Jerry Mikkelisen
tapasin Hämeenlinnan Teatterin yleisölämpiössä marraskuun
puolivälissä 2014, Humiseva harju-näytelmän harjoitusten tauolla.
Vuonna 1967
syntynyt Jerry on horoskoopiltaan vaaka. ”Mä oon Helsingistä
alunperin kotoisin, tosin syntymässä kävin Lappeenrannassa. Tällä
hetkellä asun Tampereella, ja siellä olen asunut valmistumisestani
lähtien, muutin sinne kun menin kiinnitykselle Työvikselle.”
Mitä harrastat?
”Ne vähän vaihtelee, mutta laskettelu on sellainen harrastus,
joka on säilynyt aina. Sekin on tosin vähän on/off-juttu ja
TeaK-ajan se oli kokonaan mulla kadoksissa. Innostuin sitten lajista
taas suksitekniikan kehityttyä, kun vauhdin hurmaan pääsee ihan
täällä Suomessakin kunnolla. Kesäisin sitten heilutaan vaikkapa
rannalla perheen kanssa. Lenkillä mä käyn välillä. Vanhemmiten
musta on tullut vähän mukavuudenhaluinen ja laiskakin. Kokkaan
mielelläni, luen, kirjoitan... Vuonna 2011 mä valmistuin Salfordin
yliopistosta Manchesterista elokuvakäsikirjoittajaksi ja oon nyt
pikkuhiljaa ruvennut kirjoittamaan esimerkiksi Malttia ja Valttia.”
Mitä sanoisit
sinun vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä? ”No, mä luulen että
fyysinen teatteri on vahvimpana. Jossain vaiheessa mä olin
innostunut commedia dell´artesta ja opiskelinkin sitä. Pikku
Kakkosen Maltissa ja Valtissahan ne hahmot on aika fyysisiä ja
meidän keikoillakin itse show on fyysinen. Tehdään mm.
hidastettuja törmäyksiä autoilla turvavöiden kanssa ja ilman, ja
se vaatii kyllä kehonhallintaa. Lisäksi sanoisin, että mä oon
suht monipuolinen ja rytmisesti nopea. Pekka Heikkinen käytti joskus
sanaa ”sinkeä”. Mä taivun aika hyvin vakavista rooleista
komediallisiin, ja vaikken itseäni varsinaisesti laulajana pidäkään,
niin lauluroolejakin mulle on suotu.”
Mikä olisi
sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Soittotaito varmaankin.
Kouluaikoina oli se pakollinen nokkahuilu ja sillä osasin soittaa
sen ”ostakaa makkaraa”-jutun. Ai sulla oli kans, heh! Jossain
vaiheessa mä omistin harmonikan ja saksofonin ja kitarankin, mutta
mä oon peruslaiska sillä tavalla, että jos mulle ei anneta
tehtävää jossa niitä soittimia tarvittaisiin, niin ei vaan tule
opetelleeksi sitten mitään”, Jerry naurahtaa.
”Sanaton teatteri
on sellaista, mitä ihailen kovasti ja se myös kiinnostaa mua.
Sirkustaide esimerkiksi. Sanattomassa teatterissa on hienoa se, että
kieli on täysin universaali. Se vaan on niin marginaalissa, että
Suomessa ei ole kauheasti kysyntää. Itselleni tuo on kääntynyt
tarinankerronnalliselle puolelle, eli käsikirjoitan juttuja ja se
antaa myös sen mahdollisuuden, että perheellisenä saan olla
enemmän kotona. Tavoittelen ehkä myös sitä, että saan luoda ihan
alusta alkaen omia juttuja, ettei pelkästään tekisi ”muiden
töitä lihaksi” vaan toisin esiin omia ajatuksiani ja juttujani.”
Onko suvussasi
muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei
ole, mä oon perheen musta lammas. Paitsi että mun jälkeeni on
kyllä tullut! Minun innoittamanani, ehkä, siskoni Satu päätti,
että hänkin haluaa näyttelijäksi. Hän mm. sai roolin
Oscar-palkitusta Susanne Bierin ohjaamasta ”Kosto”-elokuvasta, ja
hassua on se, ettei täällä kukaan edes tiedä sitä! Täällä
arvostetaan papereita niin paljon, ja koska hän ei ole
kouluttautunut näyttelijäksi Suomessa, tuosta ei ole ollut mitään
mainintaa missään. Aika harva suomalainen näyttelijä on ollut
mukana Oscar-palkitussa elokuvassa... Hän kävi muuten myös tuon
saman käsikirjoituskoulunkin, suosittelin sitä hänelle ja hän
valmistui sieltä pari vuotta myöhemmin kuin minä.”
Milloin olet
kiinnostunut näyttelemisestä/teatterista/esiintymisestä? ”Äitini
sanojen mukaan hyvinkin pienenä. Itse muistan hämärästi sellaisen
tapauksen, että oon ollut pikkupoikana Särkänniemessä ja siellä
on ollut ilmeisesti Teatteri Mukamaksen nukketeatteriesitys, ja
siellä sai käydä kokeilemassa nukkeja. Mä olin kehittänyt
nukella melkoisen merirosvotarinan ja äitini kertoi, että
teatteri-ihminen oli sanonut hänelle, että ”teidän pojallanne on
lahjoja, mutta voisi olla, että noin verisiä tarinoita ei kerrota
vielä noin pienille”. Hah! Olin itse heittäytynyt tarinaan
aikamoisella tavalla ilmeisesti, itse en kyllä muista tätä
tarkkaan. Joskus myöhemmin huomasin sitten, ettei tämä
pankkivirkailijan homma ole oikein mun juttuni ja innostuin
valokuvaamisesta. Niihin aikoihin valokuvasin ihan älyttömän
paljon, itse kehittelin pimiössä kuvia. Päädyin sitten
hakeutumaan maskeeraajan ammattiin, opiskelin sitä vuoden päivät
ja valmistuin maskeeraajaksi. Jostain kumman syystä sain päähäni
mennä Ylioppilasteatterin pääsykokeisiin Helsinkiin ja hakeutumaan
sinne nimenomaan maskeeraajaksi. Jonkun kumman sattuman kautta löysin
itseni esittelemästä siellä maskeerauskuvieni kansiota ja sen
lisäksi näyttelijäntyön tehtävien parista. Multa sitten
kysyttiin, että haluaisinko näytellä. Keskustelin asiasta ensin
äitini kanssa ja hän tokaisi, että ”ainahan sä oot halunnut
näyttelijäksi!” ”Ai oonko!?” No, jatkoin niissä
pääsykokeissa vaiheesta toiseen ja pääsin Ylioppilasteatteriin,
vuonna 1989. YT:llä olin kolme vuotta. Heti seuraavana kesänä
aloin hakuprosessin TeaKiin ja kolmannella kerralla tärppäsi. Ihan
hyvä, etten päässyt sinne heti ensimmäisellä kerralla. TeaKiin
pääsin 1992 ja valmistuin 1996”, muistelee Jerry.
”Merirosvotarinan
jälkeen en siis ollut millään lailla teatterin kanssa tekemisissä.
Mä hain kyllä Kallion lukioon, mutta säikähdin tosi paljon
nähtyäni ilmaisutaidon luokan. Mä pelkäsin esiintymistä, vaikka
mulla oli kova vietti kertoa tarinoita. Se tila oli jotenkin niin iso
ja avara, reunassa oli penkit ja edessä pieni koroke. Näin itseni
yksin siellä. Mulle siis esiteltiin koulun tiloja, ja olisin päässyt
varasijalta sisään. Päätin kuitenkin, että menen mieluummin
Roihuvuoren lukioon ”tavallisten ihmisten pariin”. Unohdin koko
teatteriasian lukioajoiksi, ja sithän tuli armeijat ja muut.
Pankissa sit kuittienrepimisen myötä tajusin, että haluan tehdä
jotain muuta kyllä. Niihin aikoihin tosiaan kuvittelin, että musta
tulee valokuvaaja. Hainkin sitä opiskelemaan, mutta viimeisen
tehtävän palautus jäi vähän viimetippaan ja se sit jäi.
Sattuman kautta ajauduin tilanteesta toiseen. Kaikesta on kuitenkin
ollut matkanvarrella hyötyä, myös merkonomintutkinnosta jonka
suoritin YT:n aikoinani. Kun valmistuin merkonomiksi, sain samana
päivänä tiedon että mut on hyväksytty TeaKiin. Siitä se sit
lähti.”
Mikä oli
kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Mikki Hiiri
merihädässä eli näyttelijä itsenäisyyden ja hyväksynnän
ristiaallokossa vältellen häpeän karikoita”. Se oli tämmöinen
eksistentiaalinen pohdiskelu ja alkoi ikään kuin mun päässäni,
jonka sisällä oli kaksi minua, jotka keskustelivat. Mä koin
jotenkin vahvasti, että oon oppinut paljon ja toisaalta taas tiesin,
etten tiedä todellakaan kaikkea. Mulla oli muodostunut jo vahva
tunne siitä, että jotkut asiat syvenevät kokemuksen myötä ja
ymmärrys kasvaa. Ymmärsin myös sen, että koko ajan tulee enemmän
ja enemmän kysymyksiä. Mitä nuorempi on, sitä enemmän luulee
tietävänsä. Päässäni oli siis dialogi käynnissä ja siellä
oli kysymyksiä ja vastauksia, joita olin löytänyt matkanvarrelta.
Siellä oli ihan selkeä kaari siitä, että mitä minulle
näyttelijänä on tapahtunut ja mitä olen oppinut näyttelemisestä,
lopun jätin tietyllä tavalla avoimeksi. Oon joskus jälkeen päin
lukenut sitä ja tuli tunne, että mähän oonkin ollut silloin
fiksumpi kuin mitä olen tänä päivänä! Ehkä mä oon miettinyt
silloin enemmän asioita...”
”Taiteellinen
lopputyöni oli Sganarellen rooli Molièren commedia
dell´arte-näytelmässä ”Rakkaus lääkärinä”. Helminen tuli
Työviksestä TeaKiin katsomaan mun lopputyötäni ja tarjosi
työsopimusta heti esityksen jälkeen. Se oli sillä taputeltu.”
Jerry Mikkelinen (c) Teatterikärpänen |
Onko tässä
välissä ollut ns. vaihtoehtoa B, eli millä alalla mahdollisesti
olisit nyt, jos et olisi näyttelijä? ”Aika vähissä on
varmaankin ne näyttelijät, jotka eivät olisi miettineet koskaan
mitään muuta vaihtoehtoa. Kauppaopistossa ollessani olin sitä
mieltä, että haluaisin olla lakimies. Ja se valokuvaaja tietysti.
Jossain vaiheessa koin viehtymystä myös IT-alaan, onneksi en sille
alalle sitten päätynyt. Nykyään mä saan näppylöitä kaikista
kännyköistä ja läppäreistä ja muista. Mä en jaksais enää
perehtyä niihin laitteisiin. Ennen kaikki uusi kiinnosti, nykyään
haluan enemmänkin karsia niiden käyttöä.”
Miksi sitten olet
näyttelijä? ”Jaa-a. Sattumien summa. Mulla on tarinankerronnan
vietti niin voimakas. Mikään itsestäänselvyys se ei ole mulle
kuitenkaan koskaan ollut, ihmisten katseen alaisena oleminen ja
siihen tilaan astuminen ei ole ollut mulle mikään helppo ratkaisu.
Eihän se ihan ”tervettä” ole! Ei normaali ihminen hakeudu
tarkoituksella sellaiseen tilanteeseen, jossa häpeän tilaan
joutumisen vaara on suuri. Epäonnistuessa häpeän kokemus on
voimakas. Toisaalta taas hyväksynnän saaminen onnistuessa kompensoi
varmaankin jotain lapsuudesta? Nuorena oon ehkä ajatellut asioita
jotenkin kunnianhimoisemmin, eli oon toivonut ehkä enemmän
julkisuutta – ne on kaikki kyllä vanhemmiten kadonneet! Nykyään
haluan tehdä hyvässä porukassa, kertoa hyviä tarinoita ja sen
myötä olenkin tehnyt paljon lapsille. Ensin olin Ahaa Teatterissa
muutaman vuoden ja sitten loin Maltin ja Valtin. Oon kokenut sen
niin, että sieltä ei tule samanlaista keinotekoista julkisuuteen
liittyvää painetta, vaan se on puhtaasti rehellistä palautetta
katsojalta. Lapset ostavat hulluimpiakin ajatuksia ja leikkejä.
Onhan tämä aikuistenteatterikin leikkiä omalla tavallaan, mutta
ihmisille on tullut paljon enemmän esteitä sille, että mitä
hyväksytään ja ”ostetaan”. Koko ajan mennään enemmän ja
enemmän realismin ehdoilla”, pohdiskelee Jerry.
Miten ajatuksesi
näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”No
jos puhutaan ihan puhtaasti näyttelijäntyöstä, niin muutosta on
eniten tapahtunut Ylioppilasteatterissa, teatterikouluaikana ja ehkä
välittömästi sen jälkeen, mutta sen jälkeen ei ole tietyt asiat
oikeastaan muuttuneet. En tiedä, että onko se hyvä vai huono asia.
Mä lähden jotenkin sellaisesta peruslähtökohdasta, että mukana
on teknisiä asioita, jotka muuttuvat tilasta ja muusta riippuen. Jos
mietin sitä, mitä on esimerkiksi kahden näyttelijän välillä,
niin kaikilla on hyvin erilaisia tapoja. Suurin asia, mikä on
tapahtunut, on ehkä siinä, miten hallitsee sen varsinaisen
näyttelemistilanteen ulkopuolella olevia sosiaalisia tilanteita.
Itse näyttelemisen ytimessä ei ole tapahtunut merkittävästi,
koska sehän on sitä, että on läsnä ja reagoi. Ja on vahvasti
oman roolihenkilönsä puolella. Mä ajattelen niin, että mut on
viety johonkin maailmaan ja mulle on annettu sen roolihenkilön
repliikit ja maali, mihin ollaan menossa – sen mukaan sitten toimin
olemalla läsnä siinä tilanteessa. Loppujenlopuksihan näytteleminen
on hirmu simppeliä! Haastavimmat asiat ovat sitten itse sen
näyttelemistilanteen ulkopuolella, joko ennen varsinaisen
näyttelemisen alkua tai sen jälkeen. Se hyppy voi tapahtua vain
sekuntia ennen. Kohtauksen jälkeen aletaan sitten keskustella, ja
siinä vaiheessa mukaan tulee jokaisen oma ego ja omat käsitykset.
Mulle merkittävää ja haasteellista on myös se, etten lähde
rajoittamaan toisen ihmisen tekemistä tyyliin ”voitko tehdä nyt
noin, jotta mä voin tehdä sitten näin” tai ”voitko jättää
tekemättä noin”. Mä yritän välttää tuota viimeiseen asti
itse, enkä pidä siitä jos joku toinen tekee niin. Sehän on
ohjaajan tehtävä ja sitä kautta tilanteesta muodostuu tavallaan
peli. Toinen tekee jotain sellaista, mitä mä en odota ja mun pitää
reagoida siihen. Rakentavasti voidaan toki keskustella, ”mitä jos
tekisit noin”. Mut enhän mä voi mennä sanomaan R-kioskin
myyjällekään, että ”et voi hymyillä noin, en pidä siitä!”
”
Mikä on ollut
tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja keneltä/mistä se
on tullut? ”Kyllä mä sanon, että se on tullut useammaltakin
henkilöltä, konkarinäyttelijöiltä. Esimerkin kautta. Ensimmäisiä
varmaan on Aarre Karén ja Esko Salminen Kansallisteatterin
”Cyranossa”. Työvikseen tullessani Juha Muje näytti hyvää
esimerkkiä ja Heikki Kinnunen on myös yksi, jonka kanssa oon saanut
kunnian näytellä Tampereen Teatterin ”Likaisissa käsissä”. Se
on hienoa kun näkee, että jollakin on niin paljon kokemusta, että
se ei hätäänny jostain asiasta. Heikillä esimerkiksi yhdessä
näytelmässä katosi teksti hetkeksi päästä ja mä näin sen. Se
otti jotenkin niin hienosti roolihahmossa kontaktia kuiskaajaan,
Heikki esitti puoluejohtajaa ja ihan kuin olisi huikannut
sihteerilleen jotain. Teatterissa ”hiljaista tietoa” ei pysty
oikein muulla tavalla välittämään, kuin tietyllä tavalla kädestä
pitäen. Tästä hyvä esimerkki on Työviksessä Kalle Holmbergin
ohjauksessa tehty ”Tie Tampereelle”, jännä yhteensattuma kun se
oli mun eka juttuni siellä. Helsinkiläispoika tulee Tampereelle ja
tuonniminen juttu odottaa. Tein runoilija Juhani Siljon roolia
etunäyttämöllä ja taustalla oli hyvinkin tunnettuja näyttelijöitä
ja ohjaajana tosiaan Kalle, olin tositoimissa heti koulun jälkeen.
Juha Muje oli jotenkin pannut merkille, että mulla on pohdintaa
roolin lähestymistavasta. Verkkareissa siinä oltiin,
harjoitusvaiheen alku kun oli menossa. Juha tuli mun luo ja kuiskasi,
että ”sullahan on tässä kohtauksessa pitkä takki, eikö? Nostat
jalkasi tuohon tuolille, heität takinhelmaa sivuun ja alat lausumaan
runoa”. Mä oivalsin, että sillähän mä saan lähtölaukauksen
ja hyvän alkuasennon sille, millainen Siljo tavallaan on ja tein
Juhan vihjeen mukaan, ja se oli siinä! Se avasi mulle koko roolin,
tämä yksi ele jonka Juha mulle antoi, ikään kuin antoi avaimet
kouraan ja kukaan muu ei varmasti edes huomannut sitä. Kävi
vinkkaamassa ilman sen suurempaa numeroa. Mulle se oli todella iso
asia.”
Taisit vastata
tuossa jo seuraavaankin kysymykseen, eli onko sinulla ammatillisia
esikuvia? ”Kyllä vastasin, vanhempia kollegoja joiden kanssa mulla
on ollut suuri ilo ja kunnia tehdä töitä. Saarelaisen Immun voisin
mainita noiden aiempien lisäksi myös.”
Kuka olisi
unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet
tahansa? ”Anthony Hopkins! Hänen ammattitaitonsa on niin
käsittämätön. Nuorempana ihailin suunnattoman paljon myös
Christopher Walkenia, hänellä on erikoislaatuinen tapa olla. Näitä
olen kylläkin nähnyt elokuvissa vain. Taltioinneista tulee mieleeni
”Godota odottaessa”, jossa mukana oli Steve Martin ja Robin
Williams. Se pätkä oli jostain käytävänraosta kuvattu, ja jengi
ulvoi naurusta. Suvereenia meininkiä!”
Kenen kanssa
haluaisit esittää dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale?
”Apua, mulla ei ole koskaan ollut mitään haaverooleja tai
muuta... Paula Vesalan kanssa olisi hienoa laulaa! Todella
muuntautumiskykyinen ja monipuolinen laulaja.”
Missä eri
teattereissa olet näytellyt? ”Tampereen Työväen Teatterissa,
Tampereen Teatterissa, Kansallisteatterissa, Rauman Teatterissa,
Hämeenlinnan Teatterissa, Teatteri Siperiassa, Ahaa Teatterissa,
Teatteri 2000:ssa ja Ylioppilasteatterissa.”
Mainitse muutama
itsellesi tärkeä roolityö. ”Riippuu vähän siitä, että
katsotaanko uran kannalta vai sen kautta, miten mä itse olen kokenut
sen? Itse kokenut, ok. Kaksi todella tärkeää sijoittuu TeaKiin.
Toinen oli ”Hamlet” ja toinen ”Niskavuoren nuori emäntä”,
jossa mä näyttelin Juse-muoria. Nää oli peräkkäin. Hamletissa
oltiin sellaisessa tilanteessa, että koin koulun loppuvan siihen.
Timo Torikka ohjasi sen ja sanoi, että tällä aikataululla yksikään
itseään kunnioittava teatteri ei lähtisi edes tekemään tätä.
Se sanoi noin heti ekoissa harjoituksissa, ja tuolta pohjalta piti
sitten lähteä toisella vuosikurssilla tekemään. Mä en tahtonut
oppia millään repliikkejä, koska koin niin suuria paineita
näytelmän suhteen. Jotain aukesi juuri viime hetkillä, mutta tie
oli todella tuskainen. Heti perään tehtiin sitten Niskavuorta, ja
Juse-muorin rooli oli taas maailman leppoisin! Fiilis oli
leikittelevä ja keveä, ja mummosta tuli tosi hassu.
Kokemuksellisesti nämä olivat tosi tärkeitä juttuja oman
tekemisen kannalta. Jouduin ensin äärimmäiseen stressitilanteeseen
ja heti perään sain aivan toisenlaisen kokemuksen. Lopputyöni
”Rakkaus lääkärinä” oli myös merkittävä ja Työviksessä
eka juttu ”Tie Tampereelle”. Työviksen Kellariteatteriin tehtiin
Heikkisen Pekan kanssa yhdessä Dario Fo´n ”Uskomattomia
tarinoita” ja se oli myös hieno juttu, kaksin tehtiin koko homma
ja siinä oli enemmän vastuuta. Teatteri 2000:n ”Reearuu” oli
mukava. Rauman ”My Fair Lady” oli myös merkittävä, ei niinkään
näyttelijäntyöllisesti, lauloin siinä niin ison roolin
Higginsinä. Siitä kokemuksesta tuli usko, että pystyn tekemään
tarvittaessa myös tämänkaltaisia isoja rooleja. Se oli myös
aikamoinen menestys koko esitys. Kaikista tärkeimpänä kuitenkin
omalla kohdallani pidän Malttia ja Valttia, sen koko konseptin ja
idean keksiminen ja luominen nollasta. Siitä on tullut Pikku
Kakkoseen klassikko, ja sitä on todella nastaa tehdä. Paljon
tehdään keikkojakin, isoista messutapahtumista päiväkoteihin.
Levyä on jossain vaiheessa varmaankin myös tulossa, kuvakirja
ilmestyi juuri. Ihanaa päästä kuitenkin välillä tekemään
aikuisillekin teatteria!” summaa Jerry.
Miten sinä
määrittelet sanaparin ”teatterin taika”, millaisessa
tilanteessa se sinulle ilmenee? ”Se ilmenee siten, että lavalta
tullessa tajuaa, että olen ollut jonkinlaisessa flow-tilassa. Kaikki
palaset on naksahtaneet paikoilleen. En ole puskenut enkä
suorittanut, vaan olen reagoinut oikeassa kohdassa oikealla tavalla
vastanäyttelijän reaktioihin ja samaan aikaan yleisö on
nauliintunut siihen tilanteeseen myös. Tulee sellainen
tuuletusfiilis niin kuin jalkapalloilijalla maalin jälkeen.
Teatterin taika voi tapahtua katsojalle silloinkin, kun itsellä voi
olla arkinen tunnelma.”
Podetko
ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”En enää, oon joskus
kokenut. Lopputyössäni käsittelin niitäkin asioita ja tajusin,
että jännittäminen johtuu mulla siitä, että mä ennakoin;
pelkään, että tapahtuu jotain. Kun mä tiedostan mistä se johtuu,
niin mä olen jotenkin kouluttanut itseni ajattelemaan niin, että
lavalle ei ikinä kuole ja tällä kokemuksella oon myöskin oppinut
sen, että mitä tahansa tapahtuukin, ei se kuitenkaan ole kauhean
vaarallista. Ei kannata ruveta himmailemaan. Jos näyttelijä epäilee
omaa tekemistään, se näkyy ja se on sitten siinä. Senkin mä oon
huomannut, että harjoittelu on paras lääke jännittämiseen. Mitä
enemmän treenaa, sitä varmempi on siitä, että ainakin se menee
niin kuin on harjoiteltu. Mitä enemmän jättää sinne
epävarmuustekijöitä, sitä enemmän pelkää sitä että jotain
tapahtuu. Se on vähän työmoraalistakin kiinni.”
Kerro joku
legendaarinen kommellus. ”Heikkisen Pekka sanoi mulle jo TeaKissa,
että mun kanssa on mielenkiintoista näytellä, kun ei koskaan tiedä
mitä mun suustani tulee. Tää juontaa juurensa Hamletiin, jossa
esitin Hamletia ja Pekka esitti Poloniusta, ja oli se kohtaus, jossa
Hamlet esittää Poloniukselle hullua. Hamlet sanoo siinä, että
”Näettekö tuolla kaukana tuon pilven, joka näyttää melkein
kamelilta?” ja Polonius vastaa siihen, että ”Niin, eikö se
näytäkin aivan kamelilta.” Minä sitten sanoin, että ”Näettekö
tuolla kaukana tuon kamelin, joka näyttää melkein … pilveltä?”
Paljastin siinä repliikin sisällä vielä, että nyt tuli moka.
Pekka vastasi, että ”Nii-in, eikö se näytäkin aivan pilveltä!”
Veljeni oli vielä katsomassa ja hän ei lainkaan hokannut, että
siinä tapahtui sählinkiä sanoissa. Aikamoisia mokiahan siellä
lavalla voi tapahtua, ennen kuin yleisö tajuaa että nyt on
tapahtunut virhe.”
Tulevia roolejasi
tai muita töitäsi? ”Reilun viikon kuluttua tulee ensi-iltaan siis
tämä Humiseva harju, jossa minulla on Heathcliffin rooli. Sen
jälkeen mulla ei ole muita teatteritöitä tiedossa. Maltti ja
Valtti työllistää mua koko ajan, kirjoitan ym.”
Mikä fiktiivinen
hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Tinteistä mä oon tykännyt
kovasti, seikkailupuoli kiinnostaa. Ja Corto Maltese myös, samasta
syystä vaikkakin erilaista meininkiä. Pikkuisena mä tykkäsin
Rasmus-nallesta ja sehän seikkailee myös!”
Jos saisit viettää
päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyllä mä varmaan harrastaisin
seksiä, koska haluaisin tietää miltä se naisesta tuntuu.
Haluaisin kokea myös menkat, heh. Lasta en haluaisi synnyttää!”
Jos ihminen
vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä
ottaisit mukaan omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräätkin
kesken kaiken? ”Vanhoja amerikkalaisia musikaaleja, lämmintä
kaakaota ja paahtoleipiä!”
Jos voisit
aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai
aikakauteen, minne matkaisit? ”Oon mä sen verran
mukavuudenhaluinen, että mihinkään metsästäjä-keräilijäkulttuuriin
saakka en haluaisi mennä. Mä menisin 60-luvulle, vaikka oonkin ´67
syntynyt. Maailmassa jotenkin tapahtui kauhean paljon silloin
kaikenlaista mielenkiintoista. Ranskan Rivieralle 60-luvulle, kyllä!”
Bernard Pivot´n
kymmenen kysymystä:
- Mistä sanasta
pidät eniten? - Kyllä
- Mistä sanasta
pidät vähiten? - Ei
- Mikä sytyttää
sinut? - Halaus
- Mikä sammuttaa
intohimosi? - Syyllistäminen
-
Suosikkikirosanasi? - Perkele
- Mitä ääntä
rakastat? - Veden liplatusta
- Mitä ääntä
inhoat? - Liitua tauluun
- Mitä muuta kuin
omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Valokuvaaja
- Missä ammatissa
et haluaisi olla? - Investointipankin johtaja
- Jos Taivas on
olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan
porteille? - Tervetuloa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).