The Addams Family / Turun Kaupunginteatteri

 Edellisen kerran näin The Addams Familyn Tampereen Työväen Teatterissa syksyllä 2013 ja nyt heti perään Turussa. Tässä välissä olisi ollut mahiksia nähdä se vaikka ja missä, mutta ei ollut jostain syystä intoa riittävästi. Työviksen visiitistä ei kauheasti muistikuvia jäänyt, ja tänne blogiinkin olin fiksusti kirjoittanut näkemästäni monta kuukautta varsinaisen reissun jälkeen. Oli siis suunnattava Turkuun lauantain päivänäytökseen ja tässä sitä nyt kirjoitellaan vain parin päivän viiveellä. 

 Addamsin perheen pölähtäminen goottibileisiin olisi epäilemättä kova juttu, vaan ei varmaankaan poikkeaisi muusta porukasta ainakaan vaatetukseltaan ja ulkoiselta habitukseltaan. Tai mistäs minä sen tiedän, goottibileissä kun ei ole liiemmin tullut käytyä. Pastellisävyjä ei tässä perheessä nähdä sisustuksessa eikä asuissakaan, ja huumorikin on varsin mustaa ja makaaberia. Charles Addamsin sarjakuvastahan tämä alkunsa sai, ja yksi suosikkisarjishahmoistani Nemi (piirtäjänä norjalainen Lise Myhre) sopisi joukkoon mainiosti mukaan synkistelemään.

 Nythän on käynyt niin onnettomasti, että perheen tytär Wednesday (Nomi Enckell) on mennyt rakastumaan "ihan tavalliseen" Lucas-poikaan (Lauri Mikkola), ja nuorukainen on vanhempineen tulossa illallisvieraaksi Addamsien kartanoon. Koko perheen pitäisi käyttäytyä ns. normaalisti ja muutenkin tehdä vaikutus herra ja rouva Beinekeen (Stefan Karlsson ja Heidi Kirves), Lucaksella ja Wednesdaylla kun on aikamoisia tulevaisuudensuunnitelmia, joista kaikki eivät vielä tiedä. Aluksi vaikuttaa siltä, että perheillä on eroa kuin yöllä ja päivällä, vaan kuinkas käykään. Ja mikä sitten on normaalia käytöstä ja mitä kaikkia salaisuuksia mahtaa illallinen pitää sisällään, kun ryhdytään pelaamaan hauskaa seurapeliä...

Morticia ja Gomez tangon pyörteissä 

  Olen aiemminkin istunut päänäyttämön parvekkeen ensimmäisellä rivillä ja sen hyväksi havainnut, näkee kokonaisuuden hienosti ja itse roolihahmotkaan eivät ole liian kaukana. Addamsin ydinperheen lisäksi lavalla koikkelehtivat ja tanssivat kohtalaisen kalvakat esi-isät, ja varsin irtonaistahan on kaikkien meno kun tanssijalkaa alkaa vipattaa! Vaan jestas että onkin mainio pariskunta Morticia Addams (Anna-Maija Tuokko) ja puolisonsa Gomez (Joel Mäkinen) - rouvan dramaattiset elkeet ja ilmeet yhdistettynä intohimoa pursuilevaan tummaan ja tuliseen herraan (joka on kyllä niiin vaimonsa ja tyttärensä vietävissä ja lumoissa, että!). Tämän parin tango oli niin kuuma, että minulla hehkui posket vielä kotimatkalla junassa! Mainioita hahmoja kerrassaan (jos näin nyt voi edes sanoa, ihanan synkeitä ainakin) ja mukana aimo annos myös huumoria mausteeksi niin sanallisina heittoina kuin liikekielenäkin. Gomez esittelemässä "miesluolaansa" iskä-Beinekelle, piileksimässä kidutustuolin takana ja pikkulapsen tavoin jankkaamassa "Kysy nyy-yt!", Morticia poistumassa ovesta hitaasti Vampira-tyyliin... Perheen poika Pugsley (en ole varma kumpi oli lauantaina roolissa, Otto Hovirinta vaiko Oliver Kangasluoma) ei saa unta, kun hirviö EI ole sängyn alla. Kuuhun rakastunut Fester-setä (Mika Kujala), lie kenen äiti Mumma (Riitta Salminen) salamyhkäisine pullovarastoineen ja varsin vähäpuheinen hovimestari Lurkki (Arne Nylander) täydentävät erikoista hahmogalleriaa. Nähdäänpä lavalla myös pikaisesti pari erikoisempaakin "vipeltäjää". Ja entäpä sitten se Beineken pariskunta, kun kumpikin uskaltaa paljastaa todellisen minänsä. Hurmaavaa kemiaa myös heillä keskenään. 

 Ketään ei varmasti yllätä se, että suosikkikohtauksessani lavalle saapuu itse viikatemies ja suuri joukko säihkysäärisiä glitterpukuisia parrakkaitakin piruja, jotka vetelevät viehkosti aikamoisia kuvioita! Olin tunnistavinani Fosse-henkistä askellusta, yhdessä Tanssii tähtien kanssa -ohjelman jaksossa kun sitä esiteltiin ja onhan koreografi Jukka Haapalainen tunnettu myös arvovaltaisesta TTK-tuomaristosta. 

Kalma kurkkii

 Useasti täällä kirjoittamani lause "Kyllä Turussa osataan!" piti jälleen pintansa. Ihastelin pukuja, lavasteita, musiikkia ja lauluja yhdessä ja erikseen. Kerrassaan verraton lisä teatterielämykseen oli yleisölämpiöstä löytyneet KONSTa Kuvataidekoulun oppilaiden mielettömän taidokkaat Addams-muotokuvat ja käsiohjelmasta bongatut Addamsin perheen kolkot vinkit Turku-matkailuun. 

~

THE ADDAMS FAMILY / Turun Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 5.9. 2025 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Joel Mäkinen, Anna-Maija Tuokko, Nomi Enckell, Mika Kujala, Riitta Salminen, Arne Nylander, Stefan Karlsson, Kirsi Tarvainen, Lauri Mikkola, Helena Rängman, Tero Koponen, Riikka Riikonen, Mikko Nuopponen, Emmi Kangas, Mikko Jokinen, Peter Nyberg, Heidi Kirves, Petja Pulkkinen, Sonja Pajunoja, Jukka Wennström ja Otto Hovirinta/Oliver Kangasluoma

Alkuperäisteos Charles Addams, teksti Marshall Brickman ja Rick Elice, sävellys ja sanoitukset Andrew Lippa, dialogin suomennos Tiina Puumalainen, laulujen suomennos Ilpo Tiihonen, ohjaus Tuomas Parkkinen, musiikin sovitus ja johto Jussi Vahvaselkä, koreografia Jukka Haapalainen, lavastussuunnittelu Teemu Loikas, pukusuunnittelu Pasi Räbinä, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Jessica Rosenberg, äänisuunnittelu Iiro Laakso ja valosuunnittelu Jari Sipilä 

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Veljeni Leijonamieli / Helsingin Kaupunginteatteri

Mainos/Lippu saatu Helsingin Kaupunginteatteri/HKT

 Jo oli aikakin! Tuntuu uskomattomalta, etten keski-ikäiseksi ehtineenä ole lukenut, nähnyt tai kuullut mitään tarinasta Veljeni Leijonamieli, joka on sentään yksi Astrid Lindgrenin rakastetuista klassikkoteoksista. Nimen toki tiesin, en muuta. Asiaan oli saatava pikainen korjaus, ja niin suuntasin marraskuisena keskiviikkona päivänäytökseen Helsingin Kaupunginteatterin Suurelle näyttämölle. Seuranani suuri joukko koululaisia ja muitakin katsojia tietysti... 

Joonatan ja Korppu 

 Ensimmäiseksi hämmennyin nimestä. Olin aina luullut, että "Veljeni Leijonamieli" on yksi tietty henkilö, urhea iso- tai miksei pikkuvelikin. Jos olisin tarkemmin tutkinut asiaa, ruotsinkieliseltä nimeltäänhän teos on "Bröderna Lejonhjärta" eli leijonamielisiä veljeksiä onkin kaksi. Seuraavaksi hämmennyin siitä, että esitystä oli kulunut muutama minuutti kun kyynelehdin ensimmäisen kerran. Ajattelin että jaahas, tämä on taas yksi niistä harvalukuisista näytelmistä, joita katsotaan ja kuunnellaan silmät liikutuksesta sumeina alusta loppuun. Pieniä suvantokohtia tuli kyllä väliin, mutta muuten katsomiseni oli varsinaista aaltoilua tunnetilasta toiseen. 

Soturit 

 Tarina kertoo kovasti sairaasta Korpusta (Alexander Wendelin) ja isoveljestään Joonatanista (Mikko Kauppila). Heti alussa käy selväksi veljesten vahva tunneside ja lähimmäisenrakkaus. Joonatan kertoilee kuolemansairaalle veljelleen lohdullista tarinaa Nangijalasta - paikasta jossa kaikki on hyvin ja leirinuotiolla kertoillaan tarinoita. Eikä olisi mitään pelättävää tai hätää, toinen siellä jo odottaisi... Veljesten kodissa sattuu tulipalo, josta veljekset pelastautuvat hyppäämällä - Joonatan Korppu reppuselässään. Joonatan ei selviä hypystä ja matkaa Nangijalaan, Korppu seuraa kohtapuoliin perässä. Paikka vaikuttaakin aluksi varsin idylliseltä, jättikirsikoita on Kirsikkalaaksossa tarjolla yllin kyllin, väki on ystävällistä ja elo auvoisaa, Jussin (Tuukka Leppänen) baarissa on messevä meininki ja makoisaa juotavaa tarjolla litratolkulla, hevosten selässä mennä viiletetään pitkin maita ja mantuja. Vaan siihen loppuu hauskuus...lähistöllä Ruusulaakson väki elää pelon vallassa ja kansaa hallitsee ilkeä tyranni Tengil soturijoukkoineen ja lohikäärmeineen. Kirsikkalaaksossa majailee petturi ja tarvitaankin leijonamielistä rohkeutta, jotta elämä olisi takaisin mallillaan. Seikkailua on siis luvassa ja jännyyksiä!

 Hienoa oli se, etten todellakaan tiennyt mitä tuleman pitää ja sain elää koko tarinan mukana ensimmäistä kertaa, ja yllättyä kaikista uusista hahmoista ja niiden toteutuksista sekä juonenkäänteistä. Tuli taas semmoinen pikkutyttömäinen olo - minulle kerrotaan tarinaa ja minä kuuntelen niin tarkkaan, että tuskin uskallan hengittää ja unissanikin elän kaikkea uusiksi. Huomaan nykyään liikuttuvani milloin mistäkin. Valkeista kyyhkysistä lentelemässä, Rimman ja Fjalarin (hevosia) hännänheilautuksista, uteliaista pupuista, hengityskoneen liikkeistä ja äänistä, veljeksistä nukkehahmoina kieppumassa ilman halki ja loikkimassa yli esteiden, kirkassilmäisistä katseista ja kauniista sanoista. Toisaalta sitten vaikutuin muuntuvista vuorista, ketteristä kiipeilijöistä ja siitä, että näyttelijäjoukko saumattomasti oli osaltaan muokkaamassa maisemaa ja tuomassa/viemässä erinäisiä elementtejä. Ohjaaja Höglundin mainio tavaramerkki tämä? Lavastus eli ja hengitti koko ajan! Nerokkaita olivat mustat soturit toteutukseltaan, hiukan hupaisiakin ja nähtiinpä melkoisia painiotteluita ja mätkimistä! Ja mikä lohikäärme, jestas sentään!

Tengil

 Hämeenlinnan Teatterissa syyskuussa ensi-iltansa saaneessa Tulisiipi-musikaalissa minuun teki suunnattoman vaikutuksen multilahjakas muusikko Senni Valtonen ja liikutuin ilosta huomatessani, että hän on tässäkin mukana ja samankaltaisessa roolissa kuin Hämeenlinnassakin, ei pelkästään soittamassa vaan elävöittämässä itse tarinaa! Hän on maaginen ja miten eläytyykään kaikkeen mukaan. Fanitan ja ihailen todella paljon!

Jussin majatalossa menoa piisaa

 Onhan tämä aika surullinen tarina paikoitellen ja jännittäväkin, mutta mukana on aimo annos lohtua ja kauneutta. Baarikohtauksissa on iloista meininkiä ja näyttämön pyöriessä kunnon vauhtia. Väliajalla kuuntelin katsomossa salaa teinien juttuja ja kaikkiin ei tehnyt siihen mennessä vaikutusta, tai sitten eivät vaan kehdanneet tunnustaa kavereille todellisia fiiliksiään... Minä kiittelen valloittavaa toteutusta, kokonaisvaltaista taide-elämystä ja verrattomia, uskottavia näyttelijäsuorituksia. Tässä toimi kaikki! Kotiinpalattua oli laitettava kirjaston lukulistalle välittömästi Veljeni Leijonamieli, on aika lukea tämä myös kirjana.

~

VELJENI LEIJONAMIELI / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 17.10. 2024 Suuri näyttämö, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Mikko Kauppila, Alexander Wendelin, Laura Alajääski, Sofia Hilli, Risto Kaskilahti, Tuukka Leppänen, Lasse Lipponen, Pekka Louhio, Kalle Lähde, Kai Lähdesmäki, Sanna Majuri, Reetta Moilanen, Unto Nuora, Samuli Pajunen, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Justus Pienmunne, Elena Rekola, Inka Tiitinen, Riina Tikkanen ja muusikko Senni Valtonen

Teksti Astrid Lindgren, dramatisointi Alexander Mörk-Eidem, ohjaus Jakob Höglund, koreografia Jakob Höglund ja työryhmä, ohjaajan ja koreografin assistentti Johanna Elovaara, tekstin sovitus/käännös/laulutekstit Rasmus Arikka, sävellys ja äänisuunnittelu Stefan Johansson, lavastus Vilma Mattila, pukusuunnittelu Heidi Wikar, valo- ja videosuunnittelu Toni Haaranen ja William Iles, naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen, nukkien suunnittelu Heini Maaranen, lauluvalmennus Jukka Nylund, apulaislavastaja Riku Suvitie, dramaturgi Ari-Pekka Lahti 

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen 

Esityskausi 16.4. 2026 asti joten hyvin ehtii vielä katsomaan!

Juoksuhaudantie / Red Nose Company

 Hei te hurmaavat Mike ja Zin! 

 Siitä on liki 12 vuotta kun astuin jännittynein mielin ensimmäistä kertaa Teatteri Avoimien Ovien avoimista ovista sisään katsomaan juuri ensi-illassa ollutta Juoksuhaudantietä. Lavalla veikeät punanenäiset klovnit, joiden kujeista ja tyylistä minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta. Mikäs juttu tämä tämmöinen on? Kari Hotakaisen samanniminen teos oli minulle ennestään tuttu elokuvana, kirjana en muistaakseni ole lukenut sitä vieläkään. 

 Se oli menoa ja rakkautta ensisilmäyksellä. Mikä vilpitön uteliaisuus, outouskin, kaikki eleet ilmeet äännähdykset. Zinin ote kitarasta ja hypnoottinen laulutyyli, jolla otetaan haltuun niin Bonon elkeet kuin Johnny Cashit ja Neil Youngit. Miken kazoo-pillin sointi ja herkkyys pianon ääressä. Kontakti yleisöön, alkuperäisteoksen pääpiirteet ja kaikki sivupolutkin. Ensikohtaamisemme jälkeen olemme tavanneet Don Quijoten äärellä ja tutuksi ovat tulleet myös Punainen viiva, Keisarin uudet vaatteet ja Aleksis Kiven koko tuotanto pariinkin kertaan. Neljässä eri kaupungissa, viidessä eri teatterissa!

(c) Tero Ahonen

 

Teatteriesityksissä minua usein surettaa se, että lankean johonkin tiettyyn hahmoon, jota en sitten enää koskaan näe esityksen poistuttua ohjelmistosta. Mikä ilo ja onni onkaan ollut kohdata teidät aina uudelleen ja uudelleen eri teosten parissa! Kuin tapaisi vanhan ystävän, pitkänkin paussin jälkeen. Jälleennäkemisen riemua. Harvinaista herkkua on myös nähdä sama esitys yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, osittain muuttuneena niin itse esitys kuin katsojakin. Teillä sitä virtaa ja energiaa edelleen riittää, ja marraskuun ankea synkkyys tuntui taas hetken valoisammalta. 

 Hämmentävää oli muuten se esityksen juoksemisen määrä, kas kun tässä välissä olin nähnyt elokuvan vuodelta 1962, Loneliness of the Long Distance Runner (suomeksi Kaikista kapinallisin), jossa nuori Tom Courtenay pistelee menemään juosten aika paljon ja muistuttaa ihan Ziniä ilman meikkejä! Juoksuhaudantiellä on juostava.

 Arvatkaas mitä! Kotiinpäästyäni kaivoin eteisen lipaston laatikosta oranssin kazoo-pillini esiin ja soitin Ring of Firen intron olohuoneessa isännän riemuksi. Hyvin lähti! Soitellaanko joskus yhdessä? 

 Nähdään taas, ihan missä vaan! 

Rakkain terveisin teatterikärpänen ja klovnikuiskaaja Talle  

Zin ja Mike (c) Jouko Siro, 2014

  ~

JUOKSUHAUDANTIE / Red Nose Company 

Vierailu Hämeenlinnan Teatterissa 12.11. 2025

Ensi-ilta 24.1. 2014 Teatteri Avoimet Ovet, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Näyttämöllä Tuukka Vasama (Mike) ja Timo Ruuskanen (Zin) 

Teksti Kari Hotakainen ja työryhmä, ohjaus Otso Kautto 

Yhteistuotanto Red Nose Company ja Teatteri Quo Vadis

Kuvat (c) Tero Ahonen ja (c) Jouko Siro

#klovnikuiskaajat #klovnikuiskaus 

Haastattelussa Ansu Laine

 Hämeenlinnalaisen harrastajateatteri Eräs Teatterin produktioista tutun Ansu Laineen tapasin Kahvila Laurellissa torin kupeessa marraskuun alussa 2025. Pieni selvitys koettiin tarpeelliseksi heti alkuun, kun aiemmin loppukesästä Hämeen Sanomissa olleessa haastattelussa oli käynyt ilmi, että Hämeenlinnassa 1983 syntyneen neidon oikea nimi ei olekaan Ansu! ”Mun salanimeni Annamaria paljastui kaikelle kansalle! Teatterin yhteydessä oon aina kyllä ollut Ansu, mutta virallisesti muuta.

 Sekaannukset jatkuvat… Ymmärtääkseni olet viralliselta ammatiltasi kulttuurituottaja? ”Niin. Olin ravintola-alalla pitkään, vaikka mulla ei ollut varsinaista koulutusta. Lapissa, Savonlinnassa, Tampereella ja Hämeenlinnassa… Sitten ajauduin matkailualalle. Kulttuurituottajan opinnot suoritin kaksi vuotta sitten verkossa Humak:ssa (Humanistinen ammattikorkeakoulu) pahimpaan korona-aikaan. Linnan Kehitys Oy:ssä toimin asiantuntijana matkailuun ja yritysten diginäkyvyyteen liittyen. Viralliselta titteliltäni oon matkailu- ja yrityskoordinaattori, ja kulttuurituottajan hommia oon ”harrastanut” vapaa-ajallani Eräs Teatterissa. Se on mulle mieluisaa ja luontevaa toimintaa.”

Kymmenen tikkua laudalla/Eräs Teatteri, Ansu vasemmalla (c) Heikki Löflund

 Harrastatko vapaa-ajallasi muutakin kuin teatteria? ”Ihan hirveästi en ehdi harrastamaan mitään muuta, kyllä teatteri vie todella suuren osan vapaa-ajastani. 14-vuotias lapseni pelaa koripalloa ja pyrin olemaan peleissä mukana niin paljon kuin suinkin mahdollista, toimin myös joukkueenjohtajana.”

 Milloin teatterikärpänen sitten puraisi sinua, muistatko kenties tarkan hetken? ”Muistan. Olin silloin 4-vuotias ja katsomassa Ronja Ryövärintytärtä Lahden Kaupunginteatterissa. Itse näytelmästä en muista paljoakaan, mutta tarina oli ennestään tuttu. Mulle luettiin Astrid Lindgrenin kirjoja ja paljon muutakin pienenä. Teatterissa tehtiin se virta kankailla, ja muistan olleeni hyvin vaikuttunut siitä. Onneksi oon siunattu vanhemmilla, jotka ovat vieneet mua usein teatteriin lapsena. Hämeenlinnan Teatterissahan, tai silloisessa Kaupunginteatterissa oli muinoin käytössä ensi-iltakortti, jolla pääsi katsomaan kaikki ensi-illat tietylle omalle paikalleen, ja kaikilla perheenjäsenilläni oli semmoinen. Omani sain 6-vuotiaana, ja tuli katsottua ihan kaikki mahdolliset näytelmät, rankoista aiheistakin huolimatta. Pidin ihan kaikesta. No, jossain monologissa tuli pikkusiskon kanssa nukuttua katsomossa kyllä… Hämeenlinnassa tosi nuorena näkemistäni muistan erityisen hyvin Marius, Fanny ja César -trilogian, joista jokaista esitettiin yksittäin ja myös maratonina kaikki kolme putkeen.”

Ansu 4v 

 Missä vaiheessa heräsi ajatus, että haluat itsekin näyttämölle? ”Kyllä se jossain ala-asteen alkumetreillä taisi herätä. Muistan kolmasluokkalaisena kirjoittaneeni ensimmäistä kertaa päiväkirjaani olleeni ”tänään taas teatterissa” ja että haluaisin itsekin näyttelijäksi. Ja miten vaikuttavaa teatteri on, ja että olisi ihanaa herättää niitä samoja tunteita muissa olemalla itse lavalla. Oli meillä ehkä koulussakin näytelmiä, mutta enemmänkin muistan laulaneeni ja tanssineeni. Miniteatteriin menin kolmos-nelosluokkalaisena, ja ensimmäinen roolini oli Tyttö näytelmässä Merikarhun poika. Samassa näytelmässä oli mukana myös mua kolme vuotta nuorempi Markus Virtanen, joka on tällä hetkellä näyttelijänä Jyväskylän Kaupunginteatterissa. Häneen tutustuin silloin ensimmäistä kertaa. Itse taisin olla tuolloin 10-vuotias.”

 Missä muissa teattereissa olet näytellyt? ”Miniteatterissa olin koko nuoruuteni, kaikki vapaa-aika meni siellä niin kuin nykyään Eräs Teatterissa. Hämeenlinnan Kesäteatterissa olin kesät 2001-2003 Perttu Pesän ohjauksessa, ja samoihin aikoihin olin mukana Hämeenlinnan Teatterin suurtuotannossa Täällä Pohjantähden alla. Sitten olen ollut Turengissa Niko Partasen vetämässä harrastajateatterissa kahdessa projektissa."

 Oletko laskenut monessako eri näytelmässä olet vuosien varrella ollut mukana? ”Mulla on itse asiassa kännykässä lista! Välillä tulee puheeksi näytelmät ja roolit, täältä on helppo tsekata.(*laskee) 36! On tässä näköjään ehtinyt kaikenlaista.”

 Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla merkityksellinen roolityö tai koko proggis. Yhden taidan tietääkin… ”No todellakin tiedät! Keväällä ´25 Eräs Teatterissa sain tehdä Inishmaanin ramman Helenin roolin, ja siihen liittyi niiiiin paljon tunteita että! Oli upeaa päästä tekemään omaa kaikkienaikojen rakkainta lempinäytelmääni, jonka kävin teini-ikäisenä katsomassa 11 kertaa. (huom! Inishmaanin rampa on minunkin lempinäytelmäni. Se pyöri liki 30 vuotta sitten Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa, nimiroolissa Risto Korhonen ja siitä näytelmästä alkoi minun ”teatterikärpäsyyteni”. Kävin sen katsomassa useampaan kertaan, mikä oli tuohon aikaan minulle harvinaista. Tästä näytelmästä puhuimmekin suu vaahdossa haastattelun aikana useampaan otteeseen, minkä tulette huomaamaan.) Kesä 2001 Hämeenlinnan Kesäteatterissa oli myös hieno. Olin 18-vuotias ja ensimmäistä kertaa näyttelemässä ammattilaisten kanssa. Näytelmä oli Mies joka ei osannut sanoa ei, ja roolini oli Mari. Eräs Teatterissa viisi vuotta sitten esitettyä Aivastus-komediaa oli erityisen mukava tehdä, Sauli Suonpää ohjasi sen. Myös musiikki-runojuttujen esittäminen Eräs Teatterissa on ollut valtavan ihanaa, lavalla on niiiin paljon rakkautta ja lämpöä koko esityksen ajan. En osaa edes kunnolla selittää tätä, kaikki olemme todella läsnä ja yhdessä lavalla koko ajan.”

Matvei Ojansuu ja Ansu, Inishmaanin rampa (c) Tommi Kantanen

 Mitenkäs sitten teatteriopinnot, haitko koskaan Nätylle tai TeaKiin? ”Olen hakenut molempiin monta kertaa enkä päässyt, ja se onkin ollut itselleni tosi kova paikka nuorena, kun mulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Ainoa tie ja haave. En ollut edes harkinnut tekeväni jotain muuta työkseni. Jouduin tekemään tosi paljon töitä päästäkseni pettymyksestä yli. No, töiden puolesta olen sittemmin ajautunut paikasta ja asiasta toiseen, mulla ei ole vieläkään mitään varsinaista urasuunnitelmaa. Mutta että saan tehdä teatteria nyt harrastuspohjalta upealla porukalla todella aktiivisesti ja monipuolisesti, se on ihanaa. On mahdollisuus näytellä, laulaa, tuottaa esityksiä, halutessaan ohjatakin…Vedän teatterilla myös Eräs Klubia, joka on pienimuotoisempaa toimintaa. Sinne kirjoitin juuri joulunäytelmän.”

 Oletko jo ohjannut näytelmiä? Entä tehnyt lavasteita tai vastaavaa? ”Oon ohjannut kahdesti, Akkarallin ja lastennäytelmän Kadonnut jalokivi. Tekniikkaan tai puvustukseen en ole puuttunut vielä kertaakaan. Tuottaminen ja lipunmyynti on enemmän mun juttuni. Kuiskaajana oon ollut myös vähän. Ja muuten, olin kuiskaajana myös alle parikymppisenä Kaupunginteatterin Ladies´ Nightissa… Se oli nuorelle neidolle aikamoinen kokemus!”

 Mainitse joku tärkeä oppi, jonka olet vuosien varrella saanut. ”Legendaarinen näyttelijä Matti Nurminen sanoi mulle muinoin, että ”Mieti jotain muuta uraa!” Matin lausetta oon kantanut lapsesta asti mukanani - enkä ottanut opikseni!”

 Mitkä asiat sinua teatterissa kiehtoo katsojana ja silloin kun olet itse lavalla? Onko ne samat asiat vaiko ei? ”Mä luulen, että mua kiehtoo samat asiat. Teatterissa yhdistyy leikki ja näytelmän herättämät tunteet ja se, että katsojat ja näyttelijät ovat samassa tunnetilassa yhdessä. Toki ihmiset kokevat asioita eri tavoin ja se riippuu produktiostakin, että pääseekö kaikki samaan ”tilaan”, mutta parhaimmillaan niin käy. Juuri tämän takia rakastan nimenomaan teatteria ja teatterissa tapahtuvaa näyttelemistä. Vaikka olisit yksin katsomossa etkä ottaisi kontaktia kehenkään, olet silti yhdessä muiden kanssa ja osa jotain suurempaa. Opintojen aikana muistan lukeneeni jonkun tutkimuksen, jossa kerrottiin, että katsojien sydämet alkaa lyödä samaan tahtiin! Lavalla ollessani mulle on tärkeintä tunnereaktion aiheuttaminen katsojassa. Se on teatterin taikaa. Harjoituksissa ensi-illan lähestyessä tuntuu usein siltä, että jokin asia ei toimi, mutta kaikki loksahtaa kohdilleen kun koeyleisö saapuu. Teatteri tarvitsee katsojia, jotta muodostuu se yhteinen hetki ja esitys tavallaan herää eloon vasta yleisön myötä.”

 Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Meryl Streep on mulle ulkomaisista semmoinen, jota ihailen valtavan paljon. Ihan pikkutytöstä alkaen oon ihaillut Johanna Reiliniä, hänen tapansa olla ja tehdä on tehnyt muhun ison vaikutuksen aina. Johannassa ja Merylissä on paljon samaa.”

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Musta tuntuu siltä, että mulla on ihan hassuja vastauksia kun vastailen pelkkiä tuttuja, mutta musta olisi ihana näytellä meidän Miniteatterin porukan kanssa vielä yhdessä näin aikuisena. Suonpään Sauli, Virtasen Mikko ja Markus, Seppälän Suvi…Olis ihanaa tehdä heidän kanssaan jokin yhteinen projekti vielä. Toisena vastaan Ola Tuomisen. Kesällä 2001 näyteltiin yhdessä, Ola oli hevonen siinä Mies joka ei osannut sanoa ei. Hänestä tuli voimahahmo mun koko loppuelämän ajaksi. Aina välillä, jos mulla on vaikeaa, mä ajattelen Olaa halaamassa mua hevosena näyttämöllä.”

Mies joka ei osannut sanoa ei (c) Terho Aalto

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Olavi Uusivirran kanssa laulaisin Sinisen huvimajan. Ai että!”

 Mitä laulaisit minun kanssani kenties karaokessa? ”Mikäs irkkubiisi tähän otettaisi… Hei Juicen biisi En oo käyny Irlannissa!”

 Tuota en ole kuullutkaan, mutta taatusti tulisi hieno duetto! Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Musiikki inspiroi. Mä kuuntelen tosi paljon musiikkia, ja mulla syntyy päässä paljon näytelmiä ja muuta, mikä ei koskaan pääse paperille asti. Mä näen musiikin kautta kaikenlaisia kuvia, että mitä kaikkea näyttämöllä voisi tapahtua. Mun päässäni on olemassa esimerkiksi musikaali Olavi Uusivirran biiseistä. Eräs Klubin joulunäytelmät lapsille perustuu täysin joululauluihin. Siellä Tonttu Torvinen ja Petteri Punakuono tapaa, ja on Jänöjussin mäenlaskua ja Nisse-polkkaa.”

 Sitten laulettiinkin pätkä Nisse-polkkaa, kun kerran tuli mainituksi.

 Onko käynyt näyttämöllä mitään legendaarista sählinkiä? ”Onhan noita väärään aikaan näyttämölle saapumisia ja muita sattunut. Koukussa-farssin ensi-illassa rikoin loppupuolella oven, mutta sehän meni oikeastaan ihan käsikirjoituksen mukaan, vaikka ei kuulunutkaan näytelmään!”

 Kerrohan Koukussa-farssista hiukan lisää! Sehän oli ensi-illassa marraskuun alussa ja minäkin olin katsomassa, ja mahtavasti koko syksy loppuunmyytynä jo ennen ensi-iltaa.”Se on kyllä hieno juttu. Tatu Siivonen on ohjannut meitä tosi upeasti, ja kaikki on ollut todella erilaista mitä oon tehnyt aikaisemmin. Todella teknistä. Harjoituksissa on treenattu tarkkaan kaikki ovet ja puhelimet ja kaikki pienet yksityiskohdat. Rytmin pitää pysyä koko ajan, ja esimerkiksi yksikään ovi ei saa aueta tai sulkeutua repliikin päälle. Aluksi tuntui jopa vähän vaikealta ja kovin tekniseltä, mutta kyllä se sitten lähti toimimaan. Tosi mielenkiintoista on ollut ja siinä on mukavasti haastetta, joutuu olemaan koko ajan hereillä ja valppaana. Koko syksy on loppuunvarattu, mutta peruutuspaikkoja sinne saattaa tulla. Ja tammikuussahan on vielä muutama lisänäytös.”

Koukussa (c) Heikki Löflund

 Kerro joku oikein hyvä muisto. Voi liittyä myös muuhun kuin teatteriin. ”Katselin juuri videoita, joita poikani oli kuvannut Aivastus-näytelmän harjoituksista puhelimellani. Hän oli kuvannut musiikkikappaleita, mutta lauloi itse niin kovaa päälle, että videolta ei meinannut muuta kuuluakaan. Hänellä oli silloin vielä kirkas lapsen ääni, nyt se on jo äänenmurroksen myötä muuttunut matalaksi. Se oli ihana muisto. ”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, mikä olisi tyylilaji ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Nyt lyö kyllä ihan tyhjää… Töistäni tuli sanottua, että olen ajatunut paikasta toiseen ja muutenkin tuntuu siltä, että mun koko elämäni on ollut ajautumista. Paljon on tapahtunut kaikenlaista ja koko ajan olen tehnyt jotain, joku projekti päällä. 6-vuotiaana tein nukketeatteriesityksiä ja leikkimökissä olen pitänyt koulua. Kyllä mulla oli näyttelijyys päämääränä nuorempana, mutta sen jälkeen kaikki on vain tapahtunut vailla isompia suunnitelmia. En tiedä mikä musta tulee isona. Mutta hei, elämäni näytelmä voisikin olla nukketeatteriesitys ja minun roolissani olisi nukke! Marionettinukke, joka olisi nuorempana enemmän muiden ohjailtavana ja sitten se katkaisisi narut ja ryhtyisi itse tekemään! Viimeinenkin naru katkeaisi tässä neljänkympin korvilla, ja sitten se lähtisi lentoon kunnolla! Ja vihdoinkin ihan kaikki olisi mahdollista, joo!”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Sehän varmasti olisi jotenkin tekemisissä organisoinnin kanssa, musta tuntuu että nyt jo otan erilaisia asioita hoitaakseni. Mä teen nopeasti ja useita asioita samanaikaisesti. Olisin ehkä Jokapaikan-Ansu?”

 Jos ihminen vetäytyisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi tai evääksi? ”Mulla olisi ehdottomasti kuulokkeet ja jotain, mitä niiden kautta voisi kuunnella. Musiikkia ehdottomasti. Joku virtalähdekin tietysti. Mä haluaisin oppia soittamaan jotain soitinta, joten siellähän mulla olisi aikaa kerrankin opetella. Pianoa osaan soittaa, mutta sitä en viitsisi talvipesään ottaa. Tinapilli! Sen opettelisin. Evääksi ottaisin suklaata.”

 Ja sitten luetellaan kaikki karkit, jotka mainitaan Inishmaanin rammassa. Mintios. Yalla-Mallows. Chocky-top Drops. Fripple-Frapples.

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen uteliaisuuttasi katsomaan, tai ihmettelemään tietyn aikakauden menoa, minne matkaisit? Et voi kuitenkaan muuttaa historian kulkua tai estää jotain tapahtumasta. ”Keskiajalle! Johonkin päin Eurooppaa ihan vain katsomaan elämänmenoa. Tai hei Irlantiin! Keskiajan Irlantiin.”

 Mikä olisi sinun vaalilauseesi tai markkinointilauseesi, tai elämäkerran nimi? Lyhyt ja napakka sanapari? ”Apua en mä keksi kyllä mitään!"

 No miten olisi "Vanha vettukorva" ? (*Suora viittaus jälleen Inishmaanin rampaan. Siinä kaikki oli vettupäitä tai vettukorvia. Päiviä ennen haastattelua oli ohimennen puhetta, että se sanapari pitää saada johonkin kohtaan mukaan, ja tässä se nyt tuli...) "Hahah, sinäpä sen sanoit! Vanha vettukorva, tietysti!"

"Kaksi vanhaa vettukorvaa" :) 

Naurua.

 Terveisiä katsojille? ”Antakaa kaikkien tunteiden tulla! Olkaa rohkeasti herkkiä ja antautukaa teatterin aikaansaamille tunnetiloille, mitä ikinä ne sitten ovatkaan.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä olisi sinun unelmiesi rooli?”

 Häräntappoaseen Kerttu, siinä olisi asennetta. Toinen suosikkini olisi Samuel Beckettin Leikin loppu -näytelmän Nell. Näin sen näytelmän keväällä Kansallisteatterissa ja päätin silloin, että tuon roolin haluaisin tehdä, jos joskus olisin jossain näytelmässä mukana. Voisin myös esittää Karhuherra Paddingtonia tai Uppo-Nallea tai vastaavaa. Uppo-Talle! Voisin olla myös jossain lastennäytelmässä jokin kummallinen otus, joka ei puhuisi mitään. Puuhailisi vaan kaikenlaista ja tepastelisi pitkin näyttämöä.

 Mitä projekteja sinulla on seuraavaksi luvassa teatterin parissa, joulunäytelmien lisäksi? ”Pari projektia on harkinnassa ja suunnitelmissa, mutta niistä en vielä tässä vaiheessa uskalla puhua, ennen kuin ne varmistuvat. Eräs Teatterin lavalla minut nähdään varmasti jatkossakin.”

Bernard Pivot`n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Halaus

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

3. Mikä sytyttää sinut? - Musiikki

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäystävällisyys

5. Suosikkikirosanasi? - Vettu!

6. Mitä ääntä rakastat? - Lapseni ääntä

7. Mitä ääntä inhoat? - Poraamista

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Joku nepalilainen munkki?

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Aivokirurgi

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut taivaan porteille? - Apua! Tää ei nyt vielä ollut vastaus. ”Nyt saat näytellä niin paljon kuin haluat!”

Lumikki/Miniteatteri (c) Jussi Myllyniemi

Romeo ja Julia / Tampereen Teatteri

 Blogi tarjoaa jälleen mahdollisuuden toisenlaiseen lähestymistapaan ja tekstiin :

Mun sydämessä on ollu aivan erityinen paikka Paavo Westerbergin ohjauksille, pari niistä (Kansallisteatterissa nähdyt Vanja-eno ja Kolme sisarta) on ollu ihan tajunnanräjäyttäviä kokemuksia, joita en unohda ikinä. Mun maailma ja yöunet meni raiteiltaan hetkeks niiden takia. Näitten vuosikymmenten aikana oon ihme kyllä nähny vaan neljä eri versioo Romeon ja Julian tarinasta, ja tää olis niinku se viides. Tavoistani poiketen mun silmiin oli osunu useampikin arvostelu ennen omaa teatterireissua, ja vähän jo tiesin mitä tuleman pitää. Sen mä kyl sanon heti alkuun et kokonaisuus ei tällä kertaa räjäyttäny mun tajuntaani, mut sainki sit paljon sellasta mitä en osannu etukäteen ees oottaa. Lukekaa loppuun niin tiiätte mitä mä niinku tarkotan.

Romeo ja Julia (c) Heikki Järvinen

 Tyylikeinona nuorison puhetyyli vs kaunis runollinen kieli toimii juuri niin kuin pitääkin. Klassikot on tehty muokattaviksi, siten ne pysyy elossa ja ajassa kiinni. Ilokseni havaitsin katsomosta äänekästä naurua juuri niissä kohdissa kuin odotinkin. Paljon nuoria katsojia, näihin tämä uppoaa. "Mitä v*ttua!" ei särähdä yhtään korvaan, enemmän v-sanan viljely särähti kotimatkalla lähijunassa, kun vaununi oli täynnä humalaisia nuoria (jotka vielä lauloivat puolet matkasta Mäntsälä mielessäin ja polveileva keskustelu liukuvoiteista harmittavasti alkoi juuri lähestyttäessä Hämeenlinnaa, joten loppukliimaksi jäi kuulematta).

 Asiaan. Rakastan elävää tulta, riimejä pudottelevaa notkeanletkeää flirttailevaa viiksekästä Mercutiota (Ville Mikkonen) ja "ai kauheeta tuota poikaa ettäs kehtaakin"-imettäjää (Mari Turunen), surua joka vyöryy valkeina ilmapalloina joka paikkaan eikä suostu tyhjäksipuristamallakaan poistumaan, joukkotappelun kuvaamista yhtenäisenä hakkaavana liikekielenä, veli Lorenzon (Esa Latva-Äijö) kiireetöntä rauhaa ja arvokkuutta. Hänelle uskoutuisin minäkin, kertoisin kaikki salaisuuteni. Herra ja rouva Capulet (Mikko Nousiainen ja Elisa Piispanen) taas tarkoituksellisesti ärsyttävät poseerauksineen ja golfmailoineen, mikä lie tarkoituskin eli toimii. Välinpitämättömyydestä puuttui enää jatkuva kännykkääntuijottaminen ja selfiekeppi. Tyylikästä nuorta Parisia (Arttu Soilumo) kävi vähän sääliksi, ei tule tuosta kosiomatkasta yhtikäs mitään. Yritystä kyllä on.

(c) Heikki Järvinen

 Siitä olen varma, että juuri tämän Romeon ja Julian näkeminen on usealle katsojalle maailmaa mullistava ja tajunnanräjäyttävä kokemus. Voi hyvänen aika sentään sitä nuorta rakkautta, joka vie heti ensikatseesta jalat alta juhlissa, naamioiden takaa salainen kurkistus suoraan sieluun ja ytimeen. Omg mä en siis kestä! Mikä läsnäolo, herkkyys ja kemia Romeolla (Meri Luukkanen) ja Julialla (Anna Böhm)! Kun laskeudutaan katosta toisen luo parvekkeellekipuamisen sijaan ja jämähdetään suutelon voimasta niille sijoilleen. Kun poistutaan ovesta useampaan otteeseen ja palataan aina uudestaan ja uudestaan takaisin. Jokainen rakkauden huumassa hetkenkin elänyt tuntee kipeästi koko kehossaan sen tunteen, jonka aiheuttaa sekunninkin ero rakastetusta. Ihan kateeksi käy nuori lempi. Se, kun joku saa pasmat sekaisin totaalisesti ja niin katoaa yöunet ja ruokahalu ja aivotoiminta. Kun kieriskellään vuoteella alla ja päällä ja limittäin ja lomittain ja toisen kosketus jännittää ja pelottaa ja silti ilmankaan ei pysty olemaan. Kun ei pysty pitämään näppejään ja katsettaan irti toisesta. Tässä Romeossa ja Juliassa on jotain aivan erityisen ihanankutkuttavaa ja vangitsevaa. Melkein toivoo, että juuri tämä versio päättyisi toisin. Viskaisivat myrkkypullot ja tikarit hevon kuuseen. Kirmaisivat käsi kädessä ovesta pihalle ja paskat välittäisivät muiden mielipiteistä koskaan. Kulkisivat käsikynkkää vielä vanhoina ja hauraina, elisivät onnellisina elämänsä loppuun asti. 

Romeojajulia (c) Emil Virtanen

 Mut sit tää ei ois Romeo ja Julia. Näin tän kuuluu mennä. Ei mulla muuta.

 Rautatieassalle liukastellessa mä kelasin, et oispa vielä nuori ja sais kokee ensirakkauden katkeransulosen huuman. Sen, kun maailmaan mahtus vaan me kaks. Vaik tietäskin, et tää ei kestäs pitkään mut silti! 

 ~

ROMEO JA JULIA / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta päänäyttämöllä 29.10. 2025, kesto noin 3h 25min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Meri Luukkanen, Anna Böhm, Mikko Nousiainen, Elisa Piispanen, Mari Turunen, Esa Latva-Äijö, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, Arttu Ratinen ja Elina Rintala

Pohjautuu William Shakespearen näytelmään, sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, valosuunnittelu Raimo Salmi, sävellys Sanna Salmenkallio, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström, läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen ja koreografi Natasha Lommi

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen ja (c) Emil Virtanen

(Näin esityksen ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Tampereen Teatteri!) 

Vain lintuja rakastanut / Valkeakosken Kaupunginteatteri

 Jos ihan rehellisiä ollaan, niin Pentti Linkolasta kertova musiikkinäytelmä ei ihan kärkikahinoissa ollut listatessani syyskauden kiinnostuksen kohteitani mitä teatteriesityksiin tulee. Itse Linkolasta minulle oli vuosien saatossa jäänyt mieleeni vain kuva villapaitaisesta veneessä istuvasta äijästä, joka oli varsin ristiriitaisia tunteita herättänyt persoona ja pelkän juttuotsikon lukeminen riitti. "Ei kiinnosta tämä hippi ajatuksineen minua sitten yhtään." Kuinka väärässä olinkaan. Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi suuntasimme ensilumituiskussa Valkeakosken Kaupunginteatteriin katsomaan näytelmää Vain lintuja rakastanut. Joskus kun on suotavaa mennä epämukavuusalueelleen ja käydä katsomassa myös teoksia, jotka eivät aihepiiriltään ennalta hetkauta suuntaan eikä toiseen. 

 Enpä osannut aavistaa, että liikuttuisin kyyneliin useampaan kertaan Pentin eri elämänvaiheita seuratessani. Silmät sumeina seurasin pienen Pentin (roolissa kaksoismiehitys, meidän esityksessämme roolissa Minttu Kemppi) kirkassilmäistä intoilua autojen rekisterinumeroiden merkitsemiseen ja uteliaisuuteen kaikenlaista lajistoa kohtaan. Mieleeni tuli omat lapsuusmuistoni, kun papan kanssa bongailtiin hippiäisiä ja hömötiaisia ja tutkittiin yhdessä eläinkirjaa, ja olin loputtoman kiinnostunut kaikista luonnon ihmeellisyyksistä. Lapsena rymysin pitkin metsiä ja heinikkoja ja tunnistin monia kasveja. Minne katosi se into ja kiinnostus? Se surettaa. Seuraavaksi liikutuin teini-Pentin (Eemil Sorvari) unenkaltaisesta ihastelusta puiden ja lintujen keskellä (ja kyllä, lavalla nähdään roolihahmoina niin koivuntaimia kuin tiltalttejakin). En myöskään tiennyt tätä ennen, että puuronkeitosta saa taidetta ja kyyneltä silmänurkkaan. Aikuiseksi varttunut Pentti (Timo Tamminen) on puuronkeitto-opissa maatalossa, antaa toisen miehen tanssia häävalssia vastavihityn rouvansa kanssa (toki pyörähtää parketilla perinteisen häävalssin Kaksi vanhaa tukkijätkää tahdissa) ja opettaa soutamisen salat. Minun alkoi tehdä mieli ruispuolukkapuuroa ja soutuhommia! Pala kurkussa seurasin sitten iäkkään Pentin (Mauri Järvinen) hoivakotivisiittiä ja hiusten hellää harjaamista. Näiden kohtausten lisäksi kyynelehdin upeaäänisen Hilkka-äidin (Marika Järvinen) laululle ja sanalle sydänpohjahuoli. Voiko sen kauniimmin ilmaista, äidin jatkuvan huolen lapsestaan, oli hän sitten minkä ikäinen tahansa. Sydänpohjahuoli. 

Eri-ikäiset Pentit yhteiskuvassa

 Riemukasta menoa tarjosi kurkijuhlat, jossa pistettiin jalalla koreasti. Koloistaan kurkisteleva runsas lintulajisto, telttaretkellä heiluvaiset puut ja sadettimen viereen leiriytyminen, Suomen Kuvalehden kolumnista vuorotellen pöyristyvät ja tuhahtelevat naiset. Muutenkin joukkokohtauksissa oli mainio yhteisen tekemisen meininki, josta tulee katsojana aina erityisen hyvälle mielelle. Kun näkee, että tekijät nauttivat lavallaolemisesta. 

 Yllättävää oli se, että ei hän niin erakkoluonne ja askeetikko ollutkaan mitä luulin. Pankissa oli sievoinen pesämuna, jolla 30v sitten perustettiin Luonnonperintösäätiö! Näytelmän eräässä kohtauksessa Linkola menee keskustelemaan tärkeistä asioista kirkkoherra Kari Kauhasen kanssa, ja kirkkoherran roolissa Kauhanen itse. Kiintoisaa ja koskettavaa!

 Pidin kovasti siitä, miten Pentin ikääntyessä reppu siirtyi nuoremmalta vanhemmalle kädestä käteen, kuin viestikapulana. Nyt on sinun vuorosi kantaa tätä ja pakata mukaan sinun tulevat kokemuksesi ja kertynyt tietosi. Loppupuolella taas kaikki rakkaat ja edesmenneet saman padan ääressä, ja oveen kolkutetaan. Näytelmän nimi on siinä mielessä harhaanjohtava, että kyllä rakkautta oli takuulla muillekin tarjolla kuin linnuille (lopun hieno video valaisee lisää sitä, mistä moinen nimi). 

Telttailemassa puiden katveessa

 Itse Linkolasta saa olla kaikensorttista mieltä, olihan hänellä aikamoisia mielipiteitä asioista, jyrkkiäkin. Persoona, se on selvä. Tämän näytelmän perusteella itselleni nousi sellainen mielikuva, että hänenkaltaisensa on hiljalleen katoavaa lajia. Kaiken tämän metelin, informaatiotulvan, kännykkäriippuvuuden ja muun vastaavan keskellä olisi tervetullutta pakata reppuun kiikarit ja lähteä keskelle ei-mitään olemaan itsekseen hiljaa ja kuuntelemaan lintujen laulua. 

 Minulle kävi niin kuin usein kiehtovien teatteriesitysten jälkeen käy - Linkolasta kertova kirja meni jo lukulistalle kirjaston sivuille ja nyt vain odotan kevättä, kun taas pääsee pitkospuita pitkin Hattelmalanjärven lintutornille kahvitermarin, evässämpylöiden ja kiikareiden kera lintuja bongailemaan! Juuri mitään en tunnista, mutta sisäinen penttilinkolani merkkailee pieneen mielikuvitusvihkoon eri lajeja ja intoilee jostain mitä ei ole koskaan aiemmin luonnossa nähnyt.  

~

VAIN LINTUJA RAKASTANUT / Valkeakosken Kaupunginteatteri 

Kantaesitys 18.10. 2025, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Mauri Järvinen, Timo Tamminen, Eemil Sorvari, Minttu Kemppi/Vilppu Eleinen (kaksoismiehitys), Aino Järvinen/Joona Harju (kaksoismiehitys), Vesa Suhonen, Arppa Korkka, Timo Villberg, Pekka Murto, Levi Mikkonen, Kari Kauhanen, Marika Järvinen, Meri Ollila, Johanna Jokinen, Kristiina Laurila, Essi Järvinen, Veera Tamminen, Marja-Terttu Kanerva, Elmiina Rantanen, Tuulia Passila ja Tuija Immonen

Käsikirjoitus Matti Kuusela ja Anni Kytömäki, ohjaus Minna Kangas, ohjaajan assistentti Jesse Sipovaara, musiikki Harri Salminen ja Markku Lepistö, koreografiat Marjo Hämäläinen, lavastussuunnittelu Miia Änäkkälä, valosuunnittelu Markku Tuomala, pukusuunnittelu Sanni Tamminen, laulukoulutus Sari Metsäkylä-Tuominen, laulujen valmennus Johanna Jokinen, maski- ja kampaussuunnittelu Heidi Tourunen, projisoinnit Markku Tuomala, Harri Salminen ja Miia Änäkkälä sekä äänisuunnittelu Juho Oksa

Esityskuvat (c) Harri Salminen / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Kärpästen herra / Keltainen Teatteri

 Enpä tiennyt mitä tuleman pitää, kun marraskuisena lauantaina suuntasin vuosien tauon jälkeen Teatteri Telakalle katsomaan Kärpästen herraa, josta en ihme kyllä näiden vuosien aikana ollut nähnyt kuin yhden teatteriversion, ja senkin syvää hämmennystä aikaansaaneena TeaKissa liki kymmenen vuotta sitten. Nobel-palkitun William Goldingin vuonna 1954 julkaistun klassikon olin toki lukenut ja mustavalkoisen elokuvaversionkin nähnyt kauan sitten. Mielestäni molemmat kuuluvat yleissivistykseen ja toimivat hyytävällä tavalla varoittavana esimerkkinä siitä, mitä vastakkainasettelu ja "me vastaan ne"-ajattelu pahimmillaan saa aikaan. 

 Nyt teokseen on ensimmäisenä produktionaan tarttunut uusi nuorista innokkaista (ja ilmeisen lahjakkaista, mikä tuli todettua) teatterintekijöistä koostuva Keltainen Teatteri. Kärpästen herra sai lokakuun lopussa ensi-iltansa Iisalmessa ja lisäksi esityksiä on ollut Lahdessa. Tampereella ja Hämeenlinnassa oli tiedossa vain yksi esityskerta, ja koska harmittavasti tiesin olevani esityspäivänä muualla kuin kotikaupungissani, oli minun suunnattava Tampereelle. Teatterikärpäspaperi oli siis viritettynä minua varten Telakalle, ja kiinni jäätiin. Voi hyvänen aika että jäätiinkin kiinni! 

 Tarina kertoo joukosta koululaisia (lapsiahan nämä kaikki), jotka lento-onnettomuuden seurauksena joutuvat autiolle saarelle. Mikä hetken ilo, riemu ja vapaus - ei aikuisia lähimaillakaan! Hengissä olisi kuitenkin pysyttävä ja olisi ihan mukavaa, jos joku saaren ohittava alus huomaisi ja pelastaisi takaisin sivistyksen pariin. Nuotio on viritettävä korkealle kallion laelle, mutta ei mene kauaakaan kun kirjaimellisesti yhteen hiileen puhaltaminen on kaukainen muisto vain. Alkaa valtataistelu, kun porukkaan tarvitaan johtaja, joka pitäisi jotenkuten homman hallinnassa. Joukko on erilaisia persoonia ja luonteita täynnä, yhteiskunta mikrokoossa. Mukavanoloinen "kaikkien kaveri" Ralph (Elias Kaukkila) tulee enemmistöllä valituksi johtajaksi, ja lupa puheeseen on sillä, jolla on käsissään "simpukka" (tässä tapauksessa kylläkin mikrofoni). Johtajanpestiä havittelee myös Jack (Aino Kuronen) toisenlaisella, kovemmalla ja kylmemmällä tyylillä ja kerää nopeasti oman kannattajakuntansa ympärilleen. Metsikön siimeksessä on havaittu myös julma peto, josta on päästävä eroon keinolla millä hyvänsä. Jatkosta tietämättömille sen enempiä spoilaamatta voin kertoa, että se hirvittävin peto on lähempänä kuin arvaattekaan. Leikin loppu, kirjaimellisesti. 

 Miten nerokkaan simppelillä tavalla sytytetään ja sammutetaan nuotiota. Kallio, loputon ranta, paahtava aurinko, kaukana siintävä horisontti ja salaisuuksia kantava metsä ... kaikki siinä meidän silmiemme alla. Granaattiomena, huh! Äänimaailma kiehtoo. Lintujen laulu, öinen siritys, vaaniva uhka... Viattoman puhtoiset valkeat asut, väliajan jälkeen täynnä tahroja ja reikiä. Koko sali värjäytyneenä punaiseksi valomereksi. Ja kaikki henkilöhahmot. Tunsin aitoa pelkoa Rogerin (Teemu Kalliokoski) heiluessa keihäs tanassa hullunkiilto silmissään vajaan metrin päässä eturivistä ja minusta, toivoin ettei vaan ottaisi katsekontaktia ja silti oli tuijotettava suoraan silmiin! Olisin varmaan saanut sydärin tai ainakin housut vaihtoon. Mietin Ericin (Aapo Loimalahti) ja Samin (Heikki Hoppania) kohdalla sitä, miten helppoa on lähteä joukkohurmokseen ja lynkkausmeininkiin mukaan - vaikka selkeästi näkee, että oikeasti haluaisi toimia toisin. Viaton pieni Percival (Minea Mantsinen) pehmoeläimineen, lempeä ja ymmärtäväinen Simon (Oona Hynynen). Eniten tunsin sympatioita Possua (Peetu Savolainen) kohtaan. Miten hienovireinen roolityö olikaan! Aina on joukossa joku, joka haluaisi kaiken menevän sääntökirjan mukaan ja joka erottuu olemuksellaan ja käytöksellään muista, niin hyvässä kuin pahassakin. Surullista mutta totta. Kaikkien kohdalla erityisen vaikutuksen tekivät silmät. Niistä kun näkee kaikki tunnetilat. Ilon, pelon, epätoivon, hämmennyksen, surun. Loppu tarjoaa vielä yllätyksen kalastajan (Ville Saastamoinen) saapuessa paikalle ja kertoessa jotain, mikä nostaa suuren palan kurkkuun. "Leikkiä me vaan." Yli 70 vuotta sitten ilmestynyt teos on surullisen ajankohtainen tälläkin hetkellä. Pistää miettimään. 

 Näinä epävarmoina aikoina on mielettömän ihailtavaa ja rohkeaa perustaa uusi teatteri. Ei jäädä odottelemaan vaan tehdään itse. Ihan kaikesta heijastui vahvasti rakkaus lajiin, suoranainen palo ja vimma ja "täältä pesee ja linkoaa"-asenne, joka vetosi täysillä ainakin minuun. Teatteri-intoiluni hiukan hiipui muutamia vuosia sitten, kun huomasin kyynistyneeni ja kadottaneeni suurimman mielenkiintoni katsomossa istumiseen. Se suretti, vaan eipä sureta enää! Kaiketi osansa oli tällä väistämättömällä keski-ikäistymisellänikin ja vaikka askeleeni on hidastunut, on henkinen vauhtini palautunut ennalleen ja sisäinen maailmani intoa täynnä. Kiitos nuorten teatterintekijöiden, sain räjähtävästä energiastanne oman osani ja sen voimin jaksaa tarpoa kauas tulevaan! 

 Tämä esitys on loistava esimerkki myös ns. "mustan hevosen" voimasta. Mitä enemmän jotain odottaa nähtäväksi, sitä enemmän usein pettyy, kun suuret odotukset jäävätkin laimeaksi, kädenlämpöiseksi kokemukseksi. Poikkeuksiakin toki on, mutta vielä alkusyksystä en tiennyt näkeväni koko Kärpästen herraa ja niinhän siinä kävi, että se mennä heilahti kärkeen koko syyskauden kokemuksistani ja koko vuodenkin kärkikahinoissa vahvasti, jos nyt teatteriesityksiä ylipäätään voi ja kannattaa rankata paremmuusjärjestykseen. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan seuraavia produktioita! 

 Kärpästen herra on nähtävissä marraskuussa vielä kahdesti - Hämeenlinnan Miniteatterissa lauantaina 22.11. ja Lahden Pikkuteatterissa perjantaina 28.11. Lisäinfoa ja lippukaupoille tästä linkistä, hopi hopi!

 ~

KÄRPÄSTEN HERRA / Keltainen Teatteri

Ensi-ilta 24.10. 2025 Koljonvirta Teatterissa Iisalmessa

Kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Heikki Hoppania, Oona Hynynen, Teemu Kalliokoski, Elias Kaukkila, Aino Kuronen, Aapo Loimalahti, Minea Mantsinen, Ville Saastamoinen ja Peetu Savolainen 

Pohjautuu William Goldingin romaaniin, dramatisointi Nigel Williams, suomennos Heini Salopelto, ohjaus, sovitus ja valosuunnittelu Tino Karttunen ja Ville Saastamoinen, äänisuunnittelu Heikki Hoppania ja Ville Saastamoinen sekä lavastus- ja pukusuunnittelu Oona Hynynen, Tino Karttunen ja työryhmä 

Esityskuvat (c) Heikki Sarkala

(Näin esityksen kutsuvieraana Teatteri Telakalla 15.11. , kiitos Keltainen Teatteri!)

Lelumestarin talvi / Kuninkaallinen Nukketeatteri

 Hämeenlinnan Taidekasarmilla vietettiin 1.11. perinteisiä avoimia ovia, ja tapahtuman yhteydessä pääsi tutustumaan eri taiteilijoiden tiloihin. Tuttuun tapaan teatterisalissa pääsi katsomaan Kuninkaallisen Nukketeatterin esitystä, ja saliin olikin kokoontunut mukava määrä eri-ikäisiä nukketeatterin ystäviä seuraamaan näytelmää Lelumestarin talvi. 

 Kiinnitin heti alkuun huomioni lavasteiden runsaisiin yksityiskohtiin. Paljon kaikenlaista erikoista ja jännää, leluja ja työkaluja. Kotoisalla tavalla vanhanaikaista. Lelumestari (Hannu Räisä) asustelee syrjässä kaikesta, varsin vaatimattomissa mutta mukavissa oloissa seuranaan kissa ja reistailevia radioita. Ulkona pauhaa sankka lumimyräkkä ja sen seurauksena pihaan ja kinokseen jumittuu miekkonen (Antti Kemppainen), jolla on kova kiire joulunviettoon sukulaisten seuraan vuokramökille. Sähköt katkeilevat tämän tästä ja puukin kaatuu pihalla. Mies joutuu hieman vastentahtoisesti jäämään hiukan mystisen lelumestarin luo suunniteltua pitemmäksi aikaa. 

Hannu ja Antti 

 Maagisia juttuja tapahtuu aina, kun joku poistuu ovesta. Lelut heräilevät henkiin ja myönnettävä on, että kyynelsilmin taas seurasin pienoisjunan puksutusta. Varjoteatteri on varsin veikeästi toteutettu ja tarmokkaasti kävelevät ukkelit sekä moottorisaha irrottivat eri-ikäisestä yleisöstä monet hersyvät naurut. Lämminhenkisellä tarinalla on monta opetusta. Kertakäyttöisen muovikrääsän tilailu ja ostelu ei ole kauhean järkevää, ja olisi tärkeää elää hetkessä ja unohtaa ainainen kiire ja hoppu. Yllättävä ja suunnittelematon kohtaaminen voi tarjota jotain poikkeuksellista ja uutta ajateltavaa maailmanmenoon. Kuka ylipäätään on tämä Lelumestari? Hänellä tuntuisi olevan enemmänkin tarinoita kerrottavanaan menneisyydestään... 

 Kiitos Kuninkaalliselle Nukketeatterille valloittavasta esityksestä jälleen kerran! Näitä on ilo katsoa.

 ~

LELUMESTARIN TALVI / Kuninkaallinen Nukketeatteri

Ensi-ilta joulukuussa 2024, kesto noin 45min (ei väliaikaa) 

Näyttämöllä Hannu Räisä ja Antti Kemppainen

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Kemppainen, lavastus ja nuket Hannu Räisä, musiikin sävellys Antti Polameri ja äänisuunnittelu Harri Neuvonen 

Esityskuvat (c) Antti Kemppainen Photography

Koukussa / Eräs Teatteri

  Ray Cooneyn kirjoittama farssi Koukussa (myös nimellä Linjat kuumina) on Ilona-tietokannan mukaan esitetty Suomessa ainakin 11 kertaa, harrastajateatterit siihen päälle vielä. Ihme kyllä en ollut aiemmin nähnyt juuri tätä näytelmää, farssien perässä kun tulee harvemmin reissattua toiselle paikkakunnalle. Nyt sitten tarjoutui oivallinen tilaisuus, kun 25v-juhliaan viettävä hämeenlinnalainen Eräs Teatteri nappasi tämän syksyn ohjelmistoonsa ja pestasi ohjaajaksi hämeenlinnalaislähtöisen näyttelijä Tatu Siivosen.

 Eräs Teatteriin on aina ihana mennä. Yleisölämpiö oli tälläkin kertaa hyvin tunnelmallinen valaistukseltaan kynttilöineen kaikkineen, mukavan hämärä. Ulkona marraskuinen kolkko pimeys ja kosteus, ja oli mieltälämmittävää astella sisään, saada lämpöinen vastaanotto ja tuntea olonsa tervetulleeksi. 

Jouni, Roosa ja Eeva 

 

Tekstiä on viilattu paikallisoloihin sopivaksi, ja niin taksikuski Jouni Järvellä (Aleksi Rantanen) on vaimo + teini-ikäinen tytär niin Hätilässä kuin Kaurialassakin, ja hyvin on kaksoiselämä sujunut liki parikymmentä vuotta. Tyttäret Roosa ja Katri (Emilia Salmenoja ja Elina Salmenoja, tosielämän siskokset siis) ovat törmänneet toisiinsa netissä ja ihmetelleet sitä, miten molemmilla onkin Jouni Lennart Järvi -niminen isukki, joka on vielä taksikuski ammatiltaan. Tuhansien Järvien Hämeenlinna... Neidot haluavat tietysti tavata toisensa ja Jounin salaisuus uhkaa paljastua. On toimittava kaikin tavoin siten, että tyttäret eivät missään tapauksessa tapaisi. Kuten arvata saattaa, homma lähtee käsistä heti alkumetreillä. Forssan Vesihelmeen iäkkään äitinsä kanssa aikova Jounin toisen perheen alivuokralainen Simo (Matvei Ojansuu) joutuu tahtomattaan soppaan mukaan.

Eeva, Simo, Jouni ja Maarit 

 Näyttämöllä on seitsemän ovea ja on selvää, että niistä tullaan ja mennään sekä sopivalla että sopimattomalla hetkellä, ja niiden taakse myös lukitaan porukkaa. Ainakin Eeva-vaimo (Ansu Laine) joutui useampaan otteeseen lukituksi keittiöön. Vaimo nro 2 Maarit (Anette Siltanen) taas on luuri kourassaan monesti, ja puhelimeen vastataan niin kiinalaisessa keittiössä kuin Soneran vastaajapalvelussa, kas kun toisessa päässä ei läsnäolijoista johtuen voi puhua ihan vapaasti. Meininki on täysin sekavaa jo muutenkin, ja vielä paikalle paukkaa tuohtunut iäkäs äitee (Virpi Peltovuori), kun odotettu kylpyläänlähtö viivästyy ja viivästyy. 

 Tämänkaltaisessa farssissa ajoitus on kaiken a ja o, ja tekstiäkin on aikamoinen määrä suollettavanaan etenkin Jounilla ja Simolla. Hyvin tämä kaksikko urakastaan kuitenkin selviytyy. Rytmin kanssa hienoisia haasteita oli havaittavissa kokonaisuudessa, mutta menköön ensi-iltajännityksen piikkiin ja ai että, toistojen myötä mikään ei tätä porukkaa pidättele! Kaikki tämänvuotiset esitykset varattiin loppuun jo ennen ensi-iltaa (mikä on valtavan hieno juttu), tammikuulla on onneksi lisänäytöksiä. Voin vain kuvitella sen naurunremakan, joka yleisöstä kantautuu pikkujouluporukoiden vallatessa katsomon, kas kun usein on jo pohjiksi nautittu muutakin kuin Ossin Pullan tuotteita. 

Jouni, Katri ja Simo 

 Minullahan usein on käynyt se perinteinen naurusulakkeen kärvähdys, joka tarkoittaa kiristävää tunnetta takaraivossa liiasta nauramisesta. Kyllä, liikaakin voi nauraa ja se tuntuu minulla fyysisenä olomuotona. Nyt kävi niin, että nauru jämähti poskiin ja jäi vähän kestohymy päälle! Ei ollut ainakaan posketonta menoa. Väliajan jälkeen kävi myös niin, että kesken haukotuksen (täytyy todeta, etten haukotellut tylsistymisen vuoksi vaan hapenpuutteen ja yleisen alkuiltaväsymyksen) alkoi naurattaa ja olipa jännä tunne huutonauraa kun oli jo valmiiksi suu auki. Poikain selitykset ovat kyllä aikamoista tykitystä, ja mitä ilmeitä ja eleitä. Etenkin huvitti Karjalaisen Simon tietty käsiliike juuri hetkeä ennen lankapuhelimeen vastaamista sekä Jounin lukuisat naamioitumisyritelmät. Voiko snorkkeli naurattaa näin paljon? Kyllä voi!

Lattialla Jouni, Simo, äitee ja Katri 

 Usein näissä farsseissa minulle käy niin, että jossain puolivälin paikkeilla otteeni herpaantuu, kiinnostukseni hiukan hiipuu ja kierretään vain saman asian ja vitsin ympärillä. No, tässäkin toki se eräs eläinlääkärivitsi toistuu, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan. Juoni junnaa paikoillaan eikä tarjoile enää varsinaisesti uusia ylläreitä. Vaan tässäpä kävi toisin! Yllätyskäänteitä on tarjolla vielä loppupuolellakin, ja mielenkiintoni pysyi hienosti yllä. 

 Kiitos syksyn hersyvimmistä nauruhetkistä Eräs Teatterin verraton väki! Ja ne väliaikatarjoilun pullat, parhaita mitä olen aikoihin missään maistellut. Otin kaksi. 

 Lisäinfoa tästä linkistä. 

~

KOUKUSSA / Eräs Teatteri 

Ensi-ilta 1.11. 2025 Eräs Teatterissa, esityksen kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Rooleissa Ansu Laine, Matvei Ojansuu, Virpi Peltovuori, Aleksi Rantanen, Elina Salmenoja, Emilia Salmenoja ja Anette Siltanen

Teksti Ray Cooney, suomennos Pentti Kotkaniemi, ohjaus Tatu Siivonen, lavastus- ja pukusuunnittelu Anne Laatikainen, valo- ja äänisuunnittelu Kari Salmenoja sekä apulaisohjaaja Harri Laine 

Esityskuvat (c) Heikki Löflund / Hämeenlinnan Raatikuva