Vampyyrien tanssi vol 3

No niin. Alan hiljalleen ymmärtää niitä kaikkia, jotka käyvät katsomassa saman esityksen kymmeniä kertoja. Itselläni tämänhetkinen ennätys on seitsemän kertaa (Hämeenlinnan Kaupunginteatterin Autiotalo-musikaali monien vuosien takaa, niihin aikoihin en käynyt missään muualla teatterissa kuin kotikulmillani) ja vähän näyttäisi siltä, että jos sama meno jatkuu, HKT:n "Vampyyrien tanssi" tulee rikkomaan ennätyksen. Tiistaina kävin kolmatta kertaa katsomassa ihan vain siksi, koska pystyin ja minua huvitti! Pohdiskelin mielessäni, että periaatteessa minulla olisi mahikset nähdä esitys noin 20 kertaa. Jos peruisin kaikki muut teatterireissuni (ja olisin osan jo perunut), voisin istua harva se päivä Peacockin kurjilla penkeillä. Mutta koskapa edelleen olen nimenomaan Teatterikärpänen, en moista tee. Haluan nähdä mahdollisimman laajalla skaalalla eri esityksiä ja meikäläisen asteikoissa alkaa tämä kolmekin käyntikertaa olemaan jo harvinaisuus. Saatikka sitten tieto siitä, että lippuja on varattuna ainakin kahteen käyntikertaan vielä, tosin huhtikuun puolella vasta.

 Twitterin puolella varsinkin on käynyt kova kuhina musikaalin tiimoilta. Erinäisiä tiimejä on perustettu ja juhlavasti ilmoiteltu, kenen joukoissa seisotaan. Minä olin ensi-illan jälkeen Team Magdan jäsen, koska Laura Alajääski oli niin upea. Toisen käyntikerran (ja toisen roolimiehityksen) jälkeen vaihdoin lennossa Team Alfredin porukoihin siksi, koska Miiko Toiviainen oli niin pupu pupunen etten kestä, ja vähän olin myös Team Krolock ja Team Abronsius (Jonas Saari ja Tuukka Leppänen vuorossa). Kolmas kerta toden(ko) sanoo, kun Tiisun sanoin "beibe mä susta hullaannun" ja hyppäsin vaihtelun vuoksi proffan porukoihin! Petrus Kähkönen oli Alfredin roolissa, mutta muuten roolitus oli sama kuin toisellakin kerralla. Mutta professori Abronsius, montako kofeiinitablettia olitte nauttineet ennen illan esitystä? Jotenkin tuntui siltä, että miehessä oli virtaa ja meininkiä erityisen paljon.

 Kyllä, Twitterin puolella keskustelu on lähtenyt etenkin myöhäiseen ajankohtaan vampyyrifanien kesken ihan lapasesta. Kerrankin joku mietti, miksi Alfredilla on alkukohtauksessa vain matkatavaroiden ja kirjapinon päällä lunta, kun taas perässä raahustava proffa on yltäpäältä lumessa. Minä tuumasin, jotta proffa on jäänyt jälkeen ja tehnyt enkeleitä lumeen ja kieriskellyt antaumuksella kuin koira seljällään pitkin kinoksia. Siksi on niin luminen, ja eilisen jälkeen se visio tuntui hyvinkin mahdolliselta.

Proffa tutkii kirjoja (c) Mirka Kleemola 

 Olen myös sitä mieltä, että proffan intoilu kirjojen suhteen tarttuu. Minä en ole mikään lukutoukka varsinaisesti (lukutoukka -> teatterikärpänen -> mitä näitä ötököitä nyt onkaan), silloin tällöin tartun kirjaan ja joskus menee vuosikin, etten ole lukenut yhtikäs mitään. No, tänä vuonna olen lukenut jo kuusi kirjaa ja makuuhuoneessa kaikki tasot on täynnä kirjoja laidasta laitaan. On Jussi Jurkan elämäkertaa, Taivaslaulua, Kummeli-kirjaa, Kauheimpia runoja, Juoppohullun päiväkirjoja, Fingerporia ym. ym. Suunnittelen ja haaveksin kunnollisen kirjahyllyn hankkimisesta mahdollisimman pian, ja mukaan vielä ihana lepotuoli (ja rahi), jossa voisi viltin alla lueskella. Silloin tällöin voisi mennä intoilemaan hyllynsä eteen ja huomata, että "Ai mulla on tämäkin!" Toinen maailmansota valokuvina! Pikku Nikke kesälomalla! Kaikki Lucky Luket ilmestymisjärjestyksessä! Mauri Kunnakset! Takuumiehet! Häräntappoase! Suomen kansan härskejä runoja! Professorihan tekee kaikenlaisia löytöjä kreivin massiivisesta kirjastosta. Toistaiseksi sieltä on löytynyt ainakin Kamasutra, T-Fordin korjausopas, Juudaksen evankeliumi (?), Helka-neiti kylvyssä ja muita saksalaisia klassikoita ja kuulemma Pieni merenneitokin. Tunsin suurta tyydytystä, kun tiistaina proffa bongasi kirjastosta rotuoppiteoksia ja Mein Kampfin. Kaikkea sitä... Häräntappoasekin mainittiin myöhemmässä vaiheessa, kun proffa kehotti Herbertiä laittamaan sen vehkeen piiloon. Hieroskelin käsiäni yhteen katsomossa.

 Twitterin iltamissa tulimme siihen tulokseen kerran, että majatalossa on takuulla pieni sivukirjasto jossain ja olen satavarma siitä, että siellä on teos "50 Shades of Garlic". Ja sen on lukenut se vihdoin ja viimein bongaamani "Valkosipulinnuolijatyyppi", joka jo tässä vaiheesa vuotta ansaitsee erikoismaininnan nimikkeellä Vuoden Erikoisin Ensemblekikka.

 Näin kolmannen kerran jälkeen alan myös päästä kunnolla jyvälle koko musikaalin hienoudesta ja aistia päähenkilöiden mielenmaailmaa enemmän. Jokainen kerta bongaan jotain uutta ja joku ruostunut ratas pyörähtää liikkeelle päänupissani.

 Pakko mainita muuten sellainenkin havainto, että eilen Petrus Kähkösen Alfredista tuli mieleeni joku etiäinen vuosikymmenten takaa. Hänhän on kuin Pirkka-Pekka Petelius vaaleine kutreineen ja toiveikkaine ilmeineen laulamassa "Muistan sua Elaine" Velipuolikuun lopuksi! Ja tässä siis ei ole häivähdystäkkään ilkeilyä, vaan täydestä sydämestä kirjoitin. Nuori PPPhän oli sangen hurmaava näky siinä mielitietylleen huokaillessaan. Ihan kuin Alfred pesusieni hyppysissään.

 Ainut asia mikä ketuttaa on se, että väkeä olisi mahtunut paikalle rutkasti enemmänkin. Sivukatsomot loistivat tyhjyyttään. Minulla tulee töissänikin samanmoinen fiilis usein (kaupantäti kun olen) : henkilökunta tekee hyvää duunia iloisella mielellä ja hyvällä asenteella ja kauppa on loistokunnossa, mutta jos ovi ei käy, jossain on jotain pielessä. Mikä se sitten on? Nyt HKT virittelemään äkkiä niitä edukkaampia lippuvaihtoehtoja, "ota 3 vampyyriä, maksa kaksi"-tyylisiä ateriakokonaisuuksia, "kerää kymmenen valkosipulileimaa ja 11 kerta ilmainen", "tuo uhriksi ensikertalainen kaverisi (eli neitsytmatkalle) ja saa oma pilettisi puoleen hintaan", vampyyripiilareissa sisään ilmaiseksi , kaula purtuna puoleen hintaan ym. ym. Ehdotelkaa toki lisää.

 Että tämmöistä. Harvinaista on myös se, että kolmas bloggaus samasta aiheesta. En edes keksi mitään hedelmää tällä kertaa! Sen toki tiedän, että kynsilaukka tuo avun joka ongelmaaaaaan.

(c) Mirka Kleemola

Miehiä ja ihmisiä / Hämeenlinnan Teatteri

Miehiä ja ihmisiä / Hämeenlinnan Teatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 27.2. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Olli Jalosen samannimiseen romaaniin

Dramatisointi ja ohjaus Hannu Matti Tyhtilä
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni

Rooleissa : Harri Ekonen, Juha Haanperä, Ilkka Heiskanen, Maiju-Riina Huttunen, Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Birgitta Putkonen, Sinikka Salminen, Mikko Töyssy, Markus Virtanen ja Mikko Virtanen

 Minulle on käynyt useammankin kerran niin, että olen teatterireissulta kotiuduttuani avannut välittömästi tietokoneen ja kirjoittanut blogiini heti tuoreeltaan, etenkin täällä Hämeenlinnassa nähdyistä esityksistä. Kotikenttäetu. Lauantaina kotiuduin posket innosta hehkuen ja istahdin koneen ääreen, mutten saanut aikaiseksi yhtään mitään. Havahduin monta kertaa tuijottelemasta jonnekin kaukaisuuteen ja tekstiä en saanut aikaiseksi. Mikael Saari lauloi Euroviisuissa "On It Goes". Niin se kuluu, aika. Nyt on jo maanantai, enkä vieläkään tunnu saavan mitään järkevää aikaiseksi.

 Viime vuonna näihin samoihin aikoihin oli "Sibelius - Kohtalonyhteydet" -näytelmän odotettu ensi-ilta. Minua jostain syystä jänskätti niin paljon, että unohdin kokonaan olevani alkuvuoden "tipattomalla" ja menin juomaan lasillisen valkoviiniä! Tälläkin kertaa löysin itseni viinilasi kourassa yleisölämpiöstä. Olin viime vuoden puolella hypistellyt Helsingin rautatieaseman pokkarikaupassa "Miehiä ja ihmisiä"-pokkaria ja miettinyt, että uhka vaiko mahdollisuus. Otin sen mahdollisuutena ja ostin kirjan, luinkin sen. Mietin lukiessani, että miten tämä ja tämä kohtaus mahtaa taipua teatterin lavalle, vai taipuuko ollenkaan. Onko koko kohtausta edes mukana. Mutta kuulkaas, eniten jännitti (tai ei nyt jännitti, vaan "kihelmöitti") se, että lavalla nähtäisiin combo Veljekset Virtanen. Vihdoinkin. Kolme vuotta sitten tekemässäni haastattelussa veljeksistä vanhempi, Mikko, totesi tekemässäni haastattelussa, että unelmiensa vastanäyttelijä olisi velipoika Markus. Että ehkä se päivä joskus koittaa. Tästä muutaman kuukauden kuluttua Markus totesi samassa tilanteessa, että kyllä Mikon kanssa olisi hienoa olla pitkästä aikaa lavalla.

Poika ja isä 

 Ja nyt se päivä sitten koitti. Miehiä, ihmisiä oli katsomon täydeltä. Eletään vuotta 1972. Tarinan päähenkilö on poika nimeltä O (Markus Virtanen), lukion toista luokkaa käyvä aikuisuuden kynnyksellä oleva nuorukainen. Edessä on mahdollisuuksia täynnä oleva kesäloma. Kaikki on auki. Koko maailma ja elämä on auki. Sitten isä (Ilkka Heiskanen) saa sydärin, ties monennenko, ja sitä kautta potkut töistä. Parin käänteen kautta poika saa kesäduunia Lampisen (Juha Haanperä) firmasta ja sitä kautta tutustuu duunareiden meininkeihin. Ja Rekkuun (Mikko Töyssy), joka osaa kaikki maailman sanat ja niiden synonyymit, ja jonka suosikkikirja on John Steinbeckin "Hiiriä ja ihmisiä". Mukana heiluu duunariporukan lisäksi myös paras kaveri Jukka (Mikko Virtanen) ja tämän pikkusisko Karina (Maiju-Riina Huttunen).

Jukka, O ja Karina 

 70-luvun musiikkia. Taustaprojisointeja, jotka vievät tuttuihin maisemiin ja tienvarsiin. Elämänmakuinen tarina. Duunarihuumoria. Ikäviä sotamuistoja. Luvattomia radiolähetyksiä. Ensirakkaus. Toinenkin ensirakkaus. Ystävyys. Pikaviinit. Toisesta välittäminen. Kasvu pojasta mieheksi. Tulevaisuus?

 Kolme tuntia myöhemmin olin pala kurkussa ja sydän täynnä niin paljon lämpöä ja ylpeyttä, ettei mitään rajaa. Olin spontaanisti halannut ja katsonut silmiin edessäni istunutta miestä, jolla silmät kimmelsivät aivan erityisellä tavalla. Olin ylpeä hänenkin puolestaan, ja koko teatterin. Olin vaikuttunut siitä, millaisella herkkyydellä ja otteella Markus Virtanen roolinsa vetää. Pieni ja hento ote, siinä kaikki. Olin vaikuttunut siitä maagisesta pienestä hetkestä ja katseesta, jolla Ilkka Heiskanen isänä katsoi poikaansa ja katosi ajatuksissaan muistoihinsa, niin sota-aikaan kuin yhteiseen Helsingin reissuunkin. Pojasta isän sairaalavuoteen äärellä, tai silittämässä Rekun hiuksia. "Heiluttelemassa lakanoita" Siljan kanssa tai syleilemässä haparoivin käsin Karinaa. Miettimässä sitä, miten mummo on salaa vanhentunut ja muut siinä sivussa ei.

Niemi ja Lampinen vievät Rekkua 

 Roolihenkilöistä mieleeni jäivät varsinkin Mikko Töyssyn Rekku (niin liikkis etten kestä), Birgitta Putkosen Rekun äiti, Mikko Virtasen duunari Niemi, Lotta Huitin Silja, Harri Ekosen kansanmies Ala-Seppälä ja kaikissa rooleissaan Juha Haanperä, jota oli suuri ilo nähdä pitkästä aikaa teatterinlavalla. Sinikka Salmista myös, mutta piipahti niin pieniä hetkiä vainen.

 Kritisoitavaakin löytyi. Miksi ihmeessä tähänkin piti ympätä turhaa laulamista? Eikö pelkkä tarina olisi riittänyt? Musat soimaan taustalle ja sillä siisti, ei mikrofoneja käteen kaveruksille eikä varsinkaan iloista "Kyllä maalla on mukavaa"-rallia heinätöiden lomaan. Siinä vaiheessa ajattelin, että "eiiiii, ei näin!". Ja kun Poika O silitteli rauhoitellen Rekun hiuksia, olisi kohtausta voitu hieman pitkittää eikä rientää kiirellä seuraaviin asemiin. Muutama muukin kohtaus olisi kaivannut mielestäni jonkinlaista "hiljentymistä", muutaman sekunnin taukoa jotta voisi katsoja fiilistellä. Ja Rekun isä meni aluksi hiukan komiikan puolelle liikaa...

 Hämmentävää oli sitten loppukumarruksissa vielä se, miten paljon Markus Virtanen ja kirjailija Olli Jalonen toisiaan muistuttivat. Sekin liikutti. Mainitsinko jo, että vaikutuin? Ja liikutuin. Syvästi. Haluan mennä uudestaan katsomaan tämän.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

Marjana tämä on metsämansikka. Ja mustikka. Ja vadelma. Heinänkorressa.

(näin esityksen kutsuvieraana)

On It Goes

Rakkaudesta minuun / Lahden Kaupunginteatteri

Rakkaudesta minuun / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Ensi-ilta 24.9. 2015, kesto noin 2h (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Samuli Reunanen
Lavastus ja pukusuunnittelu Aili Ojalo
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Ohjaajan assistentti Laura Huhtamaa

Rooleissa : Anna Pitkämäki, Tapani Kalliomäki, Ritva Sorvali ja Ella Mettänen

 Tähän teatterireissuuni pätee sanonta "parempi myöhään kuin ei milloinkaan", löysin tieni nimittäin toiseksiviimeiseen esitykseen (viimeinen on lauantaina 27.2.).

 Kuka missäkin viihtyy, mutta ennen näytelmän alkua kiinnitin huomioni harvinaisen värittömään ja kylmänoloiseen lavastukseen/kodin sisustukseen. Tiedän, että moinen valkoisuus on joillekin pop, itselleni siitä tulee etenkin keittiössä mieleen jokin laboratoriokoe. Laitetaan nämä ihmiset nyt tämmöiseen ympäristöön ja katsotaan, mitä tapahtuu. Väriä näytti olevan vain Sylvian huoneessa, pinkkiä sekin. Olihan tietenkin Lauri Jalovaaran värikylläiset lintumaailmasta tutut koiraan väriskaalat, tarpeettomana komerossa lojuva vihreä iltapuku koristeineen, ja ne punaiset tulppaanit, mutta vasta myöhemmässä vaiheessa nämä tulivat esiin.

 Itse näytelmä tai sen aihepiiri ei ollut minulle ennestään tuttu. Muistan kyllä jonkun hehkuttaneen muutama vuosi sitten, että tämä on paras näytelmä, mitä on ikinä missään nähnyt. Mielenkiintoni heräsi, mutta jotenkin se vain jäi sitten roikkumaan enkä tehnyt elettäkään lähteä ajoissa liikkeelle ennen kuin oli lähes pakko.

 Saamme tutustua lähemmin Jalovaaran perheeseen. Isä Lauri (Tapani Kalliomäki) on suosittu tv-kasvo, työnarkomaani ja ainakin omasta mielestään helkkarin vastustamattoman hurmaava tyyppi. Äiti Tea (Anna Pitkämäki) on kotiin jämähtänyt sisustussuunnittelija, jolla töitä ei ole ruuhkaksi asti ja päivät taitavat kulua viininlipittelyssä. Tytär Sylvia (Ritva Sorvali) on juuri teini-iän kynnyksellä ja kaipaa hyväksyntää ja huomiota niin vanhemmiltaan, koulukavereiltaan kuin pojiltakin - ja omaa koiraa. Kerrostaloon muuttaa uutta väkeä ja ainakin Sylvian toiveet kuullaan, kun Saana (Ella Mettänen) tupsahtaa muissa asioissa käymään ja kertoo, että heilläpä on myös koira nimeltään Pentti. Pistän merkille, että kaikki pajattavat omia juttujaan vuorotellen ja yhtäaikaa. Jokainen hakee huomiota omalla tavallaan, omille asioilleen. Kukaan ei kysy, mitä sinulle kuuluu ja miten sinulla oikeasti menee.

"Nyt pelataan Afrikan tähteä!"

 Olen itse kohta 46v (niin kuin Lauri Jalovaarakin kertoi olevansa), mutta tunnistin itseni Sylvian hahmosta. Minullakin on mm. pöllökuvioinen mekko, pöllöpipo, saatan edetä hyppyaskelin, halusin lapsena oman koiran, tyttönimeni on melkein sama ja lausuin l-ja r-kirjaimet j:nä. Näytelmän tapahtumiin en samaistunut, mutta jotenkin sydämestä otti erityisellä tavalla tytön puuhia ja juttuja seuratessa. Tyhjänpanttina ollut ystäväkirja. Menkkojen alku. Kömpelöt meikit koulun discoon. Miten vapauttavaa olisikaan, jos pystyisi olemaan sata vuotta lapsi ja sitten yhden vuoden kaikille hymyilevä mummo, ja sitten kuolisi pois. Ja osa pingviinirinkiä, jossa vuorotellen joku olisi keskellä piipittämässä ja muut suojelisivat kylmettymiseltä, paikkaa vaihtaen.

 Äiti lipittää viiniä, katselee apaattisena True Bloodia läppäriltä,ei vastaa tyttären kotiintulotervehdyksiin, haluaa vain pötkötellä. Seuraavana päivänä mutsissa on virtaa kuin pienessä eläimessä, kaikki asiat pistetään kuntoon kerralla ja siinä siivousvimmassa saattaa roskikseen päätyä jotain tärkeääkin. Sisustusvisioita piisaa ja Kaija Koon voimabiisit saavat eloa. Mietiskelen mielessäni, että oliskohan äiti maanis-depresiivinen, ja tähän suuntaan iskä Laurikin antaa vihjeitä. Myöhemmin havahdun siihen, että tuollainenhan minäkin olen. Yhtenä päivänä en saa yhtään mitään aikaiseksi ja nukkuisin vain, toisena päivänä siivoaisin läpi kaikki kaapit tanssiaskelien siivittämänä. Diagnoosina elämä. Aina ei vaan huvita. Silloin kyllä pitäisi edes vähän huvittaa, jos talossa on lapsia. Isäkin haluaa tehdä Sylvian kanssa vain asioita, joita tämä inhoaa yli kaiken, ja siihen päälle pörröttää juuri asetellun kampauksen uudelleen sekaisin.

Tytär ja äiti 

 Taustaprojisoinneista en kauheasti perustanut. Osui silmiini sieltä kyllä lomareissun kuva, jossa kaikki nauroivat onnellisina yhdessä. Että joskus on tämäkin perhe viihtynyt yhdessä ja heillä on ollut ihan oikeastikin kivaa! Oliskos sellainen vielä mahdollista?

 Olin tätä edeltävänä iltana KOM-teatterissa Pasi was here-näytelmän ensi-illassa ja nyt voin "ylpeänä" todeta, että molemmissa oli nähtävissä käteenvetoa, mehukattipäniköitä ja mainittiin Bill Cosby Show. Meriitti se tämäkin bongaus.

 Rakkaudesta minuun veti hiljaiseksi meikäläisen vähäksi aikaa. Se on aina hyvä merkki.

(c) esityskuvat Tarmo Valmela

 (näin esityksen kutsuvieraslipulla)

Pasi was here / KOM-teatteri

Pasi was here / KOM-teatteri

Kantaesitys 24.2. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Veikko Nuutinen
Tekstin sovitus Lauri Maijala ja työryhmä
Ohjaus Lauri Maijala
Ohjaajan assistentti Jussi Sorjanen
Lavastus Janne Vasama
Maskeeraus Leila Mäkynen
Pukusuunnittelu Niina Pasanen
Valosuunnittelu Anniina Veijalainen
Äänisuunnittelu Jani Rapo

Rooleissa : Johannes Holopainen, Robert Enckell, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff

 Näen usein unta, jossa kuljen c-rapusta d-rappuun yhä uudelleen ja uudelleen, joko ulkokautta tai sisäkautta. D-rapussa kuljen ylimpään kerrokseen ja kulma-asuntoon. Siellä istun sohvalla tai sängyllä, luen Aku Ankan taskukirjoja, ihmettelen senhetkisen parhaan ystäväni S:n isoveljen (johon olin salaa ihastunut) sängynalustaa, jossa on omituisen vaarallisen näköinen kuntoilulaitehärpäke. Asunto on aina tyhjä. Asutulta näyttää, mutta ketään siellä ei koskaan ole. Ovi kyllä aina avataan, kuka sen sitten tekeekin. Voisin mennä milloin tahansa soittamaan oikeastikin ovikelloa, sillä vanhempani asuvat edelleen samaisessa c-rapussa. En kuitenkaan mene, sillä tiedän, ettei sieltä löydy sitä mitä olen mennyt hakemaan. Sieltä ei löydy enää nuoruuttani, ja S asuu ties missä.

 Hemmo (Juho Milonoff) kuulee lapsuudenystävänsä Pasin (Johannes Holopainen) kuolleen oman käden kautta. Kuuluu laukauksen ääni, luoti kulkee Savonlinnasta Helsinkiin ja osuu suoraan ikkunan ääressä ihmettelevän Hemmon sydämeen. Lunta satelee hiljalleen. Tunnen puristavan tunteen kurkussani. Hemmo alkaa kirjoittaa muistokirjoitusta/korttia Pasille. "Pasin muistoa kunnioittaen/vaalien". Hemmo muistelee sitä, miten Pasin kanssa esittivät käärmeenlumooja-aiheisen pienen teatteriesityksen päiväkodissa, kaikki meni pieleen ja siitä huolimatta kaikilla oli hauskaa. Hetkinen. Minulle tulee hämmentynyt olo, kun yllättäen tiedän mitä Hemmo aikoo seuraavaksi korttiin kirjoittaa. Pasin itsekeksimiä sanoja, ja minä tiedän ne. Käykääpäs lukemassa tämä. Ihanaa, että mieleeni jäänyt pieni hauska tarina sai jatkoa!

 Hemmo kulkee muistoissaan takaisin Savonlinnaan ja hetkeen, jossa tapasi Pasin ensimmäistä kertaa. Pasi tepastelee paikalle hupparinnyörejä imeskellen, housunpuntit vinksallaan, ilmoittaa "Mie oon Pasi" ja pieraisee Hemmoa päin naamaa. Lämmin ystävyys saa hienon alun! Katsojille käy heti selväksi, että näillä pojilla on jännä yhteys. Toinen tekee mitä mieleen juolahtaa, toinen miettii hetken ja sitten komppaa täysillä mukana. Olen minäkin kiivennyt korkealle puuhun (pääsemättä alas) ja parvekkeen kautta toiselle, yllytyshulluna.

Pasi, Hemmon äiti ja Hemmo 

 Seuraavan parituntisen ajan seuraa vuorotellen huutonaurua ja naurun loppumista kuin seinään, yhteisestä iskusta. Pasin poistuessa lavalta kuuluu aina laukaus, joka hätkähdyttää jokaisella kerralla, ja Hemmokin tuntuu siinä kohtaa aina havahtuvan, että tämä on nykyhetkeä eikä muistoissa kulkemista. Pasia ei enää ole, mutta miksi kävi niin? Sitä ei suoraan kerrota, mutta pieniä vihjeitä jaellaan siellä täällä. Ehkä, ehkä ei. Jokainen saa päättää itse.

 Huutonaurun (ja jonkinsortin myötähäpeän) ytimessä ollaan mm. yhteisessä saunareissussa Hemmon tuplalesboäidin kanssa, riehakkaassa joystickien vemputtamisessa ja talouspaperivertauksissa, mutta etenkin legendaarisessa reissussa Laktoosilerssin (englanniksi muuten Dick Lactose, roolissa Robert Enckell kurkipotkuineen) luo. Marienhofin tunnari pamahtaa soimaan ja LL kaivaa kiljupönikät esiin, ja minä matkaan suorinta tietä Poriin ja Impolaan erääseen kerrostaloon. Kiitos vaan, en pysty enää ikinä kuuntelemaan millään lailla fiilistellen "Go West"-kipaletta. Monikohan yleisön joukossa on katsellut Sarah Youngin parhaita paloja?

 Hiljaisuus täyttää salin ja mieleni varsinkin koulumuistoissa. Kaikki esitelmänpidot, kiusaamiset, vääränlaisissa vaatteissa kulkemiset, nöyryyttävät opettajat, farkkuliiviset pojat, salaiset ihastumiset ja silmäilyt sekä päiväkirjamerkinnät muistuvat yllättäen mieleeni. Kaikki testit ja kokeet, joilla laskettiin sitä, tykkääkö vastapuoli. Koskaan ei tykännyt. Olo on välillä kuin vuoristoradassa menisi. Hidasta nitkutusta ylöspäin, hetken tasaista ja sitten taas mennään tukka putkella halusi tai ei.

 Vilma Melasniemi ja Robert Enckell urakoivat kiitettävästi useammassa roolissa, näistä parhaiten jäi mieleeni Melasniemen äitihahmo sukkahousuissaan sekä Enckellin tympääntynyt tarhatäti, toki myös painepesureiden kera hifistelevä naapuri. "Vittu mikä meininki!" tuli lattemukiaa ryystävältä Hemmolta niin sydämestä, että. Juho Milonoff tekee takuuvarmaa työtä muistojen ja omantunnon kysymysten välissä häilyvässä Hemmossa. Todellinen dynamo on kuitenkin Johannes Holopainen, joka ei pelkästään näyttele Pasia vaan oikeasti herättää koko hahmon henkiin. Pasi was here. Pasi IS here. Jossain. Koko ajan. Jokaisella omansa.

 Tavismuseo voisi sijaita ihan missä vaan ollakseen hitti. Savonlinnassa. Hämeenlinnassa. Toijalassa. Riihimäellä. Ehkä jopa Forssassa.

 Ensi-iltaan alunperin halusin seurakseni 80-luvun alun parhaan ystäväni H:n , joka mokoma otti ja lähti hiihtoloman kunniaksi laivaristeilylle. No, ei vara-avecissakikaan mitään vikaa ollut. Luulenpa, että pysytään silti alkuperäisuunnitelmassa ja mennään H:n kanssa katsomaan tämä myöhemmin uudestaan. Ei siksi, että olisimme kasvaneet yhdessä ja viettäneet yhteisen lapsuuden ja nuoruuden, kaikenlaista kokeillen. Ei. Me olimme kuin paita ja peppu 80-luvun alussa vaikka asuimme eri paikkakunnillakin. Jossain vaiheessa yhteydenpito hiipui ja sitten katosi kokonaan, kunnes roihahti uudelleen liekkiin. Haluaisin istua H:n kanssa vierekkäin, ottaa vaikka jopa kädestä kiinni jossain vaiheessa ja puristaa kovaa, ihan vaan siksi että tiedän toisen olevan siinä lähellä. Siksi.

 Menkää tekin ja ottakaa joku tietty tyyppi mukaan, jos mahdollista. Yhdessä sitten katselette öistä tähtitaivasta ja pienten talojen valoja, ja kuuntelette lopussa soivaa aikansa hittiä.

 Hedelmäksi annan tälle ihan vaan muhevan banaanin, koska 80-luvulla ei kauheasti eksoottisempaa tarjontaa ollut. Banaani riitti oikein hyvin niin kakun päälle kuin käteenkin.

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

Paha äitipuoli / Kansallisteatteri

Paha äitipuoli / Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö

Kantaesitys 18.2. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Marina Meinander ja Kirsi Porkka
Lavastus ja pukusuunnittelu Katri Rentto
Valosuunnittelu Aslak Sandström
Äänisuunnittelu Mikki Noroila
Musiikki Riikka Talvitie
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen

Rooleissa : Sari Puumalainen, Juha Varis, Janna Räsänen, Fanni Noroila, Pirjo Lonka ja Karin Pacius (ja videolla Harriet Abrahamsson, Kirsti Kuosmanen, Mikki Noroila, Harri Nousiainen ja Olli Porkka)

 Joistakin esityksistä on helppo kirjoittaa, joistakin ei. Tämä kuuluu jälkimmäiseen osastoon. Halutessani saisin tästä hyvinkin henkilökohtaisen kirjoitelman aikaiseksi, mutta silloin tulisi ruodittua itseni lisäksi parin muunkin ihmisen elämää julkisesti, ja siihen minä en sentään lähde. Puolikkaana äitinä oleminen kun on minullekin tuttua hommaa, tulee vähän ehkä yllätyksenäkin muutamille.

 Paha äitipuoli-näytelmässä omilla tahoillaan kertaalleen eronneet Sari (Sari Puumalainen) ja Otso (Juha Varis) ovat törmänneet toisiinsa kosteissa merkeissä, kemiat tahi tarpeet ovat kohdanneet ja Sari löytää itsensä Otson kämpiltä seuraavana aamuna. Tuttu tarina monelle. Sari on juuri soittamassa taksia (kunhan ensin selvittää osoitteen) ja poistumassa vähin äänin paikalta, kun Otso saapuu lakanoihin kääriytyneenä paikalle eikä siitä tilanteesta sitten niin vain lähdetäkään. Aika nopeasti sitten ollaankin jo muuttamassa saman katon alle. Otsolla on teini-ikäinen tytär Rosa (Fanni Noroila) ja Sarilla pari vuotta nuorempi Roosa (Janna Räsänen), neidoilta ei paljon kysellä kun rakkaus vie.

 Sarilla varsinkin on hyvin auvoiset kuvitelmat siitä, mitä yhteiselo tulee olemaan. Totuus on kuitenkin se, että pelkkä ihana miesystävä ei riitä siinä vaiheessa, kun saman katon alla asuu kaksi naisenalkua, joista vanhemmalle nuorempi on kuin ilmaa, ja pakkaa sekoittaa visiiteillään niin Otson ex-vaimo Agneta (Pirjo Lonka) kuin Sarin vähän höperö äiti Mirjami (Karin Pacius). Edesmennyttä ystävääni lainaten "elämä ei ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa". Hattara sitä paitsi sulaa sormille ja tahmaa ihan kaiken, todistettavasti.

 Näytelmässä pohditaan paljon sitä, mitä ja keitä perheeseen kuuluu. Tämä käy ilmi etenkin Roosan koulutehtävän kautta, hän haastattelee läheisiä ihmisiään ja kysyy kaikilta samat kysymykset, joihin ei sitten olekaan niin helppo vastata miltä aluksi tuntuisi. Luojan kiitos minua ei ole kukaan koskaan haastatellut tästä aiheesta! Ties mitä suusta lipsahtaisi. Tytärten eli sisarpuolten (?) suhde toisiinsa oli mielestäni kiehtovinta antia ja hienoa, että se näkökulma oli näytelmässä myös mukana. Hyvänä esimerkkinä alkupuolen kohtaus, jossa koko perhe on "nauttimassa" yhteisestä retkestä luonnonhelmassa ja Rosa pyytää isältään tämän lupaamaa parikymppistä, kun on suostunut teeskentelemään ja ylipäätään lähtemään reissuun mukaan. Tulee itselleni mieleen yksi jouluaatto...no ei siitä sen enempää! Rosa (Fanni Noroila) on napakka pakkaus, hyvin (jopa ärsyttävän) määrätietoinen ja myös laatutietoinen shoppailuholisti, Roosa (Janna Räsänen) taas hiljainen, alistuva ja huolissaan ihan kaikesta, mitä maailmalla tapahtuu. Rosa kuitenkin näyttää yllättävällä tavalla sen, että välittää toisesta sittenkin.

Luontoretkellä koko perhe

 Fanni Noroilan mahtava asenne teki minuun suuren vaikutuksen, mutta kyllä herkullisimman roolityön tarjosi Pirjo Lonka boheemina kirjailijana ja Otson ex-vaimona. Mitä ilmeitä ja hienovaraisia eleitä, joista näki kyllä että nyt ollaan ihan muuta mieltä oikeasti, mutta skarppina koitetaan olla. Kovasti tuntui ensi-iltayleisöä naurattavan jopa huutonauruun asti tietyt sanailut ja kommentit, minua ei jostain syystä kuin vähän hymähdyttänyt. Vähän kiukuttikin. Ja loppukohtaushan se meni sitten korostetun överiksi (kunnon härdelli puhdistaa kyllä ilmaa, se on selvä) ja pallokin heitettiin katsojille, että päättäkääs itse miten tässä loppujenlopuksi kävi.

Äidit kohtaavat lämpimissä tunnelmissa 

 Väliajalla saimme vierustoverini, bloggaajakollega Isan ja seuralaisensa kera aikaiseksi kiintoisan keskustelun aiheesta. Minä jäin itsekseni pohtimaan vielä sitä, että jos tämä näytelmä olisi tehty esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, olisin kaksi kertaa miettinyt mihin soppaan lusikkani itse pistän. Ainakin nostan peukkua keskustelulle, pelisäännöille, avoimuudelle ja ties mille. Ne kun tuli itse sössittyä, ja jälkikäteen on hyvä viisastella. Kuviot toimivat tai sitten ei, meitä kun on niin moneen junaan. Jotenkin "Pahasta äitipuolesta" jäi vähän tunkkainen maku suuhun, paljon miellyttävämmän (ja puhdistavamman) kokemuksen sain Aleksanterin teatterissa viime vuonna, kun kävin katsomassa samaa aihetta käsittelevää Suomen Komediateatterin esitystä "Uusioperh(s)e".

 Reissun paras ja yllättävin anti oli muuten se, että yleisön joukossa istui Jani Volanen, jonka arvostan kohtalaisen korkealle tällä hetkellä ranking-listallani. Juu, sellainen on. Ei-julkinen.

 (näin esityksen kutsuvieraana)

 Hedelmäksi annan kumkvatin.

(c) esityskuvat Tuomo Manninen