Lelumestarin talvi / Kuninkaallinen Nukketeatteri

 Hämeenlinnan Taidekasarmilla vietettiin 1.11. perinteisiä avoimia ovia, ja tapahtuman yhteydessä pääsi tutustumaan eri taiteilijoiden tiloihin. Tuttuun tapaan teatterisalissa pääsi katsomaan Kuninkaallisen Nukketeatterin esitystä, ja saliin olikin kokoontunut mukava määrä eri-ikäisiä nukketeatterin ystäviä seuraamaan näytelmää Lelumestarin talvi. 

 Kiinnitin heti alkuun huomioni lavasteiden runsaisiin yksityiskohtiin. Paljon kaikenlaista erikoista ja jännää, leluja ja työkaluja. Kotoisalla tavalla vanhanaikaista. Lelumestari (Hannu Räisä) asustelee syrjässä kaikesta, varsin vaatimattomissa mutta mukavissa oloissa seuranaan kissa ja reistailevia radioita. Ulkona pauhaa sankka lumimyräkkä ja sen seurauksena pihaan ja kinokseen jumittuu miekkonen (Antti Kemppainen), jolla on kova kiire joulunviettoon sukulaisten seuraan vuokramökille. Sähköt katkeilevat tämän tästä ja puukin kaatuu pihalla. Mies joutuu hieman vastentahtoisesti jäämään hiukan mystisen lelumestarin luo suunniteltua pitemmäksi aikaa. 

Hannu ja Antti 

 Maagisia juttuja tapahtuu aina, kun joku poistuu ovesta. Lelut heräilevät henkiin ja myönnettävä on, että kyynelsilmin taas seurasin pienoisjunan puksutusta. Varjoteatteri on varsin veikeästi toteutettu ja tarmokkaasti kävelevät ukkelit sekä moottorisaha irrottivat eri-ikäisestä yleisöstä monet hersyvät naurut. Lämminhenkisellä tarinalla on monta opetusta. Kertakäyttöisen muovikrääsän tilailu ja ostelu ei ole kauhean järkevää, ja olisi tärkeää elää hetkessä ja unohtaa ainainen kiire ja hoppu. Yllättävä ja suunnittelematon kohtaaminen voi tarjota jotain poikkeuksellista ja uutta ajateltavaa maailmanmenoon. Kuka ylipäätään on tämä Lelumestari? Hänellä tuntuisi olevan enemmänkin tarinoita kerrottavanaan menneisyydestään... 

 Kiitos Kuninkaalliselle Nukketeatterille valloittavasta esityksestä jälleen kerran! Näitä on ilo katsoa.

 ~

Ensi-ilta joulukuussa 2024, kesto noin 45min (ei väliaikaa) 

Näyttämöllä Hannu Räisä ja Antti Kemppainen

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Kemppainen, lavastus ja nuket Hannu Räisä, musiikin sävellys Antti Polameri ja äänisuunnittelu Harri Neuvonen 

Esityskuvat (c) Antti Kemppainen Photography

Koukussa / Eräs Teatteri

  Ray Cooneyn kirjoittama farssi Koukussa (myös nimellä Linjat kuumina) on Ilona-tietokannan mukaan esitetty Suomessa ainakin 11 kertaa, harrastajateatterit siihen päälle vielä. Ihme kyllä en ollut aiemmin nähnyt juuri tätä näytelmää, farssien perässä kun tulee harvemmin reissattua toiselle paikkakunnalle. Nyt sitten tarjoutui oivallinen tilaisuus, kun 25v-juhliaan viettävä hämeenlinnalainen Eräs Teatteri nappasi tämän syksyn ohjelmistoonsa ja pestasi ohjaajaksi hämeenlinnalaislähtöisen näyttelijä Tatu Siivosen.

 Eräs Teatteriin on aina ihana mennä. Yleisölämpiö oli tälläkin kertaa hyvin tunnelmallinen valaistukseltaan kynttilöineen kaikkineen, mukavan hämärä. Ulkona marraskuinen kolkko pimeys ja kosteus, ja oli mieltälämmittävää astella sisään, saada lämpöinen vastaanotto ja tuntea olonsa tervetulleeksi. 

Jouni, Roosa ja Eeva 

 

Tekstiä on viilattu paikallisoloihin sopivaksi, ja niin taksikuski Jouni Järvellä (Aleksi Rantanen) on vaimo + teini-ikäinen tytär niin Hätilässä kuin Kaurialassakin, ja hyvin on kaksoiselämä sujunut liki parikymmentä vuotta. Tyttäret Roosa ja Katri (Emilia Salmenoja ja Elina Salmenoja, tosielämän siskokset siis) ovat törmänneet toisiinsa netissä ja ihmetelleet sitä, miten molemmilla onkin Jouni Lennart Järvi -niminen isukki, joka on vielä taksikuski ammatiltaan. Tuhansien Järvien Hämeenlinna... Neidot haluavat tietysti tavata toisensa ja Jounin salaisuus uhkaa paljastua. On toimittava kaikin tavoin siten, että tyttäret eivät missään tapauksessa tapaisi. Kuten arvata saattaa, homma lähtee käsistä heti alkumetreillä. Forssan Vesihelmeen iäkkään äitinsä kanssa aikova Jounin toisen perheen alivuokralainen Simo (Matvei Ojansuu) joutuu tahtomattaan soppaan mukaan.

Eeva, Simo, Jouni ja Maarit 

 Näyttämöllä on seitsemän ovea ja on selvää, että niistä tullaan ja mennään sekä sopivalla että sopimattomalla hetkellä, ja niiden taakse myös lukitaan porukkaa. Ainakin Eeva-vaimo (Ansu Laine) joutui useampaan otteeseen lukituksi keittiöön. Vaimo nro 2 Maarit (Anette Siltanen) taas on luuri kourassaan monesti, ja puhelimeen vastataan niin kiinalaisessa keittiössä kuin Soneran vastaajapalvelussa, kas kun toisessa päässä ei läsnäolijoista johtuen voi puhua ihan vapaasti. Meininki on täysin sekavaa jo muutenkin, ja vielä paikalle paukkaa tuohtunut iäkäs äitee (Virpi Peltovuori), kun odotettu kylpyläänlähtö viivästyy ja viivästyy. 

 Tämänkaltaisessa farssissa ajoitus on kaiken a ja o, ja tekstiäkin on aikamoinen määrä suollettavanaan etenkin Jounilla ja Simolla. Hyvin tämä kaksikko urakastaan kuitenkin selviytyy. Rytmin kanssa hienoisia haasteita oli havaittavissa kokonaisuudessa, mutta menköön ensi-iltajännityksen piikkiin ja ai että, toistojen myötä mikään ei tätä porukkaa pidättele! Kaikki tämänvuotiset esitykset varattiin loppuun jo ennen ensi-iltaa (mikä on valtavan hieno juttu), tammikuulla on onneksi lisänäytöksiä. Voin vain kuvitella sen naurunremakan, joka yleisöstä kantautuu pikkujouluporukoiden vallatessa katsomon, kas kun usein on jo pohjiksi nautittu muutakin kuin Ossin Pullan tuotteita. 

Jouni, Katri ja Simo 

 Minullahan usein on käynyt se perinteinen naurusulakkeen kärvähdys, joka tarkoittaa kiristävää tunnetta takaraivossa liiasta nauramisesta. Kyllä, liikaakin voi nauraa ja se tuntuu minulla fyysisenä olomuotona. Nyt kävi niin, että nauru jämähti poskiin ja jäi vähän kestohymy päälle! Ei ollut ainakaan posketonta menoa. Väliajan jälkeen kävi myös niin, että kesken haukotuksen (täytyy todeta, etten haukotellut tylsistymisen vuoksi vaan hapenpuutteen ja yleisen alkuiltaväsymyksen) alkoi naurattaa ja olipa jännä tunne huutonauraa kun oli jo valmiiksi suu auki. Poikain selitykset ovat kyllä aikamoista tykitystä, ja mitä ilmeitä ja eleitä. Etenkin huvitti Karjalaisen Simon tietty käsiliike juuri hetkeä ennen lankapuhelimeen vastaamista sekä Jounin lukuisat naamioitumisyritelmät. Voiko snorkkeli naurattaa näin paljon? Kyllä voi!

Lattialla Jouni, Simo, äitee ja Katri 

 Usein näissä farsseissa minulle käy niin, että jossain puolivälin paikkeilla otteeni herpaantuu, kiinnostukseni hiukan hiipuu ja kierretään vain saman asian ja vitsin ympärillä. No, tässäkin toki se eräs eläinlääkärivitsi toistuu, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan. Juoni junnaa paikoillaan eikä tarjoile enää varsinaisesti uusia ylläreitä. Vaan tässäpä kävi toisin! Yllätyskäänteitä on tarjolla vielä loppupuolellakin, ja mielenkiintoni pysyi hienosti yllä. 

 Kiitos syksyn hersyvimmistä nauruhetkistä Eräs Teatterin verraton väki! Ja ne väliaikatarjoilun pullat, parhaita mitä olen aikoihin missään maistellut. Otin kaksi. 

 Lisäinfoa tästä linkistä. 

~

Ensi-ilta 1.11. 2025 Eräs Teatterissa, esityksen kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Rooleissa Ansu Laine, Matvei Ojansuu, Virpi Peltovuori, Aleksi Rantanen, Elina Salmenoja, Emilia Salmenoja ja Anette Siltanen

Teksti Ray Cooney, suomennos Pentti Kotkaniemi, ohjaus Tatu Siivonen, lavastus- ja pukusuunnittelu Anne Laatikainen, valo- ja äänisuunnittelu Kari Salmenoja sekä apulaisohjaaja Harri Laine 

Esityskuvat (c) Heikki Löflund / Hämeenlinnan Raatikuva

Haastattelussa Konsta Laakso

"Hyvä ihminen" * 

 Tähän alkuun tunnustus ja poikkeuksellisen pitkä alustus. Kun loppuvuodesta 2019 lopetin bloggaamisen, ajattelin sen olevan lopullista. Olin vähän kyynistynyt teatteriesitysten suhteen enkä osannut enää nauttia esityksistä, kun päässäni raksutti koko ajan, että mitä tästä ja tuosta osaisi kirjoittaa. Tässä välissä on tullut toki nähtyä muutama niin herkullinen esitys, että mieleni on tehnyt herättää blogi uudelleen henkiin ja kirjoittaa pelkästä kirjoittamisen ilosta. Pidin kuitenkin pääni, lopetettu mikä lopetettu ja aika aikaa kutakin. Eniten jäinkin sitten kaipaamaan haastatteluja ja hienoja, yllättäviäkin kohtaamisia näyttelijöiden ja muidenkin teatterintekijöiden kanssa. Moni jo alustavasti sovittu haastattelu jäi tekemättä. Sitten koitti kevät 2024, ja näin Tampereen Teatterissa näytelmän Vieras eli Julmurin suviyö, joka kertoi SS-pomo Himmlerin kesäisestä visiitistä Hattulaan. Konsta Laakso Himmlerin roolissa teki minuun (ja moneen muuhunkin) lähtemättömän suuren vaikutuksen. Pelottavan vangitseva roolityö! Olin nähnyt hänet aiemmin vain elokuvissa ja tv-sarjoissa, ja nyt ensimmäistä kertaa näyttämöllä, livenä. ”Miksi en tuotakaan älynnyt aikoinani jututtaa!” harmittelin itsekseni. Keväällä ´25 Konsta vieraili Hämeenlinnan Teatterin hienossa näytelmässä Sudenmorsian, ja ensi-illan jälkeen lähetin hänelle kiitosviestin ja rohkenin tunnustaa myös harmitukseni aiheen. ”No jos jostain syystä joskus päätät aloittaa blogin uudestaan, haastattelet minua sitten ekaksi”, ilmoitti hän. Ja niin päässäni alkoi kytemään ajatus siitä, että josko sittenkin jatkaisin tätä hommaa…

(c) Henni Hyvärinen

 Kaikkihan tietävät sen, että pääsyyllinen teatterikärpäsyyteeni on Risto Korhonen. Tämän tunnustuksen jälkeen kaikki tietävät sen, kuka sai minut käännytettyä yhdellä viestillä bloggaamaan uudestaan, vaikka ajatusta piti vielä muhitella kesän yli ja ehdinkin tehdä kaksi haastattelua ennen häntä. Haastatteluthan on aina vähän jännittäviä tilanteita, puolin ja toisin. Pääseekö ns. samalle aaltopituudelle, kun tapaa toisen ihmisen ensimmäistä kertaa… Konstan tapasin lokakuun loppupuolella 2025 Kahvila Amurin Helmessä Tampereella. Juttuhetkeä varten hän oli valinnut paidan, jonka etupuolella luki isoin kirjaimin ”FCK NZS”. Arvostan, ex-Himmleriltä rohkea veto. Heti alkuun kielsin häntä käyttämästä murretta (Pyynikin Tuntemattoman sotilaan Rahikaisen mukava murre oli vielä tuoreessa muistissani), jotta pysyisimme paremmin asiassa ja minulta ei menisi pasmat totaalisen sekaisin, itämurretta kivasti haastavat kun ovat ehkä suurin heikkouteni ja olen langennut murreansaan puhelinmyyjiä myöten useasti. Voi kuulkaa, murrekiellosta huolimatta me ei asiassa silti ihan täysin pysytty. Höpöttelimme Nightwishistä, Lidlin tuotevalikoimasta ja voipullan koostumuksesta ennen kuin nauhuri meni edes päälle, ja sen jälkeen höpöttelimme mm. Talle Puhista ja Möhköfantista, tyylikkäistä viiksistä, yllättäen lisää Lidlistä ja Parikkalan patsaspuistosta. Ja kyllä me hiukan teatteristakin haasteltiin, eli mennäänpä vihdoin asiaan.

”Syntymävuoteni on 1990. Oon kotoisin Ilomantsin Möhköstä, Pohjois-Karjalasta. Möhkö on Suomen itäisin kylä, jossa on alle sata asukasta. Pystymetsästä! Kolme kilometriä oli meidän pihalta Venäjän rajalle… tai on edelleen. Piha ei oo siirtynyt eikä raja, toivottavasti!”

 Mitä harrastat vapaa-ajallasi? ”Liikun paljon luonnossa, metsästän… Oon kyllä siinä mielessä huono metsästäjä, että saan tosi harvoin saalista, mutta se ei olekaan mulle ”se juttu”. On hienoa istua aamuvarhaisella teekupin kanssa suon reunassa yksikseen, nähdä auringon nousevan ja lintujen heräilevän. Siinä on tunnelma kohdillaan. Lisäksi mä pelailen tietokoneella, olenhan mieslapsi.”

 Milloin teatterikärpänen puraisi sinua? Jos tätä tilannetta ei lask.. ”Ai sitäkö ei lasketa, että puraisit mua ennen kuin nauhoitus laitettiin päälle? No siinä tapauksessa vuosi oli 1999. Vanhempani halusivat ruveta harrastamaan teatteria Ilomantsin Näyttämökerhossa, joka taitaa olla nykyään nimeltään Teatteri Möhkö. Mulla on neljä sisarusta ja tuli semmoinen ongelma, että mites järjestetään teatteriharjoitusten ja esitysten ajaksi lastenhoito.Vastaus oli, että ei mitenkään, vaan me kaikki lapset tultiin mukaan. Näytelmissä ei tietenkään ollut lapsirooleja, vaan kohtapa oli sekin ongelma ratkaistu. Me vaan pyörittiin siellä näyttämöllä, eipä niissä juurikaan ollut mitään repliikkejä, muutamia keksittiin ja kirjoitettiin itse mukaan. Olin siis 9-vuotias aloittaessani, ja kaikki kesät olin kesäteatterissa mukana ihan lukion loppuun asti. Ilomantsissa on poikkeuksellisen aktiivista harrastajateatteritoimintaa, 5000 asukasta ja useampi teatteriryhmä eri-ikäisille kansalaisopistossa. Niissä olin talvisinkin kaikissa mahdollisissa aina mukana.”

  Tässä välissä yllättäen juttu siirtyi minun kouluaikojeni ainokaisesta tähtihetkestä lavalla flamencotaiteilija Don Pedrona tuosta noin sivupoluille tekoviiksiin ja murteisiin, ja että minä voisin kehittää irtoviiksiharrastustani siten, että ”kun sulla nyt näyttää olevan heikkoutena viikset ja murteet, niin voisit esittää murrettapuhuvia viiksiukkeleita kotonasi - ja miksei muuallakin!” IG-tili on jo suunnitteilla, enää puuttuu osuva nimi.

(c) Henni Hyvärinen

 Missä vaiheessa sinulle heräsi ajatus, että näyttelemistä voisi kenties tehdä työkseen ja otit mahdollisesti selkoa opiskelupaikoista? ”Se tuli varmaankin lukion loppuvaiheessa. Mulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä haluaisin tehdä isona. Olin harrastanut teatteria tosi pitkään jo siinä vaiheessa, kymmenen vuotta, mutta mulla ei ollut aavistustakaan siitä miten näyttelijäksi päästään. Ajattelin, että näyttelijöitä tulee jostain ihan muualta kuin pienestä pohjoiskarjalaisesta kylästä. Perheen kanssa käytiin katsomassa aika paljon teatteria muuallakin. Joensuussa oli Niittylahden opisto, jossa oli teatterilinja nimeltään Teatteri Väkivahva. Kävimme katsomassa varmasti kaikki niiden esitykset. Ne näyttivät mielestäni aina tosi hienoilta ja siellä oli muutenkin mukava tekemisen meininki. Ajattelin, että voisin lukion jälkeen hakea mukaan joukkoon ja olla siellä vuoden. Kävin ensin armeijan, olin parikymppinen. Sen kansanopistovuoden aikana oivalsin, että hei, mähän pystyn tähän ja minustakin voisi tulla näyttelijä. Että semmoinen mahdollisuus on oikeasti olemassa. Opettajat sitten kertoivat Nätystä, TeaKin tiesin nimeltä jo ennestään. Opettajat kertoivat myös, että jos kouluun ei pääse, on muitakin keinoja päästä näyttelijäksi. Hakea näyttelijäharjoittelijaksi tai opiskella teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, ja sitä kautta hakeutua teatteriin töihin. Päätökseni vahvistui. Minä haluan näyttelijäksi. Neljä vuotta myöhemmin pääsin kouluun. Hain kaksi kertaa TeaKiin, kaksi kertaa Nätylle. TeaKin pääsykokeissa tosin kävin vain kerran. Jotenkin se jännitti niin paljon, etten uskaltanut mennä. Ensimmäisellä Nätyn hakukerralla pääsin kolmanteen vaiheeseen ja päätin, että seuraavalla kerralla on päästävä sisään. Niin kävikin. Opinnot alkoivat vuonna 2014 ja valmistuin 2019.”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena ja miksi juuri se? ”Sen aiheena oli mun oma näyttelijän tekniikka ja sen sanoittaminen. Meillä kävi Nätyllä eri-ikäisiä ja eri taustoista tulevia näyttelijöitä vieraina puhumassa omasta työstään ja kysyin heiltä aina, että miten te näyttelette. Kukaan ei oikein osannut vastata kysymykseeni miten. Halusin sitten vastata kysymykseeni itse. Keksin sanaston, jolla kuvata omaa näyttelijän tekniikkaani ja kerroin tarkemmin koko prosessista. Lopputyöni otsikko oli ”Minä näyttelen – millä ja miten”. Olen lukenut sitä myöhemminkin. Ihan asiallista tekstiä ja enimmäkseen olen vielä samaa mieltä, kirjoituksestahan on jo aikaa.”

 Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se oli näytelmä nimeltään Vakavuusongelma, Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Utran Uudessa Teatterissa (ensimmäinen ammattijuttuni), Tampereen Työväen Teatterissa, Tampereen Teatterissa, Seinäjoen Kaupunginteatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Teatteri Siperiassa ja Teatteri Telakalla. Porin Teatterissa päästiin Tuhkimon kanssa melkein ensi-iltaan asti, mutta sitten iski korona ja kaikki peruttiin. Olisin ollut prinssin roolissa. Esitys tuli sitten myöhemmin takaisin ohjelmistoon, mutta en ollut enää mukana aikataulusyistä, kun harjoittelin Tampereella jo natsivaatteet päälläni. Prinssihommani jäi Lidlin mainokseen…”

 Entäs tämä tarinateatterijuttu, etkös jossain ole mukana? Minulle täysin vieras konsepti, kerrohan lisää. ”Kyllä vaan, olen jäsenenä Tarinateatteri Voxissa. Se on näyttelijöistä pääsääntöisesti koostuva tarinateatteriryhmä, joka on muodostettu vanhoista nätyläisistä, tosin Tiina Syrjä ja Ella Mettänen toimivat siellä opettajina nyt. Me esiinnytään siellä minne keikkakutsu käy, ja nythän meillä on ollut Telakalla myös kaikille avoimia esityksiä. Yleisö kertoo tarinoiden aiheet ja me sitten esitämme niiden pohjalta, siihen on erilaisia tekniikoita ja tapoja olemassa. Avoimissa esityksissä ihmiset eivät usein rohkene kertoa kovin vaikeista asioista, mutta olemme esiintyneet vaikkapa työporukan koulutuksessa, missä kaikki tuntevat toisensa entuudestaan, ja siellä tulee joskus hurjaa materiaalia. Tai päihdekuntoutusporukassa, jossa kaikilla on tietynlainen tausta. Ihmiset kertovat yllättävänkin avoimesti elämästään välillä. Itselleni se on näyttelijäntaiteen ytimessä olemista, eli tarinoiden kertomista. Lisäksi se on erittäin hyvää harjoitusta. Dramaturgia pitää hahmottaa nopeasti, esitykset syntyvät nopeasti ja näyttämöllisiä ratkaisuja pitää tehdä nopeasti. Itse ajattelen olevani näyttelijänä hidas, ja tässä laitan itseni tarkoituksella epämukavuusalueelleni.”

 Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla merkityksellinen oma roolityö tai koko proggis. ”Yksittäisenä roolityönä nousee ensimmäisenä mieleeni Vieras eli Julmurin suviyö, se oli vaikea. Musta tuntui koko ajan siltä, että pystyn just ja just tekemään tämän. Olin äärirajoillani. Pystyn just ja just ottamaan tämän valtavan tekstimäärän haltuuni ja lisäksi tiesin esityksestä sen, että joudun vetämään sitä aika paljon ja mulla on tässä iso vastuu. Selviydyin siitä omasta mielestäni todella hyvin, ja arviot sekä katsojapalautteet kertoivat samaa. En tietenkään olisi onnistunut ilman muuta työryhmää. Tampereen Teatterissa on mahtavan kannustava ilmapiiri, ja sain paljon tukea. Yksittäisenä roolityönä Himmlerin rooli on ollut vaikein ja haastavin, mutta myös yksi niistä, joista olen eniten ylpeä. Työryhmäproggiksista on mainittava kyllä viimekesäinen Pyynikin Tuntematon sotilas. Se oli kyllä ehdottomasti ensemblejuttu, siinä näyteltiin koko ajan porukalla ja kaikilla oli yhtäläinen vastuu. Teatterissa herkullisinta on yhdessä tekeminen. Itselleni se oli myös oppitunti suuresta näyttämöstä, olin aiemmin ollut lähinnä pienemmillä näyttämöillä.”

Pyynikin Rahikainen (c) Katri Dahlström

 

Säätilat vaihtelivat Pyynikillä myös… ”Harjoitusaikana taisi tulla vähän luntakin, mutta esityksissä koettiin rakeita, kovia sateita ja armotonta hellettä. Kaksi astetta oli lämmintä kun aloitettiin vapun tienoilla harjoitukset ulkona, heinäkuussa sitten 32 astetta.”

 Onko sinulla joku tärkeä oppi tai ohjenuora, joka on tarttunut matkaasi vuosien varrella? ”Tein ensimmäistä ammattilaisjuttuani Utrassa, Markku Pölösen ohjaama esitys Kauppa-auto. Jotenkin mua ujostutti ja jännitti näytellä isosti, revitellä. Yhdessä harjoituksessa kokeilin sitten näytellä aika reippaasti. Näyttelijäkollegani, Joensuun Kaupunginteatterissa silloin näytellyt ja nykyään eläköitynyt Arto Heikkilä huikkasi mulle, että ”Tosi hyvä! Teet tuon tosi hienosti!” ja siitä mulle tuli semmoinen oppimiskokemus, että aina kun näkee kaverin näyttelevän hienosti, niin aina pitää kehua. Artsi osasi tehdä sen juuri oikealla hetkellä, ja hänen rohkaisunsa ansiosta mä uskalsin mennä vielä pidemmälle ja jutusta tuli oikein kiva. Siitä kokemuksesta mä ymmärsin, että me kaikki näyttelijät olemme samalla puolella. Olen siitä asti yrittänyt kehua kollegoja ja olla muutenkin kiva työkaveri. Uskon siihen, että ihmisellä kun on kaikki hyvin, hän pystyy hämmästyttäviin asioihin. Kun on mukava ja turvallinen työilmapiiri, silloin syntyy hienoja juttuja. Julmurissa sain tämän kokea uudelleen. Olimme ensimmäisessä valmistavassa harjoituksessa, ja Matti Hakulinen sanoi verhoista, että ”Hyvä Konsta, sä teet tuon todella hyvin!” Aina pitää kehua kaveria. Toinen vetää hyvin, mutta omasta mielestään on ihan hakoteillä. Sille pitää sanoa kannustavia sanoja, yksikin lause riittää.”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttelijänä? ”Mä kestän aika hyvin semmoista, etten ihan tarkkaan tiedä mitä oon tekemässä. Harjoitusvaiheessa tulee eteen tilanteita, että mä en tiedä miten tämä kohtaus menee, mutta lähdetäänpä ottamaan selvää! Uskallan olla näyttämöllä läsnä tilanteessa, jossa en tiedä kaikkea ihan tarkkaan. Uskallan olla rauhassa tekemättä mitään tai varsinaisesti näyttelemättä mitään. Mä nautin harjoittelemisesta enemmän kuin esiintymisestä, viihdyn harjoituksissa tosi hyvin. Minusta se on vahvuus. Olen omasta mielestäni myös aika tarkka näyttelijä. Tykkään viilata ja hinkata kohtausta pitkään.”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Omasta mielestäni ei. Mä aina ajattelen olevani kolmosketjun perusnäyttelijä. Mä en osaa tanssia, mä en osaa laulaa kovin hyvin. Osaan soittaa rumpuja vähän, mutta sitä ei voi sanoa erityistaidoksi. Ehkä mun erityistaitoni on murre! Älä pelästy, en ala sitä nyt puhumaan, ollaan ihan rauhassa tässä kun näinkin pitkälle on päästy ja hyvin menee.”

 Kiitos! Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Haluaisin osata tanssia tosi hyvin.”

 Mitäs jos tulisi kutsu Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan? ”No sitten mä en varmaan menisi! Paitsi että vaimo sanoisi, että kyllä muuten menet!”

  Keskustelu siirtyy sujuvasti näyttelijä Johannes Holopaiseen, joka on parhaillaan mukana TTK-ohjelmassa. ”Johanneksen kanssa olimme hiljattain kuvaamassa tv-sarjaa Räjähdyspiste, joka tulee ulos ensvuoden puolella. Johannes oli siinä keskeisin vastanäyttelijäni, hän on pääroolissa. Tämä liittyy tuohon juuri mainitsemaani keskeneräisyyden sietämiseen ja siihen, ettei täysin tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Johanneksen kanssa meille muotoontui kuvauksissa oma tekniikka kohtauksien tekemiseen. Juteltiin ensin vähän siitä mitä tässä nyt tapahtuisi, ja sitten pitikin jo laittaa kamera käyntiin. Sanottiin ”No, katotaan mitä tapahtuu!” ja sitten tapahtui aina jotain, mitä kumpikaan ei tiennyt ennalta. Se oli semmoista mahtavaa hetkessä olemista ja tutkimista.”

 Eli tässä on ollut vahingossa nyt vähän sama metodi? Nauhuri päälle ja katotaan mitä tapahtuu? Eli tuossako oli vastaus kysymykseen taidosta, jonka haluaisit oppia? ”Just näin. Yhtään ei tiedä mihin  suuntaan jutut meilläkin tässä lähtee. Eli vastaus kysymykseen on se, että haluaisin osata tanssia yhtä hyvin kuin Johannes Holopainen.”

 Onko sinulla koskaan ollut vaihtoehtoa B? Eli jos et olisi näyttelijä, mikä muu ala olisi mahdollisesti kiinnostanut? ”Mä olisin varmaan joku tutkija. Olisin halunnut lähteä opiskelemaan historiaa, mutta lukion opinto-ohjaaja sanoi ettei kannata, sillä alalla ei ole töitä. Sotahistoria on kiinnostanut mua aina. Sotatieteille kuulemma yritettiin keksiä suomenkielistä nimeä muinoin, ja yksi ehdotus oli tappo-oppi! Jos olisin sotatieteiden maisteri, käyttäisin itsestäni nimitystä tappo-opin maisteri. Se kuulostaisi sopivan tylyltä ja brutaalilta.”

Sanoo mies FCK NZS-paita päällä.

Felix Kersten (Jarkko Tiainen) ja Himmler (c) Mika Hiltunen

 Aiheesta toiseen sujuvasti. Käytkö itse katsomassa teatteria, ehditkö ja kiinnostaako? ”Kyllä kiinnostaa, mutta ehtimisen kanssa on haasteita. Vaimo käy iltatöissä ja meillä on sen verran pienet lapset, ettei heitä voi vielä jättää keskenään kotiin. Viimeksi kävin katsomassa Tampereen Teatterissa Niskavuoren nuoren emännän, se oli todella hieno juttu. Niskavuoret on muutenkin siitä loistavia näytelmiä, että niistä löytyy näyteltävää ihan jokaiselle roolihahmolle. On henkilöiden väliset suhteet ja paljon erilaisia suuntia sille miten näytellä. Näyttelijälle todella mielekästä tekstiä. Mutta jälleen kerran varsinainen vastaus kysymykseesi on se, että mahdollisimman paljon kyllä pyrin käymään teatterissa.”

  Millainen teatteri sinua erityisesti kiinnostaa, vai käytkö laidasta laitaan katsomassa? ”Mua kiinnostaa eniten puhenäytelmät ja draamat. Musikaaleja en jotenkin osaa katsoa. Näkemissäni on ollut aina itsestäänselvä yritys vaikuttaa katsojaan ja mua alkaa ärsyttää jos huomaan sen kaavan. Tässä tehdään nyt näin, jotta minusta tuntuisi tältä. Ne keinot on niin ilmiselviä. Ehkä mua ärsyttää myös se, että huomaan sen toimivan omallanikin kohdalla! No, toisaalta mua hätkähdyttää myös se suunnaton taito mitä musikaalit vaativat. Musikaaleja katsoessani mun on vaikea päättää mitä tai ketä mä katson – sitä tarinaa vaiko tiettyä huikeaa näyttelijää, joka virtuoosimaisesti tekee kaikenlaista samaan aikaan. Ehkä mä oon myös kateellinen, koska tiedän etten itse pystyisi samaan. Ollessani katsomassa musikaalia School of rock tajusin, etten pystyisi tekemään noista rooleista yhtäkään.”

 Onko jokin tietty esitys jäänyt erityisesti mieleesi vuosien varrella? ”Kaikki Meriteatterin esitykset! Niiden kohdalla mulla on tullut ensimmäistä kertaa sellainen olo, että tämä on minulle tuttu ja ymmärrettävä tyylilaji ja se on johtunut siitä, että tekijät ovat samaa sukupolvea kuin minä. Tämä on minun aikakauteni teatteria. Tämä on minulle tehty ja kertoo minun sukupolvestani.”

 Onko sinulla omia ns. esikuvia? ”Tanjalotta Räikkä! Häntä fanitan, ja hän on aina ollut todella kiinnostava näyttelijä. Olen päässyt hänen kanssaan työskentelemäänkin, mikä on kiva juttu. Omia kurssikavereitani fanitan tietysti myös. Mikko Kauppila on ikuinen ykkösidolini, jo vuodesta 2014.”

 Oliko sinulla muuten ”kumminäyttelijää”? ”Kyllä vaan, näyttelijä Kaisa Sarkkinen. Ennen Nätyä opiskelin teatteri-ilmaisun ohjaajaksi ja tein työharjoitteluni Teatteri Telakalla. Olin ohjaaja Ari Nummisen assistenttina Petroskoi-nimisessä näytelmässä. Kaisa näytteli siinä esityksessä myös. Se Petroskoi oli kolmen teatterin yhteistuotanto. Siinä oli mukana virolainen Rakvere Teater, Teatteri Telakka ja Teatteri Vanha Juko. Esityksiä tehtiin kolme erilaista, ja mukana oli näyttelijöitä jokaisesta teatterista. Oli tosi hienoa nuorelle miehelle päästä näkemään sellaisen esityksen prosessi. Esityskokonaisuus voitti teatteritaiteen valtionpalkinnon ja kävimme hienoissa juhlissa Helsingissä. Sattumalta tuleva kurssikaverini Katariina Havukainen oli assistenttina Lauri Maijalan ohjaamassa Kullervo-esityksessä, joka kuului samaan kolmen esityksen sarjaan. Vuotta myöhemmin olimme kurssikavereina Nätyllä. Vitsailtiin koulussa, että täällä me ollaan Nätyn ykköskurssilaisina ja meilläpä on teatteritaiteen valtionpalkinto. Vaikkei se nyt ihan suoraan meille tullut, mutta pieni siivu saatiin molemmat kuitenkin.”

 Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä”, jos saisit oikein fantasioida asialla ja valita ihan kenet tahansa? ”Me ollaan Katariinan kanssa jo fantasioitu, että meidän pitäisi näytellä yhdessä joskus. Jostain kumman syystä me ei olla näytelty yhdessä, ei paljoa edes koulussa. Musta tuntuu, että meillä olisi hyvä yhteys ja kemia. Sanotaan se nyt julkisestikin, niin ehkä se tapahtuu! Jos vastaisin vaikkapa Willem Dafoe, niin se ei koskaan kuitenkaan tapahdu.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”No Mikko Kauppilan kanssa tietysti laulaisimme Vanhan holvikirkon, tuon kuuluisan dueton. Enhän minä tiedä mitään duettoja kun en ole musikaali-ihmisiä. Silloin kun jotain lauletaan yhdessä niin se on duetto!”

 Jokuhan vastasi kerran duettokumppaniksi minut, en tosin enää muista kuka. ”Niinkö? Ja kappale oli varmaankin Tiikerihai?”

 Tiikerihai, mitä ihmettä? Oletko muuten laulanut karaokea? ”Kerran vain, kappale oli Ikkunaprinsessa. Lähdettiin viitisen vuotta sitten isäni ja pikkuveljeni kanssa Tallinnanlaivalle, ja kaikki laulettiin yksi kappale karaokessa. Muiden laulamisia en kyllä muista.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Hyvät esitykset inspiroi. Etenkin silloin, jos esityksestä jää semmoinen ”Putte-possun nimipäivät”-olo, eli oi jospa oisin saanut olla mukana. Taiteen kokeminen monipuolisesti inspiroi, kuvataiteet ja muut. Museokortti on siitä hyvä keksintö, että sitä voi höylätä hillittömästi. Innostus myös tarttuu. Kun joku oikein innostuu asiastaan ja on siitä motivoitunut, se tarttuu kyllä. Semmoisessa ympäristössä on tosi nastaa olla töissä. Yksi esimerkki on tanssija-koreografi Jukka Haapalainen. Hänen ja puolisonsa Sirpa Suutari-Jääskön kanssa voisin tehdä ihan mitä vaan! Saivat minut jo tanssimaan Sudenmorsiamessa.”

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”, voiko sitä selittää vai onko sitä edes olemassa? ”Minusta taikuus on siinä, että ihmiset kokoontuu yhteen. Näyttelijät ja katsojat kokoontuvat fiktion äärelle yhdessä. Jos sitä yrittäisi järjellä selittää, ei tulisi mitään. Jos ulkoavaruudesta tulisi alien ja sille selittäisi, että meillä täällä Suomessa on rakennus, jonne ihmiset menevät istumaan penkeille pimeään saliin ja katsovat kun toiset ihmiset esittävät tarinaa, niin eihän se kuulosta järkevältä yhtään. Alien lähtisi samantien takaisin sinne mistä tuli, ei tarttisi viedä ketään johtajamme luo. ”Eihän tuo kansa kelpaisi edes orjuutettavaksi!” Eihän tässä ole mitään järkeä, vaan silti sitä tehdään. Siinä on varmaan se taikuus. Minä vähän karsastan taika-sanoja ja energioita. Minusta taikuus on siinä, että tämmöisessä kylmässä ja kapitalistisessa maailmassa on paikkoja, jonne ihmiset kokoontuvat yhdessä. Se tuntuu hätkähdyttävältä.”

 Ja tämä hullu perustaa vielä blogin tämän järjettömyyden ympärille. ”Niin, sinäpä sen sanoit. Ja haluaa jutella asiasta. Eihän tässä ole mitään järkeä! Mutta ollaan järjettömiä yhdessä. Ihmiset haluaa kokoontua leikin ympärille. Yhdessä.”

(c) Henni Hyvärinen

 Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja esityspäivinä tai ennen esitystä? ”Jokainen esitys muodostaa omanlaisensa tavan valmistautua. Opin harjoituskauden aikana, että miten juuri tässä esityksessä näytellään ja miten juuri tähän esitykseen kannattaa valmistautua. Ei mulla mitään tiettyä rutiinia ole, paitsi että lämmittelen ruumiini. Nostan vähän sykettä, ettei tulisi revähdyksiä tai muuta yllättävää esityksessä. Siihenkään ei ole mitään tiettyä kaavaa. Kesällä pyöräilin Pyynikille 8 km ja illalla esityksestä kotiin. Seinäjoen Kaupunginteatterissa esitimme Florian Zellerin hienoa näytelmää Poika. Tiktokista olin seurannut nuoria, jotka kertoivat omasta masennuksestaan ja seurasin, mitä biisejä käyttivät niissä videoissaan. Tein niistä biiseistä soittolistan, jota kuuntelin samalla kun tein maskiani ennen esitystä. Siinä oli sen esityksen valmistautuminen.”

Tässä vaiheessa on pakko korjata pöytäliinaa, joka on tippumaisillaan… Koko huone tuntuu olevan jollain tavalla vinksallaan muutenkin.

 Onko sinulle sattunut jotain erikoista sählinkiä lavalla? ”Tätä on kysytty aikaisemminkin ja mulle ei ole kyllä sattunut yhtikäs mitään jännää, tai sitten en vain muista. Luulisi, että Tuntemattomassakin olisi tapahtunut vaikka mitä, vaan eipä tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Esitysten keskeytyksiä tapahtui kyllä, mutta niissähän ei ollut mitään hauskaa. Kesähelteellä keskeytyi yksi esitys kolme kertaa, mutta sehän oli ikävä juttu eikä hauskaa. Kotonakin koitin tätä miettiä, vaan ei. Anteeksi nyt kun olen näin tylsä. Seuraavalla kerralla pitää varmaan itse aiheuttaa joku kömmähdys niin on edes jotain mistä kertoa legendaarista tarinaa.”

 Entä onko sattunut jotain erikoista kohtaamista yleisön edustajan kanssa? Onko sinua pysäytetty kadulla tai muuta vastaavaa? ”No tähän mulla on sentään yksi juttu! Olin kerran Kampin Lidlissä ostamassa limonaadia. Joku vanhempi mies tuli sanomaan mulle, että ”Oot sitten päässyt eroon sammakon olomuodosta!” Olin siinä sitten, että anteeksi mitä. Mies toisti lauseensa. Mä en ymmärtänyt ollenkaan. No, se äijä oli sekoittanut mut toiseen Lidlin prinssiin, joka jossain mainoksessa muuttui sammakoksi tai miten nyt sitten olikaan. Absurdi tilanne, ja vielä Lidlissä. No tämäkään ei nyt varsinaisesti ollut kohtaaminen katsojan kanssa, kun hän erehtyi henkilöstä. Lidlissä on kaikki mahdollista! Ei mulle näemmä koskaan tapahdu mitään hauskaa ja yllättävää. Ihmisten katseet kyllä huomaa, mutta ei mua täällä Tampereella koskaan pysäytellä. Kerran olin Ilomantsin torilla ja taas joku vanhempi mies tuli kyselemään, että ”Muistatkos minut?”. En kyllä muistanut. Mies vähän tuohtuikin ja totesi olleensa ukkini kanssa 60-luvulla Rajavartiolaitoksella töissä. Miten minä voisin semmoisen muistaa! Totta kai olisi pitänyt. Apinan tuntee kaikki, varsinkin Ilomantsissa.”

 Minuahan tuijotti kerran baarissa eräs vanhempi mies (yllätys yllätys) todella pitkään ja lopulta tuli kysymään, että olenko tv-kuuluttaja kun jossakin katselee minua lähes päivittäin. No, minähän olin lähikaupan myyjä, että melkein sama asia kuin tv-kuuluttaja. ”Minä näin kerran teatterissa Lidlin myyjän ja melkein tervehdin! Miten monta kertaa oon muuten maininnut Lidlin tässä haastattelussa? Pyöriikö mun koko elämäni Lidlin ympärillä? Se nyt on kuitenkin meidän lähikauppa ja siellä tulee tehtyä suurin osa meidän ostoksista.”

 Tämä nauhurikin on Lidlistä ostettu 13 vuotta sitten ja hyvin on palvellut! Tulevia roolejasi, vai voiko mitään paljastaa? ”Tulossa on kaikenlaista, leffaa ja teatteria, mutta mitään en saa vielä paljastaa ikävä kyllä. Paitsi se Räjähdyspiste, mutta en tiedä milloin se tarkalleen tulee ulos. Ohjaaja Petri Kotwican kanssa olen tehnyt pari juttua tätä ennenkin, ja hän on kyllä yksi suosikkiohjaajistani. Ja Johannes on pirun kova näyttelijä, hänen kanssaan oli älyttömän mukava tehdä töitä.”

 Millaisia terveisiä lähettäisit nuorelle itsellesi? ”Sanoisin, että älä ota niin vakavasti kaikkea. Ja että kaikki järjestyy.”

 Kerro joku hyvä muisto? ”Ihan mikä tahansa? Se, kun kävimme Nätyn kanssa luokkaretkellä Helsingissä katsomassa Kansallisteatterissa Molièren Saiturin. Reissun jälkeen kävelimme Nätyltä kurssikaverini ja hyvän ystäväni Aten kanssa Härmälään, se oli kiva retki.”

 Osaatko imitoida ketään? ”En yhtikäs ketään.”

 Minullahan on sitten myös salainen imitointitausta, hyvänä päivänä lähtee niin Juha Hurme, Juho Milonoff kuin Eero Ritalakin. Voin laittaa sinulle äänitiedostona parhaat palat joskus. No, jatketaan. Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, niin millainen esitys se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Minun elämäni on aina ollut hyvin tasaista ja tylsää. Siitä ei tulisi kovin kiinnostava esitys. Sen nimi voisi olla Tylsyyden ylistys ja se olisi performanssi, joka kestäisi kolme päivää. Siinä ei tapahtuisi mitään. Siinä paistettaisi kananmunia ja käveltäisi paljon, ei muuta. Mua esittäisi Reidar Palmgren. Tasaisuuden ylistys olisi nimi!”

 Pyynikillähän sitä olisi hienoa esittää. Katsomo pyörisi ja väki jännityksellä joka pyörähdyksellä odottaisi, että mitäs seuraavaksi. Ja siellä se Reidar istuu samassa paikassa kananmunia paistamassa eikä virka mitään. ”Reidar kysyisi joka kierroksen jälkeen, että vieläkö te täällä olette. Joka kierroksella muutama katsoja lähtisi surutta menemään. Mutta ei, minun elämästäni ei saataisi mitään kiintoisaa aikaiseksi. Yleensähän niille ihmisille, jotka on paljon matkustelleet tai sekoilleet kaikenlaista sanotaan, että sinun elämästäsi saisi hyvän kirjan tai vaikkapa elokuvan. Minun mielestäni hyvä kirja tulisi yksittäisestä elämää mullistavasta asiasta, ei sarjasta erinäisiä tapahtumia.”

 Kyllä minä voisin katsoa Pyynikillä Reidar Palmgrenia paistamassa kananmunia! ”Niin minäkin! Yksi esitysunelmani olisi muuten sellainen, jossa Reidar olisi isäni ja minä ja Mikko Kauppila oltaisiin veljekset. Me oltaisiin niin hyvä combo. Mulle on monta kertaa sanottukin, että Reidar voisi näytellä mun isääni.”

KonsTalle (kuvan otti Kons)

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja sankarin nimi? ”Se olisi Kaapelimies. The Cableman. Vaimoni aina nauraa mulle, kun olen vähän teknologianörtti. Olen katsellut Youtubesta videoita, joissa arvostellaan keskenään HDMI-kaapeleita. Oon piirrellyt kaapelikarttoja, että mikä menee mihinkin. Vaimoni nauraa ja pilkkaa mua kiinnostuksestani kaapeleihin. Olisin siis Kaapelimies. Missä vain tarvitaan kaapelia, niin meikäläinen ilmestyy paikalle. Mulla olisi takki, joka olisi täynnä erilaisilla liitännöillä olevia kaapeleita. Voisin auttaa kaikissa kodin kaapelitarpeissa.”

 Ja luultavasti Lidlistä olisi nämä kaikki kaapelihankintasi? ”Tietysti Lidlistä! Einhell-mies olisi totta kai myös hyvä. Akkuporakonemies. Sen hankin Bauhausista. Einhellillä mennä jyrryyttäisi vain joka paikkaan. Hitsi, Einhell-mies olisi kyllä oikeasti parempi. Akkuporakoneista en kyllä ymmärrä mitään, mutta kaapeleista ymmärrän, joten mennään sillä minkä ensiksi vastasin.”

Tylsäksi ja tavalliseksi ihmiseksi olet kyllä hämmentävän hauska yksilö. Jatketaan. Jos ihminen vetäytyisi näihin aikoihin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? Viihdykettä, eväitä kenties? Etkä saa nyt vastata kaapeleita ja Einhelliä! ”Höh, just olin sanomassa niitä. Villasukat ottaisin. Yleensä ennen nukahtamista katselen kaapelivideoita, joten niitä ottaisin. Mulle muuten tulee semmoisia kiinnostuskausia. Kiinnostun todella intensiivisesti jostain asiasta, josta ahmin sitten kaiken tiedon. Sama kiinnostus on herännyt esimerkiksi kameroista ja näyttelemisestäkin. Talvipesään ottaisin kananmunia, valurautapannun, retkikeittimen ja pikakahvia. Niillä pärjäisin talven yli.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Haluaisin mennä 30-luvun alun Saksaan. Haluaisin nähdä, että miten se oli mahdollista, että tuollainen tuhokoneisto lähtee liikkeelle pikkuhiljaa. Miten tavalliset ihmiset lähtevät sellaiseen mielettömyyteen mukaan.”

 Mikä olisi ns. vaalilauseesi tai markkinointilauseesi, elämäkertasi nimi tai vastaava? ”Siinä voisi olla jotain, mitä mä haluaisin olla ja mitä toivoisin muiden ajattelevan minusta. Siinä lukisi lyhyesti ja ytimekkäästi ”Hyvä ihminen” * . Sitä mä yritän päivittäin olla.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Miten sinä jaksat käydä teatterissa noin paljon ja mikä havainto sulla on siitä, että miten suomalainen teatteri on kehittynyt näiden vuosien aikana?”

 Huolimatta siitä, että olen nähnyt liki 1400 esitystä, tulee ajoittain vastaan esityksiä, joissa tunnen olevani elämäni ensimmäistä kertaa katsomossa. Toinen juttu on se, että olen nähnyt esityksiä, joista en ymmärrä välttämättä yhtikäs mitään enkä osaa sanoittaa kokemustani, ja silti kotimatkalla alkaa ykskaks itkettää. Esitys iskee tajuntaan viiveellä. Ja miten suomalainen teatteri on kehittynyt? Hmmmm. Aiemmin en tietenkään seurannut niin tiiviisti mitä teatterikentällä tapahtuu enkä kaikesta ole täysin kartalla edelleenkään, paljon menee ohi, mutta mielestäni ohjelmisto on monipuolistunut ja tietynlainen ”tunkkaisuus” on pois. Uusia, rohkeita tekijöitä tulee koko ajan. Takuulla löytyy jokaiselle jotain katsottavaa, eri puolilla Suomea. Olen ylpeä suomalaisesta teatterista. Täällä on osaamista ja kovia tekijöitä todella paljon. Ja minulle on riittänyt katsottavaa runsaasti joka vuosi. Kai teatteri-intoiluni hiipuisi, jos ei olisi kiinnostavaa katsottavaa ja uusia kasvoja.

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Käykää teatterissa! Teattereiden olemassaolo ei ole mikään itsestäänselvyys. Kun lukee uutisia vaikkapa kulttuurin rahoituksesta…”

 Voi itku, nyt tulee jo viimeiset kysymykset. Mitä aiot tehdä seuraavaksi, tämän juttuhetken jälkeen? ”Me selvittiin tästä, eikä mennyt kuin pari tuntia! Mä lähden kotiin ja olen lasten kanssa illan, vaimo lähtee töihin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Aamu

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Moiccu!

3. Mikä sytyttää sinut? - Nitroglyseriini. Älä naura! Sä sanoit ettei saa miettiä liikaa!

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Laiskuus

5. Suosikkikirosanasi? - Helvetti

6. Mitä ääntä rakastat? - Omien lasteni ääntä

7. Mitä ääntä inhoat? - Mopojen ääntä

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Pappi

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Opettaja

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Mitäs vanha paska!

Irwin - Mies joka valitsi väärin / Hämeenlinnan Teatteri

 "Taas syksy on, on jo lokakuu, koivikon lehdet kellastuu..."

 Laskeskelin nähneeni ainakin neljä eri Irwin-aiheista näytelmää viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, kaksi eri Irwiniä ja viidessä eri paikassa. Täytyy tunnustaa, että ensin huokaisin syvään nähdessäni ensimmäiset mainoskuvat Hämeenlinnan Teatterin syksyn toisesta kantaesityksestä. Ei kai nyt taas Irwiniä! Sitten kiinnostuinkin ja annoin mahdollisuuden, sillä tässähän tuntuisi olevan hiukan toisenlainen tulokulma hänen elämänvaiheisiinsa.

Lautturi ja Irwin 

 Alkutilanteessa ollaankin Chevy Vanin takapenkillä alkuvuodessa 1991. Olin muuten noihin aikoihin juuri aloittanut hotellivirkailijaopinnot Vaasassa ja muistan saaneeni äidiltäni postitse kortin, jossa kuulumisten päätteeksi kerrottiin ilmoitusluonteisesti Irwinin kuolemasta. Hämmentävää oli se, että hän oli kuollessaan vain 48-vuotias. Minä kun olin pitänyt häntä vähintään kuuskymppisenä! Raskas työ, raskaat huvit. Irwin (Lasse Sandbergin upean sielukkaasti tulkitsemana ja sisäistettynä) joutuu jonkinmoiseen välitilaan, josta mystinen Lautturi (Jyri Ojansivu) hänet kyytiinsä poimii. On toistaiseksi epäselvää minne Irwin/Antti on matkalla lopulta, ja Lautturin pestinkin pitäisi päättyä tähän kyyditettävään. 

 On kuumottavaa ajatella, että Tuonelan lautturin kyydissä saisit katseltavaksesi oman elämäsi käänteitä, niin riehakkaita kuin ikäviäkin, ja joutuisit miettimään, että olisiko käynyt toisin, jos olisit tietyissä tilanteissa toiminut eri tavalla. Irwin saa katseltavakseen niin lapsuusmuistot kuin Syksyn sävel -kilpailut, rakkaudet, verokikkailut, ryypiskelyt, pakkohuutokaupat. Hamppari (Petja Lähde aina yhtä mainion svengaavine jalkoineen) hyppää kehiin ja saa heti kättelyssä pikkupoikana Vexi Salmelta (kerrassaan verraton Johanna Reilin) köniinsä. Siitä saa alkunsa pitkä ystävyys ja yhteistyö. 

Vexi ja Umpivintti 

 Erittäin ansiokasta duunia on tehnyt Antti Paranko tuttujen biisien sovitusten kanssa, ja on mukava kuulla vähän toisenlaisiakin versioita. "Äiti" herkistää mieleni täydellisesti ja kuullaanpa myös yksi kappale, jonka kuulin ensimmäistä kertaa - "Maskin takana". Menevämpien rallien kohdalla yleisökin intoutuu taputtamaan rytmikkäästi mukana. Että niille ihmisille tiedoksi, jotka odottavat kuulevansa Irwinin tuotantoa - kyllä löytyy, ja bonuksena saa mukaansa kotiinviemisiksi paljon muutakin. Ja nähdäänpä hahmogalleriassa mm. Temusta tilattu Kerberos sekä Markut Veijalainen ja Aro. 

 Loppu tuli näytelmässä vähän yllättäen. Niinhän se on elämässäkin. 

  Olen kokenut poikkeuksellisen haastavaksi tästä musiikkinäytelmästä kirjoittamisen. Ei oikein tunnu lähtevän. Tekstiä nimittäin. Tarkempaa havainnointia. Arki on rullannut omalla painollaan, pieniä ja suuria ilonaiheita aika-ajoin toki, mutta välillä on iskenyt suunnaton haikeus. Reilu kuukausi sitten saimme todella surullisia uutisia, kun näyttelijä Tomi Alatalo menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen. Hänen oli alunperin tarkoitus olla nuoren Irwinin roolissa, vaan toisin kävi. Yritin parhaani mukaan olla ajattelematta häntä esityksen aikana - välillä onnistuin, välillä en. Kauniisti oli huomioitu Tomi käsiohjelmassakin ja kuulemma ensi-illan loppukiitoksissa, jossa en siis ollut katsomassa. Tänään sitten tajusin sen, että Tomia on lupa ajatella ihan milloin vain, vaikka kesken esityksen. Kukaan ei voi sitä minulta kieltää. Hän on varmasti työryhmänkin ajatuksissa läsnä. Elämä jatkuu ja show must go on. 

"Vain elämää, ei sen enempää, sun muistos koitan säilyttää"

~

IRWIN - MIES JOKA VALITSI VÄÄRIN / Hämeenlinnan Teatteri 

Kantaesitys 22.10. 2025, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Rooleissa : Lasse Sandberg, Petja Lähde, Natalil Lintala, Jutta Järvinen, Birgitta Putkonen, Jyri Ojansivu ja Johanna Reilin 

Käsikirjoitus ja ohjaus Petja Lähde, koreografia Elina Lähde, lavastussuunnittelu Oskari Löytönen, pukusuunnittelu Satu Suutari, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Liisa Sormunen, äänisuunnittelu Sakari Kiiski, valosuunnittelu Immanuel Pax, videosuunnittelu Veikko Pulli sekä musiikin sovitus ja taustanauha Antti Paranko 

Esityskuvat (c) Eetu Keränen / Luala 

Näin esityksen kutsuvieraslipulla 24.10. 2025, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!

Nauru pitkästä ilosta - juhlarevyy / Suomen Komediateatteri

 Heti alkuun kolmikymmenkertainen eläköönhuuto Suomen Komediateatterille! Näinä aikoina on älyttömän hienoa, että on instanssi, jonka päätarkoituksena on saada kansa viihtymään ja pariksi tunniksi unohtamaan kaikki arjen murheet. Näiden kolmen vuosikymmenen aikana nimi, esiintymispaikat ja tekijät ovat vaihtuneet vaan yksi asia pysyy - tekemisen meininki ja kupliva ilo! Se jos mikä on tärkeää ja aplodien arvoista. Korotan miimistä kuohujuomaa täällä kotosalla nyt.

Kuva (c) Suomen Komediateatteri

 Huomionarvoista on sekin, että Suomen Komediateatterilla ja tällä blogilla on erikoinen yhteys. Blogini ensimmäinen teksti on nimittäin joulukuulta 2009, kun kävin katsomassa Komediateatteri Arenan (teatterin nimi silloin) revyytä, joka oli nimeltään yllättäen The Revyy. On erittäin laadukas kirjoitus (linkki ohessa) ja huomaa, että ensimmäisiä juttujani... Lavallahan silloin näytti olevan muiden muassa Teemu Aromaa ja Kiti Kokkonen! Käsiohjelmassa oli mukavasti luetteloituna kaikki produktiot ja laskeskelin nähneeni niistä kaksitoista, tämä juhlarevyy mukaanlukien. Aika paljon, mutta varsinaisia revyitä ei juurikaan. Monipuolista ohjelmistoa on ollut, siitäkin peukku ylös. 

 Vaikka olinkin reippaasti univelkainen (hmmm, voiko olla reippaasti väsyksissä?) ja lokakuinen sadepäivä masensi, tuntui silti tärkeältä olla paikalla muiden ensi-iltavieraiden joukossa. Siteeraan nyt itseäni vuosien takaa : "sketsejä ja lauluja vuorotellen, mitäs sitä nyt revyyssä muutakaan..." Samalla kaavalla siis mennään edelleen. Ajankohtaisia ilmiöitä ja henkilöitä, laulua, tanssia, sketsejä. KAJ, Teemu Keskisarja ja karhulla ratsastava Putin sulassa sovussa. Sketseistä osa toimi erinomaisesti, osa ei niinkään. Sama huumori ei toimi kaikille, niin se vaan on. Itseäni huvitti eniten Teemu Aromaan pienin sisäisin keinoin artikuloiva vedenmaistattaja, ja kovasti liikutti Petrus Kähkösen ja Eeva Soivion iäkäs pariskunta, vierellään nuorempi pari (Anssi Heikkilä ja Anniina Koivuniemi) kauniin tanssin pyörteissä. 

 Jokaisessa esityksessä nähdään myös vaihtuva kunnia/juhla/yllätysvieras, jota ei kerrota etukäteen. Lista nimistä on kyllä nähtävissä netissäkin ja käsiohjelmassa, joten jokainen voi arvuutella, että kukahan näistä tällä kertaa. Arvaukseni ensi-illan vierailevasta tähdestä osui nappiin. Estradilla improvisoidussa sketsissä nähtiin itse Titta Jokinen, yksi teatterin perustajajäsenistä, ja upeasti hän kyllä veti. Tämä osuus oli illan hulvattominta antia, yllättävyys toimii ainakin meikäläiselle. Huomasin myös liikuttuvani erityisen kovasti eräästä, joka Titan lavalta saatteli pois. 

 Mainio livebändi, hämmästyttävän nopeita asun- ja hahmonvaihtoja, perinteinen hulvaton artistipotpuri ja varsinkin katsomoon välittyvä hyvä fiilis - ja kirjaimellisesti korkealta ja kovaa laulava Petrus Kähkönen! Siinä muutama hyvä syy lähteä vaikkapa ystäväporukalla Peacockiin viettämään yhteistä mukavaa iltaa. Pikkujouluaikaanhan tämä sopii myös erinomaisesti. 

 Kiitos Suomen Komediateatteri näistä vuosista ja pitkää ikää edelleen!

 ~

NAURU PITKÄSTÄ ILOSTA - JUHLAREVYY / Suomen Komediateatteri 

Ensi-ilta 23.10. 2025 Peacock-näyttämöllä, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Lavalla : Teemu Aromaa, Kiti Kokkonen, Linda Wiklund, Antti Tuomas Heikkinen, Eeva Soivio, Petrus Kähkönen, Kaisa Hela, Anniina Koivuniemi, Anssi Heikkilä sekä vaihtuva kunniavieras 

Livebändi Katja Lappi (kapellimestari), Janne Mathlin, Anssi Salminen, Kalle Ylitalo ja Sami Zimmermann

Käsikirjoitus Misa Palander (vastaava käsikirjoittaja) ja lisäksi Teemu Aromaa, Pirjo Heikkilä, Veikka Heinonen, Anna-Maija Ihander, Tiina Iisala, Kiti Kokkonen, Niina Lahtinen, Katja Lappi, Maria Oiva, Saana Peltola, Jussi Puhakka, Krisse Salminen, Janne Sarja, Tuomas Toivainen, Harri Veistinen sekä Leo Viirret, ohjaus Olka Horila, koreografia Marko Keränen, lavastussuunnittelu Oskari Löytönen, valosuunnittelu Jukka Kuronen, äänisuunnittelu Tapio Pennanen, pukusuunnittelu Maikki Lehto sekä maskeeraus- ja peruukkisuunnittelu Niko Sahlman

Näin esityksen kutsuvieraana ensi-illassa, kiitos Suomen Komediateatteri!

Kaunotar ja Hirviö / Tampereen Työväen Teatteri

 Sarjassamme ei niin syväluotaavia kirjoituksia ja musiikillista asiantuntemusta Teatterikärpäsen puraisuja ylpeänä esittää ... Kaunotar ja Hirviö! Oletan nyt, että tätä lukevalla on tiedossaan tarinan kulku, joten en lähde sitä kovin seikkaperäisesti avaamaan. Kirjoja ahmiva Belle elelee rakkaan isäukkonsa kanssa pienessä kylässä. Toisaalla jyhkeä linna, jonka seinien sisäpuolella lymyää prinssi, jonka ovelta tylysti käännytetty noita on kironnut elelemään hirviön hahmossa hamaan loppuun. Vai voisiko taika vielä jotenkin raueta? Mukana menossa liuta erinäisiksi esineiksi lumottua palvelusväkeä ja kylän mieskarkki Gaston yhdistetyllä metsästys- ja kosiomatkallaan. 

Kaunotar ja Hirviö

 

Mon Dieu! Mistä tietää, että ensi-iltareissu on onnistunut? Ainakin minun tapauksessani siitä, että harmitti istua Tampereen rautatieasemalla yli tunnin odottamassa junaa, jotta pääsisin kotiin mahdollisimman nopeasti. Päässäni soi vuorotellen "Tyttö sekä hän", "Gaston" ja "Vieraamme", ja lisäksi teki mieleni puhua rrranskalaisella korostuksella ja esitellä vähän habaa. Taksissa maltoin olla hiljaa ja pullistelematta. Ja tässä sitä kuulkaa istutaan koneen ääressä keskellä yötä kirjoittamassa, koska en yksinkertaisesti malta mennä nukkumaan.

Gaston kera ihailijoidensa

 Kaunotar ja Hirviö -musikaalin näin ensimmäistä kertaa liki 20 vuotta sitten Helsingin Kaupunginteatterissa (toki Disneyn piirretty oli myös tuttu). Aika on tehnyt tehtävänsä enkä muista siitä muuta kuin sen, että Hirviön roolissa oli nykyinen HKT:n johtaja Kari Arffman (jonka taisin bongata ensi-iltayleisöstäkin). Tästä Tampereen Työväen Teatterin spektaakkelista toivon muistavani enemmän vielä kiikkustuolissakin. Aika-ajoin tulee vieläkin nähtyä esityksiä, joita katsoessani ja kaikin aistein kokiessani muutun jälleen pikkutytöksi, joka on elämänsä ensimmäisiä kertoja teatterissa. Alkaa itkettää, kun lehtiä putoilee näyttämölle, linnut lentelevät, ukkonen jyrisee niin että penkki tärisee, livemusiikki soi huumaavana ja upea pääpari tanssii tanssii tanssii valtavan upeassa salissa, kattokruunujen loisteessa. Alkaa itkettää ihan vain siksi, että kaikki on niin kaunista ja ihmeellistä, ja minun silmieni edessä tapahtuu jotain äärimmäisen maagista. Kestohymy kasvoillani taas ihastelen hurmaavan Lumieren (Antti LJ Pääkkönen) intoilusta syttyviä liekkejä ja nerokkaan hersyviä sanaleikkejä (joista osa meni takuulla ohikin), Töpön (Antti Lang) verratonta toilailua ja Gastonin (Jonas Saari) ryhdikkäänmiehekkään itseriittoista pullistelua, ihailijajoukon roikkuessa takinliepeissä ja housunpuntissa kiinni. Olen varma, että jos samaan kylään olisi eksynyt eräskin Touko Laaksonen, olisi hän silmät kiiluen luonnostellut muutamankin lihaksikkaan hahmotelman tulevien sukupolvien iloksi. (Gastonista semmoinenkin huomio, että jo toistamiseen hra Saaren kohtalona on pudota kohtaloonsa suorin vartaloin Tampereella, hih.)

Rouva Pannu, Könni ja Kippo 

 Ennen näyttelijöiden julkistusta olin esittänyt universumille salaisen toiveen muutamien roolihenkilöiden suhteen ja tiedättekö mitä! Ne toteutuivat! Gaston, Lumiere ja Rouva Pannu (Petra Karjalainen) - täydellinen kolmikko minun makuuni! Nyökyttelin sitten hyväksyvästi muidenkin roolitusten suhteen ja montakin kertaa tuumasin itsekseni "No tietysti!" ja itku pääsi nähtyäni kuvissa ensimmäistä kertaa ihanan Kippo-kolmikon. Ensi-illan Kippona hurmasi Lucas Aidoo. Loppukiitoksissa viimeistään vakuutuin siitä, että pääparihan (Matti Leino ja Yasmine Yamajako) on täydellinen combo, enkä äkkiseltään muista kuulleeni niin valtavaa aplodimyrskyä. Väliaplodeitakin sateli kiitettävään tahtiin etenkin näyttäville, vauhdikkaille joukkokohtauksille ja tansseille ja Bellen aivan k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n kovalle voimaballadille. Tuntui ihan siltä, että nousen penkistä ilmaan pelkästä lauluvoimasta. Turhaan ei huudeltu katsomosta BRAVO moisen vedon jälkeen, huh. 

 Haluaisin nähdä tämän uudestaan vaikka heti. Herkkua kaikille aisteille ja taidokasta osaamista ihan jokaisella osa-alueella. Riemuvoitto! Mieletön määrä upeita pukuja ja asuoivalluksia, projisointien ja lavasteiden saumaton liitto, jylhä musiikki ja äänimaailma. Ja jälleen ohjaaja Samuel Harjanteen magic touch. Olen myös varma siitä, että illan kiehtovin kysymys kuuluu MITEN IHMEESSÄ SE TAPAHTUI? 

 Itseäni jäi myös mietityttämään se, että erittäin maukas väliaikaleivos näytti ensin väriltään metallinhohtoisen vihreältä ja ykskaks muuttuikin siniseksi? En käsitä. 

 Moni inhoaa sitä, että valon määrä on vähenemään päin ja marraskuu kolkuttelee jo nurkan takana. Aivan parasta väriterapiaa tarjoaa Kaunotar ja Hirviö, joten lippukaupoille siitä ennen kuin on liian myöhäistä. Katsomot täyttyvät takuulla kiivaaseen tahtiin. 

"Tulenliekkinä saavuit kerraaaan..."

 ps. Tässä hetkeä ennen yöpuulle kömpimistä hihittelen vieläkin sille, kun Lumiere & co. lähtivät etsimään muita. "Muuuut!" huuteli Lumiere mennessään. Yksittäinen sana, mutta pitkällinen riemu. Tämäntyylisestä huumorista nautin. Oivaltavaa, pilke silmässä ja kieli poskessa. Pitää hoksottimet valppaana!

 ~

KAUNOTAR JA HIRVIÖ / Tampereen Työväen Teatteri 

Ensi-ilta 22.10. 2025 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Yasmine Yamajako (Belle), Matti Leino (Hirviö), Jonas Saari (Gaston), Antti LJ Pääkkönen (Lumiere), Hiski Vihertörmä (Könni), Mika Honkanen (Maurice), Antti Lang (Töppö), Pihla Pohjolainen (Babette), Petra Karjalainen (Rouva Pannu), Heidi Kiviharju (Madame de la Grande Bouche), Lucas Aidoo/Iivari Luomala/August Emil Salmela (Kippo) sekä ensemble Eleonoora Martikainen, Heidi A. Kiviharju, Tanja Varha, Esme Kaislakari, Viola Kause, Rosa Lindblom, Marissa Lattu, Emilia Keskivinkka, Julius Martikainen, Miko Helppi, Julius Suominen, Ville Saarenketo, Jyrki Mänttäri, Roope Myllyselkä, Oskari Jauhiainen, Antti Keinänen, Iina Suomalainen, Soile Ojala, Chris Bewsher ja Henri Sarajärvi 

Sävellys Alan Menken, sanoitus Howard Ashman ja Tim Rice, käsikirjoitus Linda Woolverton, laulujen käännös Hanna Kaila, tekstin käännös Reita Lounatvuori, ohjaus Samuel Harjanne, kapellimestari Marko Hilpo, 2. kapellimestari Tony Sikström, koreografia Jari Saarelainen, lavastussuunnittelu Peter Ahlqvist, pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava, naamiointi Emmi Puukka, valosuunnittelu Eero Auvinen, videosuunnittelu Toni Haaranen, äänisuunnittelu Lauri Malin, illuusioiden suunnittelu Joni Pakanen, ohjaajan assistentti Henri Sarajärvi ja tanssikapteeni Soile Ojala 

Esityskuvat (c) Kari Sunnari 

Näin esityksen median kutsuvieraana ensi-illassa, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!

Kummituskvartetti / Näästi Teatteri, TTT-Klubi

 Olipa suunnaton ilo ja kunnia olla uunituoreen Näästi Teatterin ihkaensimmäisen tuotannon ensi-illassa! Harvinaista herkkua nykypäivänä. Kummituskvartetti (Ghost Quartet) on amerikkalaisen Dave Malloyn säveltämä, sanoittama ja käsikirjoittama konseptialbumi, jonka inspiraationa on toiminut New York Postin kannessa vuonna 2012 ilmestynyt järkyttävä kuva, jossa mies on juuri jäämässä metrojunan alle. Esityksessä neljä ystävystä kokoontuu musisoimaan, kertomaan jänniä tarinoita ja juomaan viskiä, ja edetään levyn raita kerrallaan, tunnelmasta toiseen. 

Vasemmalta Niina, Pyry, Jaakko ja Pia (c) Heikki Järvinen

 Näissä minulle aiemmin tuntemattomissa teoksissa on kiehtovaa se, ettei tiedä yhtään mitä on tulossa ja kaikki tulee täydellisenä yllätyksenä. Odotin nimen ja tiedonmurusten perusteella ehkä jotain perinteisempää tarinankerrontaa (mitä se sitten tarkoittaakaan), vaan sainkin jotain aivan muuta. Täytyy myöntää, etten pysynyt ihan täysin kärryillä henkilöhahmoista ja kaikista käänteistä, joten otteeni siltä osin hiukan herpaantui. Materiaali on haastavaa kieltämättä, ja musiikista tuli paikoin mieleeni vuosi sitten näkemäni dokumentti Sparks-yhtyeestä ja lisäksi säveltämänsä/käsikirjoittamansa musikaalielokuva Annette, joka oudon kiehtovalla tavalla imaisi mukaansa. 

 Kaikkeahan ei aina tarvitse ymmärtää, ja voi keskittyä vain ottamaan vastaan eräänlaisen konsertin ja performanssin suloisen sekoituksen. Nämä monilahjakkaat näästiteatterilaiset nimittäin hallitsevat täydellisesti niin laulamisen kuin muunkinlaisen äänen tuottamisen (Niina Alitalon huuto meni luihin ja ytimiin, uskomatonta) sekä erinäisten soitinten käsittelyn. Kaikkia soittopelejä en edes tunnistanut, vaan koitti myös hetki jonka voin rinta rottingilla laskea eräänsortin meriitiksi jatkossa: Olen soittanut rytmikkäästi tamburiinia suomenkielisen kantaesitysmusikaalin ensi-illassa! Varsin karnevalistinen ja yhteisöllinen meininki valtasi TTT-Klubin, ja siinä melskeessä unohtui täysin, että ollaan Tampereella. Välillä luulin istuvani jossain hämyisän jazzklubin uumenissa. Sankka tupakansavu ja punaviinilasillinen vain puuttuivat. 

 Osittain hämmentyneen mutta ehdottoman riemuisan vastaanoton ensi-iltayleisöltä sai Kummituskvartetti. Hattu päästä uudelle teatterille ja kantaesitykselle, ja pitkää ikää Näästi Teatterille. Mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavaa produktiota. Minulle usein parasta teatterissa on se, että ensin lähden hakemaan jotain juuri minulle suunnattua ja saankin kotiinviemisiksi jotain aivan muuta, mikä ei välttämättä ollut ihan täysin minun heiniäni, mutta vaikutuin, hämmästyin, yllätyin ja yllätin. Se jos mikä on hienoa. Onnistunut reissu!

 ~

KUMMITUSKVARTETTI / Näästi Teatteri 

Suomen kantaesitys 17.10. 2025 TTT-Klubilla, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Lavalla : Jaakko Wuolijoki, Niina Alitalo, Pia Piltz ja Pyry Smolander

Sävellys, sanoitus ja käsikirjoitus Dave Malloy

Ohjaus, suomennos ja valosuunnittelu Paavo Leppäkoski

Äänet esityksissä Christian Blomberg

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen 

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Työväen Teatteri ja Näästi Teatteri 

Haastattelussa Kasper Korpela ja Lauri Qvick

 Lokakuun alkupuolella 2025 kävin katsomassa Kansallisteatterissa näytelmän Täällä Pohjantähden alla. Näyttelijäjoukon nuorempaa kaartia edustavat Lauri Qvick ja Kasper Korpela, jotka tapasin esityksen jälkeen Kahvila Willensaunassa. Molemmille näytelmä on samalla myös taiteellinen opinnäytetyö. ”Pielaveeltä Kuopion vierestä keskeltä mettää” kotoisin oleva Lauri on syntynyt 1999, Salosta kotoisin oleva Kasper 2001.

Lauri (c) Aapo Salonen

Mitä harrastatte? Ehtiikö sitä mitään harrastamaankaan, kun Pohjantähden näytökset on liki nelituntisia,ja koulut ja muut vielä päälle?

Lauri : Mä tykkään hirveesti pelata Pleikkarilla ja vastineeksi liikkua luonnossa. Myös kalastus on ollut intohimona pitkään.

Kasper : Mä käyn tanssitunneilla ja ryhmäliikuntatunneilla, ja tällä hetkellä mun lemppari on ilmajooga. Se on hauskaa! Lenkkeilystä ja ulkoilusta pidän myös. Mua kiinnostaa lisäksi DJ-hommat, mutta se on ollut nyt vähän tauolla.

Kasper (c) Val Nevalainen

Ja sitten asiaan. Milloin ja missä teatterikärpänen puraisi?

Lauri : Mua puraisi ekan kerran vuonna 2008, olin silloin 9-vuotias ja mulla ei ollut kesällä mitään tekemistä. Isovanhempani toimivat talkoolaisina pielavetisessä harrastajateatterissa ja mä kysyin, että voisinko tulla mukaan vahtimaan liikennettä ja katsomaan esitystä. Siitä se lähti! Teatterinjohtaja tuli kysymään, että kiinnostaisiko mua näyttelijänhommat, ja seuraavana kesänä tehtiin sitten Pikku Pietarin piha Pielavesi-Teatteriin. Olin silloin 10-vuotias.

Kasper : Mulla ei oo mitään tarkkaa vuosilukua, mutta esiintyminen on aina ollut lähellä sydäntäni. Oon esiintynyt mökkiseuran juhlissa Paula Koivuniemenä, Marja Tyrninä ja Johanna Tukiaisena – tehnyt siis dragia lapsena jo! Salolaisessa Teatteri PROvinssissa näin The Sound of Musicin vuonna 2011, ja innostuin koska mukana oli paljon nuoria. Olin ujo lapsi, ja äitini ja kummitätini kannustivat mua menemään mukaan teatteriryhmään. Mäkin olin siis 10-vuotias!

Missä vaiheessa heräsi sitten ajatus, että tätä voisi tehdä kenties työkseenkin ja hakeutua opiskelemaan?

Lauri : Mä olin tehnyt harrastajana useamman vuoden kesäteatteria ja tykännyt kovasti. Olisko sitten ollut 2016-2017 kun tajusin, että on olemassa koulu, josta voi valmistua näyttelijäksi. Aloin haaveilla, että olisko ylipäätään mahdollista näin pieneltä paikkakunnalta lähteä Helsinkiin opiskelemaan, ja aloin etsiä lisää tietoa aiheesta. Mä pääsin TeaKiin vuonna 2021, kolmannella hakukerralla. Olin käynyt intin ja päätin, että jos tää kolmas kerta ei natsaa, mä lähden opiskelemaan sotilastieteitä Kadettikouluun. Olisin varmaan upseerismies nyt!

Kasper : On se ollut lapsesta asti tietynlainen unelma, ja muistan googlettaneeni mummin kanssa netistä lisätietoa. Olin jo harrastanut teatteria usemman vuoden, ja lopullinen päätös kirkastui vuonna 2019, kun Vuohensaaren Kesäteatteriin Saloon tehtiin musikaali Myrskyluodon Maija, jossa olin mukana. Sain hyvää palautetta ja siitä mut bongattiin tänne Helsinkiin StepUpin musiikkiteatterikoulutusohjelmaan, ja sitten päätin hakea TeaKiin ja Nätylle. Mä pääsin Nätylle ensiyrittämällä vuonna 2021. Vuotta aiemmin kahdeksantoistavuotiaana hain TeaKiin, en päässyt sisään mutta sain kannustavaa palautetta ja sen pohjalta menin vuodeksi Laajasalon opistoon.

Lauri : Mä hain Nätylle silloin 2021 myös, ne pääsykokeethan on aina ensin. Tipuin ekassa vaiheessa. Se oli sitä koronanjälkeistä aikaa ja muistan pääsykokeista sen, että oltiin maskit naamalla ja kumihanskat kädessä siinä raadin edessä. Oli se hurjaa touhua!

Kasper : Joo, se oli erikoista! Pääsykokeiden viimeisessä vaiheessa nähtiin vasta ihmisten kasvot kunnolla! ”Ai sä näytät tuolta!”

Lauri keskellä (c) Noora Geagea 

Missä eri teattereissa olette näytelleet? Laurin olen nähnyt nyt neljässä eri paikassa, Kasperin kolmessa.

Lauri : Mä oon näytellyt Pielavesi-Teatterissa, Koljonvirta Teatterissa Iisalmessa, Rauhalahti Teatterissa Kuopiossa, Helsingin Kaupunginteatterissa ja nyt Kansallisteatterissa.

Kasper : Mä oon näytellyt Salon Teatterissa Vuohensaaressa, Teatteri PROvinssissa, Savoy-teatterissa, Aleksanterin teatterissa StepUpin kanssa, Turun Kesäteatterissa Vartiovuorella, Tampereen Työväen Teatterissa koulun kanssa ja Kansallisteatterissa.

Mainitkaa muutama itsellenne merkityksellinen roolityö tai proggis.

Lauri : Kyllä se ensimmäinen roolini eli Pikku Pietarin pihan päärooli on tärkeä. Toinen käänteentekevä rooli on Koljonvirta Teatterin Tuntemattoman sotilaan luutnantti Lammio vuodelta 2017, se oli mulle iso juttu. Ja kyllähän on mainittava tämä Pohjantähti ja siinä Kivivuoren Oskun rooli. On ihan mielettömän hienoa päästä tekemään tuollaista tässä vaiheessa uraa.

Kasper : Mulle käänteentekevä oli se Vuohensaaren Myrskyluodon Maija, ja sitten Savoy-teatterin West Side Story. Sitä treenattiin samana vuonna kuin pääsin Nätylle. Ja onhan tää Pohjantähti huikee juttu olla mukana! Nyt ollaan tehty parin kurssikaverini ja äänisuunnittelijan kanssa Knife Jerks – Puukkojunkkarit -nimistä ihan omaa proggista, toivottavasti päästään esittämään sitä eri teattereihin vierailunäytöksenä.

Kasper keskellä (c) Kari Sunnari 

Mainitkaa joku tärkeä oppi tai ohjenuora, jota kannatte mukananne.

Lauri : Vaikee kysymys… Jukka Puotila on sanonut jossain haastattelussa, että näyttelijän tai esiintyjän ei pidä koskaan kertoa yleisölle sitä, että olipa paska veto tai eipä oikein nyt lähtenyt. Se on jäänyt nyt kaikumaan päähäni ja oon paljon miettinyt sitä. Ei mun tehtäväni oo vesittää yleisön kokemusta. Hoidan työni, ja meni omasta mielestäni näytös miten meni, otan aina sydän auki kiitollisena vastaan kaikki ajatukset ja kommentit.

Kasper : Oon parhaillaan kirjoittamassa kirjallista opinnäytettäni ja suurin havaintoni on se, että mulla ei oo näyttämölle mentäessä mitään tarvetta tai syytä riisua itseäni pois ollakseni jotain muuta. Voin pitää itseni näkyvissä ja siihen päälle luoda asioita. Aiemmin se itseni näkymättömäksi tekeminen on rajoittanut tekemistäni, ja tämän oivaltaminen on ollut mulle todella merkityksellistä.

Lauri : Ja mun kirjallinen opinnäytteeni käsittelee leikkiä, kirjoitushommat on ihan kesken vielä.

Kertokaapa vahvuutenne näyttämöllä mutta tehdään niin, että Lauri kertoo Kasperista ja Kasper Laurista.

Molemmat kuorossa : Oooooo miten siistiä! Mahtavan ihana kysymys!

Herrat kääntyvät silmät tuikkien toisiaan kohti, hymy korvissa.

Kasper : Mä aloitan. Sulla on Lauri ihan huikee huumorillinen rytmi ja sä oot uskalias ehdottamaan asioita. Äsken mainitsit leikin. Mulle tulee semmoinen mukavan kutkuttava olo kun kulisseissa kuulen sun olevan näyttämöllä, sulla on aina leikki mukana.

Lauri : Voi kiitos näistä sanoista. Sä oot Kasper tosi auki, ja on mahtavaa nähdä sun herkkyys. Sun supervoima on se, että pystyt olemaan jotenkin niin auki tyyliin ”tässä mä nyt oon, kattokaa”. Mä katson ihaillen, että jätkä vetää rotsi ja haavat auki, selkä suorana.

Herkistelemme tämän kysymyksen äärellä hetken kaikki kolme.

Kasper, onko sinulla ollut jotain ”vaihtoehtoa B”?

Kasper : Mähän en oo käynyt lukiota. Olin ensin puoli vuotta ammattikoulussa opiskelemassa parturi-kampaajaksi. Äitini oli parturi-kampaaja ja lapsena olin varma, ettei musta tule näyttelijää, joten siitä urahaavetta sitten. Se ei kuitenkaan ollut yhtään mun juttuni, joten vaihdoin visualistipuolelle. Ajattelin, että musta tulee valokuvaaja-graafinen suunnittelija-stailaaja. Olisin ehkä jossain luovassa suunnittelutoimistossa tai valokuvaajana. Haaveilen siitä vähän edelleen, olis hienoa olla jossain kuvauksissa stailaamassa porukkaa. Taiteeseen ja luovuuteen se tämäkin vaihtoehto liittyy.

Käyttekö itse katsomassa teatteria vapaa-ajallanne ja millainen teatteri erityisesti kiinnostaisi? Entä mikä esitys on jäänyt mieleen viimevuosilta?

Lauri : Silloin kun on aikaa, mä pyrin käymään katsomassa muiden juttuja. Eilen oli vapaapäivä ja vietin iltani TeaKilla tanssiteatterin parissa. Kolmas vuosikurssi oli tehnyt älyttömän hienon jutun, ja on ihanaa päästä katsomoon välillä. Noin muuten on tullut käytyä katsomassa monenlaista, ei ole mitään tiettyä genreä. Nyt mulla on hankittuna Q-teatterin Opettaja, nyt -näytelmään liput ja jotenkin on ihanaa, että sitä päivää vaan oottaa että näkispä jo. Q-teatterin The Pimpsons muutaman vuoden takaa on erityisesti jäänyt mieleeni, sitä tulee mietittyä usein. Keväällä kävin katsomassa täällä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä Angels in American, se oli toooooodella kova. Käsittämätön teatterikokemus!

Kasper : Nyt on aika ollut vähän kortilla. Ne tuntuu tulevan vähän rykelmissä, esitykset. Joskus tulee lyhyen ajan sisällä käytyä katsomassa ihan älyttömän paljon juttuja, ja sitten iskee ähky. Eilen olin Nätyllä, vuosikurssilaiseni tekevät taiteellista opinnäytetyötään, Esa Kirkkopellon ohjaamana. Oli virkistävää nähdä heitä. Vuosi sitten tuli käytyä Liikkeellä marraskuussa -nykytanssifestivaaleilla, sinne tulee todella paljon esiintyjiä ympäri maailmaa. Espoon Teatterissa on ollut mielestäni superkiinnostavia vierailuita ulkomailta. Olisi kiintoisaa lähteä pienelle teatterimatkalle esimerkiksi Berliiniin. Mullakin toi The Pimpsons kolahti, olin aivan rikki sen jälkeen. Lauri Maijalan juttuja oon nähnyt paljon – Punaorvot, Humiseva harju… Sitten pitää ehdottomasti mainita Samuli Niittymäen esittämä Plup plup – Two Water Bottles, se oli järkyttävän hyvä.

Täällä Pohjantähden alla (c) Nico Bäckström

Onko teillä kenties omia ns. esikuvia? Alalta kuin alalta.

Lauri : Ihailen suuresti rakasta ystävääni Antti Heikkistä. Hän on taitava kirjailija, näyttelijä, laulaja. Upea ihminen. Paula Vesalaa ihailen myös. Miten monialaisesti ihmiset pystyykin tekemään taiteen kentällä töitä! Ja onhan mun mainittava myös Roineen Eila. Hän oli mulle ensin Pikku Kakkosesta tuttu Eila-täti, mutta sitten kun aloin tutkia enemmän, että mitäs kaikkea hän on tehnyt… Herranjumala mikä tyyppi!

Kasper : Hieno kolmikko! Tää on kyllä vaikee kysymys… Mulle tulee ekana mieleen kaikki upeet naispuoliset artistit, Lady Gagat ja Beyoncéet. Oon aina ihaillut heitä. Suomesta mainittava Katja Küttner, hieno näyttelijä. Paula Vesala myös. Ja Vesa-Matti Loiri, legenda. Oon tajunnut hänen suuruutensa vasta jälkikäteen.

Onkos teillä omia ”kumminäyttelijöitä”?

Lauri : Mulla on kaksi, Jussi Vatanen ja Antti Tuomas Heikkinen. Loistavia näyttelijöitä ja hyviä tyyppejä molemmat.

Kasper : Mun ”virallinen” kummini on Miiko Toiviainen. Epävirallisia kummeja ja tukihenkilöitä on muitakin.

Kuka olisi unelmien vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä, jos saisi valita ihan kenet tahansa?

Lauri : Onhan se Loiri nostettava tähän. Sinikka Sokka ja Seela Sella! Sankareita kaikki.

Kasper : No todellakin vastaan Seela Sellan myös! Lisäksi Krista Kosonen, häntä oon ihaillut lapsesta asti. On mainittava myös upea Tiina Weckström. Hän on mukana meidän Pohjantähdessäkin, mutta olisi hienoa tehdä hänen kanssaan enemmän. Ja Ella Mettänen ehdottomasti, meidän lehtori!

Entä kenen kanssa haluaisitte laulaa dueton?

Lauri : Laulaja Ilta on upea ja uskomaton, ihan mieletön soundi äänessä.

Kasper : Martti Suosalo ja Jarkko Lahti esittivät Jacques Brelin kappaleita Suomussalmella muinoin. Martti Suosalon kanssa olis huikeeta vetää ihan mitä vaan, mutta mä ihailen myös Mirellaa. Olis ihanaa laulaa hänen kanssaan duetto.

Täällä Pohjantähden alla (c) Nico Bäckström

Mitä teidän mielestänne on ”teatterin taika”?

Lauri : Nyt tulee nopea ja keskeneräinen ajatus, mutta mun mielestä teatterin taika on siinä, että ollaan samassa tilassa useampi tunti tai lyhyempi hetki, ja yhtäkkiä unohdetaan kaikki arkiset asiat. Katsojana on ihana huomata, että ohoh nyt on mennyt kaksi tuntia ja oon ollut jossain aivan toisessa maailmassa. Esiintyjänä on ihanaa olla mukana tuottamassa sitä ”arkihuolesi kaikki heitä” -hetkeä katsojalle. 

Kasper : Katsojana mulle tulee tunne, että teos imaisee mut täysin toisenlaiseen maailmaan ja saa unohtaa kaiken muun. Esiintyjänä on huikeaa jakaa yhteinen hetki. Kun nykyään tuntuu siltä, että keskittyminen jakaantuu niin moneen eri paikkaan. Mulle lähtökohtaisesti taianomaista on olla läsnä juuri siinä hetkessä.

Kertokaa joku erikoinen sattumus, joka on tapahtunut kesken esityksen.

Lauri : No, Tuntemattomassa sotilaassa Lammio veti koko ajan röökiä. Nyt on hyvä paljastaa se, että mähän olin silloin alaikäinen enkä voinut ostaa röökiä itse, eikä mulla tietenkään ollut mitään käsitystä jostain teatteritupakasta. Veljeni oli täysikäinen ja pyysin häntä ostamaan vihreetä röökiä, sitä pystyisin vetämään lavalla. No, velipoika teki mulle källin ja yhteen esitykseen olikin ostanut punaista norttia. Vahvinta ikinä! Mulla oli semmonen tupakkarasia, johon katkaisin niistä tupakeista filtterit pois ja poltan holkilla. No, siinä sitten polttelen ja tajuan samantien, että eiiii tää ei oo vihreetä L&M:ää. Mulla lähti ääni melkein kokonaan, yritän jotain huutaa ja puhua samaan aikaan.

Kasper : Vartiovuoren Ronja Ryövärintyttäressä näyttämön keskellä oli pieni lampi, jonka yli käveltiin puupölkkyä pitkin. Kerran sitten liukastuin ja suoraan sinne lampeen. Eihän se mikään syvä ollut, mutta saapikkaat hiukan kastuivat. Useinhan siellä seikkaili linnut ja oravat näyttämöllä, luonto on niin lähellä. Se oli hauskaa.

Mitä ajatuksia toivotte katsojien vievät mukanaan Pohjantähden nähtyään?

Lauri : Toivoisin, että katsoja jää miettimään näkemäänsä ja sitä, että vaikka tarina, teos ja hahmot onkin fiktiivistä, kaikki on silti vahvasti historiassa kiinni ja tapahtumista on vain reilut sata vuotta. Että ei nyt samalla tavalla tehtäisi uudestaan. Nousee ihan karvat pystyyn kun miettii tätä.

Kasper : Mä toivon, että tästä jäisi mieleen se, että yritettäisiin ymmärtää toisiamme, ilman vastakkainasettelua. Jokaisella on oma totuutensa, mutta oltaisiin ihminen ihmiselle. Empatiaa toivoisin lisää tähän maailmaan.

Jos teistä tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoima ja hahmon nimi?

Lauri : Hälytin piippaa kireän tunnelman merkiksi jossain, ja nyt sitä pitää käydä vähän keventämässä. Tää olis Tunnelmankeventäjä, savolaisilla letkautuksilla varustettuna. Mitteepä tänne? Päällä kokovartalomuikkuasu, hahah!

Kasper : Jos jollakin on tylsää tai huono mieli, tää Räjähtävä Rokkari tulisi ja vetäisi uskomattoman shown. Päälläni olisi tiukka ihonmyötäinen nahka-asu, jossa olisi kaikenlaista pyrotekniikkaa mukana. Tulisuihkuja lentelisi joka suuntaan.

Jos saisi aikakoneella matkustaa menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne matkaisitte?

Lauri : Mä lähtisin 80-luvulle katsomaan Motörheadia livenä, ehdottomasti!

Kasper : Tää liittyy vahvasti Hair-musikaaliin ja 60-lukuun. Mua on kiehtonut New Yorkin hippimeiningit ja artistit, olis makeeta aistia sitä tunnelmaa livenä. Tai Woodstockiin!

Mitä terveisiä haluaisitte lähettää katsojille?

Lauri : Nautitaan ja tuetaan kulttuuria! Suomessa tehdään ihan valtavan hyviä juttuja, ne ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi. Käydään katsomassa ja kokemassa kotimaista kulttuuria, tämä on ainutlaatuista ja arvokasta.

Kasper : Tuohon ei oo oikeastaan mitään lisättävää. Teatteria kaikille!

Mitä haluaisitte kysyä minulta?

Lauri : Sä oot haastatellut todella monta henkilöä suomalaiselta taidekentältä. Kuka on jäänyt parhaiten mieleesi?

Vastataan jo kertaalleenmainittu Samuli Niittymäki ja lisäksi Peter Franzén, jonka haastattelu oli erään unelman täyttymys 12 vuotta sitten.

Kasper : Jos tehtäisiin kolmen henkilön monologiteos, ketkä kolme näyttelijää valitsisit siihen?

Jos saisin valita ihan kenet tahansa? Aika paha!

Lauri : No tässähän sulla on kaksi jo valmiina, kolmas enää puuttuu!

Vastataan nyt kuitenkin Matti Pellonpää, Ella Mettänen ja Johannes Holopainen. Voisi olla mielenkiintoinen combo.

Mitä aiotte tehdä seuraavaksi ?

Lauri : Mä lähden Espooseen asuntonäyttöön katsomaan, löytyisikö meidän perheelle sopiva kolmio.

Kasper : Ja mä menen syömään opiskelijaravintolaan ja sen jälkeen menen kuvaamaan yhden videon, jossa tanssin balettia. Ollaan molemmat yhdellä balettikurssilla, josta on oltu paljon pois ja nyt on korvaavia tehtäviä edessä. Sen jälkeen lepään, on ollut aika rankka viikko. Huomenna menen Tampereelle aamuksi kouluun, ja illalla on Pohjantähden esitys.

Perinteinen yhteiskuva, jonka nappasi Kassu :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : (Laurin vastaukset ensin)

1. Mistä sanasta pidät eniten? Persketti / Paska

2. Mistä sanasta pidät vähiten? Kiva / Jees

3. Mikä sytyttää sinut? Viski / Ihmiset

4. Mikä sammuttaa intohimosi? Negatiiviset ihmiset / Negatiivinen vittuilu

5. Suosikkikirosanasi? Perkules / Vittu

6. Mitä ääntä rakastat? Tyttäreni naurua / Harpunsoittoa

7. Mitä ääntä inhoat? Haarukka lautasta vasten / Viritettyjen autojen ja mopojen ääntä

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? Nuohooja / Toimiston johtaja

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? Poliitikko / Pääministeri

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? Hyvin tehty! / Tervetuloa paratiisiin!