Peer Gynt / Ryhmäteatteri

Peer Gynt / Ryhmäteatteri, Helsinginkadun näyttämö

Ensi-ilta 3.2. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Alkuperäinen teksti Henrik Ibsen
Ohjaus ja sovitus Juha Kukkonen
Lavastus Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Valo-ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Koreografi Panu Varstala
Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa : Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Laura Halonen, Aarni Kivinen, Usva Kärnä ja Ville Mäkinen

 "Tarina miehestä, joka oli itse itselleen kylliksi"

 Peer Gynt kuuluu niihin näytelmiin, jotka olen jo pitkään halunnut nähdä mutta jotka syystä tai toisesta ovat olleet vielä näkemättä. Onneksi Ryhmäteatteri tarttui Ibsenin klassikkoteokseen osana 50v-juhlaohjelmistoaan keväällä ja näin minäkin pääsin vihdoin "korkkaamaan" Peer Gyntin. Tietämyksestäni kyseistä näytelmää kohtaan rajoittuu Edvard Griegin sävellyksiin mm. Vuorenpeikkojen tanssi ja Solveigin laulu, jotka onnistuin kuulemaan eräässä Tampereen Filharmonian konsertissa. Jotain kertoo sekin, että Hämeenlinnan bussiasemalla lähtökuopissa Helsinkiä kohti tapasin vanhan tutun ja kerroin, että olen menossa katsomaan Peer Gyntiä Helsinkiin. Hän vastasi, että "siitä onkin aikaa kun hän on sen nähnyt, varmaan joskus Aitoon Kirkastusjuhlilla viimeksi". Meni hetki ennen kuin tajusin, että nyt puhutaan kahdesta eri asiasta. Peer Gynt kun on täysin eri asia kuin Peer Günt...

Äiti ja Peer Gynt (Minna Suuronen ja Santtu Karvonen) 

 Eturivistä löysin itselleni oivallisen paikan ja ehdin hetken mietiskellä lavalla yksinäisenä palavaa kynttilää ja ihastella lavastusta. Heti alusta alkaen minulla oli sisälläni vahva tunne siitä, että tämä on minun juttuni. Ei ehtinyt kulua kauaakaan, kun olin hymy korvissa katsellut Peer Gyntin (Santtu Karvonen) railakasta menoa pitkin lavaa ja äitinsä (Minna Suuronen) pyöritystä niin fyysisesti kuin himpunverran liioitelluilla jutuillaankin. Miten äärimmäisen rakastettava hahmo onkaan Karvosen Peer! Niin ilmeikäs, vikkeläliikkeinen, jotenkin sydäntäpuristavan lapsenkaltainen ja utelias, mutta samalla niin hemmetin ärsyttävä rehvastelija ja uhoaja. Peer Gyntin menoa seuratessani itselläkin nousi hikikarpalot otsalle, ja moneen otteeseen teki mieleni nousta lavalle Peeriä halaamaan ja rutistamaan. Mielettömän sympaattinen hömelö, liikuttavakin.

 Valmiiksi oli siis jo positiivinen fiilis ja näytelmän edetessä se vielä nousi ja muutti muotoaan. Useampaan kertaan kävi mielessäni ajatus, että "Rakastan tätä! Tämä on juuri sellaista teatteria, mitä haluan nähdä!" Mitä kielellistä herkuttelua ja kikkailuakin, mukaan viljeltynä osuvia nykyaikaisia ilmaisuja. Miten maagisesti koko näyttämökuva muuttui hillityillä videoilla, äänillä, valoilla ja savuilla, ja hetkessä oltiin ihan toisaalla. Teatterin taikaa parhaimmillaan, ja sieluni kiittää.

Vuoren uumenissa 

 Nuori Peer siis elelee äitinsä kanssa kahden, asuntovaunussa. Alkupuoliskolla lähdetään häihin mitä lie suunnitelmissa, ja mieleeni nousi väistämättä Nummisuutarit. Juhlissa onkin melkoinen meno päällänsä ja A-ha´n "Take on me" soi. Tietenkin, Norjassa kun ollaan. Peeriä ei juhlintaan mukaan päästetä, maineensa vuoksi. Se ei kuitenkaan estä häntä iskemästä silmiään viehättävään Solveigiin (Laura Halonen) , joka lämpeneekin lähentely-yrityksille ja pienoinen lemmentarina on valmis. No, kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin onnellisissa saduissa "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti ... ja sen pituinen se". Solveig-nuorikko jää yhteiseen kotiin odottamaan, ja jonkun ihmeen syyn takia Peer lähtee seikkailemaan pitkin maita ja mantuja. Voi minkä teki! Vuorenpeikkojen tanssi äityy kohtalaisen roisiksi menoksi, kun Peer vuoren sisällä panee paksuksi hurjan peikkotytön (Usva Kärnä). Jestas mitä hahmoja!

 Nimiroolin lisäksi näytelmä on totisesti täynnä toinen toistaan kiehtovampia hahmoja. Välillä on niin, että päärooli vie ja muut vikisee, mutta ei kyllä tässä tapauksessa. Erityisesti mieleeni jäivät Robin Svartströmin nahkahousutyyppi (nahkabyysat toimii aina), jo mainitsemani Usva Kärnän punatukkainen rietas vuorenasukki. Kuteet ja koko olemus vaihtuivat välillä niin tiuhaan tahtiin, että välillä en ollut ihan varma kuka missäkin hahmossa lavalla teutaroi ja joskus mietin, että miten tuokin jo ehti noin nopeasti takaisin täysin uudessa lookissa. Ei voinut muuta kuin ihastella ja hämmästellä. Kaikista lumoavimpia ja maagisia olivat tämän tästä Peer Gyntin eteen ja sivuille kuin tyhjästä ilmestyneet sarvipäiset Kierot, jotka sanattomina ja kehonkielellään estivät Peerin etenemisen tiettyyn suuntaan. Rakastin niitä hahmoja, voi että mikä keksintö ne etujalat! Erityisen hienoa oli nähdä kaksikko Laura Halonen ja Ville Mäkinen vaihteeksi ihan toisentyyppisissä rooleissa, missä olin aiemmin heidät nähnyt. (Lauraa olen nähnyt Meriteatterin jutuissa ja Villeä lähinnä musikaaleissa ja Täpäräteatterissa improamassa.)

Katsokaa nyt näitä! 

 Väliajan jälkeen olin itse tarinassa suloisesti sekaisin ja pihalla, kun Peerin matka pyörähti luksusjahdin, aavikon, beduiinileirin, mielisairaalan ja merimiesten kautta takaisin kotisatamaan. Eipä tuo haitannut, antaa mennä vaan kun meinataan. Vaan mahtoiko Solveig siellä vielä kotosalla odottaa?

Äiti ja Solveig (Minna Suuronen ja Laura Halonen) 

 Tämä Peer Gynt lumosi ja sai minut liikuttumaan minut musiikillaan, kielellään, visuaalisella tykityksellään ja näyttelijäsuorituksillaan kautta linjan. Lähes täydellinen teatterielämys ja -kokemus. Kiitos Ryhmäteatteri ja pitkää ikää!

Esityskuvat (c) Johannes Wilenius

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Ryhmäteatteri!)

Haastattelussa Sami Hokkanen

 Sami Hokkasen tapasin päiväkahvien merkeissä Ravintola Da Vincissä Helsingin Hakaniemessä maaliskuun alussa 2017.

Vuonna 1972 syntynyt Sami on horoskooppimerkiltään kauris. ”Oon koko lapsuuteni elänyt Heinolassa, vuonna ´91 muutin Helsinkiin. Kyllä tässä on jo sen verran helsinkiläistytty, että voin sanoa Helsinkiä toiseksi kotikaupungikseni. Muualla en ole asunut kuin ihan pistokeikkoja.”

Mitä harrastat? ”Urheilu pitää mut jotenkin tasapainossa. Lainelautailu on mun intohimoni ja tämänhetkinen ykkösharrastukseni. Oon pelannut jääkiekkoa ja muitakin palloilulajeja, jotain jopa kilpatasolla, mutta vuodesta 2010 alkaen oon yrittänyt vaan surffata mahdollisimman paljon.

Aloitin jo 2001. Erään railakkaan ja sateisen kesäteatteriproggiksen päälle päätin, että nyt on saatava aurinkoa ja liikuntaa. Kaverini oli tullut juuri Ranskasta ja tuonut mukanaan lainelaudan. Pyysin sitä lainaksi ja kolme kesää vierähtikin sitten Portugalin, Ranskan ja Espanjan rannikoilla. Pakettiautossa asuttiin nollabudjetilla. Sitten tulikin tosi pitkä paussi, mutta 2010 olin Helsingin Kaupunginteatterista virkavapaalla ja sain kimmokkeen aloittaa uudelleen. Portugalista on tullut mulle tosi tärkeä paikka. Siellä unohtuu työkiireet ja stressit. Surffaus on kyl hienointa, mitä oon elämässäni kokenut!” Sami myhäilee.

Sami (c) Tom Röllich 

 Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Ns. bändi-instrumentit mä osaan välttävästi (kitara, basso, rummut). Teatterilavalla on tullut soitettua myös. Kirkassa soitan Sammy Babitzinin roolissa kitaraa. Vuonna 2009 tehtiin Helsingin Kaupunginteatterissa ”Viimeinen valssi”, näyttelin siinä eestiläistä lähihoitaja Valloa. Siihen sain tehdä roolihenkilölleni biisin ja siinä soitin sit samalla. Hauskaa oli tehdä biisi eestiksi, kun ei sanaakaan osannut kieltä. Lahden Kansanopistoa kävin 1997 ja siellä aloitin opettelun kun tehtiin ”Olviretki”. Kymmenkunta biisiä siinä oli ja paljon soitettavaa.”

Mitkä ovat ammatillisessa mielessä sinun vahvuutesi? ”Mä uskoisin, että hetkessä oleminen ja vastanäyttelijän seuraaminen ja hänen kanssaan toimiminen. Tykkään harjoitusprosessista äärettömän paljon, se on mulle tämän työn suola. Mä tykkään tutkia ja kokeilla. ”Voisko tää mennä näin?” Lavalla ollessani haluaisin olla mahdollisimman auki ja valmiina sille mitä se toinen syöttää. On siinä tyhjäpäämeiningissä riskinsä ja suusta tulee välillä jotain ihan muuta kuin pitäis, mutta aina niistä on selvitty.”

Onko sinulla jotain bilekikkoja tai vastaavia? ”Mä huudan yleensä, että ”Meill´ on jatkot!” mutta loppupelissä harvoin on ollut. Yleensä on päädytty aina jonnekin ihan toisaalle. Tuo muodostui aikoinaan vähän vitsiksikin, silloin kun tuli vielä ravintoloissa notkuttua. Nyt se on jäänyt vähemmälle.”

Käytkö karaokea laulamassa? ”Silloin tällöin. Sitä hetkeä odotan, että saisin laulettua ”Stairway To Heavenin” lopun alkuperäisestä sävellajista. Tuo ei oo sillä tavalla bravuurini, koska se ei vaan mene, mutta ehkä joku päivä. Hieno biisi ja mulle lapsuudestani asti tärkeä kappale. Joskus on sit hauska vetää ”Moottoritie on kuuma” tai Rage Against The Machinea, ja välillä kokeilla jotain biisiä, mistä ei muista yhtään mitään.”

Mikä olisi sellainen taito, minkä haluaisit osata? ”Oon vissiin ymmärtääkseni aika kärsivällinen ihminen, mutta sit kuitenkin harmittaa ne hetket, kun se pinna palaa. Voi kun osais ihan loputtomiin vaan kääntää asiat niin, että näkis ne hetkien positiiviset puolet eikä menis se maltti.”

(c) Tom Röllich 

 Mikä on ollut isoin ammatillinen haasteesi? ”Peter Engkvistin kanssa tehtiin neljän vuoden aikana kaksi proggista Helsingin Kaupunginteatterille. Ns. tyhjän lavan näyttelemisen haltuunotto oli haastavaa. Parhaimmillaan sai veivata kolmen hahmon välistä dialogia näytellen ne kaikki. Nautin siitä ihan suunnattoman paljon, mutta joo alku oli haasteellista. Onneksi on Peterin kaltaisia ohjaajia maailmassa. Peter Engkvist on siis Tukholmassa sijaitsevan Teater Peron toinen perustaja ja pohjoismaisen lastenteatterin yksi vaikuttavimmista tekijöistä. Yksi haave on, että sais Peteriltä saamiani oppeja vielä jakaa eteen päin ja että voisin tehdä sen tyylistä teatteria ohjaajan tontilta käsin.”

”Musiikillisesti Evita-musikaalin Che´n rooli oli iso haaste. On tää kyllä siitä mieletön ja hieno ammatti, että haasteet ei lopu kesken. Olin Helsingin Kaupunginteatterissa 11 vuotta ja eteen tuli kyllä monenlaista roolia niiden vuosien aikana, sain tehdä kaikenlaista.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ihan lähisuvussa ei tietääkseni ole näyttämötaiteen parissa työskenteleviä, mutta mä luulen, että kai kaikki Hokkaset on jotenkin sukua toisilleen, että terveisiä vaan ohjaaja Sakari Hokkaselle.”

Milloin sinä kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Vuonna 1996 lauloin bändissä ja me ilmoitettiin meidän kitaristi vitsillä nuorison taidetapahtumaan. Kävi sit niin, että kitaristi oli ilmoittanut meidät messiin ja tokas, että ”ens lauantaina ois sit teatteriveto Forumissa.” Siellä me sit sekoiltiin lakanat päällä pitkin Forumin kauppakeskusta. Rullaportaissa joku tuli sit nykimään mua lakanasta ja kysyi, että kiinnostaisiko teatteri. Mä luulen, että se tyyppi oli ehkä siitä taidetapahtuman raadista. Se antoi mulle puhelinnumerot Kellariteatteriin, Ylioppilasteatteriin ja TeaKiin. Näin eksyin teatterin pariin ja tuli käytyä kaikki lapussa olleet paikat läpi. Kiitos hänelle, kuka olikaan. ´99 mä pääsin TeaKiin ja ajan puutteen takia ne bändihommat vaan sit jäi.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Mielen vika. Todella moni taisi kirjoittaa eräänlaisen purun opiskeluajastaan ja siitä mihin prosessiin se kouluaika ajaa ja siitä mäkin kirjoitin. Pohdiskelua, päiväkirjamerkintöjä ja oman taiteilijuuden alkutaipaleen analyysiä. Mulle hienointa TeaKissa oli koulutuksen kautta itseensä tutustuminen. Mähän olin aika vanha päästessäni kouluun, mutta ei siellä sillä iällä ole merkitystä, ryhmänä mennään ja saman henkisen myllyn siellä jokainen käy läpi. Ei ollut helppoa aikaa ja onhan tää edelleen välillä rankkaa hommaa. Kaikilla ja mullakin oli kouluaikana niitä odotuksia, mielikuvia ja haaveita siitä, millaiseksi näyttelijäksi halusin tulla ja joo, kyllähän siinä piilee riskit, että menee vaan sen oman navan tuijotteluksi. Ja kun loppupeleissä teatterissahan on kyse siitä, että olisi kiinnostuneempi vastanäyttelijästä kuin itsestään. No mutta kaiken oppii, viimeistään kantapään kautta jos vaan jatkaa."

”Oon käynyt jonkinverran opettamassa näyttelijäntyötä. Tai en varsinaisesti opeta, vaan yhdessä pohditaan asioita, tutkitaan tilanteita ja puretaan tekemistä osiin niin, että se ydin löytyy. Hyvä yleisohje mihin turvaan on se, että jos kohtaus ei aukea niin alkaa vaan puhtaasti keskittymään siihen vastanäyttelijään.”

Kirka ja Sammy Babitzin (c) Tapio Vanhatalo, HKT 

 Onko sinulla ollut missään vaiheessa mielessäsi vaihtoehtoa B, eli mitäpä jos olisit jollain ihan muulla alalla? ”Ei oikeastaan ole. Pelkkä näytteleminen ei ole ihan mun juttuni ja sen takia ryhdyin ohjaamaan. Huomaan, että aina välillä syntyy tarve rakentaa isompaa kokonaisuutta ja kertoa tarinaa sen kautta. Koen sen hyväksi, että välillä voin olla näyttämöllä ja välillä taas saan ohjata. Haaveita on ja toivottavasti parin vuoden sisällä pääsisi toteuttamaan itseään vieläkin monimuotoisemmin.”

Jännästi kiersit nyt seuraavan kysymykseni, eli miksi olet näyttelijä? ”Niin. Kyllä mä koen olevani näyttelijä, mutta hyvin usein nykyään esittelen olevani ohjaaja-näyttelijä. Arkipäivät täyttää usein näytelmien lukeminen ja seuraavan jutun löytäminen ottaa aina aikaa. On kyllä tosi kiehtovaa kun löytää sen tarinan ytimen, aukeaa että mikä siinä kiehtoo ja sit kun tajuaa, että hei tämän tarinan mä haluan kertoa niin silloin näytelmä vasta imaiseekin mukaansa. Näytellessä mä en näitä kiksejä saa, mutta kai mä näyttelen koska se on yksi tärkeä osa-alue tätä mitä mä haluan tehdä, mä haluan kertoa tarinoita.”

Tästä lähti sitten pieni keskustelu erilaisista tavoista tehdä teatteria ja mentiin lennossa aiheesta toiseen. ”Kaikkihan me halutaan yllättyä ja ihastua, niin katsomon puolella kuin näyttämölläkin. Mun mielestäni teatterikenttä on aukeamassa, uskalletaan tehdä rohkeammin, ja sitä kautta näyttämötaidetta tarjotaan monimuotoisemmin. Tää on mahtavaa ja selkeästi tässä on meneillään jonkinlainen sukupolvenvaihdos. Elämme mielenkiintoisia muutoksen aikoja, äärimmäisen kiehtovaa! Tähän muutokseen haluan omankin korteni kantaa kekoon”, intoilee Sami.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Niitä on paljon… Aina tilanteesta riippuen niitä nousee mieleeni, usein kun ei saa ratkaistua jotain, joten onneksi niitä vinkkejä on matkan varrella saanut. Voi voi, otetaas kahvia tähän väliin. Hauska ja hyvin käytännöllinen oppi tuli Vierikon Vesalta. Hän piti meille yhden kurssin TeaKissa juuri ennen valmistumistamme. Vesalta tuli ”Näyttele aina mahdollisimman lähellä tuolia, koska usein kollegat tykkää analysoida pitkään”. Oli tälle toinenkin pointti, mut siitä myöhemmin.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet ihaillut kauemmin? ”Ehdottomasti täytyy mainita Rauno Ahonen, joka on järisyttävän kova! Hän on äärimmäisen hyvä vastanäyttelijä, jäätävä tekniikka, kykenee kannattelemaan hienovaraisesti kohtausta ja jotenkin aina elää satasella sitä hetkeä. Kaiken lisäksi karismaattinen ja sielukas replikoija. Rauno on kova! Sit nuorempana ”fanitin” jääkiekkoilija Steve MacDonaldia, hän saapui Kanadasta Heinolaan ja kaukalossa tapahtui aina kun se oli jäällä. Hauskaa on se, että nykyään olemme ystäviäkin."

"Musta on yleensä vaan hienoa jäädä ihastelemaan ja seuraamaan tyyppejä, jotka silminnähden nauttivat siitä mitä tekevät, oli se sitten katutaiteilua tai mitä tahansa. Väitän, että me kaikki ollaan poikkeuksellisia, jos vaan intohimoa löytyy omaan tekemiseensä. Näyttämöllä voi hukata joskus pitkäksikin aikaa uskon omaan poikkeuksellisuutensa, epävarmuus iskee tai usein se on kyllä niin, että ei vaan ole selvitetty kunnolla mitä ollaan tekemässä ja sit alkaa syyttää itseään kun homma ei aukea. Mulla oli yhdessä vaiheessa kyl usko hukassa, mutta hei, surffaus autto siihen. No, vaikka vitsillä heitin, niin siinä on paljon tottakin.”

”Viimeiset viisi vuotta ollut parasta aikaa siinä mielessä, että olen freelancerina saanut tehdä töitä erilaisten työryhmien kanssa ja tutustua uusiin eri alojen ihmisiin. Se on hyvin hedelmällistä. Oon löytänyt itsestäni tosi paljon uutta ja uskon kehittyneenikin monella tavalla.”

Sielukas Sammy (c) Tapio Vanhatalo 

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kansallisteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Savonlinnan Oopperajuhlilla, Heinolan Kesäteatterissa, Riihimäen Teatterissa, Varkauden Teatterissa … ja sitten oli Hämeenlinnassa se yksi kesäteatteri, jossa tehtiin sisäpihalla Muskettisotureita. Se oli just se Teatterikoulun aikana tehty kesäteatteri, jolloin satoi koko ajan vettä! Ai säkin olet sen nähnyt! Wau! Hahhah!”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Muskettisoturit rock-komedian ohjaus, lavastus ja sovitus 2011 Peacock Teatterissa Lintsillä on ollut mun työelämäni isoin käännekohta. Ai sä olit sitäkin katsomassa, mahtavaa! Se oli mun esikoisohjaukseni enkä millään tavalla väittänyt osaavani silloin mitään, mutta halusin kokeilla. Se oli iso produktio ja prosessi ei ollut missään tapauksessa helppo. Mä oon ikuisesti kiitollinen koko tekijäjengille siitä, että lähtivät messiin ja hieno juttu tuli! Se myytiin musiikkiteatterina, mutta mulle se oli mustaa komediaa. Jokaisella roolihahmolla oli vahva suhde menetettyyn rakkauteen. Surullinen tarina siitä, miten syvältä rakkaimpansa menettäminen kolhii meitä, miten se meihin vaikuttaa ja kun siitä tehdään komediaa ja jengi nauraa, niin sit ollaan asian äärellä. Riemastuttavaa oli sekin, että sain alkuperäistekstin kirjoittajalta Alexander Mörk-Eidemilta luvan tehdä teokselle käytännössä mitä vain. Se oli mitä ihanin tapa aloittaa ja opetella dramatisointia sekä ohjaamista. Ikimuistoinen reissu ja ikimuistoinen cast! Puolitoista vuotta kerättiin porukkaa mukaan mm. Tampereelta, Helsingistä ja Turusta yhdessä Pusan Villen ja Torniaisen Kallen kanssa. Yksi tärkeä tavoite oli saada isät ja pojat yhdessä teatteriin, ja kun tän näki et niitä isiä ja poikia todellakin tulee sinne Peacockiin ja vielä bändipaidat päällä niin oli se mahtavaa!” muistelee Sami ja muisteluksi meni sitten enemmänkin tämän proggiksen kohdalla...

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Se olis varmaankin James Dean! En tiedä miksi hän nyt pyörii mun päässäni. Hänessä oli jotain… kummallista. Häntä muuten fanitin aikoinaan! Mulla oli jossain vaiheessa sen julisteitakin seinillä paljon ja niitä on varmaan tallella vieläkin.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Kaisa Helan kanssa haluaisin laulaa ”You and I”, en edes muista kenen biisi se alunperin on, mutta TeaKissa treenattiin sitä ja jälkeenpäin ollaan naurettu monet kerrat näille meidän treeneille. Se on muuten vielä esittämättä.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määrittää? ”Se hetki kun kesken esitystä teatterisali on pienen hetken täysin hiljainen. Silloin ollaan tarinankerronnan ytimessä. Nekin on hienoja hetkiä kun jengi nauraa, mutta ne hetket, kun kaikki pysähtyy, niissä on jotain aitoa. Kirkassakin on paljon kohtauksia, joita on tosi mahtava näytellä. Se on veljestarina ja siellä on muutamat kerrat tullut tämmönen hiljainen hetki veljesten kohtauksessa. Ehkä teatterissa ei ole mitään sen kummempaa taikaa muuta kuin se yhdessäolo ja että kuullaan tarinoita ja se jakaminen synnyttää sit jotain, ehkä se vaan on niin! Kaveripiireissäkin on parhaita iltoja ne, kun tarinoidaan. Tarinat on vahva osa meitä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Inspiroidun ihmisistä, joilla on uteliaisuus uusia asioita kohtaan ja uskallus sekä rohkeus kokeilla jotain uutta. Se vie mut pois omalta mukavuusalueelta, silloin löytyy aina jotain uutta ja joutuu haastamaan itsensä toisella tavalla. Samalla joudumme turvautumaan toinen toisiimme ja taas syntyy hetkiä, joista voi syntyä niitä uusia tarinoita. Niin se menee!”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”En, tai no, kaikkihan me sitä jollain tasolla koetaan. Kuten äsken sanoin, mä rakastan sitä hetkeä kun joutuu menemään epämukavuusalueelleen. Kun jäin Helsingin Kaupunginteatterista freeksi, mulla meni monta vuotta niin, että tein vain paikkauksia enkä ollut varsinaisessa harjoitusprosessissa mukana. Tykkäsin siitä ja jotenkin taloudellisestikin pärjäs kun paikkausreissut venyi välillä kuukaudesta puoleen vuoteen."

"Rakastan niitä hetkiä kun ei ole ihan varma siitä, mitä tässä nyt tapahtuu. Silloin läsnä on jotain todellista ja aitoa. Nyt tuli mieleen, kun tehtiin HKT:llä pienellä näyttämöllä Pentti Saarikoskesta draamaa ja yhtäkkiä nollaan tuli suuren näyttämön järjestäjä ja kysyi, että montas kohtausta mulla on vielä jäljellä. No olihan niitä kun ykköspuoliskon alkua vasta mentiin. ”No, käy tekeen vielä seuraava ja sitten lähdet mun mukaani suurelle.” Sitten juostiin teatterin läpi, heittelin vauhdissa vaatteita pois, teipillä mikki otsaan, toiset vaatteet ja eikun tekemään Miss Saigonia! Olin keväällä tehnyt kerran sen roolin, johon mua tarvittiin ja oli suunniteltu, että lokakuusta alkaisin tehdä sitä vakkariin, mutta nyt siis mentiin elokuuta enkä mä ollut kesän aikana rooliin valmistautunut mitenkään. Kesken esityksen lavalle ja iso rooli vielä. Tavallaan ihan kauheaa ja samalla todella kiehtovaa.”

”Hämeenlinnan Teatterin ”Humisevaan harjuun” hyppäsin mukaan viikkoa ennen ensi-iltaa. Siinä ehdin mukaan muutamiin harjoituksiin ennen ensimmäistä ennakkoa. Hienoja muistoja sieltäkin."

… ja taas lähdettiin muisteluosastolle joksikin aikaa. ”Otetaas taas lisää kahvia ja mennään seuraavaan kysymykseen”, nauraa Sami.

"Jälleen lähtee laulu soimaan..." (c) Tapio Vanhatalo 

 Onko sinulle jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Mä oon vähän rauhaton ja kaiketi jollain tavalla keskittymishäiriöinenkin kaveri. Kirkassa oon nyt yrittänyt vähän rauhoittua niin, että istun silmät kiinni polvillani puolisen minuuttia, joskus parikin minuuttia, ja yritän lopettaa kaikenlaisen sähläämisen. Joskus se toimii, heh. Jollain tavalla yritän keskittyä ja mennä vähän syrjempään. Oon kyllä huomannut nyt sen, että parhaat esitykset Kirkassa on olleet silloin, kun oon jättänyt tuon tekemättä kokonaan. Taidan jättää sen pois…”

Oletko taikauskoinen? ”Oon huomannut sen, että roikun tietyissä ajatuksissa kun ensi-ilta lähestyy, saan niistä varmaankin jotain turvaa. Kyllä mä sitten uskallan jättää kaikenlaisia rutiineja poiskin. Mieluiten mä tulisin kymmentä vaille teatterille ja sit mentäis ja tehtäis meiningillä. Tässä kun tovi vielä höpistään niin tän illan esityksen kanssa käykin niin. Mutta oon siis todella huono odottelemaan ja sit jos maski on aikaisin niin jää sitä luppoaikaa. Odottelu ei oo mun juttu. Onneks Kirka-esitykseen liittyy paljon sellaista valmistelevaa toimintaa, hommia jotka on vaan pakko hoitaa esim. kitaran viritys. Mulla on oltava jotain tekemistä tai muuten alan sählätä kaikkea. Mikä se kysymys olikaan... hahah!”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”No Katto-Kassisessa meni lentolaite jumiin ja jäin katonrajaan roikkumaan... Apua, mä en edes muista miten mut saatiin sieltä pois, mutta olo oli kun muurinmurtajapallolla, kun heiluin vaijereissa näyttämön poikki ees taas näyttämömiesten yrittäessä saada laitetta sen jumikohdan yli. Oli siinä varmaan katsojilla hämmästelemistä, et mitä ihmettä noi puuhaa, mutta esitystä ei keskeytetty. Sitten on niitä tapauksia, kun tekee samassa jutussa joka toinen ilta eri roolia. Päässä on tietty kahden eri roolin matskut ja kerran taas ajatus sit eksyi biisin mukana seuraamaan hetkeksi väärää roolia. Kuljin siellä kulisseissa ja tulin vaaterekille ja tais olla Ari-Matti Hedman kun sanoi mulle, että hetkinen, mehän ei koskaan kohdata tässä kohtaa juttua. Otin siinä peruukkia pois ja naureskelin Ari-Matille, että yli kakskyt esitystä tehty ja sä et muista missä mennään. Sillä samalla hetkellä kuulin iskun jolla mun olis pitänyt mennä näyttämölle ja en sitten ehtinyt enää. Läpilaulettu musajuttu ni se oli siinä. Ihan kauhee tilanne eikä siinä hetkessä sitten millään tavalla hauska!

Kerro joku hyvä muisto. ”Surffauksessa eka tuubi. Se ei kestänyt varmaan kuin sekunnin ja turpaan tuli samantien. Pään sisällä se hetki tarjosi kuitenkin mulle mielettömän elämyksen!”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Kyllä tää elämä kantaa!”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Uskalla kysyä kun et tiedä tai ole varma! Kun uskaltaa kysyä, siitä tulee usein keskustelu ja siitä usein oppii jotain sellaista, mitä ei osannut kuvitellakaan.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti itsestäsi kertoa? ”Olkaa ihmiset kärsivällisiä mun kanssa, kun mä harvoin teen mitään ykkösellä oikein.”

Osaatko imitoida ketään? ”Kyllä mä osaan. Mä tykkään napata ihmisten fysiikkaa ja käytän sitä usein lavalla. Sammyn roolia varten mä tein tosi paljon duunia, että sain sen fysiikasta kiinni. Kyllä mä työkavereista puheimitaatioitakin harrastan, mutta en sillä uraa lähtisi rakentamaan. Onneksi meillä on Tammisen Jarkko.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Obelix! Jos sillä on joku ongelma, se hoituu kädenkäänteessä, mutta ne toimintamallit ei ehkä oo kopioitavissa. Diggailen edelleen Asterix-sarjakuvaa, jossain vaiheessa keräilin kaikki ensipainoksetkin. Todella hyvin tehtyjä sarjakuvia joiden parissa on tullut vietettyä monia ilonhetkiä.”

Jos sinusta tehtäisi supersankari, mikä olisi hahmosi nimi ja supervoima? ”Tän nimi olisi Sählä. En kyllä tiedä, pystyisinkö sillä supervoimalla mitään ratkaisemaan. Olisi todennäköisesti tilanne vielä pahemmin sekaisin mun saavuttua paikalle hahhah.”

Jos voisit viettää päivän naisena, miten viettäisit sen päivän? ”Päiväkö vain? Yrittäisin varmaan käydä keskusteluja mahdollisimman monen miehen kanssa. Keskustelujen lomassa olisi mielenkiintoista kokeilla rakasteluakin. Semmoinen päivä! Upee päivä varmaankin!”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin mukaan kaikki keskenjääneet kirjat, niitä on tosi paljon. Ruuaksi ottaisin jonkun hyvän thai-kokin valmistaman päivittäin vaihtuvan aterian ja punaviiniä. Voisin kyllä itsekin kokkailla, kerrankin kun olisi aikaa. Siellä olisi kaikki mahdolliset raaka-aineet saatavilla.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Sieltä olisi ikkuna merelle, muulla ei väliä. Avopuolisoni ottaisin mukaani.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä oon meinannut hukkua muutaman kerran – ja siis mut on kerran poimittu pohjasta. Mulla on hämäriä muistikuvia ja haluaisin tietää, että onko ne peräisin unesta vai onko niin oikeasti tapahtunut. Aika pelottavaa. Niistä hetkistä haluaisin tietää enemmän.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin teatteriesitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi ehdottomasti musta komedia, jossa minua esittäisi Heikki Ranta! Heikki olisi varmasti loistava meikäläinen!”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mitä sä tekisit, jos ei olisi teatteria?”

Tästähän lähti taas mielenkiintoinen keskustelu…

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Käyn kotona tsekkaamassa, että jäikö kahvinkeitin päälle ja jos jäi, keitän ne kahvit uusiksi. Taidan leikata yhtä työn alla olevaa traileria hetken ja sitten suuntaan kohti Peacockia ja illan Kirka-esitystä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kärsimättömyys

Mikä sytyttää sinut? - Utelias luonne

Mikä sammuttaa intohimosi? - Luottamuspula

Suosikkikirosanasi? - Saatana

Mitä ääntä rakastat? - Aalto

Mitä ääntä inhoat? - Ambulanssi

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Hammaslääkäri

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

Rakastetaan tietämättä mitään / Helsingin Kaupunginteatteri

Rakastetaan tietämättä mitään / Helsingin Kaupunginteatteri, Pengerkadun näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 16.2. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Moritz Rinke
Suomennos Liisa Urpelainen
Ohjaus Arn-Henrik Blomqvist
Lavastus ja puvut Alisha Davidow
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Mauri Siirala
Videosuunnittelu Matias Ojanen
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Rooleissa : Jouko Klemettilä, Laura Alajääski, Ville Tiihonen ja Ursula Salo

 Viimeistä kertaa Pengerkadulla muuten! En tiedä minkälaiseen käyttöön paikka jää tämän kevään jälkeen, mutta HKT:n remontin valmistuttua syksyllä ei Kaupunginteatterin väkeä ainakaan salissa nähdä. No, minä en jää Pengerkadun näyttämöä juuri kaipaamaan, sillä sekin kuuluu sarjaan "epämukavia istumapaikkoja ja ahtautta". Ehdin siellä näkemään vain muutaman esityksenkin. Fiilis saattaisi olla toinen, jos olisin hurahtanut teatteriin 80-luvun Ryhmäteatterin aikoina.

Magdalena, Roman ja Sebastian 

 "Rakastetaan tietämättä mitään" on ollut kantaesityksensä jälkeen iso hitti ainakin Saksassa. Minun saksalaiset geenini olivat kyllä täysin kohmeessa tällä kertaa... Näytelmässä kaksi avioparia on päättänyt vaihtaa asuntoja joksikin aikaa töiden ja kadonneen inspiraationkin vuoksi. Minulla oli ennakkoon jonkinlainen mielikuva siitä, millaista menoa näytelmässä tulisi olemaan. Pieleen meni mielikuvat, kuten usein käy. Luulin, että asuntoja oikeasti vaihdetaan ja siinä sivussa vaihtuisi vaivihkaa vähän muutakin. Katin kontit! Vaihtohommia kyllä viritellään huolella, mutta Sebastianin (Jouko Klemettilä) ja Hannahin (Laura Alajääski) asunnossa pyöritään koko ajan. Roman (Ville Tiihonen) saa kyllä roudattua paikalle videotykkinsä ja vaimon pikajäädytyslaitteen (?) , mutta fyysisesti ei siirrytä yhtään mihinkään. Avaruudellisissa sfääreissä kyllä hienosti liikutaan yhdessä vaiheessa.

Ville Tiihonen ja Laura Alajääski ja nestemäistä typpeä

 Esityksen jälkeen en osannut sanoa seuralaiselleni juuta enkä jaata. Näyttelijät olivat mainioita ja hurmaavan outoja (etenkin Jouko Klemettilä ja Ursula Salon shampanjaa viehkosti siemaileva Romanin Magdalena-rouva) , mutta jotenkin minulla oli punainen lanka kadoksissa pahasti. Rakastetaan ymmärtämättä mitään. Näytelmän aikana katsomossa naurettiin kovastikin ja itse mietin, että mikä tässä nyt on noin hauskaa. Ville Tiihosen hahmo oli aika raivostuttavan ärsyttävä ja siinä mielessä juurikin loistava, ja Laura Alajääski nyt on ihastuttava oli rooli mikä hyvänsä, ja hänen roolihahmonsa vaikutti kaikista "normaaleimmalta" loppupeleissä.

Kuten usein käy, se punainen lanka löytyi sitten vasta parin päivän kuluttua. Ehkä. Ihmetellä täytyy, miten juuri nämä parit olivat omat puoliskonsa löytäneet! Eihän heillä ollut niin mitään yhteistä. Jutunaiheet ja kiinnostuksen kohteet olivat jotain aivan toisenlaista, ja tuntui että etenkin Magdalena oli vain välttämätön paha, jota piti roikuttaa mukana kaikkialla. Kaikki höpöttivät sitä omaa juttuaan, välittämättä siitä kuuliko tai kuunteliko kukaan. Ja sitten sielunkumppanuutta löytyykin ykskaks yllättävältä taholta.

 En tiedä. Kovasti halusin tykätä tästä enemmän, koska näyttelijöissä ei ollut mitään "vikaa", mutta minun kohdallani ei nyt oikein osunut maaliin. Ulrich-sanaa yritin itsekseni kyllä sitten lausua eri tyyleillä ihan kotonakin. Aviopuoliso ihmetteli, kuten usein ennenkin minun jutuilleni.

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Helsingin Kaupunginteatteri!)

Ihminen! / Teatteri Jurkka

Ihminen! / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 10.2. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tommi Eronen
Ohjaus Ilari Johansson
Valo-ja äänisuunnittelu Saku Kaukiainen

Lavalla : Tommi Eronen

 Kun pitkästä aikaa astelin Teatteri Jurkan ovesta sisään, oli kuin kotiinsa olisi tullut. Teatteri Jurkka on edelleen yksi lempparipaikoistani ihan valtakunnallisessakin mittakaavassa, tunnelma siellä on täysin uniikki ja löysinkin itseni taas eturivistä, kuten kaikilla edellisilläkin kerroilla. En tunne yleensä oloani kauhean luontevaksi ja kotoisaksi eturivissä, mutta Jurkassa kaikki on toisin.

 Monologin aiheena ihminen ja lavalla Tommi Eronen. Aluksi piirrellään seinään aikajanoja maailmankaikkeuden synnystä ja siitä, kauanko lajimme homo sapiens on täällä maapallolla tallustellut ja paikkaansa etsinyt. Kauan. Lopuksi piirretään toisella kynällä piskuinen piste seinään - siinä on Tommi. Siinä voisi olla myös Talle, tai ihan kuka tahansa meistä. Ihmisistä, yksilöistä. "Pieni ihminen suuressa maailmassa" lauloi jo Yö aikoinaan.

 Pian huomaan, että nyt ollaan tarinankerronnan ytimessä. Tommi suoltaa tekstiä lapsuusmuisteloistaan lähtien, Bonanza-sarjan varhaisista esikuvista Hurriganes-poseerauksiin mattotelinettä vasten sekä Brightonin kielikurssista ja ihanasta Minnasta, jonka kanssa ei sitten lähtenytkään tanssimaan illan viimeisiä hitaita. Hymyillen kuuntelen Tommin eittämättä sulavaa tarinointia ja unohdan välillä kokonaan, että istun Teatteri Jurkassa eturivissä. Ulkoa kuuluu autojen ääniä. Minä kiipeilen serkkupoikien kanssa tarzanina puussa enkä pääse enää alas, tai olen kesäsiirtolassa pakotettuna kuutamokävelylle inhoamani pojan kanssa. Kädet puuskassa käveltiin eikä takuulla pidetty toisiamme kädestä kiinni. Ja sitten sukkasillaan discoilemaan "Hilupilttuu"-nimiseen latoon. Omat ihanat ja ajan kultaamat lapsuusmuistot pyörivät päässä ja sivusilmällä vilkuilen muita katsojia. Kaikilla takuulla omat muistonsa ja katkerat pettymyksensä, kun ei saanutkaan vastakaikua ihastukselleen. Tai sitten sai, mutta oma jännitys pilasi kaiken.

 Nyt ollaan kuitenkin Tommin muistoissa ja tajunnanvirrassa. Verratonta on ajatella kaikkia niitä mielikuvia, joita herää ajatuksesta "entä jos". Entä jos Tommi olisikin lähtenyt Minnan kanssa hitaille ja asuisi nyt Milanossa? Kuopiossa järjestettäisiin kunnon kansanjuhlat, kun "oma poika" palaa kotikulmille piipahtamaan. Hanna Partasen kalakukoista rakennettu riemukaari on aika absurdi näky kieltämättä ihan noin ajatuksenkin tasolla viriteltynä. Takaisin maan pinnalle palataan hyvin nopeasti. Ei kuljeta juhlittuna sankarina pitkin Kuopion katuja kullatuissa vaunuissa, vaan tepastellaan katkokävelyä kylmällä lattialla vessaan, pelästytään ja epäillään vakavaa sairautta. Eronnut neljän lapsen isä ja ihan hukassa. Chakroja lähdetään tutkimaan Iittiin Kosmos-Naksautus -nimiseen mestaan ja hetken kuluttua leijutaan taas jossain ihan muualla. Tarinankerronnalla on kyllä ihmeellinen voima! Melkein tuntee, että itselläkin on mitä lie yrttejä korvat täynnä.

 Väliajan jälkeen kierroksia nostetaan ja lähdetään rohkeasti liikkeelle tapaamaan ex-vaimoa. "Koskaan et muuttua saa" soi. On siinäkin laulu muuten. Nostalgiaa täynnä, mutta välillä muutos olisi enemmänkin kuin suotavaa ja itsetutkiskelun paikka. Toista ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Käydään myös juomassa kahvikupposet isän luona, vaikka ampumahiihtokisat pukkaavat päälle. Istutaan aikuisuuden kynnyksellä olevan oman pojan kanssa saunassa ja kerrotaan sukupolvelta toiselle periytynyt kaikkein tärkein viisaus. Samalla saadaan katsojien alaleuat väpättämään liikutuksesta ja samaan hengenvetoon naurua kyynelten läpi. Elämää!

 Lopulta on kohdattava pahimmat pelkonsa silmästä silmään ja tavattava savolainen lääkäri, joka tietennii on melkoinen vempula. Yytsätään sitä eturauhasta eh nimittäin. Sitten tapahtuu jotain varsin erikoista. Tommi kertoo kuulevansa jostain kaukaa ääniä. Elämällä on hänelle viesti! Kirkonkellot soivat hiljaa jossain kaukana. Tommi jatkaa ja ääni voimistuu. "Ei oo muuten minun puhelin joka soi!" Minä (ja moni muukin) luulin, että tämä oli osa esityksen äänimaailmaa. Se olikin erään eturivissä istuneen naisen kännykän hälytysääni. Kirkokellot! Viesti elämältä! Väliaplodien paikka! Yleensä puhelimensointi pistää vihaksi, mutta tällä kertaa se osui ja upposi juuri oikeaan paikkaan.

 Esityksestä jäi hirmuisen hyvä mieli. Tästä elämästä ei meistä kukaan selviä hengissä, se on selvä. Jotenkin kun osaisi olla elon varrella itselleen armollinen eikä suhtautuisi kaikkeen niin vakavasti - säilyttäisi edes osan lapsenmielisyydestään, uteliaisuudestaan, huumoristaan, pilkkeestä silmäkulmissa. Jokaisella meistä olisi oma tarinamme kerrottavana otsikolla "Ihminen!", paperia vaan eteen ja kirjoittamaan. Kaikki eivät kyllä kykenisi tarinaansa yhtä eläväisesti kuin Tommi muille kertomaan. Aika velikulta. Ja cowboyhattua päähän ja "Maailman pihamaat" soimaan.

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Eikä kukaan meitä enää etsi / Teatteri Siperia

Eikä kukaan meitä enää etsi / Teatteri Siperia

Ensi-ilta 28.2. 2017, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Tommi Kainulainen
Käsikirjoitus Tommi Kainulainen, Karoliina Blackburn, Marika Heiskanen ja Reidar Palmgren
Lavastus-ja valosuunnittelu Petri Tuhkanen

Rooleissa : Marika Heiskanen, Jaakko Ohtonen ja Karoliina Blackburn
Jääkarhu : Tytti Marttila

 Takana muutaman tunnin yöunet ja tylsistyttävä työpäivä, joka vielä päättyi siihen, että pääkallokelistä johtuen en pystynytkään ajamaan pyörällä töistä kotiin, vaan jouduin taluttamaan pyörää jäätä, sohjoa ja vesilätäköitä väistellen. Kotona ehdin vain käymään suihkussa, ja sitten olikin jo lähdettävä kohti Tamperetta ja Teatteri Siperian 10v-juhlanäytelmää "Eikä kukaan meitä enää etsi". Mieli ei ollut kauhean korkealla. Mitenkäs joku viisas on joskus sanonut? "Älä murehdi asioita joihin et voi itse vaikuttaa". Huonoista yöunista en voi syyttää muita kuin itseäni mutta epämääräinen säätila on sellainen, jolla vaan ei voi mitään. Se on mitä milloinkin. Isommassa mittakaavassa tosin ihan jokaisen pitäisi miettiä säätilaakin toisella tavalla. "Yhyy minulta kastui sukat kotimatkalla" on pieni murhe suhteessa siihen, miten yhteinen pallomme voi.

Karoliina Blackburn, Jaakko Ohtonen ja Marika Heiskanen (c) Petri Tuhkanen 

 Katsomossa oli aika lopettaa omien yksityisten huolien ja ajatusten vatvominen ja kääntää katse pois omasta navasta. Etukäteen uumoilin, että tästä aiheesta (eli ilmastonmuutoksesta) ei kevyellä käsittelyllä selvittäisi. Enkä nyt tarkoita sitä, että aiempien näytelmien aiheet tai käsittelytavat olisivat olleet jotenkin "kevyempiä". Suuria viisauksia on ollut kätkettynä ovelalla tavalla ja aina näytelmät ovat haastaneet ajattelemaan, viimeistään kotimatkalla tai seuraavana päivänä. Tällä kertaa tekstin ja asian määrä meinasi paikoitellen olla minulle liikaa. Minulla käy usein niin, että informaatiotulvan keskellä alan pääni sisällä vastustaa kuulemaani ja vastaanottokyky heikentyy. Kuulo muuttuu valikoivaksi ja poimin tiedonjyväsiä sieltä ja toisen täältä, saatan keskittyä yksittäisiin sanoihin ja jään kiinni epäolennaisuuksiin. Kotosalla vastaavassa tilanteessa saatan vaihtaa kanavaa tyyliin "Nyt riitti tästä aiheesta tämä", turuilla ja toreilla puhetta kuunnellessani pysähdyn hetkeksi ja kun olen mielestäni kuullut tarpeeksi, jatkan matkaa. Teatterikatsomossa tilanne on kuitenkin toinen. On kuultava ja kuunneltava loppuun asti, halusi tai ei. On keskityttävä vastaanottamaan kaikki sanottava, ja sitä riittää. Puheen ja asian tulva ei ole suoraan minulle suunnattua, mutta tuntuu hirvittävän henkilökohtaiselta. Minulleko puhut? Minä kyllä kierrätän parhaani mukaan ja tulin tänne bussilla. Jos yksikin näyttelijöistä olisi puhuessaan katsonut minua syvälle silmiin, olisin varmasti kääntänyt häpeissäni katseeni jonnekin muualle tai ainakin punastunut korvia myöten. Kyllä, samassa veneessä kaikki tässä ollaan.

 Itse esitys koostuu Teatteri Siperian tyyliin lyhyehköistä hetkistä eri ihmisten elämässä ja näyttelijäkolmikko ahkeroi roolista toiseen. On esimerkiksi nuori mies (Jaakko Ohtonen), jota pelottaa perheen perustaminen, koska lapsen tulevaisuus ja maailman tila silloin huolestuttaa suunnattomasti. On perheenäiti (Marika Heiskanen), joka yrittää omilla arjen valinnoillaan ja perheen asumissuunnitelmien muutoksilla vaikuttaa isompiin asioihin. On vihreiden arvojen puolesta puhuva ja kampanjoiva kuntavaaliehdokas (Karoliina Blackburn), jonka ohi kaikki juoksevat kuuntelematta. Turhauttavaa. On pieni poika (Jaakko Ohtonen), joka näkee televisiosta pysäyttävän luontodokumentin jääkarhuista. On hiljainen ja hitusen maaginenkin jääkarhu (Tytti Marttila), jolla on lopulta pojalle hiukan luettavaa kirjeen muodossa.

 Näiden lisäksi on viihdeohjelman muotoon valjastettua ilmastonmuutosdebattia, haltiakummeja, S-korttia heiluttelevia ärsyttävän pirteitä suurten ikäluokkien edustajia ja humoristisia heittoja "alakerrassa nähtävästä oikeasta teatterista ja oikeiden kirjailijoiden teksteistä". Joukossa oivalluksia paljonkin. Miksi kulkea luonnossa älypuhelin kourassa ja nappikuulokkeet korvissa, kun on luonto ja linnut? Miksi kannattaa lajitella jätteet? Mitä merkitystä sillä on, että minä teen mielestäni jotain oikeinkin, jos kymmenen muuta tekee tietoisesti väärin? "Ihan sama, ei koske minua ja on pienten piirien piperrystä."

 Rehellisyyden nimissä myönnettävä on, että tämä oli näkemistäni Teatteri Siperian esityksistä se kaikkein haastavin. Paikoitellen esitys tuntui liian saarnaavalta ja tuputtavalta, koska minulle toimii paremmin se, että ensin oivallan jotain ja otan sitten itse selvää asioista, jos tarve vaatii ja kiinnostukseni herää kunnolla. Esitys kuitenkin pakotti ja nimenomaan haastoi pohtimaan asioita isommassa mittakaavassa. Ja pelkkä ajatteluhan ei auta mitään, jotainhan on myös tehtävä. Mutta mitä, se jäi minulle vielä toistaiseksi hämärän peittoon.

 Tulisipa luontodokkari, jossa jääkarhu ensin löntystäisi hitaasti eteen päin, huomaisi että otusta filmataan, pysähtyisi, katsoisi tuimasti kameraan ja näyttäisi keskisormea. "Siinä teille, ihmiset!"

 Erityispointsit käsiohjelmattomuudesta sekä kierrätysmateriaalien nerokkaasta käytöstä lavastuksessa, vaatteissa ja tarpeistossa. Ja harmillista, että jouduin kiiruhtamaan junaan ja jäi puheet ja muut juhlallisuudet kuulematta...

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Siperia ja kiitos näistä kuluneista kymmenestä vuodesta!)