Sven Tuuva / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Sven Tuuva - musikaali / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 16.2. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden pohjalta E. Teittinen ja Tiina Brännare
Ohjaus Tiina Brännare
Musiikin sovitus ja äänitys Altti Uhlenius
Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kuronen
Pukusuunnittelu Sanni Tamminen
Äänisuunnittelu Jesse Soini
Koreografia Tiina Brännare
Päähineet ja barokkiperuukit Anita Valo
Maskeeraus ja kampaukset Heidi Tourunen

Rooleissa : Jesse Kaikuranta, Antero Toivonen, Henna Valkeamäki, Sonja Halla-aho, Pekka Louhimo, Jarno Huuhtanen, Marko Itkonen/Lauri Heinonen, Kalle Niemi, Katja Sillanpää, Saija Nygård, Najibullah Ahmadi ja Veera Tamminen/Milla Valkeamäki

Sven ja mielitiettynsä Eva 

 Vietin viime viikolla talvilomaa, joka oli kyllä kaikkea muuta kuin lomailua, mutta tulipahan ainakin oltua töistä pois viikon verran. Lomanviettoni koostui seitsemästä esityksestä (Helsingissä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Porissa ja viimeisenä etappina Valkeakoskella), yhdestä haastattelusta ja yhdestä Peteliuksen sketsihahmoshowsta, josta lähdin väliajalla pois koska Sami Hedberg, tuo myrkylä joka aiheutti pelkkää puistatusta liiallisella lava-ajallaan. Suhteellisen uuvahtanein mielin lähdimme kauheassa räntäsateessa ajelemaan sunnuntaiaamuna Porista Valkeakoskea kohti ja matkanvarrella viihdytin kuskia rallattamalla "Ievan polkkaa". Olimme teatterilla sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme tutkailemaan kahvilan seinille levittäytynyttä Tuija Piepposen taulujen näyttelyä, jossa inspiraationa on toiminut Tuijan moninaiset roolihahmot menneilta vuosilta. Kannattaa tutustua, varsin värikästä on Tuijan jälki - niin kuin itse persoonakin!

 Suhtauduin aluksi hyvin skeptisesti koko Sven Tuuva -musikaaliin, koska olin jo aiemmin saanut mittani vähän täyteen esityksistä, joissa vetonaulana olisi joku julkisuudesta esim. laulajana tai missinä paremmintunnettu tyyppi. Esimerkkinä tästä Matti Esko laulamassa Rekkamiestä keskellä kesäteatteriesitystä aivan pökkelönä, koska täytyyhän hitti nyt kuulla, sopi se esitykseen tai ei. Jesse Kaikuranta Sven Tuuvan roolissa ei siis kauheasti kiinnostustani herättänyt, pikemminkin päinvastoin, vaikka mies sinällään ei mihinkään inhokkilistalleni kuulukaan. Uskokaa pois, sellainenkin minulla on, inhokki-eli myrkylälista.

 Oikeastaan kaksi syytä sai minut sitten kuitenkin innostumaan Valkeakosken reissusta, ja ne ovat Sonja Halla-aho sekä Pekka Louhimo, joiden menoa olen seuraillut tarkemmalla silmällä jo muutaman vuoden ajan.

 Vänrikki Stoolin tarinat ja Sven Tuuva ei ole kuulunut meikäläisen lukemistoon koskaan, jotenkin oli mielessä tarina yksinkertaisena pidetystä ja syrjitystä hahmosta, josta sitten yllättäen tuleekin sankari. Tältä pohjalta sitten katsomoon istumaan. Seuralaiseni valitti kovaa päänsärkyä jo valmiiksi. Ei ollut ilmeisen innostunut siitä, että piti vielä koukata kotimatkalla Valkeakosken kautta. Tuolissa oli onneksi mukava istua. Ennen esityksen alkua laskeskelin katossa roikkuvien isojen lamppujen määrää ja huomasin yhden lampun palaneen. Mietiskelin, mitenköhän tuokin vaihdetaan - ja sitten esirippu jo avautuikin.

 Yllätys oli melkoinen, kun ensimmäisenä kappaleena tärähti ilmoille juurikin tuo "Ievan polkka" ! Hehee mikä sattuma. Vieressämme istunut vanhempi herra rummutteli sormillaan polveaan rytmikkäästi koko kappaleen ajan ja kyllä siinä itselläkin jalkani pohjaa kutkutti. Vauhdikasta menoa oli tosiaan heti alkuunsa. Vähän kyllä mietitytti, että mitenköhän tämä ralli liittyy Sven Tuuvaan...

 Voimakasta murretta vääntävä ukko Tuuva (Antero Toivonen) valitteli sitä, että kovin on raskasta yhdeksää lasta kaitsea yksistään, kun rakas vaimo otti ja menehtyi. Hevonen putosi ojaan ja lehmä upposi suohon, mutta muuten pärjätään ihan hyvin joten eipä tässä apuja tarvita, tattista vuan. Lapset kirmailivat ja kiljuivat ympärillä minkä ehtivät, heihin ei näemmä murre tartu laisinkaan vaan kirjakieltä puhuvat. No, vanhempi polvi tuppaa viäntämään... Tuli heti havaituksi, että Sven (Jesse Kaikuranta) on jatkuvan pilkan ja kiusaamisen kohde sisartensa puolelta. Välittömästi tunsin voimakasta sympatiaa ja empatiaa Sveniä kohtaan. Eipä kenenkään itsetuntoa hivele tuommoinen kohtelu, mutta Sveniä ei moinen lannista. Pystypäin kohti omia unelmia ja haaveita, sotasankariksi tahtoo hän isänsä lailla. Ja sitten onkin jo aika vähän laulaa Täällä Pohjantähden alla. Enkelihahmoinen äiti (Henna Valkeamäki) seurailee poikansa eloa jostain korkeuksista ja puustakin, vähän yliampuvaa oli ehkä tämä minun makuuni.

 Mutta se laulu! Katsomo kuunteli hiirenhiljaa ja hartaasti kuin kirkossa, takanani istuneet naisetkin malttoivat olla höpisemättä ja kukaan ei missään edes yrittänyt yskiä. Voi jestas se laulu! En tiedä oliko kappaleet valittu Jesse Kaikurannan ääntä ja tulkintaa ajatellen, mutta komeasti soi, voi että miten komeasti soi. Tunsin liikuttuvani, laululla on ihmeellinen voima. Oli kyllä osattu valikoida kaikki mahdolliset liikutusta aiheuttavat kappaleet (Irwinin Maailma on kaunista myöten) tähän mukaan ja tietenkin kotimaista sen olla pitää.

 Eva (Sonja Halla-aho) pääsi höynäyttämään Sveniä pahemman kerran, häilyväinen on naisen mieli kun tarjolla oli salskeaa vänrikkiä (Pekka Louhimo). Olin onnellinen siitä, että tämä kaksikko sai minut houkuteltua katsomoon. Ei nimittäin tarvinnut pettyä tälläkään kertaa. Sonja Halla-aho on jotenkin ihan toisesta maailmasta koko neito, kuin sekoitus keijukaista/haltiaa/vanhan Suomi-filmin eteeristä kaunotarta ja päälle vielä laulaa kuin enkeli. Pekka Louhimo on taas sen sortin miehiä, että väkisinkin katse hänet isommastakin porukasta löytää, ja onnekseni spottivalon loisteessakin pääsi muutamaan kertaan loksauttamaan leuat auki lauluvoimallaan. Molempien lavaolemus on sitä luokkaa, että pitkää uraa teatterin ja musiikkiteatterin parissa suo molemmille.

 Koreografiat olivat mainioita, siinä helmat paukkuivat ja saapikkaat narisivat sopivassa suhteessa. Värikylläinen puvustus oli ilo silmälle. Hieno oli myös alkupuolella nähty sotilaiden hidastettu eteenpäinmarssiminen. Seuralaiseni virkistyi kummasti Mari-laulun aikana, kun naiskolmikko pisti parille sotilaalle jauhot suuhun. Ja meikäläinen oli tippa linssissä aina kun Sven jotain yksinään lauleli. Jotenkin pisti ajatuttamaan se lausahdus, että puista ja kukista tietää jo etukäteen, että millainen ja minkänäköinen sieltä kasvaa. Ihmisistä ei. Tarkemmin kun lähtee pohtimaan, ollaan äkkiä aika syvissä mietteissä. Sven-rehveli kelpasi muille vasta siinä vaiheessa, kun urhoollisesti rynnisti kohti vihollista. Siinä vasta mies ja sankari. Saman kunnioituksen ja arvostuksen kun saisi jo eläessään, tulisi huomioiduksi ja pidetyksi ihan omana itsenään kaikkine puutteineenkin, ilman mitään hienoja statuksia tai sankarinviittaa.

Pekka Louhimo oikealla

 Kaikelle en kuitenkaan lämmennyt. Ihmetytti kolkko lavastus, jonka keskellä tönkkö kuivahtanut puu. Videokuva Evan ja salarakkaansa kähminnöistä ei oikein osunut, ei myöskään loppupuolen kuvien ja maalausten projisoinnit. Kautta koko esityksen siellä täällä oli myös kiusallisen pitkiä taukoja ja hiljaisia hetkiä, väkisin lähti miettimään, että noinko kohta kuiskaaja sanoo jotain vai mitä siinä nyt oikein mietitään. Lopun Maamme-laulu oli ehkä hitusen alleviivaavaa, mutta saivatpa mummelit pyyhkiä silmäkulmiaan ainakin tässä näytöksessä.

 Ihan erikseen haluan pyytää anteeksi Jesse Kaikurannalta sitä, että suhtauduin alunperin erittäin erittäin ennakkoluuloisesti hänen pääroolisuoritukseensa. On ilo viskata välillä luulot pois ja tunnustaa olleensa väärässä. Suoritus ei ollut näyttelemisen suhteen sieltä parhaimmasta päästä, mutta eipä tosiaan sieltä surkeimmastakaan. Vilpitön, rehellinen ja innostunut on Jesse Sven Tuuvana, ja hienosti löysi oman paikkansa tästä musikaalista. Laulunsa sai minut liikuttumaan ja se ei ole väärin se, vaikka muut sanoisivat mitä.

 Tiedän ihmisiä, jotka tulevat karttamaan tätä esitystä viimeiseen asti, mutta tiedän myös monta, jotka kovasti pitäisivät näkemästään. Siinä välissä on sitten paljon porukkaa, jotka voisivat iloisesti yllättyä. Me emme ole samasta muotista, onneksi. Minä viihdyin epäilyksistäni huolimatta. "Näin minä vihellän matkallani" oli muuten sellaista tykitystä, että! Tuli vahvoja Les Mis-henkisiä aatoksia kun väki laulaa kovaa ja korkealta ruoto pystyssä rintamasuunta eteen päin. Huh.

 Esityskuvat (c) Janne Kulosaari

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Valkeakosken Kaupunginteatteri sitkeästä infoamisesta!)

Mari-laulua viritellään