Ensi-ilta 1.4. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Teksti Sofi Oksanen
Ohjaus Miko Jaakkola
Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Valosuunnittelu Paula Penttilä
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen
Rooleissa : Anne Niilola, Reeta Vestman, Ella Mustajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Jarkko Sarjanen, Toni Harjajärvi, Antti Leskinen (jota näkemässäni esityksessä tosin paikkasi ohjaaja Miko Jaakkola) sekä äänenä Annuska Hannula
 |
| Aliide (Anne Niilola) ja Pasa (Toni Harjajärvi) |
Viime lauantaina oli Kotkan Kaupunginteatterissa tuttu tuplanäytöspäivä. Hämeenlinnasta kun Kotkaan asti lähdetään, usein tulee samalla reissulla katsottua kaksi näytelmää. Tuona lauantaina vaihtoehtoina oli Puhdistus ja Häräntappoase, kaksi täysin erityylistä juttua. Suunnittelin alunperin niin, että katsomme raskaampaa kamaa ensin ja sitten kevyempää illalla, jotta olisi mukavempi ajella kotiin. (Joka tapauksessa meistä riippumattomista syistä ei ollutkaan toista vaihtoehtoa, kun illan Puhdistus oli peruttu...)
Minähän en tee muistiinpanoja esitysten aikana. Joskus olen merkinnyt muutamia tärkeitä huomioita muistiin väliajalla tai kotimatkan aikana, mutta suurimmaksi osaksi nämä kirjoitukset syntyvät siten, että istun koneen ääreen ja yritän palauttaa itseni takaisin katsomoon kokemaan ja näkemään. Nyt Kotkan reissusta on kulunut neljä päivää ja olen vitkutellut Puhdistus-tekstini kanssa. Häräntappoaseesta oli helppo kirjoittaa. Miksi näin?
Olen istunut koneen ääreen useampaan otteeseen, mutta ajatus takaisin katsomoon palaamisesta on tuntunut vaikealta ja jopa ahdistavalta. Yksin kotona ollessani on aiemmin ollut sujuvaa kirjoittaa ilman ylimääräistä häiriötä. Tällä hetkellä olen yksin kotona ja kuulostelen jokaista rapsahdusta ja huudahdusta, mikä seinän takaa tai ulkoa kuuluu. Kodin pitäisi olla jokaiselle ihmiselle se paikka, jossa saa olla turvassa. "Kiitos" Puhdistuksen, minusta tuli Kotkassa muutamaksi tunniksi hyvin säikky.
Eletään vuotta 1992 Viron maaseudulla. Ikääntynyt Aliide Truu (Anne Niilola) istuu pienessä asunnossaan keinutuolissa tyhjin katsein. Jokin (tai joku?) mieltä painaa selvästi. Taustalla sotilaat kuulustelevat kovin ottein nuorta Aliidea (Reeta Vestman). Näiden kahden Aliiden välissä on metalliputkista koostuva seinämä ja lähes 50 vuotta. Yhtäkkiä ovi kolahtaa jossain takana kovaa ja saa minut säpsähtämään. Nuori nainen raahautuu viimeisillä voimillaan Aliiden ovelle apua hakemaan. Nainen on parikymppinen Zara (Ella Mustajärvi), kasvot ruhjeilla ja vaatteet riekaleina. Hän on pakomatkalla, mutta miksi? Ja miksi hän on tullut juuri Aliiden luokse?
 |
| Zara (Ella Mustajärvi) |
Välillä palataan ajassa taaksepäin. Menneisyys ja nykyisyys käyvät dialogia keskenään, vanha Aliide yrittää selittää tekojaan nuorelle ja toisinpäin. Nuori Aliide piilottelee perunakellarissa Hansia (Mikkomarkus Ahtiainen), sisarensa miestä. Sisar Ingel on tyttärensä kanssa karkotettu kauas ja Aliidella on tässä sormensa pelissä. Mustasukkaisuus ja traaginen yksipuolinen rakkaus on saanut hänet tekemään asioita, joiden luulisi kalvavan koko loppuiän. Poikkeusolosuhteissa ihminen on valmis tekemään epätoivoisiakin tekoja. Nyt Hans olisi hänen ja vain hänen, viis siitä että Aliide on naimisissa Martinin (Jarkko Sarjanen) kanssa. Vaan ei - Hansin mielessä jäytää vain Ingel ja se, kauanko pystyy vielä piileskelemään kellarissa. Pois olisi päästävä.
 |
| Hans (Mikkomarkus Ahtiainen) ja Aliide (Reeta Vestman) |
Pelokas ja säpsähtelevä Zara kertoo Aliidelle tarinansa ja syyn, miksi ja mitä on pakenemassa. Pihaan kaartaa auto, autonovet pamahtavat kiinni, jostain takaa kuuluu pahaenteisiä askelia ja minä en uskalla kohta enää hengittääkään. Zara on piilotettava nopeasti liiankin tuttuun paikkaan. Tekee mieleni sulkea silmät, kun Pasa (Toni Harjajärvi) ja Lavrenti (Miko Jaakkola) astuvat esiin.
Taisin viettää tämän 2,5h aika lamautuneessa tilassa. Silmäni olivat jälkikäteen jotenkin väsyneet, ihan kuin en olisi räpytellyt silmiäni ollenkaan. Muistan etenkin takaani kuuluneet äänet ja sen hetken, kun Pasa astui hullunkiilto silmissään ensimmäistä kertaa esiin. Järjettömän pelottava hahmo! Muistan Zaran paniikinomaiset liikkeet lattialla ja pelosta tärisevän äänen, Aliiden vapisevat jalat ja vaistomaiset väistöliikkeet Pasan kovistellessa häntä. Muistan nuoren Aliiden puhumassa hymysuin miehelleen ja ilmeen totaalisen muuttumisen, kun mies ei ollut näkemässä. Muistan selänpesun ja hyväilevät liikkeet ilman vastakaikua. Muistan tukitut ilmarakoset ja tuoksun, mikä jäi lopuksi saliin leijumaan pitkäksi aikaa. Loppukumarrusten aikaan minun teki mieleni nousta seisten aplodeeraamaan, mutta en pystynyt. Oli jotenkin lamautunut olo, enkä pystynyt hetkeen sanomaan juuta enkä jaata koko esityksestä.
Mainitsin aiemmin, että kodin pitäisi olla jokaiselle ihmiselle se paikka, jossa saa olla turvassa. Omaa itseään, menneisyyttään, muistojaan ja valintojaan ei kuitenkaan pysty pakenemaan minnekään kolkkaan maailmassa. Ei Aliide eikä kukaan muukaan.
En haluaisi nähdä tätä Puhdistusta uudelleen enkä törmätä päivänvalossakaan Toni Harjajärven roolihahmon kaltaiseen tyyppiin. Melkein meni yöunet nimittäin. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että tämä tehtiin juuri näin ja näyteltiin juuri näin - ja minä näin ja KOIN tämän siten, että kaikki porautui kohtalaisen syvälle ihon alle ja muistiin. Aikamoinen kokemus. Aika harvoin on katsomossa niin totaalisen puristava olo.
Puhdistus jatkaa Kotkan Kaupunginteatterin ohjelmistossa vielä syksyllä 2017. Lisätietoa tästä.
Esityskuvat (c) Tommi Mattila
(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).