Finnhits / Hämeenlinnan Teatteri

Finnhits / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 8.10. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Kari Hotakainen
Ohjaus ja sovitus Sakari Kirjavainen
Koreografia Sari Louko
Kapellimestari Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu  Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Pasi Lehtinen
Kampaukset, peruukit ja maskit Liisa Sormunen

Rooleissa : Birgitta Putkonen, Mikko Töyssy, Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen, Lasse Sandberg, Lotta Huitti ja Anneli Ranta/Katariina Kuisma-Syrjä

Bändi : Lauri Malin, Antti Paranko/Marko Karhu, Kalle Penttilä, Aleksi Aromaa ja William Suvanne

 Nykynuorisolle sana Finnhits ei taida sanoa yhtikäs mitään, mutta voi pojat, meikälikankaltaiselle 70-luvulla syntyneelle sanoo ja paljon. Välittömästi muistuu mieleeni se, kuinka naapurissa kateellisena hypistelin varmaankin Fazerin Musiikkikerhosta kestotilauksella saapuneita Finnhits-levyjä, joissa hitti seurasi toistaan. Levy soimaan ja niin on veivattu omaa showta vuorotellen kaverin kanssa keskellä olohuoneen lattiaa, hyppynarun pää mikrofonina. Levyjä tuli soitettua niin paljon tuohon aikaan, että vieläkin osaan tuosta noin ulkoa yhtä sun toista jo unholaanpainunutta Finnhits-klassikkoa. Jotain kertoo se, että yhtään en osaa tähänkään nyt nimetä, mutta auta armias jos satun kuulemaan alkutahdit esim. Radio Nostalgiasta, johan lähtee tämä likka laulamaan mukana. Sisäinen jukeboxini on siis jatkuvassa valmiustilassa ja valmiina aktivoitumaan ihan milloin tahansa, useimmiten myös työssäni kaupan kassalla. Iloksenne voin ilmoittaa, että säännöllisin väliajoin kaupassa asioi myös eräs miespuolinen asiakas, jolla on sama "ongelma". Niinpä vaihdammekin aina päivän biisejä lennossa ja aina ei ole vaihto miellyttänyt, puolin ja toisin.

Jorma (Lasse Sandberg) elementissään 

 Jännällä tavalla nämä Finnhitsit vievät aikaan, jolloin kaikki tuntui olevan paljon paremmin. Vai oliko? Ainakin olo oli paljon huolettomampi. Riitti se, että Heikki Hietamies toivotti telkassa "oikein hyvää iltaa" ja lauantai oli pelastettu. Istuin risti-istunnassa (nykyään en edes saa itseäni moiseen asentoon) telkan edessä lattialla ja yritin bongata tuttuja tanssiparketilta linssiluteilemasta. Riitti se, että saunan jälkeen sai pienen pullon Sittistä ja läpinäkyvässä muovissa olleen Brunbergin suklaalevyn puoliksi iskän kanssa. Riitti se, että synttäreillä kahvipöydässä oli tarjolla tiikerikakkua ja Fazerin suklaanapeilla koristelu kakku. Riitti se, että sai aina uusimman Jippo-lehden numeron ja pääsi nikkaroimaan jotain jännää. Isompia asioita ei ollut tarvetta edes haikailla, näin oli hyvä.

 Finnhits-näytelmä koostuu Kari Hotakaisen kirjoittamista lyhyistä tuokiokuvista ja tilanteista muutaman ihmisen elämässä. Muistan omistaneeni joskus äänikirjan näistä? Pitäneekö paikkansa? Koskaan en ehtinyt juttuja kuunnella, sillä ehdin kaiketi myymään sen pois kirpparilla, hyllystäni sitä ei nimittäin enää tähän hätään löytynyt. Nyt harmittaa. Hotakaisella kun on taito kiteyttää isoja asioita muutamaan sanaan, ja nytkin näyttämöllä kuultiin liuta kuolemattomia ajatelmia, joita olisi mukava ollut makustella pitempäänkin. Sanoin vierustoverilleni muutamankin kerran "Muista toi!" ja hetken kuluttua olin jo unohtanut, mitä piti muistaa kun tuli uutta briljanttia ajatusta tilalle. Mieleen jäi ainoastaan se, että joku oli "Perseestä kotoisin, mutta kirjoilla Espoossa" ja se, että olo on sellainen, kuin olisi jatkuvasti sovituskopissa ja ylänappi ei mene vieläkään kiinni. Tuttu tunne. Kirja kädessä olisi voinut tekstiin jämähtää makustelemaan sen vivahteita ja palata samaan yhä uudelleen, mutta niinhän se taitaa olla, että tosielämässäkin usein kuulee kaikenlaista ainutlaatuista ja nerokasta, johon ei voi enää palata kelausnappia painamalla tai sivuja taaksepäin selaamalla. Se hetki meni jo ja menee jatkossakin, jos ei osaa pitää silmiään, korviaan ja sydäntään auki.

Kale (Mikko Töyssy) ja Minna (Lotta Huitti) 

 Näytelmän tapahtumapaikkana toimii Teboilin kahvila, jonka pöydissä ihan tavalliset ihmiset toisiaan kohtaavat ja ilot ja surut jaetaan. Tapahtumapaikkana voisi toimia myös mikä tahansa lähiökuppila, ei kuitenkaan mikään trendikahvila, jossa baristat loihtivat erikoiskahveja asiakkaan toiveiden mukaisesti. Kaikki haikailevat jonkun asian perään - yksi menneiden aikojen, toinen kadotetun rakkauden. Tai sen, ettei koskaan ole oikein edes rakastanut. Haaveet ja toiveet ovat luokkaa "sitten kun saan tehtyä sen ja sen" tai konditionaalissa tekisin ja menisin. Ajatukset pyörivät menneessä tai tulevassa, mutta ei juurikaan nykyhetkessä tässä ja nyt. Johonkin haikailu on enemmän sääntö kuin poikkeus. Mutta sitten kun tuttu kappale lähtee soimaan, silmiin syttyy uudenlainen palo ja roolihahmot saavat uutta eloa ja energiaa...

 Ei siis Finnhits-näytelmää ilman kuolemattomia Finnhitsejä, joista kylläkin tukka-ja kitarajumalaksikin jo vuosia sitten nimeämäni Antti Paranko on tehnyt uusia ja erikoisiakin sovituksia, ja nehän piru vieköön toimivat! "Jätkän humppa" ja "Moottoritie on kuuma" saavat ainakin täysin uudenlaisen kiintoisan käsittelyn. Jätkän humpasta tuli vieläpä jotenkin semieroottinen, kun Hämeenlinnan oma Cisse Häkkinen eli Aleksi Aromaa basson varressa miehekkäästi kähisi lauseita sinne Minnan (Lotta Huitti) veikoittelevaan versioon. Tunnustettava on sekin, että useampaankin kertaan jämähdin varsinaisen näyttämön tapahtumien tai tapahtumattomuuden sijaan tuijottamaan bändin jätkiä ja varsinkin U2-henkistä rumpalia, joka tästä lähin kulkekoon nimellä Lauri Malin Jr, eli melkein kuin U2-mies itsekin. Basisti Aromaan übercool ilme ja look veivät minun aika useinkin jostain syystä Ruotsinlaivan tunnelmiin... Melkein jo odotin, milloin tulee kuulutus siitä, monelta Tax Free aukeaa.

 Suureksi harmikseni roolihenkilöistä en ihan saanut kaipaamaani otetta. Alkupuoliskolla olin jopa hivenen tylsistynyt ja aloinkin siinä vaiheessa tuijotella bändiläisiä, vaikka katseeni kyllä eksyi aika usein myös Juhiksen (Saska Pulkkinen) nyöritoppiin ja lattarilanteisiin. Koreografiat olivat aika outoja paikoitellen, hitaita yritelmiä parrasvaloihin ja niiden rajoilla. No, sellaista se meillä useimmilla taitaa koko elokin olla ... rimpuilua jossain reunamilla muttei ihan siellä keskipisteessä, vaikka kuinka haluaisi. Jokainen sai vuorollaan loistaa parrasvaloissa ja hienoja hetkiä sekä persoonallisia tulkintoja saimme todistaakin. Mieleeni jäi etenkin Seijan (Anneli Ranta) veto "Kapakkaenkeli", Miran (Maiju-Riina Huttunen) "Cuba" ja Juhiksen "Paint it Black", jonka aikana mieleni teki riisua päälivaatteet pois, tuli sen verran kuuma sitä menoa katsellessa. Jälkimmäinen lienee suomiversiona nimeltään Mustaa ja esittäjänä kukas muu kuin Kai "Kuju" Hyttinen... Itse kyllä muistin, että Kirka olisi sitä laulellut.

Tässä on kuumaa muutakin kuin moottoritie, Mira ja Juhis

 Läpi koko näytelmän baarin ja elämän nurkkapöydässä tuntui istuskelevan Kale (Mikko Töyssy). Karaokessakin usein käy niin, että muut laulavat monta kierrosta antaumuksella ja ujostelematta, sen yhdenkin tyypin tekee mieli jotain laulaa mutta tuntuu, että rahkeet eivät mitenkään riitä. Olen itse ollut kerran erään paikallisen kuppilan lauantaikaraokessa paikalla todistamassa tilannetta, jossa tunnelma alkaa olla jo melkoisen väsynyttä ja porukka nuokkuu pöydissään. Elämän valttikortit on levitetty pitkin pöytää ja lattioita, valomerkki on jo ilmassa. Ja sitten se koko illan jossain varjoissa istunut ruutupaitainen tavisheppu huomaa tilanteensa tulleen, ja menee ja vetäisee Hectorin "Jäävalssin" sellaisella draivilla, että koko kuppila sähköistyy sekunnissa. No, näinhän se käy tässäkin näytelmässä ja Mikko Töyssy saa kunnian vetäistä erään klassikon ja aploodien paineaalto saa Sunny Car Centerin tolpan surullisen mainoslakanan jäänteetkin lepattamaan. Illan paras veto.

 Poislähteissä olin oikein mukavissa fiiliksissä. Kokonaisuudesta jäi kuitenkin päällimmäiseksi mieleeni pieni keskeneräisyys, osittainen hitaus, liika pituus ja tarinanpätkien irrallisuus. "Ihan jees", joka riittänee monelle muulle varmaankin mainiosti. Mukavasti näin yön yli nukkumisen jälkeen esitys herätti kaikenlaisia muistoja mieleeni menneiltä ajoilta, mutta kun mieluummin haluaisin katsella eteen enkä taakse. Samat pienetsuuret haaveet ne ihmisiä tosin liikuttaa, ollaan sitten missä kymmenluvulla tahansa. Sellaisia me ihmiset ollaan.

Esityskuvat (c) Tommi Kantanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)