Kantaesitys 30.8. 2016, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus Pirjo-Riitta Tähti
Ohjaus Maarit Pyökäri
Lavastus-, video-, projisointi- ja pukusuunnittelu Reija Hirvikoski
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio
Kampauksien ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Rooleissa : Teija Auvinen, Ilkka Heiskanen, Kristiina Hakovirta, Minna Hokkanen, Jukka Saikkonen ja Matti Pussinen-Eloranta (lisäksi ääninä Auvo Vihro ja Emmi Kaislakari)
Joku on sanonut, että torstai on toivoa täynnä (John Steinbeck ainakin). Minun tapauksessani torstai oli täynnä vesisadetta! Olin onnistunut valitsemaan oikein kauniin syyssään tälle teatterireissulle, Hämeenlinnassa paisteli aurinko enkä ottanut edes päällystakkia mukaan. Sateenvarjon onneksi otin. Puolivälissä matkaa alkoi sade, joka kiihtyi Tamperetta lähestyttäessä. Perillä tuulenpuuskat riepottelivat sateenvarjoni ympäri muutamaan kertaan jo ennen Koskikeskusta, ja lopulta saavuin Työvikseen housunpuntit ja sukat märkinä, laukku ja villatakki kosteina. Ei paljoa mieltä lämmittänyt.
Sara ja Erik? Ei mikä tahansa pariskunta. Sara Hildénin taidemuseon tiesin (häpeäkseni tunnustan, etten ole koskaan siellä käynyt), taiteilija Erik Enrothista en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Joku saattaa siellä nyt miettiä, että miksi mennä katsomaan esitystä, jonka päähenkilöistä ei ole aiemminkaan mielenkiinto herännyt? Miksi vaivautua? Vastaus on yksinkertainen : juuri siksi. Teatterin parissa olen ennenkin saanut ahaa-elämyksiä ja tutustunut henkilöihin, joiden historia on ollut minulle täysin vieras. Näyttämöllä nämä henkilöt ovat muutakin kuin nimiä historiikeissa ja ihmisten puheissa. Näyttämöllä nämä henkilöt saavat hahmon ja äänen - vielä kun nimirooleissa ovat Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen, joista kumpaakin olen seurannut jo pitempään erityisellä lämmöllä.
 |
| Sara ja Erik tanssin pyörteissä |
Hiukan harmittelin mielessäni sitä, että paikkani oli lähes takimmaisella rivillä. Pohdin, että noinko tunteiden palo välittyisi ihan sinne perimmäisille riveille asti, kun oli vielä saatava itsensä jotenkin lämpiämään. Tuo pelko poistui heti ensimmäisestä repliikistä, kun Erikin ja Saran katseet kohtasivat tanssiparketilla ja Ilkka Heiskanen kysyy "Saanko luvan?" "Oi kyllä, kyllä saat!" vastasin mielessäni ja sieltä takapermannon keskeltä aukesi suora väylä näyttämölle ja unohdin kokonaan, että katsomossa istui muitakin. Sali taisi olla muuten loppuunmyyty, mutta siitä huolimatta koin olevani siellä yksistäni. Jännä tunne, jota ei ihan joka kerta toistu.
Erik tanssittaa Saraa takinliepeet vauhdin pyörteissä heiluen, ja niin saa alkunsa intohimontäyteinen rakkaustarina. Sara lupaa Erikin saavan kaiken, ihan kaiken, kunhan tämä vastikkeeksi maalaisi taulujaan hänelle ja vain hänelle. Hyvä diili? Tanssitaidon ja vahvojen siveltimenvetojen lisäksi mies vielä osaa tehdä täydellisiä lihapullia. Minä saattaisin lämmetä jo pelkille lihapullille, mutta Saralla oli muut mielessä. Taulujen lisäksi hän halusi omistaa myös ihmisen taiteensa takana, eikä se ollutkaan niin yksiselitteinen juttu, kuten ei taidekaan ole. Maalaat vahvoja värejä ja ääriviivoja, mutta mitä piilee varjoissa? Erik tarttui pulloon tämän tästä ja alkoholi tuntui toimivan luomisvimman ja inspiraation polttoaineena, ilman ryyppyä tylsistyy nopeasti ja menojalkaa polttelee. Syvä rakkaus ja kiihko kantaa pitkälle, mutta kuinka kauan? Sara Hildénillä (heittomerkillä ehdottomasti, johan sen tiesi eräskin rouva Vilén...) oli vaatekauppansa ja bisneksensä ja taulunsa ja Erikinsä - Erikillä ei aina edes vaatteita, koska ne oli piilotettu. Taiteilijanvapaus ja taiteilijan vapaus, siinä vissi ero.
Minuun teki valtavan vaikutuksen taustalle heijastetut Erik Enrothin maalaukset. Mietin, minkä kokoisia ne oikeasti ovat ja missä näitä voisi katsella ihan itse, upota syvälle oranssiin väriin ja kurkistaa talojen voimakkaiden kulmien taakse. Sara Hildénin säätiölläkö tosissaan jemmassa kaikki, ei toisten katseltavissa? Vaikutuksen teki myös kohtaus, jossa Sara pyysi Aunea (Kristiina Hakovirta) ja Rutia (Minna Hokkanen) kokeilemaan tiettyjä takkeja päälleen. Miten naiset hehkuivatkaan, ja se silmiin syttynyt loiste!
Minusta oli ihana katsoa, miten Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen herättivät eloon kahden aikuisen välisen suhteen. Läsnäolo, lämpö, kokemus, hehku, herkkyys, tunteet, aitous. Siinä tiivistelmä näistä kahdesta upeasta näyttelijästä. "Saanko luvan"-kysymykseen vastaisin molemmille kyllä enkä aikailisi yhtään.
Näytelmän jälkeen heräsi ajatus siitä, että aion pistää Museokorttini viuhumaan ja vihdoinkin käydä Sara Hildénin taidemuseossa ja katsoa hiukan tarkemmin erästä tuolia, joka toivottavasti jostain sieltä löytyy.
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Työväen Teatteri)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).