen, miten Frans kaatui ja ponnahti tuosta noin takaisin ylös. Ja haluaisin nähdä, montako erilaista camel toe-aiheista paitaa Lonnylta löytyy. Laskekaa joku ja kertokaa sitten.

Ja hei, muistakaa unelmoida! Se lienee tarinan opetus.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)