Tuukka Leppäsen tapasin syyskuun
alussa 2013 Helsingin Kaupunginteatterin henkilökunnan kahvilassa.
Vuonna 1982 syntynyt Tuukka on
horoskooppimerkiltään rapu. ”Mä oon kotoisin Lahest, just niin,
Lahest. Mulla on juuria kyllä aika paljon kaikkialla. Isän äiti on
kotoisin Karjalasta Laatokan pohjoispuolelta, äidin äiti on
Terijoelta, isän isä on Keski-Suomesta ja äidin isästä tiedän
tosi vähän. Olen siis puolikarjalainen ja periaatteessa
puolikeskisuomalainen! Synnyin Lahdessa. Muutin Helsinkiin kesällä
2003, samana vuonna kun pääsin TeaKiin, ja siitä pitäen mä olen
asunut Helsingissä ja tykästynyt kyllä kaupunkiin. Nyt tää
tuntuu kodilta enemmän kuin mikään muu kaupunki.”
Mitä harrastat? ”Laskuvarjohyppyä,
aloitin toissakesänä. Jäin koukkuun siihen. Se on aikaavievää
puuhaa, mutta kun siihen uhraa muutaman aurinkoisen viikonlopun
kesässä, niin se on ihan mukavaa hommaa. Käyn tuossa Kouvolan
vieressä Utissa. Ai se Utin ABC on sulle tuttu paikka. Siellä
ABC:llä näkyy tämmöisiä täriseväkäsisiä kavereita, jotka on
just hypänny sen ensimmäisen hyppynsä ja tulee rauhoittumaan
sinne. Mulla taitaa tällä hetkellä olla 24 hyppyä takana. Alkuun
se on aina hidasta puuhaa, tarvitaan pari hyppymestaria eli ohjaajaa
alkuun ja jatkossa yksi, ja siinä ei voi mennä ihan omaan
tahtiinsa. Siellä voi olla välillä vähän ruuhkaa, joskus tulee
päiviä jolloin pystyy hyppäämään vain yhden tai kaksi hyppyä.
Eka hyppy oli kyllä kokovartalopaniikki. Ei se tuntunut niin pahalta
kun kuvittelee, että mä hyppään ulos ehjästä lentokoneesta
neljän kilometrin korkeudesta. Se opetettiin niin hyvin. Me käytiin
aluksi kaksi iltaa teoriaa, eri komentoja et mitä sä teet
lentokoneessa eri vaiheissa ja sitten huomaat vaan jossain vaiheessa,
että mä oon nyt seurannut tätä komentosarjaa, joka on jo tuolla
selkärangassa ja oho, nyt mä oon ulkona koneesta. Siinä vaan
astutaan koneesta ulos eikä edes katsota maahan ekoilla hypyillä.
Mä en pysty pointtaamaan mitään tiettyä hetkeä, että milloin mä
siitä hyppäämisestä innostuin, mutta sanotaan näin lyhyen kaavan
mukaan, että kun on lahtelainen mäkihyppääjä taustaltaan ja
sitten kun mäkihyppy loppuu, niin johonkin pitää päästä
lentämään. Ehkä se ajatus on muhinut tuolla jossain ja sit kun on
katsonut tarpeeksi paljon noita basehyppyvideoita, niin oon aatellut,
että nyt on pakko lähteä kans kokeilemaan. Mun mielestä
harrastuksissa pitää olla se pointti, että sä saat fokusoitua ja
tyhjennettyä oman pääsi kaikesta muusta ja keskityttyä vaan
siihen yhteen asiaan, ja laskuvarjohyppy on siihen kyllä ihan
omiaan. Se on ihan oma saarekkeensa jossain kaukana, muualla. Siinä
ei mietitä mitään koreografioita, vaan että onko kaikki sokat ja
vaijerit ja muut paikallaan”, Tuukka selvittää.
”Lisäksi mä koutsaan futisjunnuja,
oma poika on 13-vuotias ja se innostui 6-7 vuotta sitten futiksesta
ja mä lähdin siihen mukaan sit sellaisena isä-valmentajana. Oon
ollut siitä asti siellä poikien mukana, vedän treenejä ja toimin
niiden fysiikkavalmentajana. Aika riitti ennen paremmin, kun
pienempänä pojilla ei ollut niin pitkiä koulupäiviä ja ehdittiin
pitämään treenejä tuossa klo 15-18 välillä, mullahan on silloin
usein vapaata. Mutta nytpä niillä rupeaa olemaan niin pitkiä
koulupäiviä, ettei ne ehdi treeneihin ennen kello kuutta ja mulla
alkaa olla vaikeuksia olla enää mukana, koska oon illat töissä
suurimmaksi osaksi!”
Osaatko soittaa jotain soitinta?
”Osaan soittaa monia, mutta huonosti. Soitin selloa pitkään, 12
vuotta. Samaan aikaan kun harrastin sitä mäkihyppyäkin. Mä olin
vaan niin onnettoman laiska harjoittelemaan, pari kertaa viikossa
15min, niin ei sellaisella tahdilla kyllä sellistiä tule. Jotenkin
se jäi kuitenkin ”johonkin”, ja musta tuli nyt viime perjantaina
sellon kanssa levyttänyt artisti. Ei olis vanhat maikat tätä kyllä
uskoneet koskaan! Soitin tuossa Yökyöpelit-näytelmässä selloa
yhdessä biisissä, ja nyt YLE osti Yökyöpeleiden oikeudet ja siitä
tehdään lastenohjelma ja levy, joka nauhoitettiin viime viikolla.
Mä pääsin soittamaan yhden raidan myös, jesh! Sit mä muuten
soitan vähän kitaraa, komppaan itseäni huonosti ja vielä
huonommin soitan pianoa, mutta tavallaan sillai, että pystyn
treenaamaan biisejä itse ja etsimään pianolla juttuja ja vähän
soittamaan, että saa käsityksen siitä, että millainen biisi on
kyseessä. Pianolla en lähtis keikalle kyllä ikinä! Kitaralla en
lähtis itekseni keikalle. Olen tehnyt jonkinverran duokeikkaa kyllä,
ja siinä pitää mukana olla sellainen vakaa kitaristi, jolla on
homma hallussa niin, että mä pystyn sitten jotenkin vaan uimaan
siinä mukana. Mutta pääasia, että näyttää hyvältä, heh!”
Tuukka Leppänen / kuva Teatterikärpänen |
Mitä sanoisit erityistaidoiksesi
ammatillisessa mielessä? ”Toi on vaikee kysymys. Nuoren miehen
itsevarmuudella pystyin pitkään sanomaan, että mä osaan kaikkea
vähän, kaikkea uskottavasti. Nyt kun on kasvanut vähän
vanhemmaksi, niin huomaan tiettyä lempeää myötähäpeää
tuntien, että ei se kyllä ihan niin mene. Kyllä mulla joku
sellainen taito on, että mä opin teknisiä asioita aika helposti
tiettyyn pisteeseen asti ehkä siitä urheilutaustastani johtuen, ja
etenkin kun mäkihyppy vaatii monenlaisen asian omaksumista ja
monenlaista kehonkäyttöä, niin sitä kautta nappaa kyllä aika
nopeasti uusia juttuja. Tietenkin samalla huonona asiana on se, ettei
meinaa malttaa mitään asiaa sitten oikein treenata kunnolla, et ne
jää usein puolitiehen. Ammatillisessa mielessä en tiedä voiko mun
kohdalla laulamista erikoistaitona mainita, se kuuluu vähän niinku
asiaan kaikilla jo perustaitona. Onhan mulla sitten toi venäjän
kielen opiskelu, se on puoliksi ammatillinen juttu ja puoliksi ihan
harrastus. Meillä on yhteistyötä yhden moskovalaisen teatterin
kanssa, sieltä käy porukkaa täällä ja me käydään välillä
siellä vierailulla. Mä innostuin kielestä, koska halusin oppia
ymmärtämään heitä ilman tulkkia, jotta se kommunikaatio olisi
välittömämpää, ja pari vuotta sitten innostuin tosissaan siitä.
Nyt opiskelen enemmän tai vähemmän säännöllisesti ja yritän
saada kieltä haltuun. Sen kielen avulla pääsee kyllä paikalliseen
sielunmaisemaan vähän paremmin kiinni. Kieli itsessään kertoo jo
niin paljon luonteesta.”
Mikä olisi sellainen taito, jonka
haluaisit osata? ”Näyttämöllä kuunnella toista ihmistä niin,
että oma reagointi olisi sen jälkeen vähän enemmän
impulsiivisempi. Luottaisi vähän enemmän omiin vaistoihinsa sen
kautta, että oppisi kuuntelemaan toista paremmin. Se sudenkuoppa,
mihin itseriittoinen nuorimies usein putoaa on se, että näyttämöllä
ei muka ole ketään muita kuin hän, ja sieltä kuopasta on ollut
kova matka pois. Mulla on vähän sellainen kutina nyt, että se
matka on hyvässä vauhdissa, mutta on siinä vielä paljon
tekemista”, Tuukka avautuu.
Löytyykö suvustasi muita tällä
alalla olevia tai taiteellisia lahjakkuuksia? ”Ei ihan
lähisuvustani, mutta äitini serkku on Soila Komi, joka jäi nyt
Kansallisteatterista eläkkeelle. Ja hänen tyttärensä Saimi Hoyer
(os. Nousiainen), joka on kyllä malliuransa ja julkisuuden kautta
esiintymisalalla. Näyttelijöitä ei mun käsittääkseni muita ole.
Lisäksi setäni on tanssiorkesterimuusikko.”
Milloin kiinnostuit teatterista?
”Teininä mä tein ensimmäiset juttuni, kun olin yläasteella
musiikkiluokalla, ja kyllä se meni vähän niin, että mut
raahattiin sinne ensimmäisiin juttuihin tyyliin ”nyt olisi
tämmöinen juttu tulossa ja koe-esiintyminen on tuolloin ja sinähän
muuten tulet sinne”. Lahdessa oli tuolloin kulttuurisihteerinä
Riittakatriina Manninen-Louhensalo, joka otti mut vähän emomaisesti
siipiensä suojaan. Olin mukana Louhensalon luotsaamassa
Pähkinäteatterissa sellaisena ulkojäsenenä, ja samaan aikaan
tehtiin melkeinpä saman porukan kanssa kaksi uutta
kesäteatterimusikaalia nuorten voimin, vuosina ´98-´99. Oskari
Katajisto, joka on ”vanha” lahtelainen ja nuorisoteatterilainen,
tuli sitten ohjaamaan meitä. Siinä vaiheessa kun on teini, joka
etsii elämälleen suuntaa, niin onhan tuollainen auktoriteetti,
Turkan koulutuksen käynyt tyyppi melkoinen yhteenhitsaaja siellä ja
se oli kyllä hyvä lähtösysäys. Oskari pisti meidät punnertamaan
ja juoksemaan aamulenkkiä! Fame oli mun ensimmäinen
ammattilaisproduktioni Lahden Kaupunginteatterissa ja samaan aikaan
pyrin musateatterilinjalle, joka aloitti silloin. Mä olin siinä
pioneeriporukassa, eli ekalla vuosikurssilla joka sinne otettiin, ja
sit pääsin Fameen avustajaksi. Jotenkin kummallisesti kävin siinä
välissä armeijankin ja seuraavana vuonna koulu jatkui, ja olin Yön
sisaressa avustajana ja Honkimäen Paavon understudyna. Seuraavana
vuonna tehtiin Astoria, mä ehdin olla vielä kevätkauden sekä
koulussa että Astorian harjoituksissa. Nämä produktiot oli siis
Lahden musateatterissa. Keväällä 2003 pääsin Teakiin ja
Bjurströmin Marcon Hairiin, jota esitettiin Peacockissa
Linnanmäellä, ja muutin Helsinkiin. Se oli iso muutos, kun musta
tuli helsinkiläinen ja teatterikoululainen. Päivät olin koulussa
ja illat Peacockissa. Mutta siis vastaus kysymykseesi on se, että
vähän vahingossa tulin teatterialalle, ja jossain vaiheessa
tajusin, että ei mulla oikeastaan ole mitään muuta vaihtoehtoa.
Kun mä lähdin lukioon, niin mulla oli vielä tavoitteena se, että
musta tulee kirurgi. No, nythän musta tuli tohtori, heh! Silloin
musiikki oli vain harrastus eikä näyttelijänhommat tulleet edes
vaihtoehtona mieleen. Se lukeminen ei vaan napannut pitemmän päälle,
sitä kaipasi jotain tekemistä ja teatteri vastasi siihen huutoon
kyllä”, Tuukka muistelee.
Olitko lapsena koulunäytelmissä tai
näytelmäkerhoissa mukana? ”Yleensä ihmisillä on se, että ne
muistaa olleensa koulunäytelmässä enkeli tai puu tai kivi, mä en
muista edes niitä! Jossain tonttuleikissä muistan kyllä olleeni
mukana, siinäpä se.”
Mitä alan opintoja olet suorittanut?
”Kaksi vuotta kävin Lahden ammattikorkeakoulun musiikinlaitoksen
musiikkiteatterilinjalla, huh mikä nimi! Se on 4,5 – vuotinen
koulutus, mutta mä suoritin siitä vain kaksi. Teakiin pääsin
vuonna 2003 ja valmistuin 2007. Ekalla yrittämällä pääsin
sisään, enkä vielä tänä päivänäkään tiedä että miksi.
Ehkä mulla oli siinä joku rentous, kun ei ollut mitään sellaista
pakkoa, että mä ehdottomasti haluan tänne, vaan että alalle
yritetään ja käyn nyt kokeilemassa. Sit ovi aukesi, ja hyvä
niin.”
Mikä oli kirjallisen lopputyösi
aiheena? ”Otsikko oli ”Esiintyjästä näyttelijäksi”, se oli
just tätä problematiikkaa, että kun itseriittoinen mies menee
näyttämölle tekemään musikaalia, niin se on tietyllä tavalla
itsensä esittelijä ja esiintyjä, ja siitä miten se energia, joka
suunnataan suoraan yleisön kasvoille on just sitä, että ne sanoo
”voi kun nää nuoret on niin ihania ja taitavia”. Kun sen
energian saa käännettyä niin, että yleisö ei istu penkissä enää
takakenossa vaan se istuu eteen päin, et mitä siellä lavalla
oikein tapahtuu! Joku sellainen, että käännetäänkin se energia
ja fokus lavalla toisiin ihmisiin, kuunnellaan toisia että mitä ne
tekee. Yhtäkkiä siitä tulee huomattavasti paljon
mielenkiintoisempaa. Vaikka teatteria tehdään yleisölle, niin se
on kuitenkin kanssanäyttelijöiden kuuntelemista.”
Jos et olisi tällä alalla, millä
alalla mahdollisesti olisit? ”Halusin siis jossain vaiheessa olla
kirurgi, se oli mulla ihan selkee ajatus joskus 90-luvun lopulla.
Ajettiin jossain pohjoisessa vahingossa jäniksen päälle ja
heitettiin se jänörukka tien sivuun. Ajettiin majapaikkaan ja mulla
tuli sitten ajatus mieleen, että mä haluaisin täytättää sen
jänön. Lampsin pari-kolme kilometriä sinne kolaripaikalle ja
leipäveitsen kanssa nyhersin siellä veret pupusta penkalle, ja
roudasin sen sitten mökin pihaan ja avasin sillä samalla tylsällä
veitsellä vatsaa auki. ”Haa, katotaas mitä täältä löytyy!”
Ja löytyihän sieltä kaikkee lämmintä... Jotenkin siitä jäi
sitten sellainen fiilis, että oon mielenkiinnolla seurannut miten
ihminen toimii. Jos mulla täällä on vapaa-aikaa, niin mä
hengailen tuolla meidän hierojien tai osteopaattien mestoilla ja
seuraan mitä ne tekee ja mihin asentoihin ne siellä väkeä
vääntää. Musta se on loputtoman kiehtovaa! Eli ehkä mä olisin
lääkäri tai kirurgi, ja sehän tapahtuukin niin että tuosta noin
vaan sormia napsauttamalla mennään lääkikseen... Tässä
Zivagossa on yksi sellainen kohtaus, jossa vähän
supersankarimaisesti poistan luodin. Toinen ammatti, josta mulla on
ehkä vähän romantisoitukin kuva, on puuseppä tai vastaava.
Luulen, että siinä on vähän sellainen juttu, että menet
verstaalle, olet yksin, keskityt siihen yhteen asiaan, muokkaat
jotain esinettä, josta näet heti sen duunin mitä oot tehnyt ja
sehän on niin kuin meditaatiota. Tää voi olla tosi raaka yleistys
ja voi olla ettei tää pidä paikkaansa ollenkaan, mutta
näyttelijöillä kun ainakin teatterityö on sellaista, mistä ei
jää jälkiä lainkaan; esitykset tulee ja menee, ne elää hetken
ja kuolee pois, niin onko sitten tarve saada synnytettyä jotain
pysyvää?” Tuukka pohtii.
Miksi olet näyttelijä? ”Mä koen,
että sillä mitä tekee yhdessä muiden kanssa, siitä jää jälki
katsojan sydämeen tai nahkaan. Jos jokapäiväinen työsi perustuu
sille sopimukselle, että joku tulee katsomaan sinua kun teeskentelet
olevasi joku muu, niin sehän tarkoittaa sitä, että ihminen tulee
teatteriin täysin avoinna. Hän haluaa, että hän vaikuttuu
jotenkin. Sellaisen asian edessä ei voi olla muuta kuin nöyrä ja
toteuttaa sitä toivetta eri tavoin tietenkin, nöyränä oleminen ja
nöyristeleminen on eri asioita. Tää on sellainen ammatti, missä
mä voin toteuttaa tai palvella itseäni niin hyvin, että siitä on
hyötyä mulle. Itseään voi toteuttaa niin, että nimenomaan
kuuntelee muita ja tekee jotain sellaista, mikä tuntuu aidolta
katsojasta, joka vaikuttuu ja toivottavasti yllättyy. Jos sä menet
katsomaan juttua, joka on sinulle läpikehuttu, niin se kokemushan
jää usein vähän vajavaiseksi. Se yllättäminenkään ei saa olla
itsetarkoitus, tää on niin monimutkainen kudelma tää koko juttu.
Ammattitaitoahan on se, että se yllätys säilyy. Et lavalla
tiedetään tekevämme yllätystä, se ei synny vahingossa, mutta
että se tulee oikein! Tämä on yllättymisen ja yllättämisen
taidetta!”
Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä
ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Ensinnäkin se on
muuttunut niin, että se mielenkiinto on kohdistunut fyysisistä,
ulkoisista asioista enemmänkin pään sisään. Se on se isoin
muutos, ja sitä kohti haluan mennä, sitä haluan hakea. Ei liene
kummallista, jos mietitään ihmisen peruskasvua. Siinä vaiheessa
voi olla vielä itseriittoinen, kun ei ole vastuussa muista. Ja siinä
vaiheessa kun olet vastuussa muista, niin tärkeimmäksi asiaksi
muodostuu se, mitä sanot toisille. Elämästähän tässä
kerrotaan. Joku on sanonut sellaisen kliseen, että kirjailijan pitää
elää sellainen elämä, että siitä on jotain kirjoitettavaa. Sama
pätee näyttelijöihinkin. Ei tätä ammattia voisi tehdä, ellei
olisi empatiakykyä kaikennäköisiin mielenliikkeisiin. Pitää
ymmärtää ihmisen kasvua, pitää ymmärtää mitkä asiat
vaikuttaa. En väitä olevani asian ekspertti, mutta jokainenhan on
oman elämänsä ekspertti. Jos mun elämäni riittää siihen, että
joku voi tulla mua katsomaan ja tunnistaa, että ”mä tiedän tuon
tyypin”, niin se riittää mulle.”
Tuukka ja kahvilan "maisemat" / kuva Teatterikärpänen |
Onko sinulla mahdollisesti omia
esikuvia? ”Musta on aina hienoa tavata sellaisia ihmisiä, jotka on
oman alansa mestareita. Me tehtiin täällä vuonna 2005 sellaista
kiinalaiskomediaa ”Väärennetty morsian”. Meillä oli ohjaajana
ja opettajana Pekingin oopperan eläkkeellejäänyt klovni Kong
Xinyuan. Kaveri oli seitsemänkymppinen ja oli erikoistunut nuorten
naisten rooleihin. Se oli kyllä niin kertakaikkisen huikea kaveri,
mä en oo ikinä tavannut teinipissiksempää ihmistä kuin hän!
Vanhan kiinalaisen viuhkan kanssa esitti meille teinityttöä. Kaikki
liikkeet oli jotenkin niin harkittuja, siinä oli siroutta ja
syvyyttä. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, hän osasi vain yhden
sanan englantia (okei), mutta silti me ymmärrettiin häntä aivan
täysin. Jokainen ajatus oli niin selkeä, kun hän teki sen lavalla.
Toinen hyvä esimerkki on Ana Vásquez de Castro, hän on
espanjalainen commedia dell´arten taitaja ja hänellä on
hämmästyttävä taito olla ihan mitä vaan. Hänen työskentelyään
voisi seurata vaikka kuinka kauan ja ihastella sitä taitoa, miten
hän vai pudottelee juttuja kuin helmiä. En niistä itselleni mitään
helminauhaa saisi, koska mulla ei taito riitä. Se vaatisi ensin
hirveästi töitä.”
”En ole koskaan kuvitellut olevani
”kuin joku”, että haluaisin olla niin kuin joku. Täällä näkee
mahtavia kollegoja, ja kaikilta heiltä voi oppia jotain, niin
nuorilta kuin vanhemmiltakin, että siinä mielessä jokainen on mun
esikuvani. Seuraan esimerkiksi sitä, miten joku vanhempi kollega
käyttää aikaa, miten artikuloi tai tekee itsensä selkeäksi.
Nuoremmilta taas oppii muita juttuja. Mutta olen mä kyllä ihan
henkeen ja vereen Heikki Nousiais-fani! Hän pysäytti mut tuossa
teatterin takana viime keväänä Viulunsoittajan jälkeen ja kiitti
esityksestä. Kyseli siinä samalla, että ”sinustako se Zivago
tulee” ja mä olin todella hämmentynyt, koska sen tilanteen olisi
pitänyt mennä ihan toisinpäin! Seela Sella on myös ihana, hänessä
on sellainen tietty lämpö, jonka hän saa kanavoitua omaan
tekemiseensä, sellainen pohjaton empatiakyky. Kun ei yritä olla
itseään suurempi, niin yllättäen ihminen kasvaakin itseään
suuremmaksi. Mä luulen, että se menee niin.”
Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä,
jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Mä vähän saivartelen nyt,
koska kysymyshän on ihan mahdoton. Ikinä kun ei voi tietää, että
kenen kanssa kemiat toimii. Mutta siitä huolimatta mulla tulee ihan
ekana Kate Winslet mieleen, ja sitten Cate Blanchett. Ja kyllähän
se mieltä kutkuttaa ajatella, että jos pääsis vaikka Elisabeth
Taylorin kanssa näyttelemään. Olis se mageeta päästä muina
burtoneina katsomaan...”
Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton?
(miettii pitkään) ”Hei kuka se oli se Little Voice? Mikä sen
nimi nyt oli...Jane Horrocks! Laulaisin hänen kanssaan ihan mitä
vaan, hänessä on jotain niin tenhoavaa. Jane Horrocks feat. Tuukka
Leppänen, ja mun nimi olisi julisteessa ihan pienellä.”
Missä eri teattereissa olet
näytellyt? ”Ammattiteattereista Lahden Kaupunginteatterissa,
UIT:ssä (Peacockin Hair ja Saturday Night Fever oli UIT:n alaisia)
ja Helsingin Kaupunginteatterissa.”
Omasta mielestäsi tärkeimmät
roolityösi? ”Ensinnäkin Next to normalin Gabe, joka opetti mulle
intensiivisyyttä lavalla ja kuuntelua, ja oikeestaan Viulunsoittajan
Perchik, koska siinä osasin kanavoida energiaani myös muihin. Noh,
Zivagosta en voi vielä sanoa kun se ei ole valmis, mutta jos
kysyisit kuukauden päästä niin vastaisin sen. Se on nyt mun
ensimmäinen aikuisen miehen roolini ja se nimenomaan vaatii sen,
että pitää olla vastuussa muista. Tykkäsin myös ihan älyttömästi
Cats-musikaalista Lahdessa, se oli sellainen energinen rääkki.
Sanotaan vielä näin, että Maija Poppasen Perttuna mä olen
viihtynyt kaikkein parhaiten.”
Millaisessa tilanteessa ”teatterin
taika” ilmenee sinulla parhaiten? ”Se on siinä yllätyksessä.
Ensinnäkin siinä, kun katsoja yllättyy ja itse yllättyy siitä,
että katsoja yllättyy – tai kenties ei ylläty. Se on myös
siinä, kun toista kuuntelemalla tekee automaattisesti asioita, jotka
tuntuu oikeilta. Ja siinä, että vaikka kuinka laskelmoisi
etukäteen, niin ei voi koskaan tietää mitä harjoituksissa tulee
ilmi. Reploja voi lukea etukäteen, kaikkea voi ajatella
analyyttisesti etukäteen, mutta sitten kun mennään lavalle ja
ollaan siellä toisen ihmisen kanssa, niin kun se kuuntelu toimii,
siellä syntyy ihania ja mahtavia asioita, jotka tuntuu hyvältä. Mä
kiteytän sen vielä näin, että aina kun uusi produktio alkaa, niin
jokainen näyttelijä tuntee olevansa ihan surkea. Ekoissa
harjoituksissa on kaksi vasenta jalkaa, ei osaa puhua, ei kävellä,
ei edes hengittää. Sen tunteen sietäminen kun tietää, että
yhdessä kun tehdään ja mietitään ja saadaan aikaan asioita. Ja
kun alkaa syntymään asioita, jotka näyttää ja tuntuu hyvältä,
niin löytyy se tarkoitus ja siinä on se tekijän taika. Katsojan
taika on siinä yllätyksessä.”
Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua
inspiroi tinkimätön ammattitaito. Mua inspiroi se, että tässä
ammatissa, niin kuin toki monessa muussakin, on hirveen helppo jäädä
jumiin tiettyihin asioihin ja jäädä jurnuttamaan, levittää
sellaista negatiivista energiaa tyyliin ”kun ei tää toimi eikä
tääkään toimi”. Tässä on pakko oppia malttamaan ja odottamaan
ja olemaan rauhassa. Ja sitten kun tapaa sellaisia kollegoja, jotka
ei ole moksiskaan epämiellyttävyydestä, jotka pystyy kaiken tän
keskellä pitämään yllä positiivista energiaa, niin se inspiroi.
Siihen kun joskus pystyisi itsekin”, Tuukka huokaa.
Podetko esiintymisjännitystä? ”En
niin pahaa, että tuntisin olevani tukossa ennen esitystä ja joka
laukeisi sitten vasta näyttämöllä. Sellaista mukavaa kutinaa on
aina ennen ensi-iltaa. Mä olen huono jännittäjä, se on enemmänkin
keskittymisasia.”
Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja”
ennen esitystä? ”Jokaiseen esitykseen muodostuu omat rituaalinsa.
Joskus ennen esitystä, esim. Catsia, olen käynyt lenkillä, jotta
saan itseni lämpimäksi, joskus heittelen kahvakuulaa, joskus en tee
mitään. Se rytmittyy jotenkin sen mukaan, että onko mulla aikaa
ennen maskia vai maskin jälkeen. Se riippuu myös siitä, että
minkälainen roolin henkinen ja fyysinen tila on ensimmäisessä
kohtauksessa. Vakituista rytmiä ei ole, se muodostuu jokaisen
produktion kohdalla erikseen.”
Kerro jokin legendaarinen kommellus!
”Poppasessahan sattui ja tapahtui, kun siinä oli teknisesti
kaikenlaisia juttuja ja kävelin esimerkiksi katossa. Se
vaijerisysteemi, millä liikuin kattoa pitkin meni aika ajoin
epäkuntoon, ja jouduin selkä savupiippua vasten puristuneena
kahdeksasta metristä huutamaan näytöksen poikki. Samassa
Poppasessa oli ongelmia kattonostimien kanssa. Kerran kävi niin,
että olin samana päivänä ollut harjoitushuoneessa, missä oli
Maija Poppanen-kirja. Katsoin sitä kirjaa ja ajattelin, että jos
meidän esitys joskus menisi poikki, niin aikuisethan kyllä jaksaa
odottaa, mutta lapset ei ja jotain pitää tehdä siinä välissä,
että lapset viihtyisi. Mäpäs otan tuon kirjan, jos sellainen
katkos vaikka sattuu. Sit menee kolme tuntia ja pam … Mä istuin
lavan reunalla ja luin kirjaa yleisölle”, Tuukka nauraa.
Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Mulla
on ollut aika onnellinen elämä ja niitä tilanteita on kyllä
paljon. Hyviä hetkiä voi olla tosi paljon, ne voi olla ihan pieniä.
Ne voi olla just sen tyylisiä, että nukahtaa riippumattoon
esimerkiksi. Ne tuntuu just siinä hetkessä maailman parhaimmilta ja
ne muistaa vielä tänä päivänäkin. Sit on paljon isoja asioita,
jotka on tuntuneet hyvältä. Me mentiin vaimon kanssa salaa
naimisiin kotona, meillä oli naapurin tuttavapariskunta ja vaimon
poika ja maistraatin henkikirjoittaja. Sit ruvettiin sen jälkeen
soittelemaan, että arvatkaas mitä ollaan tehty. Teatteriin liittyen
mukava hetki on ollut se, että ensi-iltapäivänä mulla on ollut
sellainen tapa, että mä meen teatterille jo päivällä makoilemaan
sinne lavasteisiin, olen hetken siinä tilassa ajattelematta yhtään
mitään. Mä tykkään siitä, että mut yllätetään ja mut on
yllätetty täysin niin lavalla kuin lavan ulkopuolellakin, ja en ole
voinut muuta tehdä kuin aukoa suutani. Se on mahtavaa, koska silloin
on kontrolli jollain toisella. Voi vain olla vietävänä, ja se on
välillä mukavaa.”
Muita töitäsi tai tulevia roolejasi?
”Mä en tiedä tulevasta elämästäni yhtään mitään, yleensä
aina jossain vaiheessa käydään johtajan kanssa juttusilla ja
mietitään, että mitä tehdään tän jälkeen. Mulla ei ole
minkäännäköistä käsitystä siitä, että mitä teen Zivagon
jälkeen. Jotain laulukeikkahommaa ja dubbauksia on tiedossa.”
Mikä supersankari haluaisit olla ja
miksi? ”Haluaisin olla Spiderman. Se on vähän semmoinen ruipelo
niin kuin minäkin ja jostain syystä mä samaistun siihen. Mikäköhän
se syy on? Ei mitään hajua. Mä olisin mieluummin Robin kuin
Batman, koska sillä on enemmän vapauksia eikä niin suurta
painolastia. Spidermankin on vähän sellainen, että isot asiat vaan
tapahtuu, se ei oo itse tekemässä niitä, vaan se joutuu elämään
niiden tapahtumien mukana.”
Jos saisit viettää päivän naisena,
mitä tekisit? ”Mä haluaisin etsiä käsiini jonkun miehen ja
ymmärtää, että miten ne ajattelee. Et näänkö mä sen asian,
sen sellaisen peruskonfliktin, joka päivittäin tulee eteen. Et
ymmärtäisinkö mä sen naisena paremmin kun mä nään, että miten
mies ajattelee. Ehkä tää on törkeetä yleistystä, mutta menköön!
Jotenkin tutkia sitä tiedostamatonta asiaa, joka meissä on. Mitä
ei pysty sormella osoittamaan, mutta mistä me tiedetään miehen ja
naisen ero. Mä kokeilisin 12cm korkeita korkoja, koska mun mielestä
kuudella sentillä käveleminen ei ole mikään ongelma. Ehtiskö
sitä hankkiutumaan raskaaksi ja synnyttämään päivässä? Tai
miltä tuntuisi naisen orgasmi!”
Jos ihminen vetäytyisi syksyisin
talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan?
”Houkutteleva ajatus! Kaikki elektroniikkavehkeet mä jättäisin
pois. Hyvä kirja tietysti pitäisi olla. Ei. Mä en ottaisi sinne
mitään, koska olisi mahtavaa pystyä olemaan hetken aikaa kaiken
tän kaaoksen keskellä pelkästään omien ajatustensa kanssa.”
Jos rakentaisit puuhun majan, mitä
ottaisit sinne mukaan? ”Tinttejä! Ai sä ottaisit Lucky Lukeja!
Rakenna siihen viereiseen puuhun maja, niin voitais tehdä sitten
vaihtareita. Ja Anut ja Antit olisi yhteisiä! Ootko lukenut niitä?
Anu ja Antti sirkuksessa. Lucky Luket on kyllä huikeita. Muistan kun
oli se ”Rantanplan saa perinnön”, niin mä käänsin sen
päässäni, että Rantanplan saaperin nön. Et mikä ihmeen nön? Ja
se Arkajalka oli huikea, tervausta ja höyheniä koko ajan!” Tuukka
nauraa ja seuraa keskustelu parhaista Lucky Luke-kirjoista.
Jos voisit matkustaa aikakoneella
menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen, minne matkaisit? ”Mä
haluaisin nähdä sen hetken, kun joku päättää, että tämmöinen
ihmisryhmä on ihan turha maan päällä, tää pitää kokonaan
poistaa. Mä haluan päästä sen kaverin pään sisään, joka keksi
että juutalaiset pitää tappaa. Joku sellainen tilanne, jossa
ihmisestä tulee peto ja tunteeton ihminen. Parhaita ja
positiivismepia hetkiä on sitten ne, kun joku keksii jotain
vahingossa. Oho-hetkistä syntyy ne parhaat ideat!”
Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden
tuonne Pienelle näyttämölle tutustumaan orkesteriin ja laulamaan
niiden kanssa Zivagon biisit läpi.”
Mitä muuta haluaisit sanoa? Sana on
vapaa. ”Teoksissa, jotka mullistaa maailmaa ja jotka korjaa
maailman vääryyksiä, ei ole mitään vikaa. Se on hyvä, että
sellaisia on ja ne on tärkeitä, mutta kaikki ei voi olla samaa eikä
kaikki voi korjata maailman kaikkia vikoja. Suurin osa katsojista on
kuitenkin sitä porukkaa, joka sitten onnistuttaisi pelottamaan pois
liian prokokatiivisillä esityksillä. Meidän täytyy miettiä, että
millä me tähän katsojakuntaan vaikutetaan, millä asteella ja
millä voimakkuudella me naksautetaan asioita niiden päässä.
Jokaisen teatteriesityksen pitää pystyä muuttamaan ihmisessä
jotain. Kuulostaa kliseeltä, mutta sen pitää pystyä nostamaan se
peili siihen eteen, et katsokaa itseänne, tämmöisiä me ollaan.
Hyvänä esimerkkinä Spring awakening pari vuotta sitten; yks
kollega istui katsomossa ja tuli esityksen jälkeen sanomaan, että
hänestä on sairasta puhua siitä, että musikaalit olisi jotenkin
kliseitä tai että niissä ei olisi mitään sanomaa. Et hänelle on
riittävästi sanomaa siinä, että ensin itkee silmät päästään
yleisössä ja miettii, että millä ihmeellä hän ohjaa heidän
kaksi teini-ikäistä tytärtään tän kaiken läpi ilman että
syntyy samanlaista jälkeä mitä näyttämöllä näkyy. Et siinä
on mulle ihan tarpeeksi maailman mullistamista. Tai ei ehkä mulle,
mutta että näiden esitysten tarkoitus on herättää ajattelemaan,
et mitä mä voisin tehdä omassa elämässäni toisin ja olla muille
parempi ihminen. Sit ollaan jonkun oikean asian ääressä. Se, että
tekijöillä on usein tarve muuttaa maailmaa, mutta että millaisella
skaalalla sen tekee, niin jokainen voi päättää sen itse.”
Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :
Mistä sanasta pidät eniten? - Ole
hyvä
Mistä sanasta pidät vähiten? - Älä
Mikä sytyttää sinut? -
Arvoituksellisuus
Mikä sammuttaa intohimosi? - Tympeys
Suosikkikirosanasi? - Perkele
Mitä ääntä rakastat? - Saunan
sihinää
Mitä ääntä inhoat? - Kumiseva häly
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi
haluaisit kokeilla? - Kirurgi
Missä ammatissa et haluaisi olla? -
Puhelinmyyjä
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot
Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Onkohan tässä
tullut joku virhe?
<3 Kiitos tästä haastattelusta!
VastaaPoista