Matti Nurmisen tapasin hänen kotonaan Hämeenlinnassa toukokuussa
2014. Pintaraapaisu Matin pitkästä urasta...
Vuonna 1942
syntynyt Matti on horoskoopiltaan leijona. ”Olen Lempäälästä
kotoisin, mutta kaarihan menee niin, että me ollaan evakkoja, ei
tosin karjalaisia. Isäni on ihan umpihämäläinen ja äitini on
Etelä-Pohjanmaalta, mutta Lempäälään sijoituttiin sodan tultua.
Evakkoon lähdettiin Ihantalasta. Minä sitten synnyin sodan aikana.
Hämeenlinnassa olen asunut kohta neljäkymmentä vuotta. Olen asunut
myös Helsingissä, Jyväskylässä ja Vaasassa.”
Mitä harrastat?
”Harrastan lukemista etenkin, nuorempana tuli tietysti urheiltua
(jääkiekkoa, pesäpalloa, jalkapalloa). Mä olen kirjallisuutta
harrastanut koko ikäni ja tehnyt kirjaesittelyjä radiolle, eli
työkin on liittynyt kirjallisuuteen jollain tavalla. Sitten kun tuli
tietokoneet, niin osa ajastani on siirtynyt taisteluksi tietokoneita
vastaan, jotta oppisin ymmärtämään miten ne toimii. Tietokone on
kirjan tilalla jo vähän, olen vasta nyt löytänyt
kirjallisuudenkin uudestaan.”
Löytyykö
suvustasi muita teatterialalla olevia? Ӏitini vanhin veli
näytteli aikanaan hyvin paljon. Silloin Inhan työväentalolla oli
näyttämö ja hän sai näytellä kyllä isoja rooleja. Mulla on
valokuviakin niistä ajoista. Siellä pienessä Ähtärin sivukylässä
oli tämmöistä toimintaa, yhteisö oli sellainen!”
Mitä sanoisit
ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Nuorena mulla oli
hyvin vahva äänen käyttö. Teatterikoulussa musta tuli
puheopettajien lemmikki yhdessä vaiheessa, koska mä sain heiltä
kaikilta hyvän opin ja lopulta antoivat mulle ihan tunnustusta.
Kyllä mä tein paljon töitäkin sen eteen. Meillä oli ulkolaisia
puheopettajia ja toimin ns. mallioppilaana heillä, eli tein aina
eteen ensin. Mähän olin sitten myöhemmin puheopettajana ja
lausunnanopettajana eri opistoissa just sen takia, että mulle oli
erilaiset puhekoulut hyvin tuttuja. Niilo Kuukka oli Suomessa se,
joka kehitti ihan oman metodinsa ja hän opetti meitä paljonkin.
Omaperäinen opettaja, ansiokas ja arvostettu. Kuuluin
Teatterikoulussa niihin, jotka sai erikseen lauluopetusta. Sitä sai
vain ne joilla katsottiin olevan mahdollisuuksia päästä
laulamisella johonkin. Musta olisi voinut tulla laulaja, jollen
olisi niihin aikoihin tupakoinut niin paljon. No, olenhan mä sitten
joutunut laulamaan kahdessa isossa jutussa, Forumissa ja
Viulunsoittajassa.”
Mikä olisi
sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä se on soittotaito,
mun olisi pitänyt jaksaa paneutua siihen. Oon aina kadehtinut
ihmisiä, jotka voi istua pianon ääreen ja tuosta noin tunnelmoida.
Olisi tietysti hienoa osata maalatakin, mutta musiikki on vähän
jäänyt kaivelemaan.”
Milloin olet
kiinnostunut näyttelemisestä/teatterista? ”Kyllä se alkoi hyvin
varhaisessa vaiheessa. Kansakoulussa jo näyttelin yhdessä jutussa,
joka oli hyvin suosittu. Muistan siitä sen, että pojat piti siinä
jonkinlaista kuria tytöille ja mut puettiin mummoksi, joka tuli
maalta ja mulle oltiin kauheen kohteliaita. Oppikoulussa näyttelin
sadussa kettua ja mulla oli niin hyviä ilmeitä, että kaikki nauroi
vedet silmissä jo harjoitusvaiheessa ja aattelin, että tämä se
vasta on hienoa! Itse esityksessä mulla olikin sitten naamari ja
olin hyvin pettynyt, koska kaikki ne ilmeet meni hukkaan kun naama ei
näkynyt yhtään. Lapsena mä olin tosiaan hyvin vilkas ja oli
opettajia, jotka huomasi sen ja tavallaan ruokkivat sitä. Lempäälän
Nuorisoseurassa mä harjoituksia seuratessani innostuin
näyttelemisestä enemmän, siellä oli ammattiohjaajiakin. Luulen
kuitenkin, että suurin sysäys tuli siten, että koulussa piti pitää
esitelmä ja olin unohtanut kokonaan, että on mun esitelmävuoroni.
Vaihtoehtona oli lausua runo ja mulla oli päässäni Aleksis Kiven
”Ikävyys”-runosta kolme säkeistöä, ja mä pamautin ne
esitelmän tilalla. Opettaja pisti mut sitten Teinikunnan
kulttuurikilpailuihin esiintymään tämän myötä ja sain siellä
toisen palkinnon. Sanotaan näin, että palo näyttelemiseen alkoi
kytemään koulun näytelmissä ja Nuorisoseurassa, jossa taitavat
ohjaajat näyttivät hyvin eteen, miten pitää tehdä ja sitten
tapahtui tämä yksittäinen suuri onnistuminen opettajan suotuisalla
avustuksella, ja siinä mun tulevaisuudensuunnitelmani saivat
lopullisen niitin. Ainahan esimerkiksi naapurit olivat sanoneet, että
Matista pitäisi tulla näyttelijä, en tiedä miksi. En osannut
ajatella koko asiaa silloin. Ammatinvalinnanohjaaja oli aikoinaan
sitä mieltä, etten tule ikinä pääsemään teatteriin, kun
kerroin haaveistani. Ja minä olin sitä mieltä, että tuon lausuman
perusteella varsinkin aion sen tehdä! Myöhemmin pääsin sitten
Tampereen Teatteriin avustajaksi. Tosin musta piti tulla myös
rakennusmestari, olin ollut harjoittelijana TVH:lla, mutta teatteri
oli se juttu, mihin varsinaisesti tähtäsin”, Matti kertoilee.
”Tampereen
Teatterissa tutustuin moniin näyttelijöihin, jotka opettivat ja
preppasivat mua ja suosittelivatkin eteen päin. Nuoren ihmisen
tielle osui sattumankin kautta montakin hienoa persoonaa, joiden
seuraan lyöttäydyin ja jotka innostuivat siitä, että huomasivat
mun olevan tosissani ja halusivat siksi auttaa.
”Kun menin
ensimmäistä kertaa pyrkimään Teatterikouluun, mulle oli tullut
armeijan palvelukseenastumismääräys ja olisin saanut toki
lykkäystä kouluajaksi. Vilho Ilmari oli silloin koulun rehtorina ja
hän sanoi, että ”Herra Nurminen, minusta tuntuu, että jos Te
joudutte menemään heti koulun päätyttyä armeijaan ja vasta
sitten ammattiin, niin Teistä tulee helposti entinen näyttelijä.”
Myöhemmin kuulin, että olin tavallaan päässyt kouluun
ensimmäisellä kerralla, mutta armeijan vuoksi päättivät, että
ottavat minut sisään vasta toisella kerralla, jos satun pyrkimään
uudestaan. Armeijan jälkeen olin ensin töissä hetken aikaa
muualla, sitten pyrin Teatterikouluun uudestaan ja pääsin sisään.
Tämä oli vuonna 1963, ja kouluhan toimi silloin Kansallisteatterin
vintillä ja kesti kolme vuotta.”
”Samassa ryhmässä
meitä oli kymmenkunta ja mehän oltiin melkoinen porukka : mm. Esko
Roine, Vesa-Matti Loiri, Martti Palo, Kirsti Wallasvaara, Marjukka
Halttunen, Seppo Heinola, Marja-Leena Kouki, Maarita Mäkelä.
Jokainen ryhmästäni on saanut tehdä isoja töitä omalla
tahollaan. Hyvin ansiokas kurssi!”
Viisikymmentä
vuotta sitten, huh! Onko tässä matkanvarrella käynyt missään
vaiheessa mielessä, että tekisit jotain muuta? ”On vähän hassua
ajatella mitään muuta, koska aikansa tehtyäänhän sitä ei osaa
mitään muuta. Jossain vaiheessa ajattelin, että ryhtyisin
ohjaajaksi, mutta... Oonhan mä opettanut paljon ja myös
ohjannutkin, ihan Teatterikoulusta saakka. Ensin aloitin Lempäälässä
ja nyt viimeisimpänä täällä Hämeenlinnassa, Hauholla etenkin.
Olihan mulla tietysti suuria haaveita kirjailijanurasta; näytelmiä,
romaaneja, runoja... Vieläkin se haave vähän kytee tuolla jossain.
Ei sitä koskaan tiedä...”, Matti myhäilee arvoituksellisesti.
Tuliko vastaus jo
tuossa äsken...Miksi olet näyttelijä? ”Pohjimmiltaan se on ollut
hyväksynnän ja huomion hakemista. . Mä olisin halunnut olla
kovanaama, mutta musta ei ollut siihen! Kaikki kaverini pärjäsivät
mua paremmin fyysisesti, mä taas olin enemmänkin ”sanamies”. Se
oli mun tieni päteä ja mun piti olla koko ajan hauska. Koulussa
lensin ulos luokasta monesti kun löin vitsiksi asian kuin asian,
niin vaan oli tehtävä jotta sain ihmiset nauramaan! Itsevarmuutta
olen saanut vasta paljon myöhemmin. Peitin ujouttani hölmöilemällä,
jännitin uusia ihmisiä ja punastuin herkästi.”
Miten ajatuksesi
itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella?
”Kyllähän ne ovat muuttuneet paljonkin. Nuorena halusi kokea
jotain suurta ja ajattelin, että tässä ollaan koko ajan suurten
tunteiden äärellä enkä tekniikasta ajatellut mitään.
Eläytyminen oli hyvin tärkeätä ja sitä hain itsestäni paljon.
Fiksujen teatterialan ihmisten kanssa keskustellessa löytyi koko
ajan uusia asioita. Mulla on ollut aina valtava kunnioitus vanhempia
näyttelijöitä kohtaan.. Ja sitä varmuutta, jolla he suhtautuvat
asioihin! Mä kätkeydyin hyvin pitkään sen taakse, että mulla on
hyvä ääni ja olen komea! Kyllä! ”Hyvänen aika, eikö tämä
riitä! Maailmahan on minun! Mitä muuta te tahdotte?” (Matti ottaa
poseerausilmeen ja julistaa jylhällä äänellään) Herranen aika
sentään, mä olin täynnä charmia. Hehehheh! Olin vähän kyllä
pateettisuuteen taipuvainen, ääni vei sinne suuntaan. Radiossa
tehtiin äänellä ja erilaisia asioita. Jyväskylän Teatterissa
kaikki muuttui ykskaks, kun Pentti Kotkaniemi ohjasi ”Kuin
rasvattu”-nimistä näytelmää ja mä menin päärooliin vähän
sitä kautta, että pääroolin esittäjä ei ollutkaan oikeanlainen
tyyppi. No, mä menin sitten rooliin ja meillä meni ”Bonan”
kanssa sukset ristiin yhdessä kohdassa. Tuli vääntöä siitä,
miten rooli pitäisi tehdä ja korotin vähän ääntäni. ”Juuri
noin se pitää tehdä!”sanoi Bona. Ja kriitikko kirjoitti lehteen,
että ”Nurminen on auennut” ! Ajattele, tämmöinen riita
tarvittiin, jotta mä luovuin ulkokuorestani ja suojakuoresta, jonka
taakse olin saanut mennä. Ulkoinen turhamaisuus siis jylläsi. Tuon
jälkeen alkoi tietynlainen kasvaminen, ja mun oli helppo tehdä
ohjaajien kanssa ja myös heitä vastaan töitä. Kun oltiin samalla
aaltopituudella, musta sai irti hirveen paljon hyviä asioita.
Jyväskylästä alkoi hyvä vaihe, ja se sai jatkua täällä
Hämeenlinnassa, koska olin sopivanoloinen henkilö Raija Paalasen
vastapeluriksi, ja sain heti hyviä rooleja.”
Matti poseeraa (c) Teatterikärpänen |
Mikä on ollut
tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja keneltä/mistä se
on tullut? ”Voi, niitä viisaita ihmisiä on ollut niin paljon...
Emmi Jurkka on opettanut mulle sellaisen asian, että tragedia on
komediaa. Eli pateettisuus on täysin väärä lähtökohta tehdä
vakavaa juttua, ihminen jolla on surua tai murhetta saa tehdä mitä
vaan tunneryöppynsä keskellä. Ohjaaja Hannu Matti Tyhtilä
markkinoi saman asian myöhemmin vastatunteena. On ollut hyvin monta
ihmistä, jotka ovat antaneet mulle helmen ja oivalluksen, että
noinhan se menee. Toiset ovat antaneet tehdä täysin vapaasti
asioita, toiset kannustaneet kovasti, toiset ostaneet kaikki
mielettömätkin ideani. Jokainen näistä on ollut ihan yhtä
tärkeätä näyttelijälle. Mutta Tyhtilän kanssa ”Viimeisiä
kiusauksia” tehdessä taisi syntyä se ajatus, että voi tehdä
mitä vaan ja mitään ei voi tehdä väärin, jos sen uskoo todeksi.
Tuo ajatus avasi vielä uuden tien, ja työtilanteissa jonkun toisen
kautta olen oppinut paljon muutakin. Aina olen kantanut mukanani myös
Matti Aron hienoa lausetta hänen kuultuaan, että saan tehdä
Strindbergin ”Isän” roolin. ”Se on niin hyvä rooli, että
sinäkään et sitä pysty pilaamaan!” Tuon koitan aina muistaa! Ja
se riita Bonan kanssa sopii tähän joukkoon myös”, naurahtaa
Matti.
Onko sinulla ollut
omia ammatillisia ”esikuvia”? ”Ei sillä tavalla, mutta kyllä
mä esimerkiksi Salmisen Eskon nostan määrätyllä lailla
korkealle. Nuorena ihailin suunnattoman paljon Ossi Kostiaa. Ihailu
on kyllä hassu sana. Nykynuorethan on valtavan taitavia
moniosaajia, liikkuvat hyvin ja heillä on kaikenlaisia
erikoistaitojakin. Ainut asia mikä erottaa nykynäyttelijän ja
”vanhan polven näyttelijän”, on puheilmaisu. Puhetekniikkaan
ja äänenkäyttöön on tullut aitouden kustannuksella jonkin verran
mukaan huolimattomuutta. Ennen pyrittiin jalostamaan jokaiselle niin
hyvä ääni kuin mahdollista, vankentamaan sointivärejä ja muuta.
Luulen, että nykyään ei kiinnitetä tähän asiaan niin paljon
huomiota kuin ennen.”
Jos saisit valita
maailmasta ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä?
”Kyllä mulla on englantilaisissa sarjoissa ja elokuvissa montakin
suosikkinäyttelijää, mutta en ole koskaan ajatellut heitä siinä
mielessä, että haluaisin näytellä jonkun kanssa. Äkkiseltään
en saa kenenkään nimiä edes päähäni... Vastaan Sophia Loren,
hän kuului mun nuoruuteeni.”
Entä kenen kanssa
haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Jos
osaisin laulaa, haluaisin laulaa vaimoni Arjan kanssa dueton. Mutta
kun en pysy nuotissa, niin mua jännittäisi ihan kauheasti hänen
kanssaan laulaminen. Heittäydyn nyt kappalevalinnassa
korkealentoiseksi ja vastaan, että Eino Leinoa sen olla pitää!”
Missä eri
teattereissa olet näytellyt? ”Varsinaisesti ammatissa olen
näytellyt Teatteri Jurkassa, Radioteatterissa, Jyväskylän
Kaupunginteatterissa, Vaasan Kaupunginteatterissa ja Hämeenlinnan
Kaupunginteatterissa. Pyynikin Kesäteatterissa, Tampereen
Komediateatterissa, Mikkelin Kesäteatterissa ja Maalaiskomedioita
näyteltiin sekä Oulussa että Joensuussa. Ai niin, ja Hämeenlinnan
Kesäteatterissa olin mukana mm. Olviretkessä.”
Mainitse muutama
itsellesi tärkeä roolityö. ”Kyllä ne tänne Hämeenlinnaan
sijoittuu... Strindbergin ”Isä”; Marius, Fanny ja César-trilogia
ja siinä Césarin rooli; ehdottomasti ”Veijari Jones”, johon
sain lopettaa. Nautin myös aikanaan siitä, että sain näytellä
”Papin perheessä” pastori Valtaria. Oon saanut tehdä niin
paljon hyviä ja isoja rooleja. Tietyllä lailla tuo Veijari Jones
jäi kyllä mieleeni, koska Snoopi Siren oli ohjaajana niin
erikoinen. Ideoita pursusi hänestä niin valtavasti ja yritin pysyä
mukana. Pidin siitä näytelmästä hyvin paljon, se oli niin
monimuotoinen. Ja sitten se päärooli huoltoasemanpitäjänä ”Kuin
rasvattu”-näytelmässä Jyväskylässä (se mistä riideltiin
Bonan kanssa), siitä aukesi uusi meininki ja se on sillä tavalla
ollut mulle henkilökohtaisesti tärkeä rooli. ”Viimeinen
vuode”-näytelmän IT-miljonääri oli myös uskomattoman hieno
rooli tehdä. Kuikkaniemen Mattihan ohjasi sen.”
Miten määrittelisit
sanaparin ”teatterin taika”? Millaisessa tilanteessa se sinulle
ilmenee? ”Se teatterin lumo/taika löytyy nimenomaan
vuorovaikutuksesta ja siitä, että ihminen tulee teatteriin aina
uudestaan ja uudestaan, koska on saanut sieltä mukaansa jotain. Jos
mukaansa ei saa mitään, hän ei palaa takaisin. Nykyään
vaikuttaa vähän siltä, että taikaa on siinä, että otetaan joku
tähti vierailemaan ja ihmiset näkee hänet livenä. Se ei tuo
taikaa teatteriin. Vuorovaikutuksesta se löytyy! Ja työryhmän
hyvästä fiiliksestä lavalla, se tuntuu katsomossakin asti.”
Mitkä asiat
inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi erityisesti se, kun menemme vaimon
kanssa yhdessä erilaisiin tilaisuuksiin ja tapaamme siellä tuttuja,
mukavia ihmisiä. Molemminpuolisen ilon kokeminen näissä
tilaisuuksissa on se suola, joka saa tuntemaan että kyllä elämä
on kivaa! Vaikkakin näissä tilaisuuksissa monta kertaa aletaan heti
puhua sairauksista, mutta ensimmäinen vaihe on se, että kylläpäs
on kiva nähdä! Heh!”
Podetko/poditko
ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Kyllä mä jännitin ja
jännitän edelleen. Aina kun mä nykyäänkin menen yksin
esiintymään jonnekin, niin edellisenä yönä nukun erittäin
huonosti, vaikka juttu olisi sellainen, jota olen esittänyt ties
kuinka monta kertaa. ”Viulunsoittaja katolla”-musikaalia ennen
olin ollut pitkään poissa näyttämöltä ja Tevjen rooli vaati
ihan oman keskittymisensä. Piti saada oma rauha ja tehdä kaikki
rituaalit, jotta oli varma siitä miten sen kuuluu mennä.
Ramppikuumetta siis poden ja pitääkin potea. Emmi Jurkka aina
sanoi, että teatteriin pitää tulla vähintään tuntia ennen.
Ensin aistitaan teatterin henkeä tilassa, sitten istutaan peilin
ääreen, katsotaan itseä ja todetaan, että ”tuossa tuo nyt on ja
kohta se on joku toinen” ja muuntumisprosessi rooliin vaatii tietyn
ajan myös. Emmi oli tästä aina hyvin tarkka.”
Millaisia ovat
olleet omat valmistautumisrituaalisi? ”Ne muotoutuu aina
harjoitusten aikana ja vaihtelevat. Omana juttuna mulla on aina ollut
sellainen pieni näyttämörukoushetki.”
Kerro joku
legendaarinen kommellus. ”Täällähän Marius, Fanny ja
César-näytelmässä oli se kuuluisa korttipelikohtaus, jossa Ekosen
Harri tippui jokaikinen kerta. Me tehtiin se Viitasen Raimon kanssa
aina niin, että Harri tippuu taatusti. Samassa produktiossa oli
toinen kohtaus, jossa Harri oli kuolemaisillaan ja kaikki oltiin
siinä sängyn vierellä ja nypittiin sen rintakarvoja. Heheh!
Kaikenlaisia konsteja oli. ”Kunnon komediassa” oli myös kohtaus,
jossa kaikki näyttämöllä ja yleisössä naurettiin. En meinannut
millään päästä siitä kohtauksesta eteen päin. Joku huusi
privaatisti vielä ”Hyvä Nurminen!” Pienessä Kauhukaupassa
esitin sitä kasvia ja vävypoika pelasi siihen aikaan vielä
kiekkoa, olin selin yleisöön ja kuulokkeet päässä kuuntelin
pelejä, ja käsimerkein näytin aina pelitilanteita. Sitten oli se
näytelmä ”Tyttö, joka halusi naida kalkkunan”. Voi jestas,
Risto Korhonen on sellainen, että kun sille tarjoaa jotain, se
lisäsi mukaan omiaan ja mun oli lisättävä taas, en voinut antaa
Ristolle periksi. Viitasen Leena alkoi jo melkein itkeä, kun sitä
nauratti lavalla niin kauheasti. Korhoselle ei kannata antaa siimaa
yhtään, se on aivan mahdoton tapaus! Jyväskylässä tapahtui myös
kaikenlaista. Yhdessä näytelmässä eräs roolihenkilö oli juuri
tapettu ja makasi ruumiina lattialla, ja näyttelijä siinä
vahingossa pieraisi. Hieno rouvashenkilö sanoo repliikkinsä
seuraavaksi ”Hänet pitää siirtää, ettei hän ala haista”. Ai
kauheeta, meidän muiden piti seistä siinä ruumiin vieressä, mutta
nauratti niin paljon että oltiin kaikki kontillamme ja ruumis
itsekin hytkyy siinä naurusta. Kauhee tilanne!” Matti nauraa
hysteerisenä.
Tässä välissä
pidimme pienen kahvipaussin, jonka aikana Matti kertoi paljon
muitakin juttuja. Olisi pitänyt olla nauhuri päällä silloinkin!
Jatketaanpa. Kerro
joku oikein hyvä muisto. ”Parhaat muistot liittyy kyllä
Viulunsoittajaan. Jännitin laulamista ihan hirveästi ja etenkin
Leponiemen Jonin kannustus oli huikeaa. Arvostin hänen
musikaalisuuttaan todella. Se lämmitti mieltä todella paljon, ja
ennen esitystä meille muodostui yksi rituaali, joka vaikutti
esityksen sujuvuuteen todella paljon ja pidin sitä hyvin tärkeänä.
Peltosen Liisalta sain kohtaustemme sisällä myös valtaisaa lämpöä,
minähän isänä lähetin hänet pois. Se lämpö kantoi todella
pitkälle, autoimme toisiamme. Viulunsoittajaa oli muutenkin ihanaa
tehdä, mulla oli ainakin sellainen tunne, että kanssanäyttelijät
olivat erityisen iloisia siitä, että minäkin sain olla mukana.
Kaikkien kanssa yhteisissä kohtauksissa oli todella hyvä olla.”
Tulevia projekteja?
(huom. tämä siis tehty toukokuussa 2014) ”Ensiksi ohjaan syksyllä
Lempäälään komedian ”Vaimoni on toista maata”, joulukuussa on
teatterissa taas ”Puheevuoro kaatuneilla” ennen
itsenäisyyspäivää.” (huom. Helmikuussa 2015 tulee Hämeenlinnan
Teatterissa ensi-iltaan näytelmä ”Sibelius – Kohtalonyhteydet”
ja siinä Matilla on Mannerheimin rooli.)
Teatterille
tehtyjen ”omien juttujen” lisäksi olet toiminut juontajanakin ja
taikatemppujen parissa myös? ”Lapsille olen tehnyt taikatemppuja
ja teatterilla tein aina vappushowssa niitä. Nyt oon tehnyt UNICEFin
merkeissä ja tarhoille on käyty tekemässä. Sehän on ollut mulle
enemmänkin harrastus ja syntyi aikanaan Lastentapahtumasta. Lapset
kun eivät jaksaneet kuunnella satuja niin pitkään, joten me teimme
taikatemppuja sinne väliin. Jäin siihen koukkuun ja aion kyllä
jatkaa sitä harrastusta. Mullahan on nyt myös sellainen Löydä
äänesi-projekti käynnissä. Teen taikatemppuja ja samalla kerron
kaiken oleellisen ilmaisutaidosta, mitä tarvitaan
esiintymistaitoon.”
Onko sinulla jotain
mottoa? ”Onni on iloa, joka ei tuota surua muille. Muunlainen onni
on itsekkyyttä”. Tämä on yhdestä elokuvasta ja se on syöpynyt
mun mieleeni. Hienosti sanottu, eikö?
Mitä haluaisit
sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Tämä
maailma kun on nyt tällainen, on kauhean vaikeaa antaa sellaista
neuvoa joka varmasti kantaa... Tärkeintä olisi olla itselleen
rehellinen. Kysyä, että olenko minä todella tätä mieltä?”
Osaatko imitoida
ketään? ”Aikanaan radiossa imitoin Heikki Kahilaa. Yrjö
Jyrinkoskea imitoin myös usein, hän oli Suomen kuuluisin ääni.
Varsinaisesti en ole harrastanut imitointia, ihan huomaamattani olen
joskus saattanut moista harjoittaa ”sopivassa mielentilassa”.”
Mikä fiktiivinen
hahmo haluaisit olla ja miksi juuri se? ”Haluaisin olla Peter Pan
Mikä Mikä-maassa. Haluaisin säilyttää tämän lapsenmieleni
ikuisesti.”
Jos saisit viettää
päivän naisena, mitä tekisit? ”Se riippuu tietysti vähän
siitä, että minkä ikäisenä naisena aamuun heräisin, heh. Näillä
vuosilla lähtisin Stockmannille juomaan leivoskahvit. Nuorempana
menisin ja iskisin itselleni nuoren komean rakastajan.”
Jos ihminen menisi
syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä viihdykettä
ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin
kesken kaiken? ”Onko siellä valoa? Ottaisin karttapallon, ei
muuta. Paitsi juustotarjottimen ja makeahkoa punaviiniä.”
Jos rakentaisit
puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Kaukoputken! Patonkia
ja punaviiniä. Ja juustoja.”
Jos voisit palata
aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon,
minne matkaisit? ”Mä menisin ehdottomasti Aurinkokuninkaan hoviin
Ranskaan. Aamuiset lääkärintoimet kiinnostaa etenkin.”
Mitä aiot tehdä
seuraavaksi? ”Mä vien sut kotiin.”
Bernard Pivot´n
kymmenen kysymystä :
- Mistä sanasta
pidät eniten? - Lämpö
- Mistä sanasta
pidät vähiten? - Kylmä
- Mikä sytyttää
sinut? - Ystävät
- Mikä sammuttaa
intohimosi? - Kovuus
-
Suosikkikirosanasi? - Jumalauta
- Mitä ääntä
rakastat? - Linnunlaulu
- Mitä ääntä
inhoat? - Kollin mouruamista
- Mitä muuta kuin
omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Sisäministeri
- Missä ammatissa
et haluaisi olla? - Presidentti
- Jos Taivas on
olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan
porteille? - Kiva!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).